Part 4

"Tulkaa!" huusi hän. "Ylös, unikeot! Tässä on kahvinne! Latkikaa se sisäänne! Lähdemme matkalle!"

Stine ja Sprague ärisivät ja ruikuttelivat, mutta heidän oli lähdettävä matkalle kaksi tuntia aikaisemmin kuin koskaan ennen. Tuuli oli vielä entistäänkin ankarampi, ja lyhyessä ajassa oli joka miehen naama jäässä ja airoissa painava lasti jäätä. He ponnistelivat kolme, neljä tuntia ja vuorottelivat tehtäviä: yksi hakkasi jäätä, yksi piti perää, kaksi oli airoissa. Luoteinen rannikko tuli yhä lähemmäksi. Tuuli kiihtyi yhä, ja Sprague heitti vihdoin airot käsistään merkiksi, että hän luopui yrityksestä. Shorty hypähti paikalle, vaikka oli juuri äsken päässyt soutamasta. "Hakatkaa jäätä pois", sanoi hän ja pisti kirveen Spraguen käteen.

"Mutta mitä hyötyä siitä on?" kitisi toinen. "Emme pääse yli. Meidän on käännyttävä takaisin."

"Jatkamme", sanoi Shorty. "Hakatkaa jäätä! Ja kun tunnette voivanne paremmin, tulette soutamaan."

Heillä oli kova työ, mutta he pääsivät rannan lähelle. Siellä he huomasivat, että rannikko oli muodostunut pelkistä paasista ja kallioista ja ettei ollut maihinpääsypaikkaa.

Kukaan ei puhunut. He soutivat vaikeapääsyistä rannikkoa pitkin. Kit piti venettä vastatuuleen. Toisinaan he pääsivät airon vedolla vain jalan eteenpäin, ja toisinaan he saivat parilla kolmella vedolla veneen pysymään vain paikallaan. Kit koetti parhaansa mukaan terästää noita kahta nahjusta. Hän korosti sitä seikkaa, että tälle rannalle päässeet veneet eivät olleet palanneet takaisin. Niiden oli siis täytynyt, todisteli hän, löytää suojapaikka jossakin edempänä. He ponnistelivat vielä tunnin ja sitten vielä tunnin.

"Jos te toverukset käyttäisitte soutamiseen sitä voimaa, jota olette latkineet kahvista vuoteellanne, niin pääsisimme sinne", rohkaisi Shorty.

Muutaman minuutin kuluttua Sprague lakkasi soutamasta.

"Voimani ovat lopussa", sanoi hän, ja hänen äänessään värähteli itku.

"Niin ovat meidän muidenkin", vastasi Kit. Hänkin oli valmis pillahtamaan itkuun tai tekemään murhan, niin lopen uuvuksissa hän oli. "Mutta meidän on kuitenkin yritettävä."

"Meidän on käännyttävä takaisin. Käännä vene ympäri."

"Shorty, käy airoihin, ellei hän tahdo soutaa", komensi Kit.

Mutta Sprague kieltäytyi antamasta airoja. Stine oli lakannut soutamasta, ja vene ajelehti taaksepäin.

"Käännä ympäri, Smoke", käski Sprague.

Kit, joka ei ollut vielä eläessään kironnut kellekään, kummasteli itseään.

"Menkää ensin helvettiin", sanoi hän. "Airoihin kiinni ja soutamaan!"

Ihmiset menettävät uupumuksenhetkinä koko sivistysvarastonsa. Sellainen hetki oli tullut nyt. Joka mies oli saavuttanut murtumiskohtansa. Sprague heitti rukkasen kädestään, sieppasi revolverinsa ja käänsi sen perämiestä kohti. Tämä oli uusi koe Kitille. Hänelle ei ollut tapahtunut mitään sellaista elämässään. Ja nyt se ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta. Tämä ihan hämmästytti häntä. Revolverin ojennus oli mitä luonnollisin asia maailmassa.

"Ellette pane pois revolveria", sanoi hän, "niin minä otan sen teiltä ja näpäytän sillä rystysillenne."

"Ellet käännä venettä takaisin, niin ammun sinut", uhkasi Sprague.

Silloin Shorty sekaantui asiaan. Hän heitti jäänhakkuun ja kavahti seisomaan Spraguen takana.

"Koettakaapa ampua", sanoi hän ja heilutti kirvestä. "Oikein sormia syyhyy, kun tekee niin mieli halkaista pääkallonne. Aloittakaa vain leikki, jos huvittaa."

"Sprague", sanoi Kit, "annan teille täsmälleen kolmekymmentä sekuntia aikaa pannaksenne pois revolverin ja ruvetaksenne soutamaan."

Sprague epäröi, naurahti lyhyeen ja hermostuneesti, pisti revolverin taskuunsa ja rupesi soutamaan.

He kamppailivat vielä kaksi tuntia ja luisuivat tuuma tuumalta eteenpäin. Kitkin alkoi jo pelätä erehtyneensä. Mutta vihdoin, kun hän oli juuri kääntymäisillään takaisin, tuli kapea aukko. Se vei maan ympäröimään lahdelmaan, jonka pintaa tuimimmatkaan puuskat tuskin saivat värehtimään. Se oli satama, mihin veneet olivat saapuneet edellisinä päivinä. He soutivat kaltevalle rannalle. Molemmat herrasmiehet makasivat nääntyneinä veneessä, sillä aikaa kun Kit ja Shorty pystyttivät teltan, tekivät tulen ja keittivät kahvia.

Tuuli oli lauhtunut nopeasti. Se lakkasi illan tullessa. Sitten tuli kirkasta ja kylmää. Jäähtymään pantu kahvikuppi unohtui sivulle, ja muutaman minuutin päästä siinä oli puolen tuuman paksuudelta jäätä.

Sprague ja Stine olivat kahdeksan aikaan illalla huopapeitteissään ja nukkuivat viimeisilleen väsyneinä sikeätä unta, kun Kit palasi venettä tarkastamasta.

"Nyt jäätää, Shorty", ilmoitti hän. "Koko lahdelma on jo ohuessa jäässä."

"Mitä aiot tehdä?"

"On vain yksi tehtävä. Järvi jäätyy tietysti ensin. Jokea pitää sen nopea juoksu auki ehkä useita päiviä. Vene, joka on huomenna tähän aikaan kiinni Le Bargen järvessä, jää siihen ensi vuoteen asti."

"Tarkoitat, että meidän on lähdettävä tänä iltana? Nyt?"

Kit nyökkäsi.

"Pystyyn, unikeot!" oli Shortyn ärjyvä vastaus, ja hän alkoi irroittaa teltan tukiköysiä.

"Paljonko kello?" kysyi Stine.

"Puoliyhdeksän."

"Nyt on pimeä vielä", oli vastaväite.

Shorty tempaisi pois pari tukinuoraa, ja teltta alkoi luhistua.

"Ei nyt ole aamu", selitti hän. "Nyt on ilta. Tulkaa pois. Järvi menee jäähän. Meidän on päästävä yli."

Stine nousi istumaan katkeran ja vihaisen näköisenä.

"Antakaa sen jäätyä. Me emme hievahda paikaltamme."

"Hyvä on", sanoi Shorty. "Me lähdemme veneellä."

"Te olette sitoutuneet --"

"Viemään teidät Dawsoniin", keskeytti Shorty. "Hyvä, teemme niin. Eikö totta?"

Hän päätti puheensa romauttamalla puolet teltasta heidän päälleen.

He murtautuivat sitten pienen satamapaikan ohuen jään läpi ja pääsivät järvelle, jossa raskasta ja lasimaista vettä jäätyi joka vedolla heidän airoihinsa. Vesi muuttui pian puuromaiseksi sohjuksi ja ehkäisi airojen liikkeitä, jopa jäätyi tippuessaan. Myöhemmin alkoi muodostua pinnalle kiinteä peitto, ja veneen tunkeutuminen eteenpäin kävi yhä hitaammin.

Aamulla heidän veneensä seisoi paikallaan. Jäistä pintaa oli silmänkantamiin asti. Järven vesi oli kadonnut. Pohjoiselle rannalle oli sata yardia. Shorty vakuutteli, että siellä oli joen aukko ja että hän näki jo vettä. Hän ja Kit kahden olivat työkunnossa, ja he mursivat airoilla jäätä ja laahasivat venettä eteenpäin. Viimeiseen asti ponnisteltuaan he pääsivät vuolaan joen nieluun. Taaksepäin silmäillessään he näkivät useita veneitä, jotka olivat taistelleet koko yön ja jäätyneet kiinni toivottomasti. Sitten he kiitivät erästä joen mutkaa. Vauhti oli kuusi mailia tunnissa.

VI.

Päivän toisensa jälkeen he viilettivät ripeätä virtaa alaspäin, ja päivä päivältä kävi rantajää leveämmäksi. Illalla he hakkasivat jäähän uran johon vetivät veneen yöksi, ja kantoivat leirivarusteensa sadan jalan päähän rannalle. Aamulla he hakkasivat veneensä irti uudesta jäästä ja veivät sen keskiuomaan. Shorty asetti teräspeltisen kamiinan palamaan veneeseen, ja Stine ja Sprague istua kyyröttivät sen ääressä pitkät tunnit. He olivat alistuneet, eivät antaneet enää käskyjä ja toivoivat vain pääsevänsä Dawsoniin. Pessimistinen, väsymätön ja ilakoiva Shorty veteli aina tuolloin tällöin kolmea säettä erään unohtamansa laulun ensimmäisestä nelisäkeisestä värsystä. Kuta kylmemmäksi ilma kävi, sitä useammin hän rallatti:

"Kuin Argus muinaisaikoinaan me jätämme tään Kreikanmaan, tam-tam, tam-tam, tam-tam, tam-tam -- ja kulta-taljaa noutamaan."

Maalla he viettivät viimeisen yönsä White Riverin ja Stewartin suistojen välillä. Päivän valjetessa he huomasivat, että Yukonilla oli koko jäisten rantojen välikin, puoli mailia leveä, valkoisen jään peitossa.

"Veneemme on viimeinen, joka pääsee tänä vuonna Dawsoniin", sanoi Kit.

"Mutta meillä ei ole vettä, Smoke."

"Sitten huristamme jäitse. Toimeksi vain."

Vastaan vikisevät Sprague ja Stine lastattiin veneeseen. Puoli tuntia Kit ja Shorty tekivät kovasti työtä hakaten kirveillä väylää veneelle vuolaaseen, mutta kiinteään virtaan. Kun he olivat selvinneet rantajäästä, pakottivat ajojäät veneen luisumaan sata yardia rannikon reunaa pitkin. Se viilsi veneen toisesta reunasta puolet pois ja teki sen melkein hylyksi. Sitten he pääsivät mutkan alapäässä virtaavaan veteen, joka vei heitä ulommaksi. Virta ei ollut enää täynnä jääsohjua, vaan siinä oli kovia möhkäleitä. Ainoastaan näiden möhkäleiden välissä oli sohjua, joka jäätyi kiinteäksi ihan silmissä. Työnnellen airoilla jäämöhkäleitä ja kavuten välistä niiden päälle lykkimään venettä he pääsivät tunnissa virran keskustaan. Viiden minuutin päästä he lopettivat ponnistelut -- vene oli jäätynyt kiinni. Koko joki jäätyi sitä mukaa kuin virtasi eteenpäin. Möhkäle jäätyi kiinni möhkäleeseen, kunnes vene oli vihdoin keskustana jäälautassa, jonka halkaisija oli seitsemänkymmentäviisi jalkaa. Toisinaan he luisuivat eteenpäin sivuittain, toisinaan perä edellä. Shorty hoiteli kamiinaa, keitteli ruokia ja lauleli sotalauluaan.

Tuli yö, ja monien ponnistusten jälkeen he lakkasivat yrittämästä venettä rannalle ja ajelehtivat pimeässä avuttomina eteenpäin.

"Mitä jos menemme Dawsonin ohi?" kysyi Shorty.

"Käännymme takaisin", vastasi Kit, "elleivät jäät litistä meitä mäsäksi."

Taivas oli kirkas, ja kylminä tuikkivien tähtien hohteessa he näkivät silloin tällöin vilahduksia vuorista, joita oli etäällä virran molemmilla puolilla. Heidän vauhtinsa alkoi vähetä, ja jäälohkareita kohoili ja laski ritisten ja ratisten heidän ympärillään. Virta oli tukkeutunut. Yksi lohkare työntyi ylöspäin, luisui heidän jäälauttansa päälle ja vei osan toista veneen laitaa. Vene ei uponnut, sillä sen oma jäälohko kannatti sitä, mutta eräässä rytäkässä he näkivät vilahdukselta tummaa vettä jalan päässä. Sitten lakkasi kaikki liike. Puolen tunnin päästä sai virta uutta vauhtia ja alkoi liikkua. Tätä menoa kesti tunnin, kunnes taas tuli patoutuma. Sitten virta lähti taas vierimään ja teki taivalta nopeasti ja hurjasti, kovasti ryskyen. Sitten he huomasivat valoja rannalla. Kun he pääsivät niiden kohdalle, antoivat Yukon ja painolaki perään, ja virta lakkasi vierimästä kuudeksi kuukaudeksi.

VII.

Kit ja Shorty ponnistelivat kolme päivää kantaessaan puolentoista tonnin tavarat joen keskeltä Stinen ja Spraguen ostamaan hirsiseen majaan. Se oli mäellä, josta oli hyvä näköala yli Dawsonin. Työ loppui. Tuli iltahämärä. Miehet olivat lämpöisessä majassa. Sprague viittasi Kitin luoksensa.

"Kuukautesi ei ole vielä täysi, Smoke", sanoi Sprague. "Mutta nyt on työ lopussa. Toivotan onnea."

"Entä sopimus?" kysyi Kit. "Tiedätte, että täällä on nälänhätä. Ei saa työtä kaivoksissakaan, ellei ole oma muona. Teitte sopimuksen --"

"En tiedä mistään sopimuksesta", keskeytti Sprague. "Vai tiedätkö sinä, Stine? Otimme sinut palvelukseen kuukausikaupalla. Tässä on palkkasi. Kuittaatko?"

Kitin käsi puristautui nyrkiksi. Hän punehtui hetkeksi. Molemmat herrat ponnahtivat pois hänen luotaan. Hän ei ollut koskaan eläessään lyönyt miestä suutuksissaan, ja hän tunsi niin varmasti kykenevänsä pieksämään Spraguen, ettei hän saattanut tehdä sitä.

Shortyn mieli oli liikuttunut. Hän asettui väliin.

"Kuule, Smoke, minä en aio ahertaa enää näissä joutavissa hommissa. Lopetan varmasti täällä. Sinä ja minä vedämme yhtä köyttä. Eikö niin? Sinä otat nyt huopasi ja menet Elkhornin majalaan. Odota minua. Minä selvitän asiani, kokoan mitä minulle kuuluu ja annan heille mitä heille kuuluu. Minä en kelpaa paljon mihinkään vesillä, mutta nyt on kova pohja jalkojen alla, ja minä voin varmaan ryöpsäyttää."

Puolen tunnin kuluttua Shorty ilmestyi Elkhornin ravintolaan. Hänen rystysensä olivat veriset ja toisessa poskessa oli naarmuja.

"Sinun olisi pitänyt nähdä se maja", hän virnisteli heidän seisoessaan tarjoilupöydän luona. "Rojulato ei ole mitään siihen verraten. Lyönpä vetoa, etteivät he astu yhteen viikkoon ihmisten näkyville. Minun ja sinun tilisi on nyt selvänä. Meillä on rahaa kuukauden muonaan ja ampumatarpeisiin. Meidän on mentävä Klondykeen päin sisämaahan. Ellei siellä ole hirviä, menemme intiaanien joukkoon. Ja ellei meillä ole kuuden viikon päästä viittätuhatta naulaa lihaa, niin palaan varmasti tänne ja pyydän anteeksi herroiltamme. Eikö se vetele?"

Kit ojensi kätensä ja he puristivat. Sitten Kit virkkoi epävarmasti:

"Minä en osaa metsästää yhtään."

Shorty nosti lasiaan.

"Mutta sinähän olet varma lihansyöjä, ja minä opetan sinut."

SQUAW CREEKIN VALTAUS

I.

Kaksi kuukautta aikaisemmin olivat Smoke Bellew ja Shorty lähteneet hakemaan hirvenlihaa muonavaroiksi. He olivat tulleet takaisin ja majailivat Elkhornin ravintolassa Dawsonissa. Metsästys oli suoritettu, lihat tuotu ja myyty kahdesta ja puolesta dollarista naula. Heillä oli nyt kolmentuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa ja hyvä koiravaljakko. Onni oli suosinut heitä. Siitä huolimatta, että kultakuume oli ajanut otukset vuoristoon sadan mailin päähän tai kauemmaksi, he olivat puolimatkassa ajaneet neljä hirveä ahtaaseen rotkoon. Samana päivänä leiriytyi heidän lähelleen neljä nälkiintynyttä intiaaniperhettä, jotka kertoivat, etteivät olleet nähneet mitään otuksia kolmena edellisenä päivänä. Intiaanit vaihtoivat nälkäisillä koirilla lihaa Smokelta ja Shortylta. Nämä ruokkivat koiria viikon, valjastivat ne sitten ja alkoivat kuljettaa lihoja Dawsonin kiihkeille markkinoille.

Heille tuli nyt pulma, miten saisivat vaihdetuksi kultahiekkansa ravintoon. Dawsonissa oli nälänhätä. Satojen miesten, joilla oli rahaa, mutta ei ruokaa, oli ollut pakko lähteä pois paikkakunnalta. Monet olivat menneet jokea alas viimeisten avovesien aikana, ja vielä useammat, joilla oli ruokaa vain matkalle, olivat kävelleet Dyeaan jäitse kuusisataa mailia.

Smoke tapasi Shortyn lämpöisessä ravintolahuoneessa ja huomasi hänen olevan iloisella tuulella.

"Elämä ei maistu miltään, ellei ole whiskyä ja sokeria", tervehti Shorty vedellessään sulavista viiksistään pois jäänpalasia ja heitellessään niitä lattialle, niin että rapisi. "Ja minä olen saanut juuri kahdeksantoista naulaa sitä imelää. Myyjä sieppasi kuitenkin siitä kolme dollaria naulalta. Onko onni potkaissut sinua?"

"En minäkään ole ollut toimetonna", vastasi Smoke ylpeillen. "Sain ostaa viisikymmentä naulaa jauhoja. Ja Adam Creekissä on mies, joka sanoo antavansa huomenna toiset viisikymmentä naulaa."

"Suurenmoista! Elämme varmasti siihen, kun joki aukeaa. Kuulehan, Smoke, koiramme ovat aika hyviä. Eräs koirien ostaja tarjosi minulle viidestä niistä kaksisataa dollaria kappaleelta. Minä sanoin, ettei myydä. Ne pääsivät varmaankin hyvään kuntoon, kun annoimme niille liharuokaa; mutta on takaperoista syöttää koiria ruoalla, joka maksaa kaksi ja puoli dollaria naula. Tulehan ja ota kulaus. Juhlin sen johdosta, että sain ne kahdeksantoista naulaa sokeria."

Muutaman minuutin kuluttua hän pani juomien hinnan kultavaa'alle ja muisti erään asian.

"Olin aivan unohtaa Tivolissa tapaamani miehen. Hänellä on vähän pilaantunutta silavaa, jota hän myy puolestatoista dollarista naula. Voimme syöttää sitä koirille ja säästää dollarin päivässä ruokalistaamme varten. Hyvästi siksi."

Shorty oli tuskin poistunut, kun eteisen kaksoisovista astui sisään turkkeihin pukeutunut mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän näki Smoken. Tämä tunsi vieraan. Se oli Breck, sama mies, jonka veneen Kit ja Shorty olivat laskeneet Box Canyonin ja White Horsen koskien läpi.

"Kuulin teidän olevan kaupungissa", sanoi Breck hätäisesti antaessaan kättä. "Olen etsinyt teitä puoli tuntia. Tulkaa ulos, minulla on puhuttavaa."

Smoke katseli kaihoten humisevaa ja tulikuumaa kamiinaa.

"Puhutaan täällä."

"Ei. Se on tärkeätä. Tulkaa ulos."

Heidän päästyään ulos Smoke veti toisen käsineensä pois, otti valkean tulitikulla ja katsoi oven vieressä riippuvaa lämpömittaria. Hän pisti rukkasen taas käteensä niin nopeasti, kuin olisi pakkanen polttanut sitä. Leimuavat revontulet kaarehtivat heidän yllään, ja koko Dawsonista nousi tuhansien susikoirien valittava ulvonta.

"Paljonko se osoittaa?" kysyi Breck.

"Kuusikymmentä kylmää." Kit sylkäisi kokeeksi, ja sylki räsähti ilmassa. "Ja lämpömittari laskee varmaankin yhä. Se on laskenut koko ajan. Tunti sitten se oli vain viisikymmentäkaksi. Eihän vain ole kyseessä valtaus?"

"On", kuiskasi Breck varovaisesti ja silmäili levotonna ympärilleen, peläten jonkun kuulevan. "Tiedätte Squaw Creekin? -- Se laskee Yukoniin sen toiselta puolelta, kolmekymmentä mailia ylempänä."

"Ei siellä ole mitään", kuului Smoken päätelmä. "Se tutkittiin muutamia vuosia sitten."

"Kuten kaikki muut rikkaat löytöpaikat. Kuulkaahan! Tämä on suurenmoinen. Vain kahdeksasta kahteenkymmeneen jalkaan pohjakallioon. Ei mikään valtaus tuota puolta miljoonaa vähemmän. Pari, kolme läheistä ystävääni on antanut minulle vihjauksia. Sanoin heti vaimolleni, että etsin teidät, ennen kuin lähden. Matkavarusteeni ovat piilossa rantaäyrään takana. He ottivat minulta, totta totisesti, lupauksen, etten lähde, ennen kuin Dawson on nukkunut. Tiedätte, miten käy, jos joku nähdään lähtövalmiina. Etsikää toverinne ja seuratkaa. Vallatkaa neljäs tai viides palsta löytöalueelta. Muistakaa -- Squaw Creek."

II.

Kun Smoke astui pieneen hirsimajaan, joka oli Dawsonin takana mäen sivulla, hän kuuli raskasta, tuttua kuorsausta.

"Äh, mene maata", mutisi Shorty, kun Smoke ravisti häntä olkapäästä.

"Pue vaatteet yllesi", sanoi Smoke. "Meidän on mentävä tekemään pari valtausta."

Shorty nousi istualleen ja oli rähähtää nauramaan, mutta Smoke pani kätensä hänen suulleen.

"Hys!" varoitti Smoke. "Siellä on suuri kultasuoni. Älä herätä naapureita. Dawsonissa nukutaan."

"Huh! Sepä saadaan nähdä. Kukaan ei kerro kenellekään kultasuonen paikasta. Eipä tietenkään! Mutta jokainen keksii juuri saman tien. Eikö se ole hämmästyttävää?"

"Squaw Creek", kuiskasi Kit. "Se on totta. Breck kuiskasi minulle salavihkaa. Pohjakallio matalalla. Kultaa turpeen alta alaspäin. Lähde mukaan."

Shortyn silmät sulkeutuivat, ja hän nukahti uudelleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä temmattiin häneltä peitot pois.

"Ellet sinä tahdo niitä, niin minä otan ne", selitti Kit.

Shorty seurasi peittojaan ja rupesi panemaan vaatteita ylleen.

"Otetaanko koirat mukaan?" kysyi hän.

"Ei. Löytöpaikalle vievä tie on varmaankin kuntoon laittamatta. Pääsemme nopeammin ilman koiria."

"Siinä tapauksessa minun on heitettävä niille ruokaa, jotta ne tulevat toimeen, kunnes palaamme. Muista ottaa vähän tuohia ja kynttilä."

Shorty avasi oven, tunsi hetkisen, kuinka pakkanen puri, ja vetäytyi takaisin huoneeseen pannakseen laput korvilleen ja käsineet käsiinsä. Viiden minuutin kuluttua hän astui taas ulos ja hieroi nenäänsä.

"Kit, minusta on vastenmielistä koko tämä rynnäkkö. Nyt on kylmempi kuin helvetissä oli tuhannen vuotta, ennen kuin sitä lämmitettiin ensimmäisen kerran. Sitä paitsi on perjantai ja kolmastoista päivä."

Heillä oli vähän matkavarusteita selässään, kun he sulkivat oven ja lähtivät menemään mäkeä alas. Revontulet olivat lakanneet näkymästä, ja vain tähdet hiipivät kovassa pakkasessa sekä loivat epävakaisella valollaan salakuoppia jaloille. Shorty pyörähti tien käänteessä pois jäljiltä ja upposi syvään lumeen. Hän korotti äänensä ja siunaili viikon päivää, kuukautta ja vuotta.

"Etkö saa pidetyksi suutasi kiinni?" morkkasi Kit. "Anna almanakan olla rauhassa. Saat koko Dawsonin hereille ja peräämme."

"Pyh! Näetkö valon tuolta tuvasta? Ja tuolta toisesta? Ja kuuletko, kun paiskataan ovea? Oh, Dawsonin asukkaat nukkuvat varmaan! Mitä varten valot? Hautaavat juuri kuolleitaan. Eivät välitä valtausrytäkästä, eivät paremmasta elämästä."

Kun he pääsivät mäen alle ja olivat selvästi Dawsonissa, syttyili hökkeleissä valoja, ovet kävivät ja takaa kuului hirvennahkaisten kenkien ääniä niiden kopsahdellessa kovaksi poljettuun tiehen. Shorty avasi taas suunsa.

"Mutta onpa nyt liikkeellä hiivatinmoinen määrä murehtivaisia."

Kun he pääsivät päätielle, oli sata miestä perätysten heidän jäljessään, ja kun he petollisen tähtivalon hohteessa haeskelivat joen rannalle vievää tietä, he kuulivat, että väkeä saapui yhä enemmän. Shortyn jalat luiskahtivat, ja hän syöksyi kolmenkymmenen jalan korkuista äyrännettä pitkin alas pehmeään lumeen. Kitin kävi samaten, ja hän syöksähti Shortyn päälle tämän juuri noustua ja paiskasi toisen uudelleen kumoon.

"Minäpä löysin sen ensin", pyrski Shorty, kun otti käsistä rukkasia pois puhdistaakseen ne lumesta.

Kohta sen jälkeen he koettivat hurjasti kömpiä pois toisten tulijain yhteenhyökkäilevien ruumiiden tieltä. Jäätymisaikana oli tällä kohdalla tullut kova tungos, jäälohkareita oli kohoutunut päällekkäin ja sittemmin peittynyt sikin sokin lumeen. Langettuaan muutamia kertoja pahasti Kit otti kynttilänsä ja sytytti sen. Jälkijoukko tervehti tuota tekoa suosionhuudoin. Kun ei käynyt tuuli, kynttilä paloi helposti, ja Kit pääsi kulkemaan edellä nopeammin.

"Tämä on oikeata rynnäkköä", päätteli Shorty. "Tai mahtavatko nuo kaikki olla unissakävijöitä?"

"Me olemme joka tapauksessa juhlakulkueen etunenässä", härnäili Kit.

"Oho, kukapa tietää. Ehkä tuolla edellä on kiiltomato. Ehkä ne kaikki ovat siellä kiiltomatoja -- tuolla yksi, tuolla toinen. Katsohan niitä. Usko minua, siellä edellä on kokonaisia rivejä kulkueita."

Luikertelevalla tiellä tuikki pitkin matkaa kynttilöitä. Heidän takanaan oli niitä aina äyrään harjalle asti, mistä he olivat tulleet alas.

"Ei, Smoke, tämä ei ole enää pelkkää ryntäystä, vaan kansainvaellusta. Edellämme täytyy olla tuhat miestä ja jäljessämme kymmenentuhatta. Sinä kuuntelet nyt setäsi ääntä. Minun lääkkeeni on hyvää. Kun olen saanut jotakin kallooni, pitää se paikkansa. Ja me olemme tässä rytäkässä hakotiellä. Käännytään takaisin ja pannaan maata."

"Sinun on parasta säästää keuhkojasi, jos aiot pysyä käpälilläsi", vastasi Kit yrmeästi.

"Huh! Minun jalkani ovat lyhyet, mutta minä heittelen niitä polvet höllällään enkä rasita lainkaan lihaksiani. Näytän kantapäitä mille eturavarille tahansa täällä jäällä."

"Olen kävellyt tahallani hiljaa, jotta pysyisit kintuilla", laski Kit leikkiä.

"Tallaan kantapääsi. Ellet pääse paremmin eteenpäin, anna minun mennä edelle antamaan vauhtia."

Kit kiristi ja oli pian lähimmän kulkijajoukon kintereillä.

"Paina päälle, Smoke", usutti Shorty. "Astele niiden hautaamattomien ruumiiden yli. Viis pakkasesta, kunhan päästään eteenpäin."

Kit laski, että siinä joukossa oli kahdeksan miestä ja kaksi naista, ja ennen kuin he olivat kulkeneet röykkiöisen jään yli, he olivat menneet toisen kaksikymmenmiehisen joukon ohi. Muutaman jalan päässä läntisestä rannasta tie kääntyi etelään ja röykkiöiden seasta pääsi sileälle jäälle. Tällä jäällä oli kuitenkin muutama jalka hienoa lunta. Sen läpi kulki rekitie, kapea, kovaksi tallaantunut vako, tuskin kaksi jalkaa leveä. Sen molemmilla puolilla upposi polviin asti ja vielä syvemmälle lumeen. Menijät, jotka he saivat kiinni, eivät laskeneet mielellään ohitse. Smoke ja Shorty humahtivat usein syvälle lumeen ja pääsivät vasta kovasti ponnisteltuaan ohitse.

Shorty oli masentumaton ja pessimistinen. Kun kansalaiset närkästyivät siitä, että heidän ohitsensa mentiin, hän antoi takaisin samalla mitalla.

"Mihin teillä on kiire?" kysyi eräs heistä.

"Entä teillä?" vastasi Shorty. "Eräs valtaajaparvi saapui eilen iltapäivällä Indian Riveriltä ja ehti edellenne. He eivät ole jättäneet teille mitään."

"Niin ollen toistan, mihin teillä on kiire?"

"Kenellä? Minullako? En minä ole valtaaja. Kuljen hallituksen asioilla. Minulla on virkatehtävä. Menen toimittamaan henkikirjoitusta Squaw Creekissä."

Menijäin keskimääräinen nopeus oli sileällä jäällä kolme ja puoli mailia tunnissa. Kit ja Shorty kävelivät neljä ja puoli. Silloin tällöin he juoksivat aina jonkin matkaa ja pääsivät siten nopeammin.

"Juoksutan sinut vallan jalattomaksi, Shorty", yllytteli Kit.

"Oho! Minä voin käydä hölkytellä näillä jalantyngillä ja hangata kantapäät pois sinun hirvennahkasaappaistasi. Tosin se ei ole miksikään hyödyksi. Creekin valtauserät ovat viisisataa jalkaa. Niitä menee kymmenen mailiin. Meidän edellämme on tuhat valtaajaa, eikä alue ole sataa mailia pitkä."