Part 5

Kit otti odottamattoman loikan, ennen kuin vastasi, ja oli pian viisi, kuusi jalkaa Shortyn edellä.

"Jos sinä säästäisit suutasi ja painaisit päälle, niin ajaisimme jonkun edelle niistä tuhannesta", morkkaili hän.

"Kuka? Minäkö? Jos menet pois jaloista, niin näytän, kuinka taival katkeaa."

Kit nauroi ja pitensi vielä välimatkaa. Uhkayrityksen koko luonne oli muuttunut. Hänen aivoissansa pyöri filosofin lause "arvojen uudestiarvioimisesta." Hänen mieltään kiinnitti rikkauden valtaus tosiaankin vähemmän kuin Shortyn voittaminen. Mieli, lihakset, voimat ja sielu vaativat kilpailemaan tuon Shortyn kanssa, miehen, joka ei ollut koskaan availlut kirjoja; ei osannut erottaa suurta oopperaa tavallisesta tappelurähinästä eikä eeposta kylmänkyhmyistä.

"Shorty, olen väsyttänyt sinut ihan kuoliaaksi. Minun ruumiissani on uusiintunut jokainen solu, sen jälkeen kuin nousin maihin Dyeassa. Lihakseni ovat kovakuituiset kuin ruoskan siima ja kitkerät kuin kalkkarokäärmeen purema. Muutama kuukausi sitten olisin antanut itselleni selkäsaunan, jos olisin sanonut moisia sanoja. Mutta silloin en olisi voinutkaan sanoa niitä. Minun oli saatava ne ensin elämästäni, ja nyt, kun olen saanut ne, ei minulla ole tarvetta sanoa niitä. Mene nyt edelle ja tee tietä puoli tuntia. Pane nyt parhaasi liikkeelle, ja kun olet pinnistänyt sen ajan, niin menen minä edelle ja panen sinut puoleksi tunniksi hikoilemaan."

"Hohhoo!" ivaili Shorty. "Eivätkö pojan korvain taustat ole vielä kuivat! Mene nyt pois tieltä ja anna isäsi näyttää, kuinka mennään."

He vaihtoivat aina puolen tunnin kuluttua vauhdin antajaa. Eivätkä puhuneet paljoa. Heidän ponnistelunsa piti heidät lämpiminä, vaikka heidän hengityksensä jäätyi kasvoille, huulista leukaan asti. Oli niin pureva pakkanen, että heidän täytyi miltei yhtä mittaa hivellä käsineillä nenäänsä ja poskiansa.

Usein he luulivat päässeensä ensimmäisiksi, mutta yhä he tapasivat menijöitä, jotka olivat lähteneet ennen kuin he. Silloin tällöin yrittivät miesjoukot lyöttäytyä heidän kintereilleen, mutta säännöllisesti meni heiltä puhti pois mailin tai pari taivallettuaan, ja he katosivat taakse pimeään.

Kit sytytti kerran tulitikun ja katsoi kelloa. Hän ei toistanut sitä temppua, sillä niin nopeasti puraisi pakkanen hänen paljaisiin käsiinsä, että meni puoli tuntia, ennen kuin ne olivat taas kunnossa.

"Kello on neljä", sanoi hän käsineitä vetäessään, "ja me olemme sivuuttaneet jo kolmesataa."

"Kolmesataa kolmekymmentäkahdeksan", oikaisi Shorty. "Minä olen laskenut. -- Pois tieltä, muukalainen. Antakaa sen mennä, joka tietää kuinka mennään."

Nuo viimeiset sanat sanottiin eräälle ilmeisesti väsyneelle miehelle, joka oli heidän tiellään ja saattoi enää vain horjuilla eteenpäin. He olivat jo hyvin lähellä valtausjoukon etupäätä. Vasta jälkeen päin he saivat kuulla tämän yön kauheudet. Uupuneet miehet olivat istahtaneet tien viereen lepäämään, mutta eivät olleetkaan päässeet enää jaloilleen. Seitsemän oli paleltunut kuoliaaksi, henkiin jääneitä oli viety Dawsonin sairaalaan ja siellä leikattu pariltakymmeneltä varpaita, jalkoja ja sormia. Ryntäys Squaw Creekiin olikin tapahtunut vuoden kylmimpänä yönä. Valtausjoukkoon kuului, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, hiljakkoin tälle seudulle tulleita, jotka eivät tietäneet ennakolta, kuinka kylmä matka oli oleva.

Toisen uupuneen miehen he tapasivat muutamaa minuuttia myöhemmin. Taivaanrannalta sen laelle ikäänkuin valonheittäjinä kohoavat revontulet olivat silloin hälventäneet pimeyden. Mies istui jäämöhkäleen päällä tien vieressä.

"Ylös, Mari-sisko!" tervehti Shorty iloisesti miestä. "Lähtekää liikkeelle. Jos istutte siinä, jäädytte kiveksi."

Mies ei vastannut. He pysähtyivät tutkimaan.

"Ota selvä, hengittääkö hän", sanoi Kit, joka oli pistänyt paljaan kätensä miehen turkin ja villapaidan alle koetellakseen sydäntä.

Shorty kohotti toista korvalappua ja taivutti päänsä jäätyneiden huulien lähelle.

"Ei hengitä yhtään", ilmoitti hän.

"Eikä sydän lyö yhtään", sanoi Kit.

Hän veti rukkasen käteensä ja hakkasi sitä minuutin ajan, ennen kuin paljasti sen taas raapaistakseen tulitikulla tulta. Mies oli vanha, auttamattomasti kuollut. Tulen tuikkeessa he näkivät pitkän harmaan parran, johon oli kasaantunut jäätä aina nenään asti, posket, jotka kuura oli kalvistanut, ja sulkeutuneet silmät, joita reunustivat yhteen jäätyneet kuuraiset kulmakarvat.

"Tule pois", sanoi Shorty ja hieroi korviaan. "Emme voi tehdä mitään tälle vanhusparalle. Olen varmaan palelluttanut korvani."

Muutama minuutti sen jälkeen, kuin valojuova levitti väräjävää hohdetta taivaalle, he näkivät kaksi haamua jäällä neljännesmailin matkan edellään. Heidän takanaan ei näkynyt mailin matkalla mitään liikettä.

"Nuo ovat kulkueen etunenässä", sanoi Kit, kun taas oli tullut pimeä. "Lähde nyt, otetaan kiinni heidät."

He eivät kuitenkaan tavoittaneet heitä puolessa tunnissa. Shorty lähti juoksemaan.

"Joskin saamme heidät kiinni, emme pääse mitenkään heidän ohitsensa", huohotti hän. "Herra Jumala, minkälainen vauhti heillä on! Lyönpä vetoa, etteivät he ole arkajalkoja."

Kit oli edellä, kun he vihdoin saivat menijät kiinni, ja hän oli iloissaan, kun sai hiljentää käyntiä ja astella heidän kintereillään. Melkein heti hän sai käsityksen, että häntä lähinnä kulkeva oli nainen. Tämä oli samanlainen tumma olento kuin muutkin; mutta hänessä oli jotakin kummallisen tutunomaista. Kit odotti seuraavaa revontulten leimahdusta, ja sen hohteessa hän näki, että hirvennahkainen jalkine oli pieni. Näki vielä enemmänkin -- käynnin, ja tiesi naisen olevan varmasti saman, josta hän oli tehnyt päätelmän, ettei unohtaisi tätä ikinä.

"Hyvää huomenta, neiti Gastell!" sanoi Kit.

"Hyvää huomenta", vastasi tyttö, käänsi hiukan päätään ja heitti nopean silmäyksen. "On niin pimeä, ettei näe. Kuka te olette?"

"Smoke."

Tyttö naurahti pakkaseen, ja Kit oli varma, että se oli somin nauru, jonka hän oli kuullut.

"Ja oletteko mennyt naimisiin ja saanut lapsijoukon, josta mainitsitte minulle?" Ennen kuin Kit oli vastannut, jatkoi tyttö: "Montako chechaquota on perässämme?"

"Muutama tuhat, luulen. Me kuljimme yli kolmensadan ohitse. Eivätkä hekään kuluttaneet hukkaan aikaansa."

"Vanha tarina", sanoi tyttö katkerasti. "Uudet tulokkaat hyökkäävät rikkaille löytöpaikoille, ja vanhat kullankaivajat, jotka ovat uskaltaneet jotakin, kärsineet ja luoneet mitä täällä on, eivät saa mitään. Ne vanhat löysivät nämä kultasuonet Squaw Creekissä -- miten lienee salaisuus tullut ilmi -- ja he lähettivät sanan kaikille vanhoille kaivajille Sea Lioniin. Mutta se on kymmenen mailia kauempana kuin Dawson, ja kun he saapuvat paikalle, niin he saavat nähdä, että Dawsonin arkajalat ovat vallanneet löytöpaikan taivaankaarta myöten. Sellainen onnen nurinkurisuus ei ole oikein, ei ole kaunista."

"Se on liian nurjaa", säesti Kit. "Mutta hiisi vieköön, minä en tiedä, minkä te sille mahtaisitte."

"Toivon, että voisin tehdä jotakin", säväytti tyttö hänelle. "Haluaisin, että he kaikki jäätyisivät tielle tai että heille sattuisi jotakin muuta kauheata, mikä pidättäisi heitä, niin että Sea Lionin valtausmiehet ehtisivät ensimmäisiksi."

"Olette varmaan hyvin kiukuissanne meille", nauroi Kit.

"Ei se kiukkua ole", sanoi tyttö nopeasti. "Minä tunnen Sea Lionin joukon miestä myöten, ja he ovat miehiä. He näkivät vanhoina päivinä nälkää tällä paikkakunnalla ja tekivät jättiläisten tavoin työtä tämän kehittämiseksi. Pienenä tyttönä minä elin heidän kanssaan ahtaat ajat Koyokukin varrella. Ja minä olin heidän kanssaan Birch Creekissä nälkää näkemässä ja Forty Milessa nälkää näkemässä. He ovat sankareita ja ansaitsisivat jonkin palkinnon, ja nyt on täällä monet mailit heidän edellään tuhansittain vihreitä jänishousuja, jotka eivät ole ansainneet mitään valtausoikeutta itselleen. Ja nyt, ehkä suotte anteeksi sanatulvani, minä koetan säästää keuhkojani, sillä enhän tiedä, milloin te ja kaikki muut jäljessätulevat koetatte mennä minun ja isän ohi."

Kit ja Joy eivät puhuneet toisilleen tuntikauteen sen enempää, mutta Kit pani merkille, että Joy puheli jonkin aikaa isänsä kanssa matalalla äänellä.

"Tunnen heidät nyt", sanoi Shorty Kitille. "Tuo mies on vanha Louis Gastell, oikea tervaskanto. Tytön täytyy olla hänen lapsukaisensa. Gastell tuli tälle seudulle niin kauan sitten, ettei sitä kukaan muista, ja hän toi tytön mukanaan. Tyttö oli silloin vielä kakara. Gastell ja Beetles olivat liiketovereita, ja he toivat ensimmäisen soman höyrylaivan Koyokukjoelle."

"Olen sitä mieltä, että emme koeta päästä heidän ohitsensa", sanoi Kit. "Olemme valtausjoukon etunenässä, ja meitä on ainoastaan neljä."

Shorty hyväksyi sen, ja he kaikki olivat vaiti toisen tunnin ja painalsivat yhä eteenpäin. Kello seitsemän aikaan hälvensi revontulten viimeinen välkähtely pimeätä ja näytti, että lännessä oli leveä aukko lumipeitteisten vuorten välissä.

"Squaw Creek!" huudahti Joy.

"Lyö jotakuinkin yhteen", riemuitsi Shorty. "Minun laskujeni mukaan ei meidän olisi pitänyt päästä sinne ainakaan vielä puolessa tunnissa. Minun on täytynyt iskeä vähän vinoon."

Jääröykkiöiden peittämä Dyean tie lähti tältä kohdalta menemään poikittain Yukonia sen itäistä rantaa kohti. Ja siinä heidän täytyi jättää kovaksi poljettu, yleisesti käytetty tie, kapuilla jääröykkiöiden yli ja seurata epäselvää, vähän tallattua polkua, joka kiemurteli läntistä rantaa kohti.

Louis Gastell, joka käveli edellä, kompastui rosoisella jäällä pimeässä, laskeutui istualleen ja piteli molemmin käsin nilkkaansa. Hän ponnistautui jälleen jaloilleen ja lähti astumaan, mutta vauhti oli nyt hitaampi, ja hän ontui huomattavasti. Muutaman minuutin käveltyään hän keskeytti äkkiä.

"Ei maksa vaivaa", sanoi hän tyttärelleen. "Olen nyrjäyttänyt jonkin jänteen. Mene sinä eteenpäin ja tee valtaus minulle ja itsellesi."

"Emmekö voi auttaa yhtään?" kysyi Kit.

Louis Gastell pudisti päätään.

"Joy voi tehdä yhtä hyvin kaksi kuin yhden valtauksen. Minä rähmin rannalle, teen tulen ja sidon nilkkani. Tulen kyllä toimeen. Lähde menemään, Joy. Tee meille valtaukset ensimmäisen löytöpaikan yläpuolelta, ylempänä on enemmän kultaa."

"Tässä on vähän tuohta", sanoi Kit ja pani varastonsa kahtia. "Pidämme huolta tyttärestänne."

Louis Gastell naurahti pilkallisesti.

"Kiitän teitä siitä", sanoi hän. "Mutta hän voi tulla omin avuin toimeen. Seuratkaa häntä, saatte nähdä."

"Sallitteko minun mennä edellä?" kysyi Joy Kitiltä astuessaan edelle. "Tunnen tämän seudun paremmin kuin te."

"Menkää edellä", vastasi Kit kohteliaasti, "vaikka olen samaa mieltä kuin te, että meille kaikille arkajaloille on suureksi häpeäksi, kun me menemme ja sieppaamme palat pois Sea Lionin miesten edestä. Eikö ole mitään keinoa karistaa pois kintereiltä niitä uusia?"

Joy ravisti päätään.

"Emme voi lakaista umpeen jälkiämme, ja he seuraavat niitä kuin lammaslauma."

Neljännesmailin kuljettuaan kääntyi Joy suoraan länteen. Smoke huomasi, että he kulkivat polkematonta hankea, mutta ei hän eikä Shorty äkännyt, että se pieni polku, jota he olivat tulleet, kääntyi etelään. Jos he olisivat nähneet, mitä Louis Gastell teki jäljessä, niin Klondyken historia olisi tullut kirjoitettavaksi toisin. He olisivat huomanneet, että tuo vanha kullanetsijä ei ontunut yhtään enää, vaan tuli heidän perässään juosten kuin koira nokka tietä kohden. He olisivat nähneet hänen myöskin polkevan ja laajentavan uraa, jonka he olivat tehneet länteen kääntyessään. Ja lopuksi he olisivat nähneet hänen menevän vanhaa epäselvää polkua, joka vei etelään.

Polku kulki joen suuntaa, mutta se oli niin vähäpätöinen, että katosi pimeässä tuon tuostakin heidän silmistään. Neljännestunnin kuluttua suostui Joy Gastell jäämään jälkeen ja antoi noiden kahden miehen käydä edellä ja avata vuorotellen tietä lumen läpi. Se kävi niin hitaasti, että jäljessä tulleet vaeltajat alkoivat saavuttaa heitä. Kun päivä valkeni kello yhdeksän aikaan, oli heidän takanaan miesjonoa niin kauaksi kuin he saattoivat nähdä. Joyn tummat silmät säkenöivät, kun hän näki sen.

"Onko siitä kauan, kun lähdimme kulkemaan joenrantaa ylöspäin?" kysyi hän.

"Hyvinkin kaksi tuntia", vastasi Kit.

"Ja kaksi tuntia takaisin, yhteensä neljä", nauroi Joy. "Sea Lionin valtaajakunta on pelastettu."

Kitin aivoissa välähti heikko epäluulo, ja hän pysähtyi kuulustelemaan.

"En ymmärrä", sanoi hän.

"Ettekö? Siinä tapauksessa selitän. Tämä on Norway Creek. Squaw Creek on lähin etelässä."

Kit oli hetken sanatonna.

"Teittekö sen tahallanne?" kysyi Shorty.

"Tein sen auttaakseni vanhoja kullankaivajia."

Joy naureli pilkaten. Miehet irvistelivät ensin toisilleen ja yhtyivät sitten nauruun.

"Eikö isänne nyrjäyttänytkään nilkkansa jännettä, vaan odotti, kunnes olimme joutuneet pois näkyvistä, ja jatkoi sitten matkaansa?" kysyi Kit.

Joy nyökkäsi.

"Ja te olitte täkynä."

Joy nyökkäsi taas, ja tällä kertaa raikui Kitin nauru kirkkaasti ja hartaasti. Se oli lyödyn miehen ujostelematonta, itsekseen purkautuvaa naurua.

"Miksi ette suutu minuun?" kysyi tyttö surullisesti. "Tai -- tai anna selkään?"

"Parasta, että lähdemme takaisin", vaati Shorty. "Jalkani kylmettyvät, kun seisomme täällä."

Kit ravisti päätään. "Se merkitsisi neljän tunnin menetystä. Meidän on täytynyt tulla kahdeksan mailia ylöspäin tämän joen vartta, ja tuolla edempänä näyttää Norway tekevän pitkän käänteen etelään päin. Seuraamme sitä, sitten menemme tavalla tai toisella vedenjakajan yli ja pääsemme jossakin löytöpaikan yläpuolella Squaw Creekille." Hän katseli Joyta. "Haluatteko tulla mukanamme? Sanoin isällenne, että pidämme huolta teistä."

"Minäkö --", epäröi nuori nainen. "Ehkä tulen, ellei teillä ole vastaan." Hän katseli suoraan Smoken silmiin eikä näyttänyt enää ilkkuvan, ei pilkkaavan. "Herra Smoke, saatte minut melkein pahoittelemaan sitä, minkä tein teille. Mutta jonkun oli pelastettava vanhat kullankaivajat."

"Minusta tuntuu, että kullan etsintä on vähintään ulkoilmaurheilua."

"Ja minusta näyttää, että te molemmat olette hyvin innostuneet siihen", jatkoi Joy ja lisäsi sitten hiljaa huokaisten: "Mikä vahinko, ettette ole vanhoja kullanetsijöitä."

He kävelivät kaksi tuntia jäätynyttä Norway-jokea pitkin ja kääntyivät sitten kapealle ja epätasaiselle, etelästä tulevalle sivujoelle. Puolenpäivän aikaan he alkoivat nousta itse jokien välitaipaleelle, vedenjakajalle. Silmäillessään alas ja taakseen he näkivät pitkän jonon valtaajia. Siellä täällä, parissakymmenessä paikassa, nousi ohkaisia savupatsaita osoittaen, että oli leiriydytty.

Heillä itsellään oli kova urakka. Kahlatessaan he upposivat lumeen vyötäryksiä myöten. Aina jonkin yardin päässä oli heidän pakko pysähtyä vetämään henkeä. Shorty pyysi ensiksi levähtämään.

"Olemme taivaltaneet yli kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Smoke, sanon halusta, että olen vallan väsynyt. Ja niin olet sinäkin. Olen valmis toitottamaan, että voin jatkaa tätä uurastusta samaten kuin nälkäinen intiaani tavoittelee karhunlihan viipaletta. Mutta tuo tyttöraiska ei voi pysyä enää jaloillaan, ellei saa jotakin vatsaansa. Tehdään tähän tuli. Mitä sanot?"

He tekivät niin nopeasti, kätevästi ja hyvin suunnitellusti väliaikaisen leirin, että sitä mielihyvin katsellut Joy tunnusti itsekseen, että vanhat kullanetsijät eivät olisi voineet tehdä paremmin. Alla oli kuusenoksia, niiden päälle levitettiin huopa, siinä lepo- ja ruoanlaittopaikka. He pysyivät kuitenkin tulen hehkusta etäällä, kunnes olivat hieroneet kovasti poskiaan ja neniään.

Vedenjakajan jyrkällä rinteellä ei ollut ensinkään jäätä. He panivat mitta-astialla lunta, niin hienoa ja kovaa ja kristallista kuin jauhesokeri, kullanhuuhdepannuun ja sulattivat sillä kylliksi kahvivettä. Smoke paistoi silavaa ja sulatteli korppuja. Shorty haali polttoaineita ja piti tulta vireillä. Joy otti esille yksinkertaisen pöytäkaluston, johon kuului kaksi lautasta, kaksi lasia, kaksi lusikkaa, yksi peltirasia, jossa oli sekaisin suolaa ja pippuria, ja yksi sokerirasia. Aterioidessaan Joy ja Smoke käyttivät yhteistä ruokakalustoa. He söivät samalta lautaselta ja joivat samasta lasista.

Kello oli lähes kaksi iltapäivällä, kun he pääsivät vedenjakajan harjanteen yli ja alkoivat laskeutua alas seuraten erästä Squaw Creekin sivujokea. Aikaisemmin talvella oli joku hirvenmetsästäjä tehnyt polun tähän jokilaaksoon -- oli ylös ja alas mennessään astunut aina samoihin jälkiin. Seurauksena oli, että pehmeän lumen keskellä oli rivi epäsäännöllisiä kohokkeita, joita myöhemmin satanut lumi verhosi. Jos sattui astumaan sellaisen kohokkeen sivu, niin jalka vajota humahti polkemattomaan lumeen ja astuja kaatui. Joy, joka nyt halusi, että hänen kaksi toveriansa saisivat tehdä valtauksen, ja pelkäsi heidän hidastuttavan vauhtia hänen ilmeisen väsymyksensä takia, tahtoi itsepäisesti olla vuoronsa edellä. Se nopeus ja tapa, millä hän otti kohtalokkaat askelensa, voitti Shortyn rajattoman hyväksymisen. "Katsohan tyttöä!" huudahti Shorty. "On sillä sisua ja tarmoa. Katso, miten sen mokkasiinit heilahtavat. Ei ole korkeita korkoja niissä. Tyttö käyttää Jumalan antamia sääriä. Hänestä tulisi hyvä karhuntappajan muija."

Squaw Creekin rannalle tultuaan he katsoivat taakseen ja saattoivat nähdä, että kullanetsijäin jono oli hajonnut epäsäännöllisiksi ryhmiksi, jotka koettivat päästä vedenjakajan vieremää alaspäin.

He liukuivat äyrästä alas joen uomaan. Kiinteästi pohjaa myöten jäätynyt joki oli 20-30 jalkaa leveä. Se juoksi 6-8 jalkaa leveiden, lietteisistä maatumista muodostuneiden rantapengermien välissä. Kenenkään jalka ei ollut hiljakkoin polkenut sen jäällä olevaa lunta. He tiesivät olevansa löytöpaikan ja Sea Lionin miesten tekemien viimeisten valtausten yläpuolella.

"Varokaa lähteitä", sanoi Joy, kun Smoke meni edessä jokea alaspäin. "Menetätte jalkanne, jos putoatte lähteeseen."

Nämä lähteet, joita on Klondyken kaikissa virroissa, eivät jäädy alimmissakaan pakkasasteissa. Vesi pursuaa reunoista ja muodostaa lätäköitä, joita sittemmin muodostunut pintajää ja satanut lumi suojelevat pakkaselta. Kuivassa lumessa kävelevän alla voi särkyä puolen tuuman vahvuinen jääkuori, ja hän voi pudota hupsahtaa polvia myöten veteen. Ellei hän kykene riisumaan jalkineitaan, menettää hän jalkansa viidessä minuutissa.

Vaikka kello oli vasta kolme iltapäivällä, oli pitkä ja harmaa arktinen hämärä jo tullut. He tarkastelivat molempia rantoja löytääkseen pilkutetun puun, joka osoittaisi viimeiseksi tehdyn valtauksen keskikohdan. Joy oli tulisen innokas. Hän huomasi sellaisen ensinnä. Hän syöksähti Smoken edelle huudahtaen:

"Täällä on ollut joku! Katsokaa lunta! Katsokaa pilkkua! Tuolla se! Katsokaa tuonne kuuseen!"

Hän upposi äkkiä vyötäryksiin asti lumeen.

"Nyt minä menin", sanoi hän surkeasti. Sitten hän huusi? "Älkää tulko lähelleni! Kyllä minä rämmin ylös!"

Kuivan lumen alla piilossa oleva ohut jääkuori murtui joka kerta, kun Joy otti askelen. Kovasti ponnisteltuaan hän sai vihdoin lujan pohjan jalkainsa alle. Smoke ei jäänyt odottamaan. Hän oli juossut rannalle, jonka pensaiden väliin lähteiden kuohunta oli ajanut risuja ja varpuja. Ne olivat kuivia ja poltettaviksi sopivia sekä odottivat tulitikkua. Kun Joy ehti Smoken luokse, nousivat jo ensimmäiset liekit ja roihut turvaavasta tulesta.

"Istukaa!" komensi Smoke.

Joy totteli ja istui lumelle. Smoke irroitti matkatavarat hänen selästään ja levitti huovan hänen jalkainsa alle.

Ylempää kuului heitä seuranneiden kullanetsijäin ääniä.

"Pankaa Shorty tekemään valtaus", vaati Joy.

"Mene, Shorty", sanoi Smoke käydessään hirvennahkaisten kenkien kimppuun, jotka olivat jo jäätyneet jäykiksi. "Mittaa tuhannen jalkaa ja pane kaksi keskipaalua. Kulmapaalut voimme panna myöhemmin."

Smoke leikkeli veitsellään jalkineiden nahkaa ja hihnoja. Ne olivat niin jään kovettamat, että ritisivät, kun Smoke koputteli ja sahaili. Pitkävartiset villasukat olivat kuin tupet jäässä ja hyvin jäykät.

"Miten on jalkojenne laita?" kysyi Smoke työtä tehdessään.

"Kokonaan kohmettuneet. En saa liikkumaan varpaitani. Niistä on tunto poissa. Mutta kyllä tästä selvitään. Tuli palaa ihanasti. Pitäkää varanne, etteivät kätenne palellu. Ne ovat varmaan nyt kontassa, koska liikkuvat noin kömpelösti."

Kit veti rukkaset käsiinsä ja pieksi niitä hurjasti lähes minuutin sivujansa vastaan. Kun hän tunsi veren pistelevän, otti hän rukkaset käsistään, reviskeli ja viilteli ja sahaili ja hakkaili jäätyneitä vaatteita. Toisen jalan valkoinen nahka tuli näkyville, sitten toisenkin.

Sitten alkoi lumella hierominen. Smoke hieroi niin voimakkaasti ja rajusti, että tyttö kiemurteli ja vapisi ja valitteli ihastuneena, kun hänelle tuotettiin sellaista tuskaa.

Smoke puolittain raahasi hänet lähemmäksi tulta ja asetti hänen jalkansa huovalle pelastavien liekkien lähelle.

"Teidän on nyt pidettävä vähän aikaa huolta niistä", sanoi Smoke.

Joy saattoi nyt vaaratta ottaa käsineet pois ja hoidella itse jalkojaan. Hän piti varansa kuten ainakin viisas ja perehtynyt, että tulen hehku pääsi vaikuttamaan vain hitaasti. Smoke hieroi sillä aikaa käsiään. Lumi ei sulanut eikä ollut edes kosteata. Sen keveät kristallit olivat kuin hiekkajyväsiä. Verenkierron pistelmät ja kivut palasivat vitkalleen jähmettyneeseen lihaan. Sitten hän korjasi tulta, aukaisi tytön selässä olleen matkapussin ja otti sieltä täydellisen jalkinekerran.

Shorty tuli joen uomaa takaisin ja kapusi äyrästä heidän luokseen.

"Olen vallannut varmaan tuhannen jalkaa", julisti hän. "Numerot kaksikymmentäseitsemän ja kaksikymmentäkahdeksan. Olin saanut pistetyksi seitsemänteenkolmatta vain ylemmän valtausmerkin, kun tapasin ensimmäisen otuksen niistä jäljellejääneistä. Hän sanoi suorin sanoin, etten saanut vallata kahtakymmentäkahdeksaa. Ja minä sanoin hänelle..."

"No no!" huudahti Joy. "Mitä sanoitte hänelle?"

"No niin, sanoin hänelle suorin sanoin, että ellei hän korjaa luitaan viidensadan jalan päähän, teen jäätelöä hänen nokastaan. Hän meni matkaansa, ja minä panin keskipaalut kahteen valtaukseen, kumpikin hyvin viisisataa jalkaa. Meidän alueemme on nyt turvattu. Nyt on liian pimeä mennä katsomaan, mutta voimme pistää kulmapaalut huomenaamulla."

III.

Herättyään he huomasivat, että ilma oli muuttunut yön kuluessa. Pakkanen oli lauhtunut äkkiä. Heidän huopainsa päällä oli kuusi tuumaa kristallista lunta.

"Hyvää huomenta! Miten on jalkojen laita?" huusi Kit tervehtien tulen tuhkan yli sinne, missä Joy Gastell istui makuuturkeissaan ja ravisteli huolellisesti lunta pois.

Shorty teki tulen ja meni hakkaamaan joesta jäätä. Smoke laitteli aamiaista. Päivä alkoi sarastaa, kun he lakkasivat syömästä.

"Smoke, mene asettamaan ne kulmapaalut", sanoi Shorty. "Siellä, mistä hakkasin jäätä kahviin, on alla hiekkaa. Minä sulatan vettä ja huuhdon koetteeksi pannullisen sitä hiekkaa."

Smoke lähti kirves kädessä panemaan merkkipaaluja. Seitsemännenkolmatta keskipaalun kohdalta hän meni suorakulmaisesti kapean laakson poikki sen laitaa kohti. Hän toimi suunnitelmallisesti, mutta samalla automaattisesti, sillä hänen mielessään olivat edellisen illan tapahtumat vielä elävinä. Hän tunsi jotakin sellaista, että hän oli saanut valtansa alaisiksi lumella hieromiensa jalkojen ja nilkkojen suloiset viivat ja lujat lihakset, ja tuo valtaus näytti ulottuvan koko tyttöön. Tuo kuuma omistamisenhalu piti häntä hämärällä tavalla kahleissaan. Hänestä näytti, että hänen tarvitsisi vain mennä Joy Gastellin luo, ottaa hänen kätensä omaansa ja sanoa: "Tule."