Part 8

"Sitä ei tarvitse sanoakaan, Smoke. Ja jos olette tappanut, niin on teillä ollut syynne. Se ei ole nyt pääasia ollenkaan. Tahtoisin päästää teidät pois. Täällä olevat miehet ovat tyrmeätä joukkoa. He ovat maailmasta pois syöstyjä, ja heillä on omat lakinsa, jotka panevat täytäntöön -- kokoustensa päätösten mukaan, tiedätte. He ovat jo suoriutuneet kahdesta miehestä -- molemmat muonan varastajia. Toisen he ajoivat leiristä pois. Hän ei saanut ottaa unssiakaan ruokaa eikä tulitikkuja mukaansa. Hän pääsi noin neljäkymmentä mailia eteenpäin ja eli kaksi vuorokautta, ennen kuin jäätyi tönkäksi. Kaksi viikkoa sitten he ajoivat pois erään toisen. He antoivat hänen valita: joko ilman ruokaa tai kymmenen piiskan iskua päivän ruoka-annoksesta. Hän kesti neljäkymmentä lyöntiä ja pyörtyi sitten. Ja nyt he ovat saaneet käsiinsä teidät, ja jokainen heistä on vakuuttunut, että te olette tappanut Kinaden."

"Se mies, joka murhasi Kinaden, ampui minuakin. Hänen luotinsa raapaisi nahkaa pois hartioistani. Koettakaa saada heidät lykkäämään oikeudenkäynti siksi, kunnes joku on käynyt tutkimassa rannan, missä murhaaja piilotteli."

"Ei siitä ole mitään hyötyä. He pitävät Hardingin ja viiden ranskalaisen antamaa todistusta pätevänä. He eivät sitä paitsi ole hirttäneet vielä ketään ja haluavat hirttää. Keripukkia on alkanut ilmetä heidän keskuudessaan, ja he ovat kärkkäitä kiihtymään."

"Ja näyttää siltä, että minä lisään heidän kiihtymystään", oli Smoken päätelmä. "Sanokaapa, Breck, miten olette joutunut moiseen vihoviimeiseen joukkioon?"

"Saatuani Squaw Creekillä valtaamani palstat haltuuni ja pantuani sinne muutamia miehiä työhön lähdin Stewartia myöten etsimään Two Cabinsia. Mökit pysyivät piilossa. Jouduin virran ylemmälle osalle. Palasin sieltä eilen ilman muonaa."

"Ette löytänyt mitään?"

"En paljon mitään. Mutta luulen keksineeni hydraulisen laitteen, joka tulee työskentelemään hyvin, kun työt aloitetaan tällä seudulla. Se on jonkinlainen kullanluomari."

"Olkaapa hiljaa", keskeytti Smoke. "Odottakaa hetkinen. Antakaa minun ajatella hiukan."

Hän kuuli hyvin, kun nukkujat kuorsasivat, ja kehitteli ajatusta, mikä oli pälkähtänyt hänen päähänsä.

"Sanokaapa, Breck, ovatko he avanneet lihaniput, joita koirani kantoivat?"

"Avasivat pari niistä. Olin katsomassa. Pistivät ne Hardingin kuoppaan."

"Löysivätkö mitään?"

"Lihaa."

"Hyvä. Menkää ja avatkaa ruskea tervakankainen käärö, jonka ympärillä on hirvennahkaiset hihnat. Löydätte siitä muutaman naulan kultamöhkäleitä. Ette ole nähnyt koskaan tässä maassa sellaista kultaa, eivät ole muutkaan nähneet. Siinä kalu, jota voitte käyttää. Kuulkaahan."

Breck lähti neljännestunnin kuluttua. Hän oli saanut täydet ohjeet ja valitti, että hänen varpaansa olivat paleltuneet. Smoken oma nenä ja posket olivat paleltuneet, kun olivat niin lähellä rakoa, ja hän sai hangata niitä puoli tuntia huopaan, ennen kuin polte ja pureminen antoivat vakuutuksen, että verenkierto oli palannut.

VI.

"Minä olen päässyt nyt selville siitä. Ei ole enää epäilyäkään. Hän on murhannut Kinaden. Kuulimme koko jutun eilen illalla. Mitä hyödyttää palata enää siihen? Minä äänestän: syyllinen."

Sillä tavalla alkoi Smoken oikeusjuttu. Puhuja oli notkea ja kivikova mies Coloradosta. Hän osoitti julkisesti kiukkuaan ja vastenmielisyyttään kun Harding sivuutti hänen ehdotuksensa ja vaati, että piti meneteltämän säännöllisesti, ja nimitti erään Shunk Wilsonin kokouksen puheenjohtajaksi ja tuomariksi. Tuomarikunnan eli juryn muodosti Two Cabinsin väestö. Vaimolta Lucylta kiellettiin kuitenkin, siitä ensin keskusteltua, oikeus äänestää Smoken syyllisyydestä tai syyttömyydestä.

Äänestyksen jatkuessa kuuli Smoke, joka oli tungettu nurkkaan rahille, Breckin ja erään kullankaivajan kuiskivaa keskustelua.

"Eikö teillä ole myydä viisikymmentä naulaa jauhoja?" kysyi Breck.

"Ei teillä ole niin paljon kultahiekkaa, että voisitte maksaa pyytämäni hinnan", kuului vastaus.

"Annan teille kaksisataa."

Mies pudisti päätään.

"Kolmesataa. Kolme ja viisikymmentä."

Neljäsataa kuultuaan mies nyökkäsi ja sanoi:

"Tulkaa minun mökkiini. Punnitaan kulta siellä."

Nuo kaksi raivasivat itselleen tien ovelle ja pääsivät ulos. Viiden minuutin kuluttua Breck tuli yksinään takaisin.

Harding oli juuri todistamassa, kun Smoke näki oven avautuvan vähän. Rakoon ilmestyivät sen miehen kasvot, joka oli myynyt jauhot. Hän teki naamallaan merkkejä ja viittoili innokkaasti sisälle eräälle taholle. Sieltä nousi mies kamiinan läheltä ja lähti työntäytymään ovea kohti.

"Mihin menet, Sam?" kysyi Shunk Wilson.

"Tulen heti takaisin", selitti Sam. "Minun on mentävä vähän."

Smoke sai luvan tehdä kysymyksiä todistajille. Hän ristikuulusteli par'aikaa Hardingia, kun ulkoa alkoi kuulua valjastettujen koirien vingahduksia ja reen jalaksien suhahduksia ja narahduksia. Joku oven lähellä oleva vilkaisi ulos.

"Sam ja hänen toverinsa ajavat koiravaljakolla helkkarinmoista kyytiä Stewartin joelle vievää tietä", selosti mies.

Puoleen minuuttiin ei kukaan puhunut, mutta miehet heittelivät toisilleen merkitseviä katseita, ja yleinen levottomuus vallitsi täpötäydessä huoneessa. Smoke huomasi vilahdukselta, että Breck, Lucy ja tämän mies kuiskailivat keskenään.

"Jatka", sanoi Shunk Wilson äreästi Smokelle. "Tiedämme, mitä koetat todistaa -- ettei toista rantaa tutkittu. Se ei ollut tarpeellista. Sille rannalle ei mennyt yhtään jälkiä. Hanki oli ihan ehjä."

"Mutta kuitenkin oli siellä toisella rannalla joku mies", väitti Smoke itsepintaisesti.

"Siitä reiästä on paha livahtaa, nuori mies. Ei meitä ole kovin paljon täällä McQuestionin varrella, ja me takaamme joka miehemme."

"Kuka se mies oli, jonka ajoitte pois leiristänne kaksi viikkoa sitten?" kysyi Smoke.

"Alonzo Miramar. Hän oli Meksikosta. Mitä sillä muonan varastajalla on tekemistä tässä asiassa?"

"Ei mitään muuta kuin että te ette ole menneet takaukseen hänen puolestaan, herra tuomari."

"Hän meni jokea alas- eikä ylöspäin."

"Mistä tiedätte, mihin hän meni?"

"Näin hänen lähtevän."

"Ja siinäkö kaikki, mitä tiedätte hänen kohtalostaan?"

"Ei, ei siinä, nuori mies. Minä tiedän, me kaikki tiedämme, että hänellä oli neljän päivän ruoka mukanaan, mutta ei pyssyä, millä olisi ampunut otuksia. Ellei hän ole päässyt Yukonin varrella olevalle uudisasutukselle, niin hän on aikoja sitten korahtanut viimeisen kerran."

"Oletan, että olette laskenut kaikki tässä maanosassa löytyvät pyssyt", huomautti Smoke pisteliäästi.

"Heittelet minulle kysymyksiä kuin vangille. Aletaan kuulustella seuraavaa todistajaa. Missä on Ranskalais-Louis?"

Kun Ranskalais-Louis työntäytyi eteenpäin, avasi Lucy oven.

"Mihin menet?" huusi Shunk Wilson.

"Ei kai minun tarvitse seisoa töröttää täällä", vastasi Lucy uhmaavasti. "Enhän minä saa äänestää, ja tupani on sitä paitsi niin täynnä, ettei henki kulje."

Muutaman minuutin päästä hänen miehensä meni samaa tietä. Tuomari huomasi sen vasta, kun ovi sulkeutui.

"Kuka se oli?" keskeytti hän Pierren selostuksen.

"Bill Peabody", sanoi joku. "Hän sanoi menevänsä kysymään vaimoltaan jotakin ja tulevansa kohta takaisin."

Billin sijasta tulikin takaisin Lucy, riisui turkkinsa ja asettui entiselle paikalleen kamiinan lähelle.

"Oletan, ettei meidän tarvitse kuulustella jäljelläolevia todistajia", päätteli Shunk Wilson Pierren lopetettua. "Tiedämme, että he voisivat todistaa ainoastaan samat tosiasiat, jotka olemme jo kuulleet. Kuulehan, Sörensen, mene ja hae Bill Peabody takaisin. Tulee ihan kohta äänestettäväksi tuomiosta. Nyt, vieras, voit sinä astua esiin ja sanoa sanottavasi siitä, mitä on tapahtunut. Sillä aikaa annamme ajan voittamiseksi niiden kahden pyssyn, ampumatarpeiden ja surman tuottaneen luodin kiertää miehestä mieheen."

Smoke oli selostanut, kuinka hän oli saapunut tälle seudulle. Hän kertoi juuri, kuinka häntä oli väijytty ja ammuttu ja kuinka hän oli paennut rannalle. Julmistunut puheenjohtaja Shunk Wilson keskeytti hänet juuri silloin:

"Nuori mies, mitä järkeä on sellaisessa todistelussasi? Kulutat vain kallista aikaa. Pyssy, ampumavehkeet, Joe Kinaden tappanut luoti ovat sinua vastaan. -- Mitä siellä on? Avatkaa ovi, joku!"

Kylmää ilmaa syöksyi sisään, ja sillä oli kuumassa huoneessa oma muotonsa. Auki olevasta ovesta kuului samalla koirain haukuntaa, mikä hiljeni nopeasti välimatkan pidetessä.

"Sörensen ja Peabody lyövät koiriaan ja ajavat joelle alas!" huusi joku.

"No mitä helvettiä!" keskeytti Shunk Wilson leukapieli lerpallaan ja silmäili Lucya.

Lucy keikautti niskaansa ja puristi huuliaan yhteen. Shunk Wilsonin vihainen ja epäluuloinen katse kiersi ja pysähtyi Breckiin.

"Luulen, että tuo äsken tullut, jonka kanssa olet soittanut suutasi, voisi selittää, jos tahtoisi."

"Sam kuiskutteli myös hänen kanssaan, ennen kuin lähti ulos", ilmoitti joku.

"Kuulkaa, herra Breck", jatkoi Shunk Wilson. "Te olette keskeyttänyt oikeudenkäynnin. Teidän on selitettävä, mitä se tarkoittaa. Mitä te puhelitte?"

Breck kakisteli kurkkunsa selväksi ja vastasi ujosti:

"Yritin juuri ostaa vähän muonaa."

"Millä?"

"Kultahiekalla tietysti."

"Mistä olette saanut sitä?"

Breck ei vastannut.

"Hän on kamuillut Stewartin yläjuoksulla", avusti joku vapaaehtoisesti. "Satuin viikko sitten hänen leiripaikalleen, kun olin metsästämässä. Ja sanon teille, että hän oli hyvin salaperäinen."

"Se kultahiekka ei ole sieltä", sanoi Breck. "Siellä sain vain erään ala-arvoisen hydraulisen suunnitelman."

"Tuokaa pussinne tänne ja näyttäkää kultahiekkanne", käski Wilson.

"Sanon teille, ettei se ole sieltä."

"Näyttäkää, samahan se."

Breck oli kieltäytyvinään, mutta kaikki hänen ympärillään olivat uhkaavan näköisiä. Hän kopeloi vastahakoisesti takkinsa taskua. Kun hän otti sieltä pippurilaatikkoa, niin se ratisi jotakin ilmeisesti kovaa esinettä vasten.

"Ota kaikki vain ulos sieltä", jymisi Shunk Wilson.

Ja sieltä tuli ulos iso, ensiluokkainen kultamöhkäle, joka oli keltaisempi kuin mikään ennen nähty kulta. Shunk Wilson huohotti. Puoli tusinaa miestä, jotka olivat nähneet möhkäleen vilahdukselta, syöksyi ovelle. He pääsivät sen luo yhtaikaa ja tunkeutuivat kiroillen ja tuuppien ulos.

"Mihin sinä lähdet?" kysyi Eli Harding, kun Shunk nousi seuratakseen mukana.

"Koiria valjastamaan tietysti."

"Ettekö aio hirttää häntä?"

"Se veisi liian paljon aikaa juuri nyt. Kyllä hän pysyy hengissä siksi, kun palaamme. Oletan, että tämä oikeusjuttu on lykätty toistaiseksi."

Harding epäröi. Hän heitti hurjan silmäyksen Smokeen, näki Pierren viittaavan Louis'lle ovelta, katsahti viimeisen kerran pöydällä olevia kultamöhkäleitä ja teki päätöksensä.

"Älä yritä paeta, ei siitä sulle hyötyä", lennätti hän olkansa yli taakseen. "Minä sitä paitsi otan koirasi lainaksi."

"Mikä nyt? Taasko rynnätään niin hiivatusti valtaamaan?" tiedusteli sokea vanha metsästäjä eriskummaisella kimeällä äänellä, kun koirien ja miesten ääntelyt sekä rekien narahdukset häiritsivät huoneen hiljaisuutta.

"Tämä oli hyvä turkismaa", valitti hän, "ennen kuin kirotut kullankaivajat tulivat ja säikyttivät otukset pois."

Ovi aukeni, ja Breck astui sisään.

"No niin", sanoi hän. "Meitä on jäänyt vain neljä leiriin. Sitä sadintietä, minkä minä aukaisin, on neljäkymmentä mailia Stewartiin. Ripeimmätkään eivät voi tehdä sitä kiertoretkeä vähemmässä kuin viidessä tai kuudessa päivässä."

Breck viilsi metsästyspuukollaan Smoken sidenuorat poikki ja katsahti emäntään.

"Toivon, ettei teillä ole mitään vastaan", sanoi hän merkitsevän kohteliaasti.

"Jos aiotaan livahtaa täältä", sekaantui sokea mies, "niin toivon, että joku vie minut ensin johonkin toiseen mökkiin."

"Tehkää mitä teette, älkääkä välittäkö minusta", vastasi Lucy. "Kun en kelpaa hirttämään miestä, niin en kelpaa pitämään häntä vankinakaan."

"Olen pannut kuntoon jo matkavarusteet teille", sanoi Breck. "Ruokaa kymmeneksi päiväksi, huovat, tulitikut, tupakkaa, kirveen ja pyssyn."

"Mielin syödä kelpo aterian, ennen kuin lähden", sanoi Smoke. "Ja kun lähden, niin menen McQuestionia ylös- enkä alaspäin. Toivon, että tulette mukaani, Breck. Meidän on tutkittava se toinen ranta, jotta saadaan selvyys miehestä, joka todella teki sen murhan."

"Jos otatte huomioon mielipiteeni, niin suuntaatte matkanne alaspäin Stewartia ja Yukonia kohti", käännytteli Breck. "Kun se joukko palaa sieltä minun hydraulista keksintöäni tutkimasta, niin se tahtoo nähdä verta."

Smoke nauroi ja ravisti päätään.

"En voi jättää tätä seutua. Minulla on täällä etuni. Uskotte tai ette, minä olen löytänyt Surprise-järven. Tuo kulta on sieltä. He sitä paitsi veivät minun koirani, ja minun on odotettava saadakseni ne takaisin. Siellä rannalla oli mies piilossa. Hän oli tyhjentämäisillään patruunavarastonsa nahkaani."

Puolen tunnin päästä Smoke istui ruokapöydässä. Hänen edessään oli iso lautasellinen hirvenpaistia. Hän nosti juuri kahvikupin huulilleen, mutta nousi samalla puoliksi seisoalleen istuimelta. Lucy avasi oven.

"Hyvää päivää, Spike! Päivää Methody!" tervehti Lucy kahta kuuraista miestä, jotka seisoivat kumarassa kuormansa ääressä.

"Tulimme juuri yläleiriltä", sanoi toinen heistä, kun he astuivat huoneeseen tuoden mukanaan turkkiin käärittyä olentoa, jota he pitelivät äärimmäisen varovaisesti. "Tässä tämä, jonka löysimme tien vierestä. Hän on mennyttä kalua, arvelen."

"Pankaa hänet tuohon penkille", sanoi Lucy.

Lucy meni kohta luokse, avasi turkin ja sai näkyville kasvot. Tummat silmät tuijottivat suurina niissä, ja yhä toistuneet pakkaset olivat purreet niiden ihon siniseksi ja rohtumaiseksi sekä vetäneet nahan kireälle poskiluiden päälle.

"Eikö se olekin Alonzo!" huudahti Lucy. "Se peijakas! Raukka nääntynyt nälkään."

"Siinä mies sieltä toiselta rannalta", sanoi Smoke hiljaisella äänellä Breckille. -- -- --

Puolen tunnin kuluttua vedettiin lavalla makaavan kuolleen kasvoille turkit. Smoke sanoi Lucylle:

"Ellei teillä ole mitään vastaan, rouva Peabody, niin olkaa hyvä ja antakaa minulle vielä viipale sitä paistia. Leikatkaa paksu kimpale, muuten sen ei tarvitse olla niin hyväksi laitettu."

KILPA-AJO

I.

"Huh! Oletpa saanut hauskat retaleet!" Shorty tarkasteli toveriaan ja tekeytyi moittivan näköiseksi. Smoke koetti turhaan silitellä ryppyjä pois housuista, jotka hän oli juuri vetänyt jalkaansa, ja oli äreissään.

"Sataviisikymmentä koko vaatekerta", vastasi Smoke. "Myyjä oli melkein minun kokoiseni. Puku oli mielestäni huomattavan halpa. Mutta mikä sinua oikeastaan jurnuttaa?"

"Mikäkö? Minuako? Oh, ei niin mikään. Muistui juuri mieleeni eräs mies. Hän oli olevinaan lihansyöjä. Hän tuli jääröykkiöiden keskellä jäälautalla Dawsoniin. Ei ollut muonaa miehellä. Alusvaatteita oli yksi kerta, naarmuuntuneita mokkasiineja yksi pari, yhdet päällyshousut, jotka olivat sen näköiset kuin olisivat olleet 'Hesperuksen' haaksirikossa. Hyvin hauska julkipuoli, toveri. Soman kaunis julkipuoli! Kuulehan --"

"No, mitä nyt?" kysyi Smoke äreästi.

"Mikä sen tytön nimi on?"

"Ei se ole mikään tyttö, hyvä mies. Minun on mentävä eversti Bowien luo päivällisille, jos tahdot tietää. Se sinua harmittaa, Shorty. Olet kateissasi, kun minä menen hienoston seuraan eikä sinua ole kutsuttu."

"Etkö myöhästy hiukan?" kysyi Shorty osaaottavaisesti.

"Mitä tarkoitat?"

"Myöhästyt päivällisiltä. Syövät illallista, ennen kuin olet siellä."

Smoke oli antamaisillaan taitavan ja ivallisen selityksen, mutta äkkäsi samalla vilahduksen Shortyn silmässä ja jatkoi pukeutumistaan. Näppäryytensä menettäneillä sormillaan hän sitoi kaulaliinan merimiessolmuun, puuvillakankaisen paitansa kauluksen alle.

"Toivon, etten olisi lähettänyt kaikkia tärkkipaitojani pesulaitokseen", mutisi Shorty osaaottavaisesti. "Olisin voinut auttaa sinua."

Sitten Smoke koetti kiskoa kenkiä jalkaansa. Vahvat villasukat eivät mahtuneet kenkiin. Hän katsoi vedoten Shortyyn, mutta tämä pudisti päätään.

"Ei ole. Enkä antaisi lainaksi, jos olisi ohkaiset sukat. Kiskaise hirvennahkaiset käpäliisi, hyvä mies. Palelluttaisit varmasti varpaasi tuollaisissa narrimaisen ohkaisissa kengissä."

"Maksoin niistä viisitoista dollaria välikädelle", voivotteli Smoke.

"Oletan, ettei sinne tule yhtään miestä, jolla ei ole hirvennahkaisia."

"Mutta siellä on naisia, Shorty. Saan istua pöytään ja syödä oikeiden elävien naisten kanssa -- rouva Bowien ja useiden muiden kanssa, niin sanoi eversti minulle."

"Eivät hirvennahkaiset vie heiltä ruokahalua", oli Shortyn päätelmä. "Kummallista, mitä se eversti tahtoo sinusta?"

"En tiedä, ellei hän ole kuullut, että olen löytänyt Surprise-järven. Sen kuivaaminen vaatii kokonaisen omaisuuden, ja Guggenheimit haluavat sijoittaa pääomia."

"Luulenpa samaa. Vedä vain hirvennahkaiset jalkaasi. Hop hop! Tuo hännystakkisi on kovin ryppyinen, ja se on sinulle sauman verran liian soukka. Saat olla varuillasi. Jos syöt kovasti, niin takkisi halkeaa. Ja jos naisihmiset pudottavat nenäliinojaan, älä kumarru ottamaan ylös niitä. Älä ota ylös niitä. Tee mitä teetkin, älä sitä."

II.

Eversti Bowie asui, kuten suuripalkkaisen asiantuntijan ja Guggenheimin suuren liikkeen edustajan tulikin, eräässä puutalossa, joka oli Dawsonin kaikkein uhkeimpia. Se oli kaksikerroksinen ja tehty käsinveistetyistä hirsistä. Siihen mahtui avara ruoka- ja seurustelusali, jota ei käytetty minään muuna huoneena.

Siellä oli pöydän alla permannolla isoja karhunnahkoja ja seinillä hirvien ja peurojen sarvia. Siellä humisi avoin takka ja iso, puilla lämmitettävä kamiina. Ja siellä Smoke tapasi Dawsonin yhteiskunnan valiot -- ei pelkkiä äskenleivottuja miljonäärejä, vaan kaivoskaupunkiin kaikesta maailmasta tulleen väestön äärimmäisen kermakerroksen -- miehiä sellaisia kuin tutkija ja kirjailija Warburton Jonesin, ratsastavan poliisin kapteeni Consadinen, luoteisen territorin kultakomissaarin ja paroni von Schroederin, erään keisarin suosikin, jolla oli kansainvälinen maine kaksintaistelijana.

Ja siellä Smoke tapasi Joy Gastellin huikaisevassa iltapuvussa. Ennen Smoke oli nähnyt hänet ainoastaan matkoilla turkit yllä ja hirvennahkaiset jalassa. Päivällispöydässä Smoke huomasi istuvansa Joyn vieressä.

"Tunnen olevani kuin kala kuivalla maalla", teki Smoke tunnustuksen. "Minä sitä paitsi en ole koskaan edes uneksinut, että moista itämaista loistoa on Klondykessa. Katsokaapa vain tuota von Schroederiä. Hänellä on oikein päivällispuku, ja Consadine on saanut tärkkipaidan. Panin merkille, että hänellä on samalla hirvennahkaiset jalassa. Mitä pidätte minun puvustani?"

Hän liikutteli olkapäitään kuin siivoaisi sulkiaan, jotta miellyttäisi Joyta.

"Minusta näyttää, kuin olisitte käynyt rotevammaksi vuoriston yli tultuanne", nauroi Joy.

"Niin ei ole laita. Arvatkaa uudestaan."

"Puku on tehty jollekin toiselle."

"Sattui paikalle. Ostin sen eräältä A. C.-yhtiön kirjanpitäjältä."

"On häpeä, että kirjurit ovat niin kapeaharteisia", sanoi Joy osaaottavasti. "Ja te ette ole sanonut, mitä pidätte minun puvustani."

"Sitä en osaa sanoa. Olen häikäistynyt. Olen ollut kulkusalla liian kauan. Moiset asiat tekevät minuun yllättävän vaikutuksen, arvannette. Olen aivan unohtanut, että naisella on käsivarret ja olkapäät. Kun näin teidät viime kerralla Squaw Creekillä --"

"Silloin olin squaw, intiaaninainen", keskeytti Joy.

"En aikonut sanoa niin. Muistan keksineeni Squaw Creekillä, että teillä oli jalat."

"Ja minä en voi unohtaa koskaan, että te pelastitte jalkani", sanoi tyttö. "Olen odottanut saavani nähdä teidät ja kiittää teitä --" (Smoke kohautti vältellen olkapäitään.) "Ja siinä on syy, minkä tähden olette täällä tänä iltana."

"Pyysitte everstiä kutsumaan minut?"

"En! Rouva Bowie pyysi. Ja minä pyysin rouvan toimittamaan teidät pöytätoverikseni. Ja nyt on minulla sopiva aika. Jokainen juttelee. Kuunnelkaa älkääkä keskeyttäkö. Tunnette Mono Creekin!"

"Tunnen."

"Se on nyt havaittu rikkaaksi -- pelottavan rikkaaksi. Vakuutetaan, että kukin valtauspalsta on miljoonan ja enemmänkin arvoinen. Siellä asetettiin rajat vasta toissa päivänä."

"Muistan rynnäkön."

"Hyvä. Koko joki on nyt merkitty, ja sen sivujoet myös. Mutta pääjoella on palsta numero kolme löytöpaikan alapuolella vielä rekisteröimättä. Joki oli Dawsonista niin kaukana, että komissaari määräsi rekisteröimisajaksi kuusikymmentä päivää palstanrajain määräämisestä lukien. Jokainen palsta tuli rekisteröidyksi, paitsi numero kolme alhaalla. Cyrus Johnson oli paaluttanut sen itselleen. Siihen se jäi. Cyrus Johnson katosi. Kukaan ei tiedä, kuoliko hän vai menikö alas- tai ylöspäin virtaa. Kuuden päivän kuluttua hänen rekisteröimisoikeutensa päättyy. Kuka sitten paaluttaa sen palstan ja saapuu ensimmäisenä Dawsoniin rekisteröittämään sen, hän saa sen."

"Mutta miksei sitä tiedä jokainen?" kysyi Smoke epäilevästi.

"Alkavat jo tietää. Ovat pitäneet pitkän ajan sitä salassa, ja vasta nyt se tulee ilmi. Seuraavan vuorokauden kuluessa kohoaa hyvien koiravaljakoiden arvo kovasti. Teidän on lähdettävä täältä heti päivällisen päätyttyä ja niin soveliaalla tavalla kuin voitte. Olen järjestänyt sen. Eräs intiaani tuo teille kirjeen. Te luette sen, olette hämmästyvinänne, teette anteeksipyynnöt ja lähdette."

"Minä ... hm ... en käsitä."

"Hölmö!" pääsi tytöltä puoliksi kuiskauksena. "Teidän on mentävä ja hankittava tänä iltana koiravaljakoita. Minä tiedän kaksi. Sitten on teillä oma koiravaljakkonne. Ja teidän on ostettava vielä lisää. Siinä tehtävänne tänä iltana. Ostakaa parhaat. Siinä kilpailussa voittavat koirat yhtä hyvin kuin miehet. Matka on satakymmenen mailia, ja teidän on saatava vaihtaa koiravaljakkoa niin usein kuin mahdollista."

"Oh, huomaan teidän tahtovan, että lähtisin leikkiin", sanoi Smoke pitkäveteisesti.

"Ellei teillä ole rahaa koirien ostoon, niin minä --", sanoi Joy, mutta ennen kuin hän oli saanut lauseen loppuun, sieppasi Smoke puhevuoron.

"Voin ostaa koirat. Mutta -- hm -- ettekö pelkää, että se on uhkapeliä?"

"Voitettuanne pyöräpelissä Elkhornin ravintolassa", vastasi Joy, "en pelkää, että te pelkäätte. Kyseessä on urheiluyritys, jos tahdotte niin sanoa. Kilpailu miljoonasta dollarista. Saatte siinä vastaanne eräitä tämän seudun jykevimpiä koirien ajajia ja retkeilijöitä. He eivät ole lähteneet vielä raiteille, mutta huomenna tähän aikaan he ovat täydessä touhussa. Koirista maksetaan silloin niin paljon kuin rikkaimmat voivat maksaa. Iso-Olaf on kaupungissa. Hän on tämän seudun tuhoisimpia koirien ajajia. Jos hän lähtee kilpailemaan, niin hän on vaarallisin vastustajanne. Arizona-Bill on toinen. Hän on ollut vuosikausia kuorma-ajurina ja postinkuljettajana. Ammattilainen siis alallaan. Jos hän ottaa osaa, keskittyy huomio häneen ja Isoon-Olafiin."

"Ja te haluatte, että minä lähden mukaan jonkinlaisena 'mustana hevosena' -- tuntemattomana kilpailijana?"

"Aivan niin, ja sillä on etunsa. Teidän ei luulla kestävän kilpailua. Ette ole ollut vielä vuottakaan täällä. Kukaan ei ota huomioon teitä, ennen kuin saavutte kotiin ihan etunenässä."

"Paluumatkallako 'mustan hevosen' on näytettävä, että on ensiluokkaisessa kunnossa?"

Joy nyökkäsi ja jatkoi vakavasti:

"Muistakaa, etten anna itselleni anteeksi kepposta, minkä tein teille Squaw Creekin valtauksessa, ennen kuin voitatte tämän Monon palstan itsellenne. Ja jos kukaan voi voittaa vanhat kullanetsijät tässä kilpailussa, niin te olette se mies."

Niin Joy sanoi. Smoke tunsi lämpöä kaikkialla, niin päässään kuin sydämessään. Hän suuntasi Joyhin nopean ja tutkivan katseen, tahdottoman ja vakavan, ja sinä hetkenä, jona Joyn katse tapasi vakavana hänen silmänsä, näytti hänestä, että se katse ilmaisi jotakin tuhansia kertoja tärkeämpää kuin oli se valtaus, minkä Cyrus Johnson oli jättänyt rekisteröimättä.

"Minä teen sen", sanoi Smoke. "Voitan sen."

Joyn silmissä oleva iloinen loiste näytti lupaavan suuremman palkinnon kuin Monon palstan kaikki kulta oli. Smoke äkkäsi, että Joy laski kätensä polvelleen, joka oli lähinnä Smoken polvea. Smoke ojensi pöytäliinan alle oman kätensä, ja se sai siellä piilossa naisen kädestä lujan puristuksen, joka pani toisen lämpöaallokon vyörymään hänen lävitsensä.

III.