Part 7

Pöydän luo palattuaan Smoke ilmoitti pyöräpelien omistajille, että hän pysyi vielä tarjouksessaan. Kukin herroista omistajista tarjosi hänelle kolmentuhannen sitoumuksen.

"Vaadi käteistä", varoitteli Shorty.

"Olin juuri aikeissa sanoa, että tahdon käteismaksun", ilmoitti Smoke.

Elkhornin omistaja lunasti herrojen sitoumukset, ja Shorty otti kultahiekan haltuunsa.

"Nyt ei ole halua herätä", höpisi hän punnitessaan käsin eri pusseja. "Yhteen laskettuna on tämä seitsemänkymmenentuhannen dollarin uni."

"Mikä on se teidän järjestelmänne?" kysyi pitkä Burke. "Olemme maksaneet hinnan siitä ja tahdomme sen."

Smoke meni edellä pelipöydän luo.

"No hyvät herrat! Hetkinen kärsivällisyyttä. Tämä ei ole mikään tavallinen järjestelmä. Tuskin tätä voi sanoa lailliseksi, mutta tämän suuri ansio on siinä, että tämä toimii. Minulla on omat arveluni, mutta puhumatta paras. Saatte nähdä. Herra pankkiiri, pitäkää pallo varalla. Odottakaa, aion päästä numeroon '26'. Otaksutaan, että olen pannut panoksen siihen. Olkaa valmiina, herra pankkiiri. -- Nyt!" Pallo pyöri ympäri.

"Ottakaa huomioon", jatkoi Smoke, "että '9' oli aivan vastapäätä."

Pallo oli numerossa "26."

Pitkä Burke kirosi syvällä rintaäänellä. Kaikki jäivät odottamaan.

"Jotta 'kaksoisnolla' voittaisi, pitää '11':n olla vastapäätä. Koettakaa itse ja katsokaa."

"Entä se järjestelmä?" kysyi Moran kärsimättömästi. "Tiedämme, että osaatte ottaa voittavia numeroita, tiedämme, mitkä ne numerot ovat, mutta miten taidatte tehdä niin?"

"Seuraan järjestystä. Minun onnistui sattumalta panna huristava pallo kaksi kertaa merkille, kun '9' oli vastapäätä. Molemmilla kerroilla voitti '26'. Myöhemmin huomasin sattuvan taas niin. Sitten etsin katselemalla muita sarjoja ja löysin niitä. Jos 'kaksoisnolla' on vastapäätä, voittaa '32', jos '11', voittaa 'kaksoisnolla'. Se ei tapahdu aina, mutta se tapahtuu tavallisesti. Kuten sanoin, minulla on omat arveluni, mutta puhumatta paras."

Pitkä Burke alkoi päästä hiukan jäljille. Hän kumartui, seisautti pyörän ja tutki sitä huolellisesti. Yhdeksän muun pyöräpelin omistajan päät kurottautuivat ja rupesivat myös tutkimaan. Pitkä Burke ojensi vartensa suoraksi ja heitti silmäyksen lähellä olevaan kamiinaan.

"Helvetti", sanoi hän. "Eihän siinä ollut mitään järjestelmää. Pöytä on ollut tulen lähellä, ja tuo hiton pyörä on käynyt kieroksi. Ja meitä on vedetty nenästä perinpohjin. Eipä kumma, että Smoke tahtoi pelata tässä pöydässä."

Harvey Moranilta pääsi iso lohdutuksen huokaus. Hän pyyhki otsaansa.

"No niin, samantekevä", sanoi hän. "Päästiin kuitenkin halvalla hinnalla selville siitä, ettei se ollut mikään järjestelmä." Hänen kasvonsa alkoivat ilmehtiä, ja sitten hän purskahti nauramaan sekä löi Smokea olkapäälle.

"Smoke, te olette leikitellyt hetken aikaa kanssamme ja pannut meidät rökittämään itseämme saadaksemme teidät pysymään poissa pelipöydistämme. Kuulkaapa, minä olen saanut vähän oikeata samppanjaa, avaan pullon, jos lähdette kaikki kanssani Tivoliin."

Myöhemmin kotiin palattua Shorty otti esille pulleat kultapussit ja punnitsi niitä käsillään. Sitten lopuksi hän asetti ne riviin pöydälle, istui makuulavansa laidalle ja alkoi riisua jalkineitaan.

"Seitsemänkymmentätuhatta", laski hän. "Ne painavat kolmesataaviisikymmentä naulaa. Ja kaikki kierolla pyörällä ja nopsalla silmällä saatuja. Toki tiedän, että se on unta. Ainoastaan unessa käyvät hyvät asiat toteen. Olen ihan haluton heräämään. Toivon, että en heräisi milloinkaan."

"Iloitse, sielu!" vastasi Smoke. "Sinä et herää. On joukko nerokkaita filosofeja, jotka väittävät, että ihmiset ovat unissakävijöitä. Olet hyvässä seurassa."

Shorty nousi, meni pöydän luo, valitsi raskaimman pussin ja tuuditti sitä sylissään kuin pientä lasta.

"Ehkä olen unissakävijä", sanoi hän, "mutta olen, kuten sanoit, varmaan hyvin hyvässä seurassa."

MIES TOISELLA RANNALLA

I.

Shorty ja Smoke erosivat Ylä-Klondykessa. Shortyn piti palata Klondykea alas Dawsoniin saadakseen rekisteröidyksi muutamia valtauksia, jotka he olivat tehneet.

Smoke kääntyi koiravaljakolla etelään. Hänen päämäärinään olivat Surprise-järvi ja tarunomaiset "kaksi mökkiä", Two Cabins. Hänen piti päästä Indian Riverin lähteille, sieltä tuntemattoman seudun poikki ja vuoriston yli Stewart Riverille. Itsepintaisten huhujen mukaan piti Surprise-järven olla jossakin siellä vuorenhuippujen ja jäätiköiden keskellä. Järven pohjan piti olla puhdasta kultaa. Sanottiin, että vanhat kullankaivajat, joiden oikeat nimet olivat unohtuneet entisten aikojen hämäriin, olivat sukeltaneet Surprisen jäiseen veteen ja tuoneet kultamöhkäleitä molemmin käsin pinnalle. Eri aikoina olivat yhdet ja toiset vanhat kullanetsijät tunkeutuneet tuohon linnoitukseen ja tuoneet järven pohjakultaa näytteille. Mutta vesi oli liian kylmää. Jotkut olivat kuolleet vedessä, heidät oli nostettu ruumiina kuivalle. Toiset olivat menehtyneet muuten. Kaikki henkiin jääneet olivat suunnitelleet, että he palaavat ja kuivaavat järven, mutta kukaan heistä ei ollut palannut. Oli aina käynyt onnettomasti. Ja niin tuli taruja. Surprise-järvi oli loihdittu järvi; sen paikkaa ei muistettu, ja sen kuivaamaton pohja oli yhä vielä kultaa.

Two Cabins oli ainakin samassa määrin tarujen verhoama, mutta mökkien paikka oli tunnettu. Stewart-joelta mentiin "viiden unen" matka McQuestion Riveriä ylöspäin. Siellä oli kaksi vanhaa mökkiä. Ne olivat niin vanhat, että niiden täytyi olla rakennettuja, ennen kuin ensimmäinen tunnettu kullanetsijä oli astunut Yukonin laaksoon. Kuljeksivat hirvien metsästäjät, joita Smokekin oli puhutellut, olivat väittäneet, että he löysivät ne kaksi mökkiä jo kauan, kauan sitten, mutta olivat etsineet turhaan kultakaivosta, jossa entisajan seikkailijat olivat varmaankin raataneet.

"Olisin suonut, että olisit tullut mukanani", sanoi Shorty miettien heidän erotessaan. "Vaikka oletkin saanut intiaanitaudin, ei siinä sittenkään ole järkeä, että syöksyt suin päin vaaroihin. Siellä on varmasti noituutta ensimmäisestä kujeesta viimeiseen viettelykseen asti, päättäen kaikesta siitä, mitä minä ja sinä olemme kuulleet siitä kerrottavan."

"Oli miten oli, Shorty. Minä teen tämän kiertomatkan kuudessa viikossa ja palaan Dawsoniin. Yukonin tietä on kuljettu. Samoin täytyy olla ensimmäisen sadan mailin laita Stewartista eteenpäin. Kun seuraan noita jälkiä, täytyy minun päästä neljä- tai viisikymmentä mailia päivässä. Kun kerran olen päässyt yli, pääsen kuukaudessa kotiin."

"Kyllä, kun kerran olet päässyt yli. Mutta se ylipääsy tekee minut levottomaksi. Hyvästi nyt vain siksi, kunnes tavataan, Smoke. Pidä silmäsi auki. Varo velhoja. Siinä kaikki. Äläkä pidä paluuta häpeänä, jos et saa ammutuksi riistaa."

II.

Viikko sen jälkeen Smoke oli Indian Riverin eteläpuolella vuoriharjanteiden keskellä. Hän oli jättänyt rekensä Klondyken puoleiselle ylängölle ja sitonut tavaroita susikoiriensa selkään. Hän kulki edellä pehmeässä lumessa ja polki latua lumikengillään. Takana painalsivat koirat yhdessä jonossa.

Hän rakasti tätä elämää, kovaa arktista talvea, hiljaista erämaata ja loppumatonta lumivaippaa, jota yhdenkään ihmisen jalka ei ollut polkenut. Hänen ympärillään yleni jäisiä vuorenhuippuja, joilla ei ollut nimeä ja joita ei oltu merkitty karttoihin. Hän yksinään liikkui siinä koskemattomien erämaiden hautovassa hiljaisuudessa. Eikä yksinäisyys painostanut häntä. Hän rakasti sitä kaikkea, päivien rasitusta, susikoirien kahnailua, leirintekoa kauan kestävässä illan sarastuksessa, tähtien hiivintää ylhäällä pään päällä ja revontulten liekkikuvioita.

Erittäinkin hän piti leiristään iltaisin. Se näytti hänestä taululta, jota hän ei luullut koskaan unohtavansa -- ei tallattua lumipälveä, jossa hänen tulensa paloi, vuodetta, jossa oli juuri katkottuja kuusen oksia ja niiden päällä pari kaniininnahkaisia vällyjä, suojusta, jona oli kaistale pingotettua tervakangasta ja joka kokosi ja heijasti pois tulen hehkua, mustunutta kahvipannua ja paistinpannua, jotka olivat pölkyllä, mokkasiineja, jotka oli asetettu keppien nenään kuivamaan, lumikenkiä, jotka olivat pystyssä lumessa, ei tulen takana olevia susikoiria, jotka painautuivat kiihkeinä ja kärsimättöminä tulen likelle saadakseen lämmintä, olivat pörröisiä ja kuuraisia ja käyristelivät tuuheita häntiään jalkojensa suojaksi, eikä joka taholla vain vähän matkan päässä ympärille kietoutuvaa pimeyttä.

Sellaisina hetkinä San Francisco, O'Hara ja "Aalto" näyttivät olevan hyvin kaukana, kadonneita etäiseen menneisyyteen, toteenkäymättömien unien varjoja. Hänen oli vaikea uskoa, että hän oli tuntenut muuta kuin tätä erämaan elämää, ja vielä vaikeampi hänen oli antaa itselleen anteeksi tosiasiaa, että oli patustellut ja kulutellut aikaansa suurkaupungin taiteilijapiireissä. Ollessaan yksin, ilman puhetoveria, hän ajatteli paljon, syvällisesti ja yksinkertaisesti. Häntä harmitti, kun hänen kaupunkilaisvuotensa olivat kuluneet hukkaan, kun koulujen ja kirjojen viisausopit, taidemaalarien ja kuvanveistäjien työhuoneiden ja toimitushuoneiden taidokas kyynillisyys ja liikemiesten klubeissa käytännössä oleva ammattikieli olivat niin mitättömiä. He eivät tietäneet mitään ravinnosta, eivät unesta, eivät terveydestä; he eivät tunteneet koskaan todella kiihottavaa ruokahalua, eivät väsymyksen suloista vaivaa eivätkä villin ja voimakkaan veren syöksyntää, kun se työn loputtua huppelehti viinin lailla koko ruumiissa.

Ja koko ajan oli tämä hieno, viisas, spartalainen Pohjola ollut täällä, eikä hän ollut kuullut koskaan hiljaisintakaan kutsuvaa kuiskausta, ei lähtenyt itsestään etsimään tätä maata, vaikka hänen sisäinen minänsä soveltui niin siihen. Mutta sekin selvisi hänelle aikanaan.

"Kuule, Keltanaama, minä olen saanut sen selville!"

Koira, jolle hän puhui, nosti ensin toista, sitten toista etukäpäläänsä nopein, mutta hillityin liikkein, kiersi häntänsä tupsun niiden suojaksi ja hymyili tulen yli.

"Herbert Spencer oli lähimain neljänkymmenen ikäinen, ennen kuin hän tajusi, mikä oli hänen suurin tehtävänsä ja toiveensa. Minun ei kestä niin kauan. Minun ei tarvitse odottaa kolmenkymmenen ikäiseksi. Minulla on täällä toiveeni ja tehtäväni."

Siellä oli sikin sokin rotkoja ja ylänköjä, jotka eivät olleet järjestyneet minkään järjellisen topografisen suunnitelman mukaisesti. Smoke samoili siellä päiväkausia. Hän etsi turhaan jokea tai puroa, joka olisi juossut etelään McQuestionia ja Stewartia kohti. Sitten tuli vuoristomyrsky, joka hukutti lumiryöppyynsä korkeat ja matalat kukkularöykkiöt. Metsärajan yläpuolella hän hoippelehti kaksi päivää tulta tekemättä ja umpimähkään päästäkseen jollekin alempana olevalle tasanteelle. Toisena päivänä hän selviytyi tavattoman suuren tasanteen reunalle. Pyry oli niin sakea, ettei hän voinut nähdä vuoren seinän juurelle eikä uskaltanut yrittääkään laskea alas. Hän kääriytyi turkkeihinsa, kasasi koirat ympärilleen ja asettui lumikinosten väliin syvänteeseen, mutta ei uskaltanut nukkua.

Myrsky lakkasi aamuksi. Hän ryömi ylös ja tarkasteli asemaansa. Neljännesmailin päässä oli alempana kaikesta päättäen jäätynyt ja lumen peittämä järvi. Joka puolella sen ympärillä oli kukkuloita. Se kävi yhteen kertomusten kanssa. Hän oli umpimähkään löytänyt Surprise-järven.

Metsää näkyi yksi ainoa ryhmä vanhoja kuusia. Kuusiryhmän vieressä oli luhistumaisillaan oleva pieni mökki. Hän työnsi linkkua ja astui sisään. Yhdessä nurkassa oli kuusen oksista tehdyn makuusijan jätteitä. Niiden päällä oli syöpyneiden, palasiksi murenneiden turkkien sisässä luuranko. Viimeinen Surprise-järvellä kävijä, Smoke päätteli, kun otti kultamöhkäleen, joka oli hänen kaksoisnyrkkinsä kokoinen. Möhkäleen vieressä oli pippurilaatikko täynnä pähkinän kokoisia, karkeapintaisia kultapalasia, joissa ei ollut mitään huuhdemerkkejä.

Kertomukset olivat osoittautuneet niin todenmukaisiksi, että Smoke uskoi ilman muuta kullan olevan järven pohjasta. Sen yllä oli monta jalkaa jäätä. Pohjaa ei saanut nyt käsiinsä. Siellä ei ollut mitään tehtävää. Puolen päivän tienoissa Smoke oli jälleen tasanteella ja heitteli sen reunalta jäähyväiskatseita löytämälleen järvelle.

III.

Neljä päivää myöhemmin hän teki tulta pienessä laaksossa jäätyneen virran rannalla ja suojaavain kuusten alla. Siellä jossakin valkoisessa järjestyksettömässä valtakunnassa, jonka hän oli jättänyt taakseen, oli Surprise-järvi -- jossakin, hän ei tietänyt, missä. Sata tuntia kestänyt rasittava taivallus ja harhailu läpinäkymättömässä lumipyryssä olivat näet hämmentäneet hänen suuntakäsityksensä. Hän ei tietänyt, mistäpäin oli lähtenyt. Hän ei tietänyt varmasti, oliko kulunut viikko vai neljä päivää. Hän oli nukkunut koirien kanssa, kamppaillut matalain ylänköjen poikki, joiden lukumäärän oli unohtanut, seurannut mutkittelevia ja kammottavia rotkoja, jotka olivat päättyneet umpi periin, ja kahdesti saanut tehdyksi tulen ja sulattanut jäätynyttä hirvenlihaa. Ja täällä hän nyt oli hyvin syöneenä ja hyvässä leiripaikassa. Mutta Surprise-järvi oli häneltä piilossa yhtä varmasti kuin se oli ollut piilossa kaikilta sitä entisinä aikoina etsineiltä.

Puoli päivää kuljettuaan tätä jokea alaspäin hän joutui laaksoon, jossa oli leveä virta. Hän päätteli, että se oli McQuestion. Siellä hän ampui hirven. Virtaa alaspäin käännyttyään hän pääsi jollekin rekitielle. Tielle oli myöhemmin satanut lunta, mutta sen alla oli kulkijain kovaksi polkema pohja. Hänen päätelmänsä oli, että McQuestionin varrelle oli rakennettu kaksi leiripaikkaa ja että tie yhdisti ne. Two Cabins oli siis selvästi löydetty, ja mökit olivat alempana leiripaikkana, joten hänen oli mentävä virtaa alaspäin.

Kun hän leiriytyi sinä iltana, hän nukkui mietiskellen, keitä mahtoivat olla miehet, jotka olivat löytäneet jälleen ne kaksi mökkiä, ja pääsisikö hän sinne asti huomenna. Aamun ensimmäisen koitteen valjetessa hän oli matkalla. Hänen oli helppo seurata puoliksi umpeen mennyttä tietä. Leveillä lumikengillään hän tallasi lunta, ettei koirien tarvinnut rehkiä.

Ja sitten tuli se odottamaton. Se tapasi hänet Joen mutkassa. Hän sai käsityksen, että hän kuuli ja tunsi sen yht'aikaa. Pyssyn pamaus kuului oikealta, ja luoti meni poikittain hänen hartioittensa päällitse sekä lävisti vaatteet. Hän huojahteli lumikengissään päästäkseen tasapainoon ja kuuli pyssyn pamahtavan toisen kerran. Tämä laukaus petti. Smoke ei odottanut enää, vaan loikki nietosta pitkin rannalle puiden suojaan, jonne oli satakunta jalkaa. Pyssy paukahteli yhä, ja hän teki sen epämieluisen havainnon, että jotakin lämmintä nestettä juoksi hänen selkäänsä pitkin.

Hän kapusi rantaäyrästä ylös ja piiloutui puiden ja pensaiden sekaan. Koirat rähmivät mukana. Saatuaan lumikengät pois heittäytyi hän lumeen pitkäkseen ja katseli varovaisesti. Mitään ei näkynyt. Ampuja, kuka lieneekin ollut, oli varmaankin paneutunut pitkäkseen vastaisen rannanpuiden suojaan.

"Ellei jotakin tapahdu hyvin pian", mutisi hän puolen tunnin kuluttua, "niin on minun ryömittävä pois ja tehtävä tuli tai palellutettava jalkani. Keltanaama, mitä sinä tekisit, jos makaisit pakkasessa ja veresi uhkaisi lakata kiertämästä, samalla kuin joku koettaisi syytää luoteja nahkaasi?"

Hän ryömi muutaman yardin taaksepäin, tallasi siellä lumen kovaksi, tanssi ja hyppi, niin että veri palasi jalkoihin, ja saattoi sitten kestää toisen puolituntisen. Sitten hän kuuli alhaalta joelta erehtymättömän varmasti ajokoirien kellojen kilinää. Kurkistaessaan hän huomasi yhden reen, joka kääntyi joen mutkassa. Siellä oli vain yksi mies, joka ohjaili ja hoputti koiria. Smokea vavahdutti se, sillä hän näki nyt ensimmäisen ihmisen sen jälkeen, kuin oli kolme viikkoa sitten eronnut Shortysta. Hänen seuraava ajatuksensa oli, että tarmokas salamurhaaja oli piilossa toisella rannalla.

Smoke vihelteli varoituksia paljastamatta itseään. Mies ei kuullut, vaan tuli nopeasti. Smoke vihelsi taas ja entistä kimakammin. Mies seisahdutti koiransa, kääntyi ja oli kasvot Smokeen päin, kun pyssy pamahti. Heti sen jälkeen Smoke ampui metsään sinnepäin, mistä pamaus kuului. Joella olleeseen mieheen oli sattunut heti ensimmäinen laukaus. Hän hoippuili takaperoisesti rekensä luokse ollen kaatumaisillaan ja otti köysien alta pyssyn. Kun hän koetti nostaa sitä olkaansa vasten, kuukistui hän ja vaipui hiljaa rekeen istuvaan asentoon.

Alhaalta kuului vielä kulkusten kilinää. Mies ei liikahtanut. Joen mutkasta tuli näkyviin kolme rekeä, joiden mukana oli puoli tusinaa miehiä. Smoke päästi varoitushuutoja, mutta miehet olivat jo nähneet, miten ensimmäisen reen oli käynyt, ja ryntäsivät sen luo. Toiselta rannalta ei kuulunut enää laukauksia. Smoke lähti pois piilopaikastaan kutsuen koirat mukaansa. Miehet huudahtelivat reen luona, ja kaksi heistä otti käsineet pois sekä alkoi tähdätä Smokea pyssyillään.

"Tule tänne, sinä verikätinen murhaaja sieltä", komensi eräs heistä, mustapartainen mies. "Ja heitä pyssy käsistäsi lumeen."

Smoke epäröi, heitti sitten pyssynsä ja meni luo. "Tarkasta hänet, Louis, ja ota hänen aseensa", määräsi mustapartainen mies.

Louis, joka oli ranskalais-kanadalainen retkeilijä, kuten muutkin neljä, totteli. Tarkastuksessa löydettiin Smokelta vain metsästyspuukko. Se otettiin pois. Eräs miehistä päästi huudon. Hän oli käynyt tarkastamassa tietä ja löytänyt jäljet, jotka Smoke oli tehnyt tieltä rannalle. Hän selosti löydön.

"Minkä tähden tapoit Joe Kinaden?" kysyi mustapartainen.

"Sanon teille, etten --", alkoi Smoke.

"Äh, mitäpä hyötyä kiellosta? Tapasimme sinut verekseltä. Makasit puiden suojassa ja väijyit häntä. Lyhyt ampumamatka. Et voinut ampua ohi. Pierre, mene ja hae pyssy, jonka hän heitti."

"Antanette toki kertoa, mitä on tapahtunut", puolusteli Smoke.

"Kitasi kiinni!" ärähti mies hänelle. "Oletan, että pyssysi selvittää koko jutun."

Kaikki miehet tarkastivat Smoken pyssyä, ottivat patruunat ulos ja laskivat ne, tutkivat piipun suun ja pesäkkeen.

"Yksi ammuttu", teki mustaparta päätelmän.

Pierre haisteli pesäkettä. Hänen sieraimensa pullistuivat ja laajenivat kuin eläimen.

"Hän on ampunut yhden aivan äsken", sanoi Pierre.

"Luoti on mennyt selkäpuolelta", sanoi Smoke. "Hänen kasvonsa olivat minuun päin, kun häntä ammuttiin. Siitä näette, että se tuli toiselta rannalta."

Mustaparta mietti lyhyen sekunnin tätä väitettä ja ravisti päätään.

"Ei. Ei se lyö yhteen. Käännä hänen kasvonsa toiseen rantaan päin -- siten oli, kun paukautit hänen selkäänsä. Menkää muutama poika tielle ja katsokaa, meneekö sieltä jäljet toiselle rannalle."

Käytyään katsomassa kertoivat he, että lumi oli ihan ehjää siellä. Ei ollut ainoatakaan lumikengänjälkeä poikki joen. Mustaparta kumartui kuolleen puoleen ja ojentautui taas suoraksi. Hänellä oli villavaa ja pöyheää vanua kädessään. Sitä selvitellessään hän löysi sen keskeltä luodin, joka oli mennyt ruumiin läpi. Hän vertaili sitä ja Smoken vyöstä ottamaansa luotia.

"Se on niin selvä, vieras, että sokeankin täytyy huomata. Luoti on pehmeäkärkinen ja teräskuorinen; sinun luotisi on pehmeäkärkinen ja teräskuorinen. Se on J. & T. Arms Companyn tekoa; sinun on J. & T. Arms Companyn tekoa. Se on numeroa kolmekymmentä-kolmekymmentä, sinun on kolmekymmentä-kolmekymmentä."

"Minua itseäni väijyttiin", sanoi Smoke. "Katsokaa reikää porkassani."

Mustaparta tarkasti sitä. Eräs toinen retkeilijä veti sillä aikaa auki kuolleen miehen pyssyn pesäkkeen. Kaikki olivat selvillä, että sillä oli ammuttu yksi laukaus. Tyhjä hylsy oli vielä jäljellä.

"Kirottu asia, ettei Joe-parka osannut sinuun paremmin", sanoi mustaparta katkerasti. "Mutta hyvästi hän ampui siihen nähden, että oli sellainen haava. Tule pois nyt."

"Tutkikaa toinen ranta ensin", vaati Smoke.

"Suusi kiinni ja tule. Puhukoot tosiasiat puolestaan."

He poikkesivat tieltä samalla kohdalla, missä Smoke oli poikennut, ja seurasivat jälkiä rannalle ja viidakkoon.

"Tuossa hän on tanssinut saadakseen pysymään jalkansa lämpiminä", osoitti Louis. "Tuossa hän on ryöminyt mahallaan. Tuohon hän on painanut kyynärpäätään, kun ampui."

"Kysykää toki, kuinka tulin ampuneeksi sen laukauksen", keskeytti Smoke.

"Isken hampaat kulkkuusi, jos alat vielä soittaa suutasi. Saat vastata kysymyksiin myöhemmin. Pysytään nyt, pojat, siivoina ja laillisina ja kohdellaan tuota oikein ja säällisesti. Miten pitkältä arvioit meidän tulleen, Pierre?"

"Kaksikymmentä mailia varmaan, arvelen."

"Panemme tamineet talteen ja viemme hänet ja Joe-paran takaisin Two Cabinsiin. Oletan, että olemme nähneet ja voimme todistaa sellaista, mikä vie hänet hirteen."

IV.

Oli tullut pimeä. Kolme tuntia sen jälkeen saapuivat vainaja, Smoke ja hänen vangitsijansa Two Cabinsiin. Tähtien tuikkeessa Smoke saattoi havaita tusinan tai enemmän äskettäin rakennettuja hökkeleitä, jotka olivat tasanteella virran lähellä isomman ja vanhemman mökin ympärillä. Tuojat työnsivät hänet tähän vanhaan mökkiin. Hän huomasi, että siinä asui eräs nuori jättiläinen, hänen vaimonsa ja vanha sokea mies. Vaimo oli roteva ihminen ja julkeata lajia. Hänen miehensä sanoi häntä "Lucyksi." Vanha mies oli ollut, kuten Smoke sai tietää myöhemmin, vuosikausia otusten pyydystäjänä Stewartin varrella. Hän oli käynyt auttamattomasti sokeaksi viime talvena. Smoke kuuli myöskin, että nykyisen "kahden mökin" leirin olivat rakentaneet kaksitoista miestä, jotka olivat saapuneet viime syksynä kuudella veneellä, elintarpeita niiden lastina. He olivat tavanneet tuon sokean pyydystäjän täällä Two Cabinsissa ja rakentaneet hänen mökkinsä ympärille itselleen hökkelit. Myöhemmin oli tullut koiravaljakoilla jäitä myöten lisää. Ruokavaroja oli leirissä runsaasti. Oli löydetty myös koko hyvin antava kultakerros.

Kaikki Two Cabinsin miehet olivat kokoontuneet viidessä minuutissa huoneeseen. Smoke oli työnnetty yhteen nurkkaan ja jätetty sinne syrjään. Hänen kätensä ja jalkansa oli köytetty kapeilla hirvennahkaisilla hihnoilla. Hän laski huoneessa olevan kolmekymmentäkahdeksan miestä, karkeata joukkoa Yhdysvaltain rajoilta tai Ylä-Kanadan retkeilijöitä. Hänen vangitsijansa kertoivat tapahtuman yhä uudelleen ollen kukin kiihottuneen ja vihaisen ryhmän keskellä. Kuului ärähdyksiä: "Nirri pois heti -- mitä siinä odottamista!" Ja kerran saatiin eräs irlantilainen vain väkivoimin pidätetyksi, kun hän aikoi hyökätä avuttoman vangin kimppuun antaakseen hänelle viimeisen iskun.

Miesten lukumäärää laskiessaan Smoke huomasi tutut kasvot. Siellä oli Breck, sama mies, jonka veneen hän oli laskenut koskien läpi. Häntä kummastutti, kun Breck ei tullut puheille, mutta ei hänkään ollut tuntevinaan Breckiä. Kun tämä sittemmin kasvojaan varjostaen antoi hänelle merkitsevän viittauksen, ymmärsi hänkin.

Mustaparta, jota Smoke oli kuullut sanottavan Eli Hardingiksi, lopetti keskustelun siitä, oliko vanki tapettava heti vai ei.

"Olkaa alallanne", huusi hän. "Malttakaa mielenne. Se mies kuuluu minulle. Minä sen otin kiinni ja toin tänne. Toin hänet tänne, jotta hänet tutkittaisiin ja tuomittaisiin puolueettomasti, ja, jumaliste, hänen asiansa käsitellään puolueettomasti. Hän on sidottu lujasti ja varmasti. Työntäkää hänet lavalle maata aamuun asti. Pidetään huomenna oikea tutkinto ja tuomitaan."

V.

Smoke heräsi. Hän makasi kasvot seinään päin. Sieltä tunkeutui jääkylmää viimaa hänen olkapäähänsä. Sellaista viimaa ei ollut silloin, kun hänet sysättiin makuulavalle. Kun 50 astetta nollan alapuolella oleva pakkanen pusersi ulkoilmaa huoneen kuumaan ilmakehään, niin se osoitti riittävästi, että joku ulkopuolella oleva oli repinyt pois sammalia seinän hirsien välistä. Smoke siirsi itseään niin pitkälle kuin hihnat sallivat, ojensi sitten kaulaansa eteenpäin ja sai huulensa juuri raon kohdalle.

"Kuka siellä on?" kysyi hän.

"Breck", tuli vastaus. "Varokaa. Ei hiiskausta. Tulin antamaan teille puukon."

"Ei auta", sanoi Smoke. "En voisi käyttää sitä. Käteni ovat sidotut taakseni ja köytetyt kiinni makuulavan jalkaan. Mutta jotakin on tehtävä. Nuo miehet mielivät hirttää minut kiukuissaan, ja te tietenkin tiedätte, etten ole tappanut sitä miestä."