Part 20

Smoke jarrutti vastaan, ja vaikka Labiskwee veti häntä käsipuolesta, ei hän saanut häntä liikahtamaan paikaltaan. Smoke tunsi melkein kiusausta kertoa hänelle vuorten takana olevasta toisesta naisesta.

"Palaaminen olisi vääryys sinua kohtaan", sanoi Labiskwee. "Minä ... olen vain erämaan tyttö, ja minä pelkään maailmaa, mutta vielä enemmän olen peloissani sinun tähtesi. Katsohan, on käynyt niinkuin sanoit. Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Minä rakastan sinua enemmän kuin itseäni. Intiaanikieli on huono kieli. Englanti on huono kieli. Sydämeni on täynnä ajatuksia sinusta -- yhtä lukemattomia ja loistavia kuin taivaan tähdet -- ja niille ei ole mitään kieltä. Täällä ne ovat -- ymmärräthän?"

Puhuessaan hän veti kintaan Smoken kädestä, jonka työnsi _parkansa_ sisälle ja asetti sydämelleen. Hän painoi kättä lujasti sitä vasten. Ja pitkän äänettömyyden aikana Smoke tunsi hänen sydämensä lyönnit, ja hän tiesi, että joka lyönti julisti rakkautta. Hitaasti, melkein huomaamatta, pitäen vielä Smoken kädestä, Labiskwee alkoi taivuttaa yläruumistaan Smoken rinnalta sille suunnalle, missä piilopaikka sijaitsi. Oli kuin Smokea olisi vetänyt nuoren naisen sydän, joka melkein värisi hänen kädessään.

Niin kova oli eilisen suojailman jälkeen jäätynyt hankiainen, että he liukuivat kuin leikkien suksillaan.

"Aivan tässä puitten välissä on piilopaikka", sanoi Labiskwee.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tarttui hämmästyneenä Smoken käteen. Heidän edessään räiskyi pieni, iloinen tuli, jonka ääressä McCan istui kyykkysillään. Labiskwee mutisi jotakin intiaanikielellä, ja hänen äänensä muistutti niin suuresti vingahtavaa piiskaniskua, että Smokelle tuli mieleen Nelisilmän Labiskweelle antama mainenimi _cheetah_, tiikerisusi.

"Arvelinpa ihan oikein, että aikoisitte lähteä ilman minua", selitti McCan, kun he saapuivat hänen luokseen, ja hänen pienet pippurisilmänsä tuikkivat kavalasti. "Sen tähden pidin tyttöä silmällä, ja kun näin hänen piilottavan sukset ja muonan, olin selvillä seikasta. Olen ottanut itselleni sukset, lumikengät ja evästä. Tuliko? Ei mitään vaaraa. Leiri nukkuu, ja odottaminen kävi kylmäksi. Lähdemmekö nyt?"

Labiskwee heitti nopean, hämmentyneen silmäyksen Smokeen, mutta teki samassa tuokiossa toimintapäätöksen. Hän alkoi puhua ja osoitti silloin, niin lapsellinen kuin olikin rakkaudessaan, olevansa ripeäpäätöksinen olento, joka elämän muissa tilanteissa oli kaikkea muuta kuin hento köynnöskasvi.

"McCan, te olette koira", tiuskaisi hän, ja hänen silmänsä säihkyivät vihaa. "Tiedän, että aiotte herättää koko leirin, ellemme ota teitä mukaamme. Mutta te tunnette isäni. Minä olen isäni kaltainen. Te saatte suorittaa osanne työstä. Teidän on toteltava. Ja jos punotte viekkaita konnanjuonia, olisi ollut teille parempi olla lähtemättä nuotioltanne."

McCan katseli häntä pienissä pippurisilmissään yht'aikainen vihan ja pelon ilme, mutta Labiskween silmistä viha suli säteileväksi hellyydeksi, kun hän suuntasi ne Smokeen.

"Olinko oikeassa siinä, mitä sanoin?" kysyi hän.

X.

Päivän sarastaessa he olivat matalalla kukkulasarjalla, joka erotti kumputasangon ja vuoriston toisistaan. McCan ehdotti aamiaislevähdystä, mutta he jatkoivat matkaansa. Vasta kun iltakaste pehmittäisi hangen, niin että hiihtäminen kävisi mahdottomaksi, he söisivät.

Labiskwee selitti Smokelle, miten hyvin hän tunsi seudun ja millä keinoin hän aikoi eksyttää etsijät. Maailmaan vei vain kaksi tietä, toinen länteen, toinen etelään. Snass lähettäisi heti nuorten miesten parvia kumpaakin tietä tutkimaan. Mutta oli olemassa kolmaskin tie, sekin etelään. Se tunkeutui tosin vain puolimatkaan korkeaan vuoristoketjuun, kääntyi sitten länteen, kulki kolmen harjanteen yli ja päätyi tavalliselle tielle. Kun nuoret miehet eivät löytäneet jälkiä tältä tavalliselta tieltä, kääntyisivät he takaisin luullen, että he olivat turvautuneet vaivalloisempaan ja pitempään kiertotiehen.

Labiskwee silmäsi McCania, joka kulki kappaletta jäljempänä, ja sanoi hiljaa Smokelle: "Hän syö. Se ei ole hyväksi."

Smoke katsoi irlantilaista. Tämä matusteli salaa peurantalia, jota hänellä oli taskussaan.

"Ei syödä ruoka-aikojen välillä, McCan", huusi hän käskevällä äänellä. "Edessämme olevissa seuduissa ei ole metsänriistaa, ja muona on jaettava määräannoksiin matkalla. Teidän on käyttäydyttävä rehellisesti, jos aiotte olla seurassamme."

Kello yhdeltä hanki muuttui niin pehmeäksi, että sukset upposivat, ja ennen kello kahta kävi lumikengillä kulkukin mahdottomaksi. He leiriytyivät ja söivät ensimmäisen ateriansa. Smoke jakoi muonan. McCanin varasto tuotti pettymyksen. Hän oli sullonut ruokasäkkinsä pohjalle niin paljon hopeaketunnahkoja, että ruokatarpeille oli jäänyt vain vähän tilaa.

"En huomannut tosiaankaan, että niitä tuli niin monta", selitti hän. "Tein sen pimeässä. Mutta niiden raha-arvo on hyvin suuri. Ja näillä ammustarpeillamme saamme ammutuksi tavattomasti riistaa."

"Sudet syövät teidät tavattomalla ruokahalulla", kuului Smoken tylynpuoleinen vastaus, ja Labiskween silmät salamoivat vihaa.

Seuraavana päivänä joki laajeni leveään vuorilaaksoon, ja he olivat tarttua jo alangossa lumeen, ennen kuin pääsivät lähimmälle vuorenharjanteelle, jonka rinteellä hanki kannatti.

"Kymmenen minuuttia myöhästyneinä olisimme takertuneet kiinni", sanoi Smoke, kun he pysähtyivät hengästyneinä harjanteen laella. "Nyt olemme tuhat jalkaa korkeammalla."

Mutta sanaakaan virkkamatta Labiskwee osoitti puiden välitse näkyvälle avoimelle kentälle. Keskellä sitä näkyi hajanaisessa jonossa viisi mustaa pilkkua, jotka liikkuivat hyvin hitaasti.

"Nuoret miehet", sanoi Labiskwee.

"He kahlaavat vyötäisiään myöten", sanoi Smoke. "He eivät saa tukevaa jalansijaa tänä päivänä. Meillä on monen tunnin etumatka. Kiiruhtakaa, McCan. Nyt emme syö niin, ettemme jaksa matkaa jatkaa."

Ylänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, ei hangen kuori sulanut ennen kello kolmea iltapäivällä, ja silloin he olivat ennättäneet vuoren varjoon, jossa hankiainen oli par'aikaa taas riittymässä. He pysähtyivät vain kerran ottaakseen käsille McCanin takavarikoidun peurantalin, jota he söivät kulkiessaan.

Pitkää hämäräaikaa seurasi pimeä -- taivas oli pilvien peitossa. Kello yhdeksältä he leiriytyivät vaivaiskuusikkoon. McCan oli sairas ja kurja. Päivämarssi oli ollut rasittava, ja huolimatta yhdeksänvuotisesta napaseutukokemuksestaan hän oli syönyt lunta. Nyt hänen suutaan kuivasi tuskallisesti. Hän kyyrötti voihkien tulen ääressä toisten laittautuessa levolle.

Labiskwee oli uupumaton, eikä Smoke voinut olla ihmettelemättä hänen elinvoimaansa ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä ei ollut milloinkaan teennäistä. Hänellä oli aina naurunhelähdys tai hymy Smokelle, ja hänen kätensä viivähti aina hyväillen Smoken kädessä, kun hän sattui sitä koskettamaan. Mutta aina, kun hän katseli McCania, hänen kasvonsa kovenivat, ja hänen silmänsä salamoivat kylmästi.

Yöllä rupesi tuulemaan ja pyryttämään lunta, ja koko päivän kestävässä myrskyssä he ponnistelivat eteenpäin lumen sokaisemina. He jatkoivat vaellustaan kaksi päivää, harhailivat väärien harjujen yli, ja näinä kahtena päivänä he jättivät kevään taaksensa ja kulkivat talven valtakunnassa.

"Nuoret miehet ovat häipyneet jäljiltämme. Mikä estää meitä päiväksi pysähtymästä?" sanoi McCan rukoilevasti.

Mutta lepoa ei suotu. Smoke ja Labiskwee käsittivät tilanteen vaarallisuuden. He olivat eksyneet jylhään vuoristoon eivätkä olleet nähneet ainoatakaan eläintä tai sellaisen jälkeä. Päivän toisensa perästä he raivasivat tietään vaikeakulkuisessa seudussa, joka pakotti heidät umpimähkään kulkemaan jokiuomia ja rotkolaaksoja, jotka vain harvoin johtivat länteen. Sellaiseen tultuaan heillä ei ollut muuta keinoa kuin kuin kulkea minne se vei, sillä sivuilla ylenevät jääpeitteiset huiput ja korkeat harjanteet olivat luoksepääsemättömiä. Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat voimia, mutta siitä huolimatta heidän oli pakko pienentää ruoka-annoksia.

Eräänä yönä Smoke heräsi käsikähmän ääneen. Hän kuuli selvästi ähkymistä McCanin makuupaikalta. Hän potkaisi nuotiota, niin että se leimahti liekkiin, ja sen valossa hän näki Labiskween kuristavan irlantilaista kurkusta ja pakottavan hänet sylkemään suuntäyden puoleksipureskeltua lihaa. Labiskwee vei kätensä vyötäisilleen ja tarttui puukkoonsa.

"Labiskwee!" huudahti Smoke käskevällä äänellä.

Käsi epäröi.

"Älä tee sitä", sanoi Smoke mennen hänen luokseen.

Labiskwee vapisi vihasta, mutta hetken vielä epäröityään käsi painoi vastahakoisesti puukon takaisin tuppeen. Aivan kuin peläten, ettei kykenisi hillitsemään itseään, hän meni nuotiolle ja lisäsi sen puita. McCan kohosi istualleen, vikisten ja sähisten, ja solkkasi kauhun ja raivon vallassa tolkuttoman selityksen.

"Mistä saitte lihan?" tutki Smoke.

"Tarkasta hänet", sanoi Labiskwee.

Se oli hänen ensimmäinen sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota hän ei voinut hillitä.

McCan koetti hangotella vastaan, mutta Smoke tarttui tanakasti häneen ja tarkasti hänet vetäen peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa se oli sulanut ruumiinlämmöstä. Smoke kuuli Labiskween huudahtavan. Nuori nainen oli kumartunut McCanin kantamusta avaamaan. Lihan asemesta hän veti sieltä esiin jäkäliä, kuusenhavuja, risuja -- jos jotakin moskaa, jota mies oli tunkenut kantamukseensa, jotta se näyttäisi oikean kokoiselta, joskaan ei painanut entistään.

Jälleen sipaisi Labiskween käsi kuvetta, ja hän hyökkäsi roiston kimppuun, mutta joutuikin Smoken syliin, jossa hän itki voimattomasta raivosta.

"Oi, rakkaani, enhän minä ruoan takia", nyyhkytti hän, "sinun, sinun elämäsi vuoksi minä... Se koira! Hän syö sinua!"

"Kyllä me silti jäämme elämään", lohdutti Smoke. "Tästä lähtien hän saa kantaa vain jauhoja." Hän painoi Labiskween rintaansa vasten. "Armas, surmaaminen on miesten tehtävä. Naiset eivät surmaa."

"Etkö rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran?" kysyi Labiskwee hämmästyneenä.

"En niin suuresti kuin nyt", vastasi Smoke vältellen.

Labiskwee huokasi alistuvasti. "No hyvä", sanoi hän, "siis en surmaa häntä."

XI.

Nuoret miehet vainosivat heitä hellittämättä. Ihmeellisen onnen suosimina ja laskien, mikä tie pakolaisten oli valittava, nuoret miehet löysivät lumimyrskyn puoleksi peittämät jäljet ja seurasivat sitten niitä itsepintaisesti. Kun sattui lumipyry, kääntyivät Smoke ja Labiskwee kaikkein aavistamattomimmille teille, menivät itään, kun paras tie kulki etelään tai länteen, ja kiersivät matalan harjun kiivetäkseen korkeampaa. Olihan samantekevää, minne kulki, sen jälkeen kun he olivat eksyneet. Mutta he eivät voineet päästä eroon nuorista miehistä. Monesti he voittivat useita päiviä, mutta vainoojat sukelsivat aina uudelleen näköpiiriin.

Smoke sekaantui aikamäärälaskuissaan: yöt ja päivät, myrskyt ja levähdykset vain tulivat ja menivät. Korkeat vuorenhuiput kohosivat heidän yläpuolellaan heltymättömän julmina, ja niiden yllä kaartui kylmä, sininen avaruus. He pakenivat pimeitten rotkosolien kautta, joiden paljaat kallioseinämät kohosivat äkkijyrkkinä, ja vaelsivat poikki jääpeittoisten laaksojen, joissa jähmettyneet järvet lepäsivät syvällä heidän jalkainsa alla. Ja eräänä kahden myrskyn välisenä yönä taivaalla loisti kaukainen tulivuorenpurkaus. Se ei uudistunut sen jälkeen, eivätkä he tietäneet, oliko se ehkä ollut vain unennäköä.

Hankiaista peitti uusi, monen metrin paksuinen lumi, joka vuorostaan kuorettui ja peittyi jälleen uuteen lumeen. He ryömivät kuin madot jyrkillä vieremillä ja heräsivät usein unesta, kun lumivyöry pauhasi niiden kupeilla. He lepäsivät tulta tekemättä metsärajan yläpuolella ja sulattivat liha-annoksensa ruumiinlämmöllään, jotta voisivat syödä. Ja kaiken tämän Labiskwee kesti samanlaisena kuin ennenkin. Hän ei koskaan menettänyt hilpeyttään, paitsi silloin, kun hän katseli McCania, ja lamauttavimpinakin uupumuksen ja pakkasen hetkinä hänen rakkautensa Smokea kohtaan pysyi yhtä kaunopuheisena kuin ennen.

Kuin kissa hän katseli jokaista laihojen annosten jakoa, ja Smoke näki, ettei hän olisi suonut McCanille ainoatakaan ruoan hiventä. Kerran hän jakoi ruoan. Kohta Smoke sai kuulla, miten hurjat vastalauseet ryöppysivät McCanin suusta. Ei ainoastaan tälle, vaan myöskin itselleen hän oli antanut pienemmän osuuden kuin Smokelle. Sen jälkeen Smoke jakoi ruoan itse. He joutuivat erästä lumimyrskyä seuranneeseen lumivyöryyn ja vierivät sata metriä vuoren kuvetta; he olivat puoleksi möyhennyksenä, mutta muuten vahingoittumattomia mäenlaskunsa alapäässä. Mutta McCan oli kadottanut kantamuksensa, jossa kaikki jauhot olivat. Uusi äskeistä isompi lumivyöry hautasi sen, niin että heidän oli jätettävä kaikki toivo sen löytymisestä. Vaikka McCan oli syytön onnettomuuteen, ei Labiskwee sen jälkeen milloinkaan katsonut irlantilaista, ja Smoke tiesi, ettei hän uskaltanut sitä tehdä -- itseään peläten.

XII.

Oli hievahtamattoman tyyni aamupäivä, taivas kaartui kuultavan sinisenä, ja auringonpaiste kimallutti lunta. Ilma seisoi ja puri kuin veitsi. Sadan mailin etäisyydessä olevat vuorenhuiput, jotka muodostivat Kalliovuorten selkärangan, näkyivät selvinä kuin viiden mailin päästä.

"Pian tapahtuu jotakin", kuiskasi Labiskwee. "Etkö sinä sitä tunne? Kaikki on niin kummallista."

"Minua värisyttää, mutta ei kylmästä", vastasi Smoke. "Eikä nälästäkään."

"Se on sinun päässäsi, sinun sydämessäsi", sanoi Labiskwee kiihkeästi. "Samaa minäkin tunnen."

"Se ei johdu aisteistani", määritteli Smoke. "Minä tunnen itsessäni jotakin vierasta, ulkoa tullutta, kuin jääneulojen sadetta. Ne ovat hermot."

Neljännestunnin kuluttua he seisahtuivat hengähtääkseen.

"En näe enää etäisiä vuorenhuippuja", virkkoi Smoke.

"Ilma sakenee ja käy raskaaksi", sanoi Labiskwee. "On vaikea hengittää."

"Taivaalla on kolme aurinkoa", mutisi McCan ja horjahteli sauvansa varassa.

Auringon kangastus näkyi kummallakin puolella todellista aurinkoa.

"Niitä on viisi", sanoi Labiskwee, ja katsoessaan he näkivät yhä uusia liekehtiviä aurinkoja syttyvän taivaalle.

McCan huudahti hämmästyksestä ja tuskasta. "Pistos!" huusi hän ja alkoi jälleen ruikuttaa.

Kohta sen jälkeen huudahti Labiskwee, ja Smoke tunsi polttavan piston poskellaan. Oli kuin hän olisi uinut meressä, jossa myrkylliset sähkökalat polttelivat.

Sitten pamahti kummallisen kumea laukaus. Rinteen alla tuli nuoria miehiä hiihtäen, ja toinen toisensa jälkeen ampui.

"Hajaantukaa!" komensi Smoke. "Ja kiivetkää voimienne takaa. Olemme melkein huipulla. Ne ovat neljännesmailin allamme, ja se merkitsee, että toiselle puolelle päästyämme saamme parin mailin etumatkan."

Kasvot kihelmöiden pistäviä, polttavia ilmaneuloja kolme pakolaista alkoi toisistaan eroten kavuta lumista rinnettä. Kiväärien pamahdukset kuulostivat niin kummallisilta heistä.

"Jumalan kiitos", läähätti Smoke Labiskweelle, "että neljällä heistä on musketit ja vain yhdellä winchester. Lisäksi nuo auringot haittaavat heidän ampumistaan. He eivät ole tavoittaneet meitä sataa metriä."

"Nyt näkyy, kuinka julmistunut isä on", sanoi Labiskwee. "Hän on käskenyt surmata."

"Miten kummallisesti puhutkaan", sanoi Smoke. "Äänesi kuulostaa niin kaukaiselta."

"Peitä suusi", huudahti Labiskwee äkkiä, "ja ole vaiti. Nyt tiedän, mitä tämä on. Peitä suusi hihalla, näin, äläkä puhu."

McCan kaatui ensimmäisenä ja pääsi vain vaivoin pystyyn. Sitten he kaikki kaatuilivat vähän väliä, ennen kuin pääsivät huipulle. Heidän lihaksensa eivät totelleet heidän tahtoaan, heidän tietämättään siihen syytä, he tunsivat vain, että heidän ruumiinsa olivat kuin halvautuneet ja kadottaneet liikuntokykynsä. He katselivat alas taaksensa ja näkivät nuorten miesten horjuvan ja kompastelevan kiivetessä.

"He eivät tule milloinkaan tänne", sanoi Labiskwee. "Se on valkoinen kuolema. Minä tiedän sen, vaikk'en koskaan ole sitä nähnyt. Olen kuullut vanhusten siitä puhuvan. Yht'äkkiä nousee sumu -- aivan toisenlainen kuin tavallinen, sakea ja huurteinen, jollaista et ole milloinkaan nähnyt. Ei ole monta ihmistä, jotka sen ovat nähneet ja jääneet eloon."

McCan läähätti ja hoki.

"Pitäkää suunne peitettynä", komensi Smoke.

Ilma oli täynnä pienenpieniä tulikipunoita. Lähimmätkin vuorenhuiput häipyivät kummalliseen sumuun; se nielaisi nuoret miehet, jotka hellittämättä ponnistelivat lähemmäksi. McCan oli äkkiä lyyhistynyt suksilleen, suu ja silmät hihaan painettuina.

"Ylös ja heti eteenpäin!" komensi Smoke.

"En jaksa liikkua", ähkyi McCan.

Smoke meni hitaasti irlantilaisen luokse: horrostilassaan, joka oli hänet vallannut, hänellä oli niukasti niin paljon tahdonvoimaa, että pääsi paikaltaan.

"Anna hänen olla", mutisi Labiskwee käheästi.

Mutta Smoke oli itsepäinen, hän nosti irlantilaisen pystyyn ja käänsi hänen kasvonsa rinnettä kohti, jota heidän oli ryhdyttävä laskeutumaan. Sitten hän pani hänet liikkeelle sysäyksellä, ja sauvallaan vauhtia hilliten ja ohjaten McCan sukelsi timanttipölyyn ja katosi.

Smoke näki, kuinka Labiskwee hymyili, vaikka hän töin tuskin jaksoi olla luhistumatta hankeen. Hän viittasi häntä jatkamaan, mutta Labiskwee tuli hänen luokseen, ja vieretysten, kymmenkunnan jalan päässä toisistaan, he kiisivät kylmään, purevaan ja pistävään tulisumuun.

Ankarasta jarrutuksestaan huolimatta Smoke ruumiinpainonsa tähden painui Labiskween ohi ja lensi edelleen yksikseen, kauan, hirvittävällä vauhdilla, joka hiljeni vasta hänen päästyään tasaiselle hangelle. Siellä hän odotti, kunnes Labiskwee saavutti hänet, ja he jatkoivat mäenlaskuaan jälleen vieretysten heikentyvällä vauhdilla, joka vihdoin loppui.

"Nyt meidän on pysähdyttävä", sai Labiskwee vaivoin kuiskatuksi, "tai kuoltava. Meidän on peitettävä itsemme -- niin sanovat vanhat."

Hän ei tuhlannut aikaa solmujen avaamiseen, vaan alkoi leikellä kantamuksensa hihnoja. Smoke leikkasi poikki omansa, ja vielä kerran hehkuvaan surmansumuun ja aurinko-ilveeseen katsahdettuaan he levittivät makuuturkit ylleen ja painautuivat yhteen. He tunsivat, miten ihmisen ruumis kompastui heidän päälleen, kuulivat sitten heikkoa valitusta ja kirouksia, jotka tukahtuivat ankaraan yskäkohtaukseen. He tiesivät, että se oli McCan, joka ryömi heidän viereensä makuuturkkiinsa kietouduttuaan.

Sitten alkoi heidän oma hengenahdistuksensa, ja heitä vaivasi suonenvetomainen ja kuvaamaton kuiva yskä. Smoke tunsi ruumiinlämpönsä nousevan kuumeen hehkuksi, ja Labiskwee koki samat kärsimykset. Tunti tunnilta yskäkohtaukset tihenivät ja muuttuivat ankarammiksi, ja myöhään iltapäivällä ne saavuttivat huippunsa. Sitten alkoi toipuminen hitaasti, ja silloin tällöin yskähdellen he vaipuivat väsymyksen horrostilaan.

Mutta McCanin yskä paheni pahenemistaan, ja hänen voihkinastaan ja ulvonnastaan he ymmärsivät hänen hourivan. Kerran Smoke tahtoi heittää turkin päältään, mutta Labiskwee tarrautui häneen kiinni.

"Anna olla", rukoili hän, "itsensä paljastaminen nyt on kuolema. Paina kasvosi tänne _parkaani_ ja hengitä hitaasti äläkä hiisku sanaakaan -- kas näin kuin minä teen."

He jatkoivat torkkumistaan pimeässä, ja toisen yskäkohtaus herätti aina toisen. Smoke arvioi olleen keskiyön, kun hän kuuli McCanin yskivän viimeistä kertaa. Sitten irlantilainen päästeli vain kumeita eläimellisiä äännähdyksiä, jotka tuntuivat loputtomilta.

Smoke heräsi tuntien huulien painuvan omilleen. Hän lepäsi Labiskween käsivarsilla, pää hänen rinnoillaan. Labiskween ääni oli iloinen kuten tavallisesti. Se oli kirkastunut jälleen.

"On päivä", sanoi hän ja kohotti hiukan turkin reunaa. "Katso, armas, on päivä, me elämme eikä meitä yskitä enää. Katsokaamme maailmaa ... vaikka jäisinkin sitten tähän ikuisesti lepäämään. Viime tunti on ollut ihana. Olen ollut valveilla ja olen rakastanut sinua."

Smoke heitti peitteet sivulle ja näki yhden ainoan, todellisen auringon taivaalla. Tuuli henkäili hiljaa, raikkaana, mutta lämpöisiä päiviä ennustaen. Koko maailma oli muuttunut jälleen luonnolliseksi. McCan makasi selällään. Nuotiosavun mustentamat kasvot olivat kovat kuin marmori. Labiskwee ei ollut tästä näystä millänsäkään.

"Katsos!" huudahti hän. "Pulmunen! Se tietää hyvää!"

Nuoria miehiä ei näkynyt. He olivat joko kuolleet vuorenharjanteen toisella puolella tai kääntyneet takaisin.

XIII.

Heillä oli niin vähän ruokavaroja, että he eivät uskaltaneet syödä kymmenettä osaa siitä, minkä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa siitä, mitä halusivat, ja heidän vaeltaessaan seuraavina päivinä autiossa vuoristossa heidän elämäntuntonsa väsyi väsymistään, ja koko kulku oli melkein kuin unta. Lähes kaikki, minkä he tekivät, oli tiedotonta ja koneellista. Herkeämättä he ponnistelivat länttä kohti, ja alituisesti heitä ehkäisivät ja pakottivat pohjoiseen tai etelään lumihuiput ja ylikulkemattomat vuorenharjanteet.

"Etelään ei ole mitään tietä", sanoi Labiskwee. "Vanhat tietävät sen. Länteen, vain länteen vie tie."

Sitten tuli päivä, jolloin ilma pakastui ja alkoi sataa sankasti lunta, mutta se ei ollut tavallista lunta, vaan isojen hiekkajyvien kokoisia jääkiteitä. Koko päivän ja yön kesti lumen tuloa, jota jatkui sitten kolme päivää ja yötä. Oli mahdoton jatkaa matkaa, ennen kuin aurinko muodosti hankiaisen. He makasivat sen tähden peitteihinsä kääriytyneinä ja lepäsivät, syöden entistä vähemmän, koska heidän ei tarvinnut ponnistella. Annos oli niin pieni, ettei se kyennyt tyydyttämään edes pahinta nälkää, jonka tyyssijana olivat pikemminkin aivot kuin vatsa. Houreissaan, riittämättömän ravinnon herpaisemana Labiskwee tarttui nyyhkyttäen ja sokeltaen seuraavan päivän annokseen ja ahtoi sen suuhunsa.

Silloin Smoke sai nähdä ihmeen. Labiskwee heräsi tietoisuuteen tuntiessaan ruoan hampaittensa välissä. Hän sylki sen ulos ja iski nyrkillään suutaan, joka oli langennut rikokseen.

Pitkällisen lumisateen jälkeen alkoi ankara tuuli, joka kuljetti kuivia, pieniä jääkiteitä samoin kuin erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön kesti lumipilven vyöryntää, ja seuraavan kirkkaan ja kylmän päivän väkevässä valossa sekapäinen Smoke näki väsyneillä silmillään näyn, jota hän piti unena. Ylt'ympärillä kohosi korkeita vuorenhuippuja hirmuisten, vaanivien jättiläisten muotoisina. Ja jokaiselta vuorenhuipulta hulmusi vilkkuen ja aaltoillen, heleänsiniselle taivaalle leiskahdellen äärettömiä lumiviirejä, mailien pituisia, maidonvalkeita ja utuisia, päärmeinä värikäs valo-varjoleikki ja auringosta satava salamoiva hopea.

"Silmäni ovat nähneet näyn, joka julistaa Herran tuloa", huudahti Smoke katsellen kiitäviä lumipilviä, joita tuuli hulmutti hohtavina, valkeina silkkihuntuina.

Labiskwee kohosi istumaan peitteittensä välistä.

"Minä näen unta, Labiskwee", sanoi Smoke. "Katso. Uneksitko sinäkin minun untani?"

"Tämä ei ole unta", sanoi Labiskwee. "Vanhat ovat kertoneet minulle tästä. Pian puhaltavat lämpimät tuulet, ja me jäämme elämään ja löydämme tien länteen."

XIV.

Smoke ampui pulmusen, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä laaksossa, jossa vaivaiskoivu hangessa seisoen aukoi silmikoltaan, hän ampui jäniksen. Siinä kaikki riista, mitä he tapasivat, lukuunottamatta villihanhien auraa, jonka he kerran näkivät lentävän ohi puolisen mailin korkeudessa länttä ja Yukonia kohden.

"Alalaaksoissa on kesä", sanoi Labiskwee. "Pian se saapuu tännekin."

Labiskween kasvot olivat laihtuneet, mutta hänen suuret, kirkkaat silmänsä kimmelsivät sitä suurempina ja kirkkaampina, ja kun hän katsoi Smokea, hänen villi kauneutensa näytti ylimaallisen kirkastetulta.

Päivät pitenivät, ja lumi alkoi painua. Joka päivä huovettui hanki, joka yö se jälleen jäätyi, ja he tekivät taivalta aamuin ja illoin, mutta keskipäivätunnit heidän täytyi levätä, kun sulava hanki ei kannattanut heidän painoaan. Smoken tullessa lumisokeaksi Labiskwee laahasi häntä vyötäisilleen sitomastaan hihnasta. Ja kun hänelle sattui sama, kuljetti Smoke häntä miehustalleen kiedotusta hihnasta. Nälän näännyttäminä he liukuivat kuin unissakulkijat läpi kesään havahtuvien seutujen, joiden ainoat elolliset olennot he olivat.