Part 18

"Siihen kysymykseen osaatte itse vastata minua paremmin", sanoi Wildwater. "Ja näin meidän kesken sanoen" -- hänen katseensa liukui huovilla peitettyyn vintturiin -- "tämä kaupunkialue näyttää erittäin mainiolta."

"Mutta Billkin halunnee osansa", sanoi Smoke jurosti, "emmekä lainkaan halua luovuttaa osakkeistamme viittäsataa useampaa."

"Paljonko voitte sijoittaa pääomaa?" kysyi Wildwater Saltmanilta.

"Viitisentuhatta. Siinä kaikki, mitä olen saanut haalituksi kokoon."

"Wildwater", jatkoi Smoke samaan tyytymättömään ja vastahakoiseen äänilajiin, "ellette olisi niin hyvä tuttavani, en myisi teille osakettakaan. Missään tapauksessa emme, Shorty ja minä, luovuta enempää kuin viisisataa osaketta, ja ne maksavat teille viisikymmentä dollaria kappale. Se on viimeinen sanani, ja ellette siihen tyydy, niin hyvää yötä. Bill voi ostaa sata ja te jäljelle jäävät neljäsataa."

V.

Seuraavana päivänä pääsi nauru valloilleen Dawsonissa. Se alkoi aikaisin aamulla, kohta päivän sarastaessa, kun Smoke naulasi A. C.-yhtiön kaupan edustalla olevaan ilmoitustauluun kuulutuksen. Väkeä kerääntyi lukemaan hänen ympärilleen, ja se tirskui, hänen olkapäittensä yli kurkistellen jo ennen kuin hän oli napauttanut kiinni viimeisen nupinaulan. Pian piirittivät ilmoitustaulun monet sadat ihmiset, joiden oli mahdoton päästä kyllin lähelle voidakseen lukea. Äänestyksellä valittiin esilukija, ja päivän pitkään sai monen moni raikuvalla äänellä kuuluttaa Smoken tiedoksipanoa:

Tralalii-yhtiö antaa täten selonteon tilastaan -- ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Jokainen osakkeenomistaja, joka ei tahdo lahjoittaa kymmentä dollaria Dawsonin Kunnallissairaalalle, voi saada takaisin rahansa kääntymällä henkilökohtaisesti Wildwater Charleyn puoleen tai voi periä ne myöskin Smoke Bellewiltä.

Tuloja ja menoja.

4,874 osakkeesta, à 10 dollaria 48,740:-- Dwight Sandersonille Tralaliin kaupunkialueesta 10,000:-- Satunnaismenoihin, nimittäin ruutiin, jousivintilöihin, vintturiin, rekisteröimiseen jne. 5,000:-- Dawsonin Kunnallissairaalalle 33,740:-- Summa d. 48,740:--

Bill Saltmanilta 100 yksityisesti myydystä osakkeesta, à 50:-- 5,000:-- Wildwater Charleylta 400 yksityisesti myydystä osakkeesta, à 50:-- 20,000:-- Summa d. 25,000:--

Bill Saltmanille palkkioksi hänen toiminnastaan vapaaehtoisena reklaamintekijänä 5,000:-- Dawsonin Kunnallissairaalalle 3,000:-- Smoke Bellewille ja Jack Shortylle kananmunakaskun hyvittäjäisiksi ja siveellisinä saatavina 17,000:-- Summa d. 25,000: --

Osakkeita jäljellä 7,126. Näitä osakkeita, jotka ovat Smoke Bellewin ja Jack Shortyn omaisuutta ja nollan arvoisia, saa ilmaiseksi jokainen dawsonilainen, joka hiljaisuudesta ja rauhasta nauttiakseen haluaa muuttaa Tralaliin kaupunkiin.

(Huom.! Tralaliin kaupungissa taataan ikuinen hiljaisuus ja rauha.)

Smoke Bellew. Jack Shorty.

Puheenjohtaja. Sihteeri.

NAISEN ARVOITUS

I.

"No, senhän tosin olen nähnyt, ettet sinä ylettömän ankarasti ole ponnistellut avioliiton satamaan", tokaisi Shorty jatkoksi keskusteluun, joka muutamaa minuuttia varhemmin oli katkennut.

Smoke, joka istui makuuturkillaan ja tutki vastaanhangottelumurinasta huolimatta hankeen kellistämänsä koiran käpäliä, ei vastannut. Shorty silmäili terävästi kumppaniaan.

"Katselehan revontulia", jatkoi hän. "Eivätkö ne näytä melkein säädyttömiltä? Ne muistuttavat käärmetanssijatarta, joka nostelee helmojaan ja vaihtaa joka tuokiossa väriään. Parhaatkin naiset ovat pinnallisia, milloin ne eivät ole suorastaan löylynlyömiä. Ne ovat kuin kiljuvat jalopeurat tai ulvovat hyeenat vainotessaan miespoloista, johon ovat silmänsä iskeneet."

Shortyn yksinpuhelu katkesi taas. Smoke antoi koiralle korvapuustin, kun se koetti purra hänen kättään, ja tarkasteli edelleen sen haavoittuneita, veristäviä käpäliä.

"Hm", jatkoi Shorty, "minä en ehkä olisi päässytkään naimisiin, vaikka olisin halunnutkin. Mutta kenties olisin saattanut joutuakin naimisiin, ellen olisi ottanut ja laputtanut erämaihin. Tahdotko tietää, mitä saan kiittää pelastuksestani? Vahvoja keuhkojani. Minä painelin pakoon kuin villitty."

Smoke päästi koiran ja kääntyi tarkastamaan höyryäviä, kepakoille ripustettuja mokkasiinejaan. "Meidän on istuttava tässä paikoillamme huomispäivä suutaroimassa mokkasiineja", sanoi hän. "Hankiainen kuluttaa anturoita ihan vietävästi."

"Paras olisi jatkaa matkaa", tenäsi Shorty. "Meillä ei ole kylliksi muonaa paluumatkalle kääntyäksemme, ja meidän on tavattava joko peuroja tai valkeita intiaaneja helkkarin hopusti, muutoin saamme pistää poskeemme koiramme koipineen päivineen. Mutta kuka on edes koskaan nähnyt valkeita intiaaneja? Satua koko juttu! Smoke, meidän on tehtävä taivalta huomenna. Seutu on puti puhdas riistasta. Emme ole nähneet edes jäniksen jälkeä kokonaiseen viikkoon, kuten hyvin tiedät."

"Taipalen teko käy paljon ripeämmin, kunhan olemme lepuuttaneet päivän jalkojamme ja mokkasiinejamme", sanoi Smoke ajatuksissaan. "Jos satut vuorenharjanteelle, niin luo yleissilmäys ympäristöön. Todennäköisesti tulemme hyvinkin pian tasangolle. Siihenhän La Perle kehoitti meitä huomiotamme kiinnittämään."

"Hm. Omista kertomuksistaan päättäen La Perle kulki tällä seudulla kymmenen vuotta sitten, ja silloin hän oli niin nälkiintynyt, ettei tietänyt, mitä näki. Ja hän myönsi, ettei hän itse koskaan ollut nähnyt valkeita intiaaneja -- se oli Antonin kipparijuttu. Lisäksi Anton heitti henkensä kaksi vuotta ennen meidän Alaskaan-tuloamme. Mutta katsastelenpa ympärillemme huomenna ja ehkäpä saan hirven näköpiiriini. Mitähän, jos kömpisimme makuusäkkiin nyt."

II.

Smoke vietti aamun leiripaikalla, ompeli koiranmokkasiineja ja korjaili valjaita. Kello kahdeltatoista hän valmisti aterian kahdelle hengelle, söi oman osansa ja odotteli Shortya takaisin tulevaksi. Tuntia myöhemmin hän kiinnitti lumikengät jalkaansa ja lähti kumppaniaan etsimään. Shortyn lumikenkien jäljet johtivat laidunmaan poikki ja sitten ylös vuorenharjanteen loivaa rinnettä. Jokiäyräällä kasvavat ensimmäiset kuuset olivat mailin päässä, ja Shorty oli ilmeisesti kulkenut kuusikkoon ja sieltä edelleen. Smoke katsoi kelloaan, ajatteli lähestyvää pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastenmielisesti olla jatkamatta matkaa. Mutta ennen kuin hän kääntyi äskeisille jäljilleen, hän tarkasteli kauan ympäristöään. Koko läntinen taivaanranta oli lumipeitteisine Kalliovuorten-huippuineen kuin sahanterä. Koko vuoristo, sarja sarjan takana, näytti kilvoittelevan luodetta kohti ja nostavan tien pystyyn siltä, joka pyrki La Perlen mainitsemalle aavalle tasankomaalle. Smoke aprikoi, mitenkähän monia vaeltajia ennen häntä oli yllättänyt tuo kauhistava näky heidän ennätettyään tänne asti. La Perle ei ollut lannistunut, mutta hän oli tullut Kalliovuorten itäiseltä rinteeltä.

Sydänyöllä Smoke piti vireillä isoa tulta opastaakseen Shortya. Ja aamulla, kun hän oli purkanut leirin ja valjastanut koirat, hän jatkoi etsimistään. Ahtaassa jokilaaksossa hänen johtajakoiransa höristi korviaan ja haukahti. Sitten Smoke kohtasi kuusi intiaania. Nämä matkasivat koiritta, ja kullakin oli vain hyvin kevyet varusteet selässä. He ympäröivät Smoken ja herättivät hänessä suurta hämmästystä. Oli aivan ilmeistä, että he olivat etsineet häntä. Hän kuuli kohta, että he puhuivat intiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa. He eivät olleet valkeita intiaaneja, mutta he olivat kookkaampia ja jykevätekoisempia kuin Yukonin jokilaakson intiaanit. Viidellä oli Hudsonbay-yhtiön vanhanaikaiset pitkäpiippuiset rihlat, kuudennen käsissä Smoke näki winchesterin, jonka hän tunsi Shortyn omaksi.

Hänet oli helppo vangita, kun hän aseettomana ei voinut muuta kuin antautua. Reen kuorman intiaanit jakoivat kantamuksiinsa, ja Smoke sai kannettavakseen omansa ja Shortyn makuuturkit. Koirat vapautettiin valjaista, ja kun Smoke vastusti sitä, selvitti eräs intiaaneista elein, että tie oli reenkulkematon. Smoke taipui välttämättömyyteen, kohotti reen kannoilleen pystyyn jokiäyrään hankeen ja lähti puurtamaan vartijainsa myötä. He seurasivat joen vartta runsaasti kymmenen mailia, mutta jättivät sen, kun se kääntyi länteen, ja suuntasivat kulkunsa itään, kapeaa sivujokea pitkin.

Ensimmäisen yön he viettivät useita päiviä vanhassa leirissä. Tältä leiripaikalta lähti lukuisia lumikengänjälkiä -- niiden astumia, jotka ottivat Shortyn vangikseen, ajatteli Smoke, ja hänen onnistui erottaa Shortyn muita kapeamman lumikengän jäljet. Kun hän merkkien avulla tiedusteli intiaaneilta asiaa, nyökkäsivät nämä myöntävästi ja viittasivat pohjoiseen.

Seuraavina päivinä he viittoilivat aina pohjoista kohden, ja tie, joka kiemurteli lukemattomien jyrkkien vuorenhuippujen lomitse, vei pohjoiseen. Joka askelella näytti tie kolkossa erämaassa nousevan pystyyn, mutta se mutkitteli ja etsi itselleen ylipääsypaikkoja, löysi matalat harjanteet, väisti korkeat ja kulkukelvottomat kukkulaketjut. Smoken vartijat, kaikki nuoria miehiä, kulkivat kevyesti ja ripeästi, eikä hän voinut olla tuntematta iloista ylpeyttä, kun kesti heidän rinnallaan. Intiaanit olivat pitkäin vaellusten karaisemia ja tottuneet lapsuudestaan lumikenkiin, mutta hän oli niin mainiossa kunnossa, että matka ei rasittanut häntä sen enempää kuin heitäkään.

Kuuden päivän kuluttua he pääsivät keskimmäiselle solalle, joka sitä reunustaviin vuoriin verraten oli matala, mutta sinänsä kauhistavan korkealla. Vielä viisi päivää ristiin rastiin vaellettuaan he tulivat aukealle, matalakumpuiselle seudulle, jonka La Perle oli kymmenen vuotta aikaisemmin löytänyt. Smoke tunsi sen heti ensi silmäyksellä. Niin kauas kuin katse kantoi, oli aaltoilevaa tasankoa. Idässä Kalliovuorten huiput kohottivat lumikatteisia muurejaan taivasta kohti. Etelässä ja lännessä levittäytyivät ne harjannesarjat, joiden yli he olivat kulkeneet. Ja tässä niiden välisessä painanteessa oli La Perlen löytämä maa -- luminen, mutta määräaikoina vuotta varmasti runsasriistainen ja kesäisin hymyilevä, metsäkukkia uhkuva maa.

He vaelsivat leveää jokea myöten, lumitaakkojen alla taipuvien raitojen ja paljaitten haapojen lomitse, läpi mahtavien kuusikkoviidakkojen ja tulivat äskenjätetylle leiripaikalle. Sitä sivuuttaessaan Smoke laski neljä-viisisataa nuotiota ja arvioi kansan lukumäärän useaksi tuhanneksi. Tietä oli niin vast'ikään kuljettu, ja väkijoukko oli polkenut sen niin kovaksi, että Smoke ja hänen seuralaisensa irroittivat lumikengät jaloistaan ja paransivat vauhtia pelkissä mokkasiineissa kävellen.

Pitkän hämärän aikana intiaanit eivät osoittaneet pienintäkään leiriytymisaikeen merkkiä. He jatkoivat kulkuaan sakenevassa pimeydessä taivaan isojen tähtien tuikkeessa, jota vihertävät revontulten liekit himmensivät. Smoken koirat havaitsivat ensiksi leirin äänet, höristivät korviaan ja alkoivat kiihkeästi haukkua. Sitten melu tunkeutui miestenkin kuuluville, välimatkan vaimentamana. Smoke avasi kellonsa kuoren ja havaitsi sormenpäillään tunnustellen, että se oli yksitoista. Miehet hänen ympärillään vilkastuivat. Jalat, jotka olivat nousseet kaksitoista tuntia yhteen menoon, nousivat nyt entistä reippaammin, kulku muuttui melkein juoksumarssiksi. Pimeän kuusiviidakon läpäistyään he tulivat lukuisain tulten loisteeseen ja keskelle äkkiä kiihtyvää hälinää. He olivat isossa leirissä.

Heidän mutkitellessaan metsästäjäleirin säännöttömissä kujissa hyökkäsi hälinä hyökyaaltona heidän kimppuunsa ja seurasi heitä: huutoja, tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia, kokkasanoja, joita sateli puoleen ja toiseen, susikoirien kiukkuista ärhennystä, kun ne pörhökarvaisten tykinammusten tavoin singahtelivat Smoken outoja koiria kohti, naisten torailua, lasten kirkunaa, nyt uusiin tuskiin herääväin sairasten voihkinaa -- koko mieletön meteli, jollainen saattoi syntyä raakain, hillittömäin villien leirissä.

Kalikoilla ja kiväärintukeilla iskien Smoken seuralaiset hätistivät pois hyökkäävät koirat, samalla kun hänen omat koiransa, muristen ja ikenet irvessä, peläten vihollisten monilukuisuutta hiiviskelivät suojelijainsa jalkojen välissä karvat pörrössä, uhkaavan näköisinä.

He pysähtyivät nuotiolle, jonka ääressä Shorty kyyrötti parin nuoren intiaanin kanssa peuranlihakimpaleita paistaen. Kolme muuta nuorta intiaania, jotka makasivat turkeissaan kuusenhavuvuoteella, kohosivat istualleen. Shorty tuijotti tulen yli toveriinsa, mutta yhtä järkkymättömän vakavan näköisenä kuin intiaanit, ja jatkoi paistopuuhaansa pienintäkään elettä tekemättä.

"Mistä nyt tuulee?" kysyi Smoke hiukan kiivastuen. "Oletko kadottanut puhelahjasi?"

Vanha tuttu virnistys välähti Shortyn kasvoilla. "Enhän toki", vastasi hän. "Minä olen vain intiaani. Opettelen olemaan osoittamatta minkäänlaista mielenliikutusta. Milloin ne sieppasivat sinut?"

"Lähtösi jälkeisenä päivänä."

"Hm", sanoi Shorty, silmissään kujeellinen kimmellys. "Kiitoksia paljon vain -- minä voin hyvin kuin kala vedessä. Meillä on tässä poikamiesleiri." Hän näytteli kädellään sen ihanuuksia: nuotiota, kuusenhavuvuoteita, peurannahkaverho ja kuusenhavuista ja pajunvarvuista punottuja tuulensuojustimia. "Ja tuossa näet poikamiehet." Nyt hän osoitti nuoria miehiä ja sokelsi näiden kielellä joitakin kurkkuääniä, jotka saivat miesten silmät säihkymään ja heidän valkeat hampaansa välähtelemään. "He ovat ihastuksissaan tulostasi, Smoke. Istuuduhan mokkasiinejasi kuivailemaan, minä puuhaan sinulle sillä välin vähän purtavaa. Enkös olekin koko peijakas kieltä oppimaan, vai mitä? Sinun on yritettävä samaa, sillä näyttää siltä, kuin saisimme jäädä kotvasen ajaksi tämän kansan keskuuteen. Täällä on kolmaskin valkea mies. Hänet siepattiin kuusi vuotta sitten. Muuan irlantilainen, jonka ne tapasivat Suuren Orjajärven tiellä. Danny McCan on miehen nimi. Hän on lyönyt tuumansa tukkuun erään intiaaninaisen kanssa. Heillä on jo kaksi lasta, mutta hän aikoo livistää heti tilaisuuden sattuessa."

Tämä oli ilmeisesti Smokelle määrätty paikka, sillä hänen seuralaisensa jättivät hänet koirineen sinne ja jatkoivat kulkuaan ison leirin keskustaan. Hänen puuhaillessaan jalkavarusteineen ja nieleskellessään kuumia lihamukareita Shorty jatkoi paistamista ja puheli:

"Tosiaankin, nyt me olemme vasta liisterissä, Smoke -- vihoviimeisessä. Ja meidän on tehtävä kaikkemme päästäksemme pakoon. Nämä ovat villien intiaanien perikuvia. Ne eivät ole valkoisia, mutta niiden päällikkö on. Mies puhuu kuin hänen suunsa olisi täynnä kuumaa puuroa, ja ellei hän ole täysiverinen skotlantilainen, ei tässä maailmassa ole skotlantilaisia lainkaan. Hänen sanansa on kuninkaan käsky. Paina se mieleesi jo alusta. Danny McCan yritti laputtaa kuusi vuotta sitten. Danny on kaikin puolin kelpo mies, mutta hänessä ei ole kylliksi pontta. Hän tuntee täältä vievän tien, mutta hän ei ole tohtinut lähteä yksin taipalelle. Mutta kolmeen mieheen voimme yrittää. Naavaparta on mahtava pösö, mutta hän on kuitenkin vetelys."

"Kuka on Naavaparta?" kysyi Smoke jättäen hetkeksi lihan nielemisen.

"Ylikukko tietenkin. Se skotlantilainen. Hän on vanha, ja nyt hän varmasti nukkuu, mutta huomenna hän osoittaa sinulle päivän selvästi, mikä kurja maan mato sinä olet hänen valtakunnassaan. Tämä maa on hänen. Se sinun on päntättävä päähäsi, niin että muistat. Sitä ei ole milloinkaan kartoitettu eikä yritettykään kartoittaa, ja se on hänen omaisuuttaan. Sitä hän ei aio sallia sinun unohtaa. Hän on se valkoinen intiaani, hän ja hänen hamehyväkkäänsä. Hm, älä tuijota minuun tuolla tavoin. Odotahan, kunnes saat nähdä hempukan. Sellaiset silmät ... ja aivan yhtä valkoinen kuin ukkeli, tarkoitan Naavaparta. Ja, tosiaankin ... peurat -- ne olen nähnyt. Lauma, jossa on satatuhatta muhkeaa, lihavaa otusta, ja kymmenentuhatta sutta ja kissapetoa, jotka seuraavat niitä ja elävät eksyneistä peuroista ja jätteistä. Lauma on painumassa itään, ja pian seuraamme sitä."

III.

"Tuossa tulee Naavaparta, ja näyttää siltä kuin hänellä olisi asiaa meille", kuiskasi Shorty kurottautuen kuivaamaan rasvaisia käsiään erään ajokoiran turkkiin.

Oli aamu. Nuoret miehet istuivat aamiaisella: söivät peuranlihaa sitä mukaa kuin saivat paistetuksi. Smoke kohotti katseensa ja näki pienen, joustavan miehen, joka oli puettu villin tavoin nahkoihin, mutta oli epäämättömästi valkoihoinen; mies kulki koiravaljakon ja kaksitoistamiehisen intiaaniseurueen etunenässä. Smoke naksautti peuranluun poikki ja katseli lähestyvää isäntäänsä höyryävää ydintä imeskellen. Pensasmainen parta ja kellanharmaat hiukset, joita leirisavu oli tummentanut, kätkivät suurimman osan miehen kasvoja, mutta eivät kyenneet peittämään hänen melkein kuihtuneita poskiaan. Se on terveen ihmisen laihuutta, ajatteli Smoke, samalla kun hän pani merkille laajentuneet sieraimet ja leveän, korkean rinnan, johon mahtui tavaton määrä happea ja elämänvoimaa.

"Hyvää päivää", sanoi mies ja riisui kintaan kädestään, jonka ojensi paljaana Smokelle. "Nimeni on Snass", lisäsi hän, kun he puristivat toistensa kättä.

"Ja minä olen nimeltäni Bellew", vastasi Smoke, joka tunsi omituista hämmennystä nähdessään toisen terävästi tarkastelevat mustat silmät.

"Teillä on hyvä ruokahalu, mikäli näen."

Smoke nyökkäsi ja tarttui uudelleen ydinluuhunsa. Sorahteleva skotlantilainen puhetapa hiveli hänen korviaan.

"Laihaa ruokaa. Mutta harvoin näemme nälkää. Ja se on luonnollisempaa kuin keinotekoisesti lihoitettujen eläinten liha, jota syödään kaupungeissa."

"Ettepä tunnu pitävän kaupungeista", virkkoi Smoke hymyillen, jotakin sanoakseen, mutta hämmästyi kovasti nähdessään, miten Snass silloin muuttui.

Koko hänen ruumiinsa näytti hätkähtävän ja vapisevan kuin voimakkaitten tunteitten tulvahtaessa. Mielenliikutus keskittyi sitten hänen silmiinsä, jotka ilmaisivat määrätöntä tuskaa huutavaa vihaa. Hän käännähti nopeasti, hillitsi itsensä ja sanoi välinpitämättömällä äänellä, puoleksi toisaanne katsoen: "Tapaamme myöhemmin, herra Bellew. Peurat vetäytyvät itää kohti, ja minä menen edeltä paikkaa valitsemaan. Te seuraatte jäljestä kaikki huomenna."

"Tuikea herra, vai mitä?" mutisi Shorty Snassin jatkaessa kulkuaan pienen joukkonsa etunenässä.

Myöhemmin aamupäivällä Smoke lähti kävelylle leiriin, joka oli jokapäiväisissä askareissaan. Iso metsästäjäjoukkue oli juuri palannut kotiin, ja miehet hajaantuivat kukin omille tulilleen. Naisia ja lapsia lähti ajamaan koirilla, jotka oli valjastettu tyhjien, jalaksettomien lautakelkkojen eteen, ja naiset ja lapset laahasivat raskaita rekiä, jotka olivat täynnä äskentapettujen eläinten jo jäätynyttä lihaa. Kaikki olivat samalla lailla puetut turkkeihin ja pehmeäksi parkittuun nahkaan. Poikia tuli ja meni kaaret kädessä ja luukärkisillä nuolilla täytetyt viinet selässä, ja tupissa, joita riippui miesten ja poikien vöissä ja kaulahihnoissa, Smoke näki lukuisia veitsiä, kivestä tai luusta valmistettuja, eläintennylkemisaseita. Naiset savustivat lihaa nuotioilla, ja heidän selässään riippuvat pikkulapset ihmettelivät maailman menoa silmät suurina ja imeskelivät talikimpaleita. Koirat, jotka olivat vain hiukan kesyttyneitä susia, ärhentelivät karvat pörhössä Smoken ympärillä, mutta pakenivat hänen lyhyttä ryhmypalikkaansa ja painoivat muistiinsa tuon oudon miehen hajun, jota kepin tähden piti kunnioittaa.

Smoke tuli leirin keskustaan. Siellä oli tavallista laajemmalla aukiolla nuotio, joka ilmeisesti oli Snassin. Vaikka kaikki olikin väliaikaista, oli se muita tukevammin laadittu. Iso purjekangassuojus, joka oli kuin puoliteltta, oli pingotettu makuu- ja työpaikan eteen. Eräällä sivulla oli silkkiteltta, jollaisia tutkimusmatkailijat ja rikkaat suurriistan metsästäjät käyttävät. Smoke ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista telttaa ja meni sen tähden lähempää katsomaan. Hänen siinä seisoessaan avautui teltan esirippu, ja nuori nainen tuli ulos. Hän liikkui niin kiireisesti ja sukelsi esiin niin odottamatta, että Smoke hämmästyi kuin ilmestyksen nähdessään. Hän näytti tekevän samanlaisen vaikutuksen naiseen, ja pitkän aikaa kumpikin seisoi vain toisiaan katsellen.

Nainen oli ylt'yltään nahkoihin pukeutunut, mutta sellaisista nahoista ja niin suurenmoisen kauniista turkeista Smokella ei ollut milloinkaan ollut aavistustakaan. Naisen _parka_ huppukauluksineen oli jotakin ihmeellistä nahkaa, joka oli väriltään kuin kirkkainta hopeaa. Hänen _muklukinsa_, joiden anturat olivat mursun nahasta, oli valmistettu ilvesten valkoisista koipinahoista. Pitkävartiset kintaat, polvitupsut -- jok'ainoa eri turkislaji hänen puvussaan oli himmeätä hopeaa, joka hohti päivän kylmässä valossa, ja tästä kimmeltävästä hopeasta kohosi hieno, sorea kaula, pää, vienon ruusuiset, sinisilmäiset kasvot, korvat, jotka olivat kuin kaksi heleänpuhtoista simpukankuorta, ja kastanjanruskeat hiukset hopeisen huurteen ja välkkyvien jääkiteiden koristamina.

Kaiken tämän ja paljon muutakin Smoke näki kuin unessa; sitten hänen tietoisuutensa palasi, ja hän haparoi päähineen käteensä. Silloin muuttui tytön silmien hämmästyksen ilme hymyilyksi, ja nopein, eloisin liikkein hän riisui oikean kintaansa ja ojensi kätensä Smokelle.

"Hyvää päivää", sanoi hän vakavasti, ihmeen kauniisti sorahtelevalla tavalla, ja yhtä hopeiselta, kuin hänen turkkinsa näytti, soi hänen äänensä Smoken korvissa, jotka olivat tottuneet intiaaninaisten kimeään kirkunaan.

Smoke osasi sammaltaa vain muutamia sanoja, jotka olivat kuin kalpea varjo hänen seuramiesajoiltaan.

"Olen iloinen tapaamisestamme", jatkoi nainen kuin tunnustellen ja hymyili. "Teidän on annettava anteeksi englanninkieleni. Se on huonoa. Olen syntyjäni englantilainen", vakuutti hän vakavasti. "Isäni, hän on skotlantilainen. Äitini, hän on kuollut. Hänessä oli ranskalaista ja englantilaista ja hiukan myös intiaaniverta. Hänen isänsä oli suuri mies Hudsonbay-yhtiössä. Huh! On kylmä!" Hän veti kintaan käteensä. "Menkäämme nuotiolle keskustelemaan. Nimeni on Labiskwee. Entä teidän?"

Siten Smoke tutustui Labiskweehin, Snassin tyttäreen, jota Snass nimitti Margaretaksi.

"Snass ei ole isäni oikea nimi", selitti Labiskwee. "Snass on vain intiaaninimi."

Paljon sai Smoke tietää sinä päivänä ja sitä seuraavina kun metsästäjäleiri seurasi peuralaumaa. Ne olivat todellisia villi-intiaaneja -- samoja, joita Anton oli kohdannut ja paennut useita vuosia sitten. Nyt ne olivat alueensa länsirajoilla, ja kesäisin ne aina vetäytyivät pohjoiseen Jäämeren tundrarannoille ja itään aina Luskwalle asti. Mikä joki Luskwa oli sitä Smoke ei saanut selville, eikä Labiskwee enempää kuin McCankaan osannut sitä selittää. Joskus Snass teki parhaine metsästäjineen retkiä itään Kalliovuorten yli. Viimeksi sille suunnalle tehdyllä matkalla oli löydetty se silkkiteltta, jossa Labiskwee asui.

"Se kuului Millicent-Adbury-retkikunnalle", kertoi Snass Smokelle.

"Niinkö, muistan kyllä. He olivat lähteneet myskihärkiä metsästämään. Apuretkikunta ei löytänyt pienintäkään jälkeä heistä."

"Minä tapasin heidät", sanoi Snass. "Mutta kumpikin oli kuollut."

"Sitä ei maailma tiedä. Uutista ei ole milloinkaan kerrottu."

"Eikä kerrotakaan", vakuutti Snass nauraa virnistäen.

"Tarkoitatte, että jos olisitte tavannut heidät hengissä --?"

Snass nyökkäsi. "Niin he olisivat saaneet jäädä elämään minun ja kansani luo."

"Mutta Antonin onnistui paeta", heitti Smoke taisteluhaasteeksi.

"En muista sellaista nimeä. Kauanko siitä on?"

"Neljä- tai viisitoista vuotta", vastasi Smoke.

"Vai niin, ja hän pääsi tosiaankin täältä? Olen usein ajatellut, miten hänen on mahtanut käydä. Nimitimme häntä Pitkähampaaksi. Hän oli voimakas mies."

"La Perle kulki tämän seudun poikki kymmenen vuotta sitten."

Snass pudisti päätään.

"Hän löysi leiritulienne jätteitä. Oli kesä silloin."

"Se selittää asian", vastasi Snass. "Kesäisin olemme satojen mailien päässä pohjoisessa."