Part 2

"Minä olen kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen ja mies", vakuutteli hän seuraavina päivinä useat kerrat itsekseen. Se oli tarpeen. Hänen oli tosin onnistunut kuljettaa kahdeksansataa naulaansa maili päivässä eteenpäin, mutta viikossa hän oli menettänyt viisitoista naulaa omasta painostaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kauheannäköiset. Hänen ruumiinsa ja mielensä kimmoisuus oli kadonnut kokonaan. Hän ei kävellyt enää, vaan laahusti.

Hänestä oli tullut työjuhta. Hän nukkui ruokansa ääreen. Hänen unensa oli raskasta ja eläimellistä. Siitä hän saattoi herätä, kun jalassa veti suonta, ja valittaa kuin kuoleman tuskissa. Kolotti joka paikkaa. Hän tallusteli rakot jalkapohjissa, ja nämäkin olivat paljon lievempiä kuin kauheat verihaavat, joita hänen jalkansa sai veden huuhtomilla kallioilla Dyean tasangolla, jonka poikki tie kulki kaksi mailia. Näitä kahta mailia edestakaisin kuljettaessa tuli Kitille neljänkymmenenkahdeksan mailin matka. Kantohihnojen verille kahnaamat olat ja rinta saivat hänet ajattelemaan kaupungin kaduilla näkemiään hevosia ja ensi kerran ymmärtämään niitä.

Koetukseksi, joka oli ensinnä miltei tuhota hänet, tuli ruoka. Poikkeuksellisen suuri työmäärä vaati ylimääräistä lämmitystä, ja hänen vatsansa oli tottumaton suureen silavamäärään ja raakoihin, hyvin turmiollisiin ruskeihin papuihin. Seuraukseksi tuli, että hänen vatsansa läheni selkärankaa ja että sen ja vilustumisen aiheuttama vaiva ja häiriö olivat vähällä murtaa hänet. Ja sitten tuli ilon päivä, jolloin hän saattoi syödä kuin ahmiva eläin ja jolloin hän nälkäisenä kuin susi tahtoi yhä lisää.

He muuttivat matkasuunnitelmansa vietyään tavarat Canyonin suulle. Vuorensolan läpi oli tullut huhu, että Lindermanin-järven rannalla kaadettiin viimeisiä veneiden rakentamiseen kelpaavia puita. Molemmat serkut jatkoivat matkaa työkalut, saha, villapeitot ja muonaa selässään, jättäen Kitin ja hänen setänsä raahaamaan matkatavaroita. John Bellew ja Kit laittelivat yhdessä ruokia ja kantoivat vierekkäin astellen tavaroita. Aika meni lentäen, ja huipuille satoi ensi kerran lunta. Vuoriston väärälle puolelle jääminen olisi viivyttänyt matkaa lähes vuoden. Vanha mies löi rautaiseen selkäänsä sata naulaa. Kitiä kauhistutti, mutta hän puri hammasta ja otti omiin kantohihnoihinsa myös sata naulaa. Sen kantaminen otti kovalle, mutta hän oli oppinut temput, ja hänen ruumiinsa oli vapautunut kaikesta heikkoudesta ja joutavasta lihasta sekä alkanut saada laihoja ja lujia lihaksia. Hän teki myös havaintoja ja suunnitelmia. Hän otti huomioon intiaanien käyttämät päähihnat ja valmisti itselleen yhdet, joita käytti olkahihnojen lisänä. Se teki kantamisen helpommaksi. Hän jaksoi pian painaltaa eteenpäin sata naulaa kantohihnoissa, viisitoista tai kaksikymmentä naulaa keveästi tuon taakan päällä ja niskaa vastassa, kirves tai airopari kädessä ja toisessa sisäkkäin sopivat leirin keittoastiat.

He kantoivat minkä voivat, mutta rasitus lisääntyi. Tie kävi epätasaisemmaksi, taakat tulivat raskaammiksi, ja joka päivä he näkivät lumirajan luisuvan alemmaksi vuorta pitkin. John Bellew kävi levottomaksi. Hän pidätti joukon intiaaneja, jotka palasivat Lindermanin-järveltä, ja taivutti heidät ottamaan hihnoihinsa tavaroita. Chilcootin kukkulalle kuljettamisesta he tahtoivat kolmekymmentä senttiä naulalta, ja se oli tehdä hänet hulluksi. Sittenkin jäi vielä viemättä neljäsataa naulaa vaatemyttyjä ja leiritarpeita. Hän jäi kuljettamaan niitä ja lähetti Kitin intiaanien mukana. Kitin oli pysähdyttävä vuoren huipulle, kuljetettava sieltä tonniaan hiljakseen, kunnes saapuisivat ne neljäsataa naulaa, joiden kanssa setä oli luvannut ottaa hänet kiinni.

V.

Kit mennä junnaili intiaanikantajien mukana tietä pitkin. Kun kuljettavana oli pitkä matka, suoraan Chilcootin huipulle, oli hänellä vain kahdeksankymmenen naulan taakka. Intiaanit taivalsivat raskaita taakkojaan kantaen, mutta heidän käyntinsä oli nopeampi kuin Kitin harjoittelema. Kit ei pelännyt vielä mitään, ja nyt hän oli alkanut pitää itseään miltei intiaanin veroisena.

Neljänneksen mailia astuttuaan hän halusi levätä. Mutta intiaanit jatkoivat kulkua. Hän pysyi heidän mukanaan ja piti paikkansa jonossa. Puolen mailin päässä hän oli vakuuttunut, ettei kykenisi astumaan askeltakaan enää, mutta hän puri hammasta, piti paikkansa ja hämmästyi mailin päässä, kun oli vielä hengissä. Sitten tuli, kummallista kyllä, niin sanottu toinen tuuli, ja seuraava maili oli miltei helpompi kuin ensimmäinen. Kolmas maili oli tappaa hänet, mutta vaikka hän oli melkein mielipuolena vaivasta ja väsymyksestä, ei hän kitissyt yhtään. Ja kun hän tunsi varmasti pyörtyvänsä, tuli levähdys. Sen sijaan, että valkoiset kantajat tapasivat istua hihnat yllään, intiaanit päästivät olka- ja päähihnat irti ja lepäsivät tupakoiden ja rauhassa puhellen. Kului täysi puoli tuntia, ennen kuin he lähtivät jälleen matkalle. Kit huomasi kummakseen olevansa veres mies, ja "pitkät välimatkat ja pitkät lepoajat" tuli hänen uusimmaksi ohjelauseekseen.

Chilcootin kukkula oli semmoinen kuin oli sanottu. Monissa tilanteissa oli Kitin kavuttava käsin ja jaloin. Mutta kun hän pääsi sakean lumipyryn ryöpytessä kukkulalle, oli hän yhä intiaanien mukana, ja hän oli salaisesti ylpeä siitä, että oli läpäissyt taivalluksen. Hänellä oli uutena, hellästi vaalittavana kunnianhimona olla miltei intiaanin veroinen.

Ja kun hän oli maksanut kantamispalkkiot intiaaneille ja nähnyt heidän lähtevän, tuli myrsky ja pimeä, ja hän oli yksinään tuhannen jalkaa metsärajan yläpuolella, vuoren selänteellä. Hän oli vyötäryksiin asti märkä, nälkiintynyt ja väsynyt. Hän olisi antanut vuoden tulot, jos olisi saanut lämmitellä uunin edessä ja juoda kupin kahvia. Sen sijaan hän söi tusinan kylmiä omenakakkuja ja ryömi osaksi auki kirvoitetun teltan poimuihin. Uinaillessaan hänen mielessään oli vain yksi häilyvä ajatus, ja hän virnisteli vahingoniloisesti kuvitellessaan, minkälainen John Bellewin naama oli oleva seuraavina päivinä, kun hän laahaisi miehevästi neljääsataa naulaansa Chilcootia ylöspäin.

Aamulla hän oli työn jäykistämä ja kylmän kohmetuttama. Hän ryömi telttakankaiden seasta ulos, söi pari naulaa raakaa silavaa, sitoi hihnoihinsa sata naulaa ja alkoi mennä kivistä tietä alaspäin. Muutama sata metriä alempana tie kulki pienen vuorijäätikön poikki alas Kraatteri-järvelle. Toisetkin kantajat menivät vuorijäätikön poikki. Koko sen päivän hän kuljetti tavaroitaan jäätikön yläreunalle, ja kun välimatka oli lyhyt, vei hän sataviisikymmentä naulaa kerrallaan. Hän ei lakannut lainkaan ihmettelemästä, että jaksoi kantaa niin paljon. Kahdella dollarilla hän osti eräältä intiaanilta kolme kovaa laivakorppua. Lisäksi hän käytti suuren määrän rahaa silavaan. Siten hän sai monta ateriaa. Pesemättömänä, viluissaan, vaatteet hiestä märkinä hän nukkui toisen yön telttakankaiden seassa.

Aikaisin aamulla hän levitti jäälle tervavaatteen, pani sen päälle kolme neljännestonnia ja lähti vetämään. Vuorijäätikön kaltevuuden lisääntyessä hänen kuormansa vauhti kasvoi, kuorma ehätti hänet, tempaisi hänet mukaansa ja luisti alaspäin hänen kanssaan.

Sata kantajaa taakat selässään pysähtyi katselemaan häntä. Hän huuteli hurjasti varoituksia, ja tiellä olevat kompuroivat ja hoippuilivat sivulle. Alhaalla jäätikön alareunalla kohosi pieni teltta. Se näytti kiitävän häntä kohti, niin nopeasti se suureni silmissä. Hän jätti kantajain polkeman tien sen kääntyessä vasemmalle ja törmäsi suunnalle, missä oli tuoretta lunta. Se ryöppysi hänen ympärilleen ja hiljensi hänen vauhtiaan. Hän huomasi teltan samassa, kun törmäsi sitä vasten ja tulla tupsahti tervavaatteen päällä ja muonapussiensa seassa teltan sisälle. Teltta horjahteli kuin juopunut. Kit huomasi olevansa sen kylmässä höyryssä, kasvokkain hämmästyneen nuoren naisen kanssa, joka ponnahti istumaan vaaleiden huopainsa seassa. -- Nainen oli sama, joka oli sanonut Kitiä _chechaquoksi_ Dyeassa.

"Näittekö sitä ryöppyä?" kysyi Kit hilpeästi. [Alkukielessä: _smoke_ (= savu, ryöppy). Siitä johtuu kertomuksen päähenkilön nimi _Smoke Bellew_.]

Nainen silmäili häntä paheksuen.

"Siirtäisittekö säkin pois jalaltani?" kysyi nainen kylmästi.

Kit katsahti ja nosti nopeasti taakan pois.

"Ei se ollut säkki. Se oli minun polveni. Suokaa anteeksi!"

Tuo tiedonanto ei hämmentänyt naista. Hänen kylmäkiskoisuutensa oli kuin haaste otteluun.

"Olipa hyvä, ettette kaatanut kamiinaa", sanoi neitonen.

Kit seurasi neidon katsetta ja huomasi rautapeltisen kamiinan ja kahvipannun, jota hoiti toinen nuori nainen. Kit veti kahvin hajua sieraimiinsa ja katsoi taas neitoseen.

"Olen _chechaquo_", sanoi hän.

Neidon vaivaantunut ilme osoitti, että hän oli selvillä siitä. Mutta Kit oli ujostelematon.

"Olen heittänyt pois ampumavehkeeni", sanoi hän.

Tyttö tunsi silloin Kitin, ja hänen silmänsä välähtivät.

"En olisi luullut koskaan teidän pääsevän näin pitkälle", sanoi hän.

Kit niiskautti taas halukkaasti ilmaa.

"Kahvia totta tosiaan!" Hän kääntyi suoraan tytön puoleen. "Annan teille pikkusormeni -- leikatkaa se ihan heti, teen teille mitä tahansa, rupean orjaksenne yhdeksi vuodeksi ja yhdeksi päiväksi tai joksikin muuksi sopivaksi ajaksi, jos annatte minulle kupin kuumaa tuosta pannusta."

Ja kahvia juodessaan hän ilmoitti nimensä ja sai tietää tytön nimen -- Joy Gastell. Kit kuuli vielä, että tyttö oli maan vanhoja asukkaita. Oli syntynyt eräällä kauppa-asemalla Suuren Orjajärven rannalla ja lapsena kulkenut isänsä kanssa Kalliovuorten yli ja tullut alas Yukoniin. Hän oli isänsä kanssa menossa sisämaahan.

Ottaen huomioon sen tosiasian, että tyttö oli vielä valkoisten huopainsa alla, Kit ei pitkittänyt keskustelua, vaan kieltäytyi sankarillisesti juomasta toista kuppia kahvia ja lähti itse sekä vei matkatavaransa pois neitosen teltasta. Sittemmin hän teki useita johtopäätelmiä: tytöllä oli huomattava nimi ja huomattavat silmät; hän saattoi olla enintään kahdenkymmenen tai yhden- tai kahdenkolmatta vuoden ikäinen; hänen isänsä täytyi olla ranskalainen; tytöllä oli oma tahto ja hehkuva luonne; hän oli saanut kasvatuksensa jossakin näiden erämaiden ulkopuolella.

VI.

Tie kulki metsärajan yläpuolella Kraatteri-järven ympäri jäiden kahnaamia kallioita vuorensolaan, joka johti Happy Campia ja ensimmäisiä vaivaiskasvuisia mäntyjä kohti. Raskaiden matkatavaroiden kantaminen teitä pitkin olisi vaatinut päiväkausien rasittavat ponnistukset. Järvellä oli tervakankaalla päällystetty vene, joka kuljetti tavaroita. Kahdella kerralla, yhteensä kahdessa tunnissa, se olisi vienyt Kitin ja hänen tonninsa yli. Mutta Kitillä ei ollut rahaa, ja venemies vaati neljäkymmentä dollaria tonnilta.

"Olette saanut kultakaivoksen, hyvä ystävä, pienestä somasta veneestänne", sanoi Kit soutumiehelle. "Haluatteko toisenkin kultakaivoksen?"

"Näyttäkääpä minulle se", oli vastaus.

"Myyn sen teille. Viette minut ja tavarani yli, siinä hinta. Saatte aatteen, jolle ei ole haettu patenttia. Voitte ryhtyä lyömään sitä rahaksi heti, kun olen sanonut sen teille. Teettekö kaupan?"

"Teen", sanoi venemies. Hän oli Kitin mielestä luotettava.

"Hyvä. Näette tuon vuorijäätikön. Ottakaa mukaanne kirves ja menkää sinne. Voitte tehdä päivässä uurteen ylhäältä alas asti. Tajuatteko tarkoituksen? Chilcootin ja Kraatteri-järven Yhdysliikenneyhtiö, rajoitettu vastuunalaisuus. Voitte ottaa viisikymmentä senttiä sadalta naulalta ja antaa luistaa tuhat tonnia päivässä. Ei tarvitse tehdä työtä, otatte vain rahat."

Kahden tunnin kuluttua oli Kitin tonni järven toisella puolella. Hän oli säästänyt kolme päivää. Kun John Bellew saavutti hänet, oli hän jo ehtinyt mennä hyvän matkan Deep-järvelle vievää tietä. Tämä järvi oli tulivuoren syvänne, täynnä jääkylmää vettä.

VII.

Viimeinen taival Long-järveltä Lindermanin-järvelle oli kolme mailia pitkä, ja tie, jos sitä tieksi voi sanoa meni tuhat jalkaa korkean harjanteen yli, laskeutui alas liukasta ja kivistä jyrkännettä ja kulki laajan rämealueen poikki. John Bellew varoitteli Kitiä, nähdessään, että hänellä oli pystyyn noustessaan sata naulaa kantohihnoissa ja että hän vielä sieppasi viidenkymmenen naulan jauhosäkin ja pani sen taakkansa päälle niskan varaan.

"Yrittäkää nyt, karkaisun saarnaaja", vastasi Kit. "Näyttäkää, että olette syönyt karhunlihaa ja että teillä on ollut vain yhdet alusvaatteet."

John Bellew pudisti vain päätään.

"Pelkään, että käyn vanhaksi, Christopher."

"Olette vasta neljäkymmentäkahdeksanvuotias. Muistatteko, että isoisäni, teidän isänne, vanha Isaac Bellew, tappoi nyrkiniskulla miehen kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana?"

John Bellew irvisti ja nieli lääkkeen.

"Setä hyvä! Tekee mieleni sanoa teille jotain hyvin tärkeätä. Olin kasvaessani aika hontelo, mutta voin nyt kantaa enemmän kuin te, kävellä pitemmälti kuin te, keikauttaa teidät selällenne tai pehmittää teidät hyväksi nyrkeilläni."

John Bellew ojensi kättään ja sanoi juhlallisesti:

"Christopher, hyvä poika, uskon, että voit tehdä niin. Uskon, että voit tehdä niin ja pitää samalla tuota taakkaa selässäsi. Olet suoriutunut hyvin, poika, vaikka sitä on mahdoton käsittää."

Viimeisen taipaleen Kit kulki neljä kertaa päivässä edestakaisin, kävellen siis vuorta kaksikymmentäneljä mailia, kaksitoista mailia siitä sataviisikymmentä naulaa selässä ja niskassa. Hän oli ylpeä, teräksinen ja väsyksissä, mutta loistavassa ruumiillisessa kunnossa. Hän söi ja nukkui paremmin kuin oli syönyt ja nukkunut milloinkaan elämässään, ja kun työ läheni loppuaan, tuli hän miltei pahoilleen.

Tuhannet kantajat tallasivat jokaisen rämealueen läpi vievän polun äkkiä pohjattomaksi. Heidän oli tehtävä yhtämittaa uusia polkuja. Sellaista raivatessaan Kit tunsi, miten pehmeä ja mehevä pintamaa painui hänen allaan. Hän horjahti ja suistui nenälleen. Hän selvisi kuitenkin niskojaan taittamatta. Hän nousi käsiensä ja jalkojensa varaan sata naulaa selässään. Mutta sen ylemmäksi ei hän päässyt. Toinen käsivarsi vajosi olkapäätä myöten ja oli posken päänalusena liassa. Kun hän veti tuota käsivartta pois, vajosi toinen olkapäätä myöten. Siinä tilassa oli mahdoton päästellä irti kantohihnoja, ja kun oli sata naulaa selässä, ei voinut nousta pystyyn. Hän vain väsytti itseään pääsemättä eteenpäin, survoi ja möyhensi ruohoisen pinnan niin, että matala vesilätäkkö alkoi muodostua vaarallisen lähelle hänen suutaan ja nenäänsä.

Hän koetti käännähtää selälleen ja saada taakan alleen, mutta tulokseksi tuli, että molemmat käsivarret upposivat olkapäätä myöten. Hän sai maistaa, miltä tuntuisi hukkuminen. Erinomaisen kärsivällisenä hän hinasi hitaasti ensin toisen, sitten toisen läpimärän käsivartensa ylös ja asetti ne tasaisesti eteensä kannattamaan leukaa. Sitten hän alkoi huutaa apua. Vähän ajan kuluttua hän kuuli lupsahtelevaa jalkain ääntä, kun joku läheni mutamaata pitkin takaapäin.

"Auttakaa, hyvä ystävä!" sanoi Kit. "Heittäkää pelastusköysi tai jokin sellainen."

Naisen ääni vastasi, ja Kit tunsi sen.

"Jos olette hyvä ja aukaisette hihnat, niin voin nousta."

Sata naulaa vierähti mutaan, niin että läpsähti, ja Kit kapusi hitaasti jaloilleen.

"Hauskassa kunnossa", nauroi neiti Gastell nähdessään Kitin mutaisen naaman.

"Ei se mitään", vastasi Kit hilpeästi. "Tämä on mieliurheiluani. Koettakaapa sitä joskus. Se on erinomaista rintalihaksille ja selkärangalle."

Hän siivosi kasvojaan ja läpsäytteli rapaa pois käsistään.

"Oh!" huudahti tyttö, tuntien hänet. "Herra -- ah -- herra Smoke Bellew."

"Kiitän teitä vakavasti hyvään aikaan tulleesta pelastuksesta ja tuosta nimestä", vastasi Kit. "Sain toistamiseen kasteen. Tästä lähin vaadin, että minua sanotaan Smoke Bellewiksi. Se on mieleenpainuva ja varmaankin merkityksellinen nimi."

Hän oli hetken vaiti. Sitten hänen äänensä sai äkkiä kovan kaiun.

"Tiedättekö, mitä aion tehdä?" kysyi hän. "Lähden takaisin Yhdysvaltoihin. Menen siellä naimisiin. Hankin monilapsisen perheen. Ja sitten iltahämyn tultua kokoan nuo lapset lähelleni ja selostan heille kärsimykset ja vaivat, jotka sain kestää Chilcootin matkalla. Ja elleivät he itke -- sanon minä, elleivät he itke, pieksän heidän selkänsä sinisiksi."

VIII.

Pohjoinen talvi tuli nopeasti. Maassa oli pysyvää lunta kuusi tuumaa. Hurjista myrskyistä huolimatta jäätyivät rauhaisat lammikot. Kit ja John Bellew olivat serkkujen apuna lastaamassa venettä. He näkivät sen katoavan järvellä lumipyryyn.

"Ja nyt on nukuttava yksi yö ja lähdettävä aamulla aikaisin", sanoi John Bellew. "Ellei myrsky estä meitä pääsemästä vuoren huipun yli, pääsemme huomisiltana Dyeaan, ja jos satumme tapaamaan höyrylaivan, pääsemme viikossa San Franciscoon."

"Onko lomaretki huvittanut teitä?" kysyi Kit hajamielisenä.

Heidän viettäessään viimeistä yötä Lindermann-järven rannalla oli heidän leirinsä murheellisen näköinen köyhyydessään. Serkut olivat ottaneet kaiken käyttökelpoisen, teltta siihen luettuna. Repaleinen tervakangas, joka oli pingotettu tuulta vasten, suojasi heitä lumiryöpyltä. Illallista he keittivät avoimella tulella parissa kuhmuisessa ja hylätyssä leiriastiassa. Heille oli jätetty heidän huopansa ja ruokaa muutamaan ateriaan. Siinä kaikki.

Illallisen kestäessä Kit puhui ainoastaan yhden kerran.

"Hyvä setä", sanoi hän aiheettomasti, "minun tahtoni on, että sanotte minua tästä lähtien Smokeksi. Minusta on lähtenyt höyryä tällä matkalla, eikö niin?"

Muutamia minuutteja myöhemmin hän oli matkalla telttakylään. Siellä majaili kullanetsijöitä. Heillä oli työnä joko veneiden lastaus tai rakentaminen. Kit viipyi useita tunteja. Kun hän palasi ja pujahti huopansa alle, nukkui John Bellew jo.

Aamulla oli vielä lumipyry. Kit ryömi jo pimeällä huopansa sisästä, teki sukkasillaan ollen tulen ja sulatti sillä jäätyneitä kenkiään. Sitten hän keitti kahvia ja paistoi silavaa. Aamiainen oli kurja ja kolkko. Heti syötyään he käärivät huopansa kokoon. John Bellew lähti astelemaan edellä. Kun hän kääntyi Chilcootiin vievälle tielle, ojensi Kit hänelle kätensä.

"Hyvästi, setä", sanoi hän.

John Bellew silmäili häntä ja kirosi kummissaan.

"Älkää unohtako, että nimeni on Smoke", nuhteli Kit.

"Mutta mitä aiot tehdä?"

Kit viipotti kättään ja viittasi pohjoiseen päin myrskyn mylleröimän järven taakse.

"Mitäpä hyödyttää kääntyä takaisin, kun on päästy näin pitkälle?" uteli hän. "Minä olen sitä paitsi saanut maistaa karhunlihaa ja minä pidän siitä. Jatkan matkaa."

"Sinulla ei ole rahaa", tenäsi John Bellew. "Sinulla ei ole matkavarusteita."

"Olen saanut paikan. Katsopa veljesi poikaa, Christopher Smoke Bellewiä! Hän on saanut paikan. Hän on erään herrasmiehen miehiä. Hän saa siitä toimesta sataviisikymmentä kuukaudessa ja muonan. Hän lähtee Dawsoniin parin hienon herran ja yhden herraspalvelijan mukana -- leirikokiksi, soutajaksi ja yleiseksi hommaajaksi. Ja O'Hara ja 'Aalto' saavat mennä hemmettiin. Hyvästi."

John Bellew oli ällistyksissä ja osasi vain mutista.

"Minä en ymmärrä."

"Sanotaan, että Yukonin vesillä on kaljunaamaisia jääkarhuja hyvin runsaasti", selitti Kit. "Minulla on nyt vain yhdet alusvaatteet, ja minä lähden etsimään karhunlihaa, siinä kaikki."

KARHUNLIHA

I.

Puoli päivää kesti myrskyä. Kit käveli hoippuillen rantaa pitkin vastatuuleen. Päivän koittaessa oli lastattava tusina veneitä. Niihin pantiin Chilcootin yli kannettuja kalliita matkatavaroita. Veneet olivat kotitekoisia ja kömpelöitä. Niitä olivat lyöneet kasaan miehet, jotka eivät olleet veneiden tekijöitä. Eräs jo lastattu vene oli juuri lähdössä, ja Kit pysähtyi katselemaan sitä.

Tuuli puhalsi järveltä suoraan tälle rannalle. Lähtevän veneen miehet kahlasivat jaloissaan pitkävartiset kumisaappaat lykäten venettä syvää vettä kohti. He tekivät sen kaksi kertaa. Veneeseen kavuttuaan he eivät saaneet soudetuksi sitä selvään veteen, se luisui takaisin ja tarttui kiinni pohjaan. Kolmas yritys onnistui osaksi. Miehet kiskoivat kömpelösti raskailla airoilla ja kuljettivat hitaasti venettä ulommaksi. Sitten he vetivät ylös huopapurjeen, mutta tuuli sieppasi sen pois, ja kolmannen kerran luisui vene takaisin jäiselle rannalle.

Kit irvisteli itsekseen ja jatkoi matkaansa. Hänenkin täytyi odottaa saavansa kestää sellaista, sillä hänen oli lähdettävä vielä samana päivänä samalta rannalta ja samanlaisella veneellä.

Miehet olivat kaikkialla työssä ja tekivät sitä vimmatusti, sillä talven tulo oli niin vaarallisen pikaista, että järvisarjan yli pääseminen ennen jäätymistä oli uhkapeliä. Mutta herrojen Spraguen ja Stinen teltalle saavuttuaan Kit ei tavannut heitä vielä jalkeilla.

Tulen ääressä tervakankaan suojassa istui lyhyt ja paksu mies, joka poltti surkeata sätkäpaperossia.

"Hei!" huusi mies. "Oletteko herra Spraguen uusi mies?"

Kit nyökkäsi ja luuli huomanneensa, että _herra_ ja _mies_ sanoilla oli ollut vivahduksellinen paino, ja oli varma, että puhujan silmäkulma oli rävähtänyt vihjaavasti.

"Hyvä, minä olen tohtori Stinen palveluksessa", jatkoi toinen. "Olen viisi jalkaa ja kaksi tuumaa pitkä. Nimeni on Shorty, lyhyemmin Jack Short -- ja toisinaan Pätkä-Johnny."

Kit ojensi kätensä ja ravisti.

"Onko teidät kasvatettu karhunlihalla?" kysyi hän.

"Varmaan", kuului vastaus, "vaikka ensimmäisenä ravintonani oli puhvelinmaito, mikäli muistan. Istu ja haukkaa palasta. Herrat eivät ole nousseet vielä."

Ja vaikka Kit oli syönyt yhden aamiaisen, istahti hän tervakankaan alle ja söi toisen aamiaisen kolme kertaa hartaammin. Viikkokausia kestänyt raskas ja puhdistava työ oli antanut hänelle suden vatsan ja ruokahalun. Kit sai Shortylta kummastuttavia tietoja heidän herroistaan ja onnettomuutta ennustavia arveluita retkestä. Thomas Stanley Sprague oli aloitteleva kaivosinsinööri ja miljoonamiehen poika. Tohtori Adolph Stine oli myös rikkaan isän poika. Isiensä toimesta he olivat molemmat joutuneet pylväiksi valtausyhtiöön, jonka piti lyödä rahaa Klondyken seikkailusta.

"Oh, he ovat rahaa koko miehet", selitteli Shorty. "Kun he saapuivat Dyean satamaan, oli kantopalkkio seitsemänkymmentä senttiä, mutta ei ollut intiaaneja. Siellä oli eräs joukkue Itä-Oregonista, oikeita kullanhuuhtojia, joiden onnistui haalia intiaaneja kantamaan seitsemälläkymmenellä sentillä. Intiaaneilla oli jo hihnoissaan matkatavarat, kolmetuhatta naulaa kaikkiaan, kun Sprague ja Stine saapuivat paikalle. He tarjosivat kahdeksankymmentä senttiä ja yhdeksänkymmentä, ja kun he olivat luvanneet dollarin naulalta, rikkoivat intiaanit edellisen sopimuksensa ja irroittivat hihnansa. Oregonin joukkue on vielä satamassa. He eivät pääse ennen kuin ensi vuonna.

"Ne ovat oikeita karjuja, nämä meidän herrat, kun on kysymyksessä rahojen sumppuaminen ja toisten ihmisten tunteiden polkeminen. Mitä he tekivät, kun pääsivät Lindermanin rannalle? Kirvesmiehet olivat juuri antamassa viimeistä voitelua veneelle, jonka olivat sitoutuneet myymään kuudestasadasta eräälle Friscon sakille. Sprague ja Stine tarjosivat heille täsmälleen tuhat, ja miehet rikkoivat sopimuksensa. Vene on näköjään hyvä, mutta se toinen joukkue on joutunut pulaan sen takia. Ja he ovat kiikissä ensi vuoteen asti.

"Juo toinen kuppi kahvia ja ole varma, että minä en matkustaisi tällä tavalla, ellei minulla olisi niin hurjan kipeä halu päästä Klondykeen. Oletko allekirjoittanut työsopimuksen?"

Kit pudisti päätään.

"Siinä tapauksessa tulee sääli sinua. Heillä ei ole muonaa tässä maassa, ja he hylkäävät sinut kylmästi heti Dawsoniin päästyään. Ihmiset saavat nähdä nälkää siellä tänä talvena."

"Herrat tekivät sopimuksen", aloitti Kit.

"Suullisen", keskeytti Shorty nopsasti. "Sinun sanasi on heidän sanansa veroinen, siinä kaikki. No niin tai näin -- mikäs sinun nimesi on, toveri?"

"Sano Smokeksi", vastasi Kit.