Part 21

Ankarasta uupumuksesta huolimatta Smokea nukkuminen alkoi melkein pelottaa, sillä niin hirveitä olivat hänen unennäkönsä. Ne koskivat aina ruokaa, ja aina tempaisi se pahansuopa voima, joka lähetti hänelle ne unet, ruoan pois hänen huuliltaan. Hän piti päivällisiä tovereilleen San Franciscossa, hän johti itse, hillitöntä, silmiä huikaisevaa nälkää nähden, valmisteluja ja koristeli pöydän verenhohteisilla syyslehdillä. Vieraat saapuivat myöhästyneinä, ja heitä tervehtiessään ja heidän kilpaillessaan sukkeluuksien puhumisessa häntä poltti raivoisa himo päästä pöytään.

Hän tarjosi usein sellaisia päivällisiä, joilla kaikilla oli sama nälkääntappava loppu. Hän oli Gargantua-juhlissa, joissa väkijoukko ahmi lukemattomia kokonaisina paistettuja härkiä; niitä vedettiin esiin hehkuvista uuneista, minkä jälkeen he terävillä veitsillä viiltelivät isoja lihaviiluja höyryävissä reisistä. Sitten hän oli jälleen lapsi ja istui lusikka tukevasti oikeassa kädessä vehnäsmaitovadin ääressä. Hän ajoi takaa arkoja lehmiä ylänkölaitumilla ja tunsi vuosisatojen tuskat koettaessaan turhaan saada puserretuksi niiden nisistä maitopisaraa, ja hän oli inhottavissa vankiluolissa, joissa tappeli rottien kanssa perkkeistä.

Ainoastaan kerran hän näki suloisen unen. Nälkään menehtymäisillään, haaksirikkoisena tai karkulaisena, hän uhmasi Tyynen meren rantatyrskyjä pyydystäen simpukoita, joita oli imeytynyt kallioihin, ja kantoi ne rannalle, missä oli läjittäin kevätmyrskyjen tuomaa kuivaa hylkytavaraa. Niistä hän laati nuotion ja asetti hiillokselle kallisarvoisen saaliinsa. Hän näki, miten simpukat höyrysivät, ja hän halkaisi kuoret, niin että lohenvärinen liha paljastui. Hän tiesi, että ne olivat tarpeeksi kypsyneitä, eikä tällä kertaa ollut pahansuopaa voimaa sieppaamaan ateriaa häneltä. Vihdoinkin -- niin hän ajatteli unessaan -- hänen unensa toteutui. Mutta hän epäili vieläkin varmassa toivossaan ja hän karkaisi mieltään valmiina katsomaan näkyjensä välttämätöntä muutosta, kunnes lohenvärinen liha oli hänen suussaan -- lämpimänä ja herkullisena. Hänen hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi! Ihme oli tapahtunut! Mielenliikutus herätti hänet. Hän havahtui pimeään, hän oli selällään ja kuuli päästelevänsä lyhyitä röhähteleviä ilonäännähdyksiä. Hänen leukapielensä liikkuivat, ja liha narskui hänen hampaissaan. Hän pysytteli liikkumattomana, ja pian hapuilivat pienet sormet hänen huuliaan ja työnsivät pienen lihanpalan niiden väliin. Ja enemmän siksi, että Smoke ei tahtonut syödä, kuin siksi, että hän oli vihainen, Labiskwee itki itsensä nukuksiin hänen käsivarsillaan. Mutta Smoke valvoi ja ihmetteli naisen rakkautta ja naisellisuuden arvoitusta...

XV.

Sitten ruokavarat loppuivat. Korkeat vuorenhuiput sulivat yhteen, harjanteet madaltuivat, ja länteen johtava tie kävi lupaavan avoimeksi. Mutta heidän voimansa olivat ehtyneet, ja koska heillä ei ollut ravintoa, koitti pian päivä, jolloin he levolle laskeuduttuaan eivät jaksaneet enää nousta pystyyn.

Labiskwee makasi horroksissa ja hengitti niin huomaamatta, että Smoke toisinaan luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Smoke havahtui oravan kurahteluun. Hän veti käteensä raskaan kiväärinsä ja alkoi tarpoa eteenpäin nuoskeassa lumessa. Hän ryömi nelinkontin, tai horjui pystyssä joka askelella kaatuen, sinne päin, missä orava kurahteli kiukuissaan paeten hänen edellään niin hitaasti, että hän tunsi Tantaloksen tuskia. Hän ei jaksanut ampua pikalaukausta, eikä orava pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Toisinaan Smoke kiemurteli lumisohjossa ja itki voimattomuuttaan. Toisinaan elämänliekki lepatti viimeisillään, ja maailma pimeni hänen silmissään. Hän ei tietänyt, miten kauan viimeistä pyörtymystä oli kestänyt, mutta hän havahtui iltakylmästä väristen, vaatteet jäätyneinä hangen kuoreen, joka parhaillaan oli riittymässä. Orava oli tipo tiessään, ja tuskalla ja vaivalla hän pääsi jälleen Labiskween viereen.

Aurinko oli kiivennyt korkealle, ja orava kurahteli taas kuusikossa, kun hän heräsi Labiskween käsi otsallaan.

"Paina kätesi sydäntäni vasten, rakkaani", sanoi Labiskwee kirkkaalla, mutta heikolla, kuin kaukaa kuuluvalla äänellä. "Minun sydämeni on minun rakkauteni, ja se on sinun kädessäsi."

Kului pitkä aika, ennen kuin hän jälleen puhui. "Muista tarkoin, ettei etelään ole minkäänlaista tietä. Peurakansa tietää sen hyvin. Länteen -- sinne on tie -- ja sinä olet melkein sillä -- ja sinä pääset perille."

Smoke vaipui kuolemankaltaiseen horrokseen, josta Labiskwee herätti hänet jälleen.

"Paina huulesi minun huulilleni", sanoi Labiskwee. "Minä tahdon kuolla niin."

"Me kuolemme yhdessä, armaani", sanoi Smoke.

"Ei." Labiskwee vaiensi Smoken heikolla kädenpuristuksella, ja hänen äänensä oli niin hiljainen, että Smoke tuskin sitä erotti, mutta kumminkin kuuli, mitä hän sanoi. Tyttö hapuili ja penkoi kädellään huppukauluksensa sisustaa ja veti sieltä pienen pussin, jonka painoi Smoken käteen. "Ja nyt huulesi, lemmikkini. Sinun huulesi minun huulilleni ja sinun sydämesi sydäntäni vasten."

Ja tämän pitkän suudelman kestäessä pimeys valtasi Smoken jälleen, ja tullessaan tajuihinsa hän tiesi olevansa yksin ja kuolevansa. Hän tunsi uupunutta iloa siitä, että kuolema tulisi.

Pussi oli hänen kädessään. Sielussaan hymyillen uteliaisuudelle, mikä sai hänet vetämään siderihmasta, hän avasi sen. Siitä valui ruoka-aineita pienenä virtana. Hän tunsi jok'ainoan murun. Labiskwee oli varastanut kaiken itseltään: leivänpaloja, joita Labiskwee oli säästänyt jo kauan, jo ennen kuin McCan kadotti jauhopussin, peuranlihaviiluja ja -nokareita, joista toisissa näkyi hampaanjäljet, talimöykkyjä, kokonainen jäniksen takajalka, valkean portimon takajalka ja kappale sen etujalkaa, pulmusen rinta, jota hän vasten tahtoaan oli maistanut, ja sen reisi -- mieltäliikuttavia rippeitä, traagillisia kieltäymyksiä, muruja, jotka hänen rakkautensa oli varastanut hänen hirvittävältä nälältään.

Mielipuolisesti nauraen Smoke sinkautti kaiken jäätyneelle hangelle, ja pimeys nielasi hänet jälleen.

Hän uneksi. Yukon oli melkein kuivattu. Hän kulki sen äyrästä liejuisten lätäkköjen ja vedensyömien kivien välissä ja poimi isoja kultakimpaleita. Ne kasvoivat raskaammiksi ja painoivat hänet maahan. Mutta sitten hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän ahmi niitä. Mitä arvoa oli kullalla, jota ihmiset niin kunnioittavat, ellei se kelvannut syötäväksi?

Oli uusi päivä, kun hän heräsi. Hänen aivonsa olivat ihmeellisen selvät. Hän ei nähnyt enää olemattomia. Hänen jäsenensä eivät enää vavisseet. Hän tunsi ihanaa hyvinvointia. Hän kääntyi herättämään Labiskweeta, mutta silloin hän näki ... ja hän muisti, mitä oli tapahtunut. Hän silmäili ympärilleen. Ruoanrippeet olivat kadonneet. Ja hän tiesi, että hän houraillessaan unissaan oli luullut niitä Yukonin kullaksi. Unessa ja hourien hän oli ammentanut elämänvoimaa Labiskween uhrista -- hänen, joka oli antanut sydämensä hänen käteensä ja avannut hänen silmänsä näkemään naisen arvoituksen.

Hän hämmästyi liikkeittensä helppoutta ja sitä, että jaksoi laahata Labiskween ruumiin auringon paljaaksi sulattamalle hiekkavieremälle, johon hän kaivoi kirveellä hänelle haudan.

XVI.

Kolme päivää hän ponnisteli sitten länttä kohti ravinnotta. Kolmantena, puolen päivän aikaan, hän lyyhistyi yksinäisen kuusen alle leveän, avoimena virtaavan joen reunalle, joka ei voinut olla mikään muu kuin Klondyke, sen hän tiesi. Ennen kuin pimeys ryösti hänet valtoihinsa, hän irroitti kantamuksensa, sanoi jäähyväiset ihanalle elämälle ja kietoutui huopiinsa.

Nukuttava kuhertava ääni herätti hänet. Pitkä hämäräaika oli alkanut. Riekkoja istui kuusessa hänen yläpuolellaan. Nälkä kannusti häntä toimintaan, vaikka se tapahtui loputtoman hitaasti. Meni viisi minuuttia, ennen kuin hän sai pyssyn olalleen, ja toiset viisi, ennenkuin hän selällään maaten ja kohtisuoraan ylös tähdäten uskalsi liipaista. Laukaus meni harhaan. Ainoakaan linnuista ei pudonnut, mutta ei myöskään lentänyt pois. Ne vain liikahtivat hieman ja kotkottivat typerästi ja uneliaasti. Smoken olkapäätä pakotti. Toinen laukaus meni sivu, koska hän värähti tuskasta liipaistessaan. Hän oli ilmeisesti pudonnut jostakin kolmen viime päivän kuluessa, mutta hän ei muistanut siitä mitään.

Riekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi huopansa kaksin- ja nelinkerroin ja asetti sen oikean käsivartensa ja kylkensä väliin. Sitten hän tuki pyssynperää huopaan ja ampui, ja yksi lintu putosi. Hän tarttui siihen kiihkeästi, mutta havaitsi ampuneensa siitä melkein kaiken lihan. Mutta vieläkin riekot pysyivät kuusessa, ja hän päätti tähdätä niitä päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen. Hän ampui ohi ja sai osumaan, ja laiskat riekot, jotka eivät tahtoneet lähteä lentoon, tipahtelivat hänen päälleen kuin ruokasade -- elämä, joka sammui, jotta hänen elämänsä säilyisi.

Ensimmäisen hän söi raakana. Sitten hän lepäsi ja nukkui, samalla kun hänen elämänsä sulatti riekon elämän omakseen. Hän havahtui pimeässä, nälkäisenä, mutta kyllin voimakkaana kyetäkseen tulentekoon. Ja aamunkoittoon asti hän paistoi ja söi murskaten luita hampaillaan, jotka niin kauan olivat olleet joutilaina. Hän nukkui, heräsi uuden yön pimeään ja nukkui jälleen uuden päivän valkenemiseen asti.

Hän huomasi ihmeekseen, että nuotiossa räiskyivät siihen vast'ikään pannut puut ja että kahvipannu höyrysi hehkuvan hiilloksen laidassa.

Tulen vieressä, käsivarren pituuden päässä, istui Shorty savuketta poltellen ja katsellen häntä tarkkaavasti. Smoken huulet liikkuivat, mutta oli kuin suonenveto olisi kuristanut hänen kurkkuaan, ja rintaa ahdistivat kyynelet, jotka pyrkivät esiin. Hän ojensi kätensä savuketta kohden ja veti vetämistään savua syvälle keuhkoihinsa.

"Minä en ole tupakoinut pitkään aikaan", virkkoi hän vihdoin matalalla, levollisella äänellä. "Hyvin pitkään aikaan."

"Etkä syönytkään, mikäli näkee", sanoi Shorty yrmeästi.

Smoke nyökkäsi ja osoitti ylt'ympärillä olevia riekonhöyheniä.

"En ennen kuin nyt", vastasi hän. "Kuulepas, mielelläni joisin kupposen kahvia. Se maistuisi! Ja pannukakku ja silavan viipale."

Toisen valmistaessa ruokia ja toisen syödessä he kertoivat lyhyesti, mitä heille eron jälkeen oli tapahtunut.

"Klondyke purki jäitään, ja meidän täytyi odottaa avovettä", lopetti Shorty kertomuksensa. "Kaksi sauvoinvenhettä, kummassakin kuusi miestä -- sinä tunnet heidät kaikki, kaikki miesten parhaita -- ja kaikenlaisia varusteita. Mutta esteet viivyttävät heitä viikon verran. Kun erosin heistä, he jäivät raivaamaan kallioitten yli tietä, jota myöten vetää venheet. Mutta minun teki kovin mieleni jatkaa matkaa, ja niin otin reppuun evästä ja vyöttäydyin edelläkävijäksi. Tiesinhän tapaavani sinut oikealta tieltä."

Smoke nyökkäsi, ojensi kätensä ja puristi ääneti Shortyn kättä. "Lähtekäämme nyt taipalelle", sanoi hän.

"Sitä me emme tee, vaikka tuhat tulimmaista käskisi", kivahti Shorty. "Viivymme tässä niin että saat pari päivää levätä ja syödä."

Smoke pudisti päätään. "Sinun sietäisi nähdä itsesi", tenäsi Shorty. Smoke ei ollut kaunis näky. Posket olivat niin sisäänpainuneet, että yläleuan hammasrivi harrotti parrasta huolimatta suusta hyvän matkaa ulkona. Otsalla ja sisäänpainuneitten silmien ympärillä iho oli kovasti pingolla, ja takkuuntunut parta, joka luonnostaan oli kullankeltainen, oli tulen kärventämä ja nuotiosavun mustentama.

"Paras on lähteä", sanoi Smoke. "Minä jaksan kyllä."

"Sinä olet heikko kuin piskuinen sylivauva. Sinusta ei ole kävelijäksi. Ja minne kiire?"

"Minä olen nyt matkalla etsimään Klondyken kalleinta aarretta enkä voi viivytellä. Siinä kaikki. Ala köyttää kantamuksia. Se on maailman kallein aarre. Se on ihanampi kuin kultajärvet ja kultavuoret, ihanampi kuin seikkailut ja karhunlihan syönti."

Shortyn silmät olivat selko selällään. "Mitä se sitten on, Luojan Kaikkivaltiaan nimessä?" kysyi hän ääni hämmästyksestä väristen. "Vai oletko ihan järjiltäsi."

"En, olen täydessä tolkussa. Ihmisen on ehkä nähtävä nälkää, jotta hänen silmänsä avautuisivat näkemään eräitä asioita. Nyt olen nähnyt sellaista, mitä en luullut olevankaan. Nyt minä tiedän -- mikä nainen on."

Shorty avasi suunsa, ja suupielistä ja silmien kiillosta saattoi aavistaa sen kujeellisen vastauksen, mikä pyöri hänen huulillaan.

"Älä hiiskahdakaan", sanoi Smoke sävyisästi. "Sinä et sitä tiedä. Mutta minä tiedän."

Shorty nieleskeli ja antoi ajatuksilleen uuden suunnan. "Hm. En tarvitse vihjeen hitustakaan arvatakseni naisesi nimen. Muut ovat menneet Surprise-järveä kuivaamaan, mutta Joy Gastell selitti, etteihän halua lähteä retkelle. Hän on Dawsonissa ja odottaa, tuonko sinut palatessani. Ellen sitä tee, vannoo hän myyvänsä kaiken omaisuutensa ja pestaavansa armeijan tarkk'ampujia ja lähtevänsä Peuramaahan ja lyövänsä kallon murskaksi vanhalta Snassilta ja koko hänen joukkioltaan. Ja jos sinä vain pysyt nyt kiltisti aloillasi pari päivää, niin sitten minä kyllä köytän kantamukset ja sonnustan itseni kerallasi taivalta tekemään."