Part 17

Hän kääntyi pohjoista kohden, sivuutti sahan ja sairashuoneen ja alkoi seurata jyrkkiä kallioita pitkin Moosehide-vuoren alla kulkevaa jokitietä. Hän teki aimo kaarroksen intiaanikylän ympäri, jatkoi Moose Creekin suulle ja kääntyi sitten seuralaistensa puoleen.

"Te teette lopun kärsivällisyydestäni", sanoi hän onnistuneesti näytellen vihaista miestä ja lähti palaamaan Dawsonia kohti. Kahdesti hän koetti kulkea tiettömän joen poikki jäälohkareröykkiöitten yli, mutta muut seurasivat päättävästi perästä, ja kummallakin kerralla hän luopui yrityksestä kääntyen jälleen Dawsonin puoleiselle rannalle. Hän tallusti isonkadun alapäähän, kulki Klondyke-joen jään yli Klondyke Cityyn ja sitten takaisin Dawsoniin. Kello kahdeksalta, kun päivä alkoi sarastaa, hän laahusti Slavovitshin ravintolaan, jonka pöydät täyttyivät tuokiossa ruokavieraista.

"Hyvää yötä, pojat", sanoi hän laskuaan maksaessaan.

Hän toisti "hyvän-yönsä" kavutessaan kotikummulle. Nyt, kun oli jo täysi päivä, eivät miehet seuranneet häntä, vaan tyytyivät katselemaan, miten hän meni majaansa.

III.

Kaksi päivää Smoke maleksi ympäri kaupunkia, kaikkialla tarkan silmälläpidon alaisena. Shorty oli kateissa rekineen ja koirineen. Ei ollut muuta kiinnekohtaa kuin Smoke, joka ennemmin tai myöhemmin liittyisi kadonneeseen kumppaniinsa, ja Smokeen keskittyi kaikkien huomio. Toisen päivän iltana hän pysyi majassaan, sammutti lampun kello yhdeksältä ja viritti herätyskellon kello kahdeksi. Ulkopuolella olevat vartijat kuulivat herätyskellon pärinän, niin että hänen puolta tuntia myöhemmin tullessaan ulos häntä oli odottamassa vähintään kolmensadan miehen suuruinen joukko. Roihuavat revontulet valaisivat seutua, ja lukuisine saattojoukkoineen hän kulki kaupunkiin, Elkhorniin. Ravintolasali tuli yks kaks täpötäyteen levotonta ja ärtyisää väkeä, joka tunkeutui sisälle ja katseli neljä pitkää tuntia, miten Smoke pelasi cribbagea vanhan ystävänsä Breckin kanssa. Kohta kello kuudelta Smoke lähti Elkhornista ja kulki sitten pääkatua ylös kolmisataisen hajajoukon seuratessa ja huudellessa haukkumasanoja tai pilkallisesti hurratessa hänelle.

"Hyvää yötä, pojat", sanoi hän purevasti Yukonin rannalla, kadun päässä. "Nyt käväisen aamiaisella ja sitten -- nukkumaan."

Kolmesataa miestä huusi, etteivät he halunneet erota hänestä, ja niin he seurasivat häntä joen jäälle, missä hän suuntasi kulkunsa suoraan Tralaliita kohti. Kello seitsemän aikaan hän kapusi miesjoukon etunenässä vinkkurapolkua avoimen vierteen laidassa sijaitsevalle Dwight Sandersonin tuvalle. Shorty avasi oven.

"Tule tupaan, Smoke", sanoi hän. "Aamiainen on valmiina. Mutta äläs, miten monta hyvää veikkoa sinulla onkaan seurassasi!"

Smoke kääntyi kynnyksellä. "Siis hyvää yötä nyt, toverit. Toivon, että kävelyretki on teitä miellyttänyt."

"Odottakaahan tuokio, Smoke", huudahti Bill Saltman syvästi pettyneellä äänellä. "Haluaisin puhutella teitä hetkisen."

"Antakaa kuulua", vastasi Smoke rattoisasti.

"Mistä hyvästä maksoitte Sandersonille kaksikymmentäviisituhatta? Tahdotteko vastata minulle?"

"Ikävystytätte minua, Bill", vastasi Smoke. "Olen tullut tänne saadakseni olla maalla, kuten sanotaan, ja silloin te tulette minua ristikuulustelemaan, juuri kun aion aloittaa levossa ja rauhassa aamiaiseni."

"Te ette vastaa kysymykseeni", sanoi Bill Saltman ankaran johdonmukaisena.

"Sitä en aiokaan tehdä, Bill. Se on kokonaan Dwight Sandersonin ja minun välinen yksityisasia. Haluatteko kysyä vielä muutakin?"

"Miksi teillä oli sorkkarauta ja teräsvarppia mukananne silloin illalla?"

"Se ei koske rahtuakaan teitä, Bill. Mutta jos tämä Shorty tahtoo sen selittää, niin -- mielihyvällä minun puolestani."

"Sen minä kyllä teenkin!" huudahti Shorty ja luikahti puuhakkaana tuvasta. Hän avasi suunsa, mutta alkoi äkkiä epäröidä ja kääntyi kumppaninsa puoleen. "Totta puhuen ja näin meidän kesken, Smoke: minunkaan mielestäni se ei lainkaan liikuta heitä. Tule nyt tupaan. Muuten kahvi jäähtyy juomattomaksi."

Ovi sulkeutui, ja kolmesataa miestä jäi seisoskelemaan noloina ja murisevina ryhminä.

"Kuulkaahan, Saltman", sanoi eräs mies, "luulin, että te johdattaisitte meidät sinne -- ties minne."

"Siitä ei ole kysymystäkään", vastasi Saltman jurosti. "Sanoinhan, että Smoke olisi oppaana. Te tiedätte yhtä paljon kuin minäkin ja me tiedämme kaiken kaikkiaan, että Smokella on jotakin piilossa jossakin. Miksi muuten hän olisi maksanut Sandersonille kaksikymmentäviisituhatta? Ei ainakaan tästä viheliäisestä kaupunkialueesta, se ainakin on varmaa."

"No, entä mitä nyt teemme?" kysyi joku surkeasti.

"Minä puolestani ainakin aion lähteä aamiaiselle", sanoi Wildwater Charley hilpeästi. "Toittepa tällä kertaa meidät umpikujaan, Bill."

"Sitä minä en totisesti tehnyt", tenäsi Saltman. "Smokehan oppaana oli. Muuten: osaatteko te selittää niiden kahdenkymmenen viidentuhannen seikan?"

Puoli kymmeneltä, päivän enemmän valjettua, Shorty avasi varovasti oven ja katseli ulos. "Tuhat tulimmaista", huudahti hän, "ne ovat talsineet Dawsoniin joka sorkka. Luulin niiden leiriytyneen tänne."

"Ole rauhassa, ne hiipivät vielä takaisin", vakuutti Smoke. "Ellen erehdy, saat pian nähdä puoli Dawsonia täällä. Tulehan nyt auttamaan. Meillä on paljon työtä."

"Koetetaanpa nyt konetta", virkkoi Shorty, kun hän tunnin kuluttua katseli heidän työnsä tulosta: erääseen huoneen nurkkaan sovitettua vintturia, jossa kahden kelan ympäri kulki umpinainen varppi.

Smoke pyöritti kevyesti, ja varppi liukui ja kitisi. "Menehän nyt ulos, Shorty, ja kerro, miltä kuuluu."

Suljetun oven edessä seisoessaan Shorty kuuli kaikki ne äänen eri vivahdukset, jotka vintturi synnyttää, kun sillä hinataan jotakin raskasta, ja hän hairahtui arvioimaan kaivoksen syvyyttä, josta tuota raskasta taakkaa nostettiin. Sitten tuli hiljaista, ja mielikuvituksessaan hän näki sangon lähestyvän vintturia. Sitten hän kuuli sitä nopeasti laskettavan ja kumahduksen aivan kuin sanko olisi äkkiä asetettu kaivosaukon reunalle. Hän avasi oven ja huusi riemastuneena:

"Minä kuulin ja olin vähällä pettyä minäkin. Entä edelleen?"

Ensitöikseen he sen jälkeen raahasivat kymmenkunta rekikuormaa kiviä tupaansa. Ja paljon muuta he tekivät tänä tavattomana hopunpäivänä.

"Illalla sinä viet koirat Dawsoniin", suunnitteli Smoke illallisen jälkeen. "Jätä ne Breckille, joka saa ottaa ne hoiviinsa. Kaikki pitävät sinua silmällä, niin että on parasta sinun antaa Breckin mennä A. C-yhtiöön ja ostaa kaiken kiviruudin -- niillä on vain muutaman sadan naulan varasto. Ja pyydä Breckiä tilaamaan puolikymmentä kiviporaa sepältä. Breck on kaivosmies ja osaa kyllä keksiä sepälle selityksen aikeistaan. Ja anna Breckille nämä valtauspiirustukset, niin että hän voi rekisteröittää ne kultakomissaarilla huomisaamuna. Ja vihdoin viimein sinun on oltava isollakadulla ja pidettävä korvat hörössä tännepäin. Muista, etten tahdo ampua kovia paukahduksia. Dawsonin on juurija juuri ne kuultava, mutta ei enempää. Räjähdytän kolme erisuurta panosta, ja sinun on arvosteltava, mikä niistä on sopivin."

Kun Shorty kello kymmeneltä illalla käveli isollakadulla lukuisien katseitten seuraamana ja kuuloaan jännittäen, erotti hän heikon, kaukaisen räjähdyksen. Kolmisenkymmentä sekuntia myöhemmin paukahti toinen, parhaiksi voimakas herättääkseen muidenkin kadulla kulkijain huomion. Sitten kajahti kolmas, joka oli niin ankara, että se pani ikkunaruudut helisemään ja houkutteli asukkaat kadulle.

"Nyt sinä vasta puhalsit ne liekkiin", kertoi Shorty hengästyneenä, kun hän tuntia myöhemmin saapui Tralalii-tuvalle. "Olisitpa nähnyt heidät! Isokatu kihisi ja kuhisi mustanaan, kun läksin sieltä. Huomenna täällä on väentungos. Ja elleivät ne jo nyt ole tänne hiipimässä, niin se on enemmän kuin ihme."

Smoke nauroi, meni vintturilaitteen luo ja pyöräytti pari kertaa, niin että kitinä kuului. Shorty kaivoi sammalia hirsien välistä neljästä kohden, saadakseen näköaukon kuhunkin seinään. Sitten hän puhalsi valon sammuksiin.

"Nyt", kuiskasi hän puolta tuntia myöhemmin. Smoke pyöritti vintturia hitaasti, lakkasi muutaman minuutin kuluttua, tarttui mullalla täytettyyn peltisankoon ja veti sitä kolistaen ja rämistäen pitkin heidän tupaan tuomiaan kiviröykkiöitä. Sitten hän sytytti savukkeen peittäen tulitikkulaatikkoa kouriinsa.

"Niitä on kolme", kuiskasi Shorty. "Olisitpa nähnyt ne! Kun rymyytit sankoa, saattoivat ne tuskin pysyä paikoillaan. Nyt on eräs ikkunassa ja koettaa nähdä läpi."

Smoke takoi taltalla kivijärkälettä, jonka oli asettanut kolminkertaiselle säkkikangaspehmikkeelle.

"Verratonta, verratonta", voihki Shorty ihastuneena. Hän hiipi hiljaa tirkistysreiälle. "Ne seisovat aivan yhdessä, ja erotan melkein niiden puheen."

Ja kello neljään kesti samaa menoa: viiden minuutin väliajoin "hinattiin" sanko "kaivoksesta", ja vintturi vinkui tyhjää pyöriessään. Sitten katosivat kuuntelijat pihalta, ja Smoke ja Shorty panivat maata.

IV.

Päivän valjettua Shorty tarkasteli mokkasiinin jälkiä. "Pitkä Bill Saltman oli eräs niistä", selitti hän. "Katsohan, tuollaiset isot jäljet!"

Smoke vilkaisi alas joelle. "Valmistaudu vieraita vastaanottamaan. Tuolla jäällä on jo kaksi tulossa."

"Hm. Odotahan siksi, kunnes Breck on suorittanut rekisteröinnin kello kymmeneltä. Silloin tulee kaksituhatta."

"Ja jok'ainoa meluaa 'valtasuonesta'", nauroi Smoke. "Klondyke-löytöjen lähde vihdoinkin keksitty!"

Shorty, joka oli kavunnut jyrkälle kallionnyppylälle, tarkasteli asiantuntijan ilmein aluetta, jonka he olivat vallanneet.

"Tämä näyttää todellakin oikealta suonelta", sanoi hän. "Ammattimies voisi melkein viitoittaa sen uran lumeen. Tämä voi peijata ketä tahansa. Pinta vyörykivisirujen peittämä -- entä maa pinnan alla? Näyttää kaikin puolin oikealta, vaikk'ei olekaan oikeata."

Kun jokitietä kulkeneet miehet pääsivät perille, he tapasivat majan suljettuna. Bill Saltman, joka kulki etumaisena, hiipi ovelle, kuunteli ja viittasi sitten Wildwater Charleyn luokseen. Sisältä kuului raskasta taakkaa nostavan vintturin vingunta. He odottivat ja kuulivat vihdoin sangon kolahtavan kiviin. Neljästi he kuulivat sen uudistuvan seuraavan tunnin kuluessa. Sitten Wildwater koputti oveen. Tuvasta kuului hiljaista, varovaista puhetta, sitten seurasi äänettömyys, kuiskailtiin vielä salaperäisemmin, ja viiden minuutin kuluttua läähättävä Smoke raotti ovea ja kurkisti ulos. He näkivät soraa ja pieniä kivensiruja hänen kasvoillaan ja paidallaan. Hänen tervehdyksensä oli epäilyttävän ystävällinen.

"Odottakaahan silmänräpäys, niin tulen ulos", sanoi hän.

Hän veti kintaat käteensä, puikahti oven raosta ulos ja jäi seisomaan vieraitten eteen. Nämä huomasivat heti, että hänen paitansa oli likainen ja tomuinen olkapäiltä ja että hänen päällyshousujensa polvenkohdissa oli vielä soran merkkejä, joita oli nopeasti koetettu harjata pois, siinä kumminkaan kunnolla onnistumatta.

"Hieman varhainen vierailuaika", huomautti hän. "Oletteko metsästysretkellä?"

"Olemme tosiaankin, Smoke", sanoi Wildwater tuttavallisesti. "Ja te voisitte hyvin olla hiukan avomielisempi. Teillä on täällä jotakin..."

"Jos olette munia vainuamassa...", aloitti Smoke.

"Oh, kas niin, unohtakaa se. Olemme liikeasioilla."

"Vai niin, aiotteko ostaa tontteja?" Smoke lasketti kokonaisen sanatulvan. "Täällä on helkkarin hienoja tontteja. Mutta ymmärrätte tietenkin, ettemme voi myydä vielä. Kaupunkialuettamme ei ole vielä tarkistettu. Tulkaa ensi viikolla, Wildwater, niin näytän teille jonkin verrattoman rauhallisen ja hiljaisen paikan, jos haluatte asettua tänne asumaan. Ikävää, etten voi kutsua teitä tupaan, sillä Shorty -- hm, tehän toki tunnette hänet. Hän on laisensa. Hän sanoo asettuneensa tänne nauttimaan levosta ja rauhasta, ja nyt hän vetää unia. En haluaisi herättää häntä mistään hinnasta."

Tämän puheensa kestäessä Smoke puristi lämpimästi hyvästiksi heidän kättään. Puhuen ja kättä puristaen hän perääntyi tupaan ja sulki oven.

Ulos jääneet katselivat toisiaan ja nyökkäsivät merkitsevästi.

"Näittekö hänen polvensa?" kuiskasi Saltman.

"Totta kai, ja hänen olkapäänsä. Hän oli ollut kaivoskuilussa." Puhuessaan Wildwater tarkasteli muuatta lumen peittämää kurua, kunnes hänen silmänsä pysähtyivät tiettyyn kohtaan ja hän päästi vihellyksen. "Katsokaahan tuonne, Bill. Näettekö, mitä tarkoitan? Eikö siinä ole koeleikkaus? Ne ovat etsineet kultaa! Ja tarkastakaahan kumpaakin puolta -- näette, miten lumi on poljettu. Siinä on kaivossuoni, aivan varmasti."

"Ja katsokaahan, kuinka leveä se on!" huudahti Saltman. "Lyön vetoa siitä, että he ovat tehneet täällä hyvät kaupat."

"Mutta katsokaahan, mikä väenpaljous on jäällä", sanoi Saltman ja ojensi kättään. "Koko Dawson näyttää olevan jalkeilla."

Wildwater näki, että koko tie oli mustana väkeä aina etäiselle Dawsonin rannalle, missä taas loputon ihmisvirta vyöryi alas rantaäyrästä.

"Minä tarkastan hiukan tuota koekaivantoa, ennen kuin ne ennättävät tänne", sanoi hän ja alkoi nopeasti kiivetä maavieremän kuvetta.

Mutta nyt avautui hirsimajan ovi, ja sen kumpikin isäntä astui ulos.

"Hei!" huusi Smoke. "Minne olette menossa?"

"Menen valikoimaan tontinpaikkaa", huusi Wildwater vastaukseksi. "Katsokaahan joelle. Koko Dawson on matkalla ostamaan tontteja, ja meidän on saatava valita tonttimme ennen heidän tuloaan. Eikö niin, Bill?"

"Mutta emme myy tontteja sieltä, minne nyt olette menossa", vastasi Smoke. "Oikealla tuonnempana vuoritasanteella ovat tontit. Tämä palsta joesta tasanteeseen on varattu. Tulkaa sen tähden takaisin."

"Olemme valinneet nimenomaan tämän paikan", väitti Saltman.

"Mutta sitä emme luovuta, sanon minä", selitti Smoke terävästi.

"Emmekö saa silti hiukan maleksia täällä?" tenäsi Saltman.

"Ette. Olen väsynyt maleksimiseenne. Tulkaa takaisin, kuuletteko!"

"Saanemmehan kävellä missä miellyttää", vastasi Saltman kovapintaisena. "Tulkaahan nyt, Wildwater."

"Kiellän teitä luvatta astumasta vieraalle alueelle", sanoi Smoke.

"Oh, mehän vain maleksimme", vastasi Saltman hilpeästi, samalla kun käänsi ystäville selkänsä ja jatkoi matkaansa.

"Hei! Heti paikalla seis, Bill, muuten on leikki poissa!" jyrisi Shorty ja tähtäsi heitä kahdella coltpistoolilla. "Astukaahan askelkin vielä, niin lasken yksitoista reikää teidän saatanain niin sanottuihin tomumajoihin. Ymmärrättekö?"

Saltman pysähtyi hämmästyneenä.

"Hän ymmärsi minua", mutisi Shorty Smokelle. "Mutta jos hän jatkaa matkaansa, olen pulassa. En voi ampua. Mitä teen?"

"Tulkaa järkiinne, Shorty", pyysi Saltman.

"Tulkaa tänne luokseni, niin puhumme järjestä", vastasi Shorty.

Ja keskustelu järjestä jatkui vielä, kun kulkueen kärki ilmestyi vinkkurapolulta ja tuli heidän luokseen.

"Mutta ei voi sanoa ihmisen luvatta astuvan vieraalle alueelle, kun hän vain katsastelee kaupunkialuetta tontteja ostaakseen", sanoi Wildwater, ja Shorty väitti: "Mutta kaupunkialueella on yksityisiäkin palstoja, ja juuri tuo paikka on sellainen yksityispalsta. Sitä ei myydä, sanon vielä kerran."

"Nyt meidän on tehtävä kaupat nopeasti", kuiskasi Smoke Shortylle. "Jos ne pääsevät yläkynteen..."

"Saisitpa olla ylen vahva mies, jotta voisit pitää ne aisoissa", kuiskasi Shorty vastaukseksi. "Niitä on kaksituhatta, ja lisää tulee. Ne murtavat tuon linjan milloin tahansa."

"Linja" kulki kurun reunamaa, aivan lähellä, ja Shorty oli saanut sen avulla pidätellyksi ensimmäisinä saapuvia, kun nämä olivat ennättäneet niin pitkälle rynnäkössään. Väkijoukossa näkyi kymmenkunta poliisikonstaapelia ja poliisiluutnantti. Smoke keskusteli hiljaa viimeksi mainitun kanssa.

"Niitä virtaa vieläkin Dawsonista", sanoi hän, "ja pian täällä on viisituhantinen joukko. Kun otamme huomioon, että koko aluetta on vain viiden valtauksen ala, tulee jok'ainoata valtausta kohden tuhat miestä, ja neljä tuhatta näistä viidestä koettaa siepata itselleen lähimmän valtauksen. Se ei saa tapahtua, ja jos he yrittävät sitä, menee täällä enemmän miehiä kuin koko Alaskan historian aikana on mennyt. Lisäksi on nämä viisi valtausta tänään rekisteröity. Sanalla sanoen, minkäänlainen anastus ei voi täällä tulla kysymykseen."

"Olette oikeassa", sanoi poliisiluutnantti. "Kokoan konstaapelini ja asetan heidät vartijoiksi. Täällä ei saa nousta mellakkaa, se on kerta kaikkiaan selvä. Mutta teidän on parasta puhua niille."

"Tässä täytyy olla jokin erehdys, hyvät ystävät", aloitti Smoke lujalla äänellä. "Emme ole vielä ennättäneet järjestää tonttien myyntiä. Katuja ei ole vielä suunniteltu. Mutta ensi viikolla alkaa ensimmäinen suuri tonttikauppa."

Suuttumuksen ja kärsimättömyyden huudahdukset keskeyttivät hänet.

"Emme me tontteja etsi", huusi muuan nuori kullankaivaja. "Emme välitä siitä, mitä maan pinnalla on. Olemme etsimässä sitä, mitä on maan sisässä."

"Emme tiedä, onko maan sisässä mitään", vastasi Smoke, "mutta sen tiedämme, että tässä maan pinnalla on hienon hieno kaupunkialue."

"Aivan niin", mukasi Shorty, "suurenmoinen, kun pidetään silmällä näköalaa ja paikan rauhallisuutta. Väkeä, jota hiljainen soppi miellyttää, virtaa tänne vielä tuhansittain. Tästä tulee rakastetuin rauhala koko Yukonin varrella."

Jälleen kajahteli kärsimättömiä huudahduksia, ja Saltman, joka oli keskustellut myöhemmin tulleitten kanssa, astui esiin.

"Olemme tulleet tänne merkitäksemme kaivososuuksia", aloitti hän. "Tiedämme, mitä olette tehneet -- viisi vierettäistä kvartsivaltausta, jotka leikkaavat kaupunkialueen tuolla maavieremän ja notkon kohdalla. Mutta olette viekastelleet. Kaksi valtauksista on laitonta. Kuka on Seth Bierce? Kukaan ei ole kuullut hänestä milloinkaan puhuttavan. Annoitte tänä aamuna rekisteröidä yhden valtauksen hänen nimiinsä. Ja samoin toisen Harry Maxwellin nimiin. Mutta Harry Maxwell ei ole tällä seudulla. Hän on alhaalla Seattlessa. Meni sinne syksyllä. Siis kaksi valtausta on vapaana muiden rekisteröitävissä."

"Mutta entä jos minulla on hänen valtakirjansa?" kysyi Smoke.

"Sitä teillä ei ole", vastasi Saltman, "ja jos teillä on se, on teidän se näytettävä. Niin muodoin täällä pannaan toimeen uusi mittaus. Tulkaa, hyvät ystävät."

Saltman astui kielletyn linjan yli ja kääntyi muiden puoleen kehottaakseen heitä tulemaan jäljestä, kun poliisiluutnantti korotti äänensä ja kielsi väkijoukkoa tunkeutumasta edemmäksi.

"Pysykää aloillanne! Ette saa tehdä valtausta, tietäkää se!"

"Emmekö saa?" sanoi Bill Saltman. "Laki säätää, että laiton valtaus voidaan uudistaa -- eikö säädäkin?"

"Se on oikein, Bill! Pidä puolesi!" huusi väkijoukko linjan luvalliselta puolelta.

"Kenties säädetään laissa siten", kuului järkkymätön vastaus. "Mutta minä en voi enkä tahdo sallia, että viisituhatta miestä ryhtyy rynnäköimään kahdelle valtaukselle. Siinä tapahtuisi kauheita, ja meidän velvollisuutenamme on valvoa, ettei mitään sellaista tapahdu. Ensimmäinen, joka astuu linjan yli, ammutaan. Menkää takaisin, Bill Saltman."

Saltman totteli vastahakoisesti. Mutta pahaaennustava levottomuus valtasi väkijoukon, joka oli ahtautunut epätasaisiin ryhmiin ja täytti läheisen kumpu- ja rotkosarjan.

"Hyvä Luoja", kuiskasi poliisiluutnantti Smokelle, "niitä on tiheässä kuin kärpäsiä tuolla kallion partaalla. Jos joukossa syntyy pieninkin häiriö, syöksyy satoja syvyyteen."

Smokea värisytti, ja hän astui esiin. "Olen valmis neuvotteluihin, hyvät ystävät. Jos ehdottomasti haluatte kaupunkitontteja, myyn teille niitä heti sadalla dollarilla kappale ja saatte suorittaa mittaukset katujen viitoittamisen jälkeen." Kättään kohottaen hän tyynnytti uhkaavan suuttumuksen murinan. "Älkää hievahtako paikoiltanne. Jos teette sen, suistuu satoja jyrkänteeltä. Asemanne on vaarallinen."

"Älä kieräile turhia", huusi joku. "Emme halua tontteja. Tahdomme tehdä valtauksia."

"Mutta kiistakapulana on vain kaksi valtausta", väitti Smoke. "Kun ne on mitattu -- mitä jää muille?"

Hän kuivasi otsaansa paidanhihallaan, ja muuan toinen ääni huusi:

"Jakakaa meille kaikille yhtä paljon!"

Ne, jotka huusivat hyväksymistään, eivät lainkaan aavistaneet, että mies teki ehdotuksensa, vasta kun näki Smoken kuivaavan otsaansa.

"Ryhtykää puuhaan ja viitoittakaa kaupunkitontit", jatkoi sama mies. "Mutta kaupunkitonttien mukana on saatava myös malminmurto-oikeus."

"Täällä ei ole malmin nokarettakaan murrettavaksi, sanon minä", väitti Smoke.

"Olkoon tai älköön. Itsehän uhkakaupan teemme."

"Ahdistatte liian ankarasti, hyvät ystävät", sanoi Smoke. "Toivon, että olisitte pysytelleet omalla rannallanne."

Mutta hänen epäröintinsä ja horjumisensa oli niin ilmeinen, että väkijoukko pakotti valtavalla metelöimisellä hänet suostumaan. Saltman ja muut etumaisina seisovat nurkuivat.

"Bill Saltman ja Wildwater eivät halua päästää teitä kaikkia osallisiksi", kuulutti Smoke väkijoukolle. "Kuka tässä kieräilee?"

Ja niin Saltman ja Wildwater yks kaks joutuivat kansan suureen epäsuosioon.

"Miten tässä nyt menetellään?" kysyi Smoke. "Shortylle ja minulle pitää jäädä ratkaisuvalta. Me olemme keksineet tämän mainion kaupunkialueen."

"Se on oikein!" huusi joku. "Oikeudenmukainen jako, niin pitää tehdä!"

"Kolme viidennestä meille", ehdotti Smoke, "ja te muut saatte kaksi viidennestä. Ja sitten saatte maksaa kukin osastanne."

"Kymmenen senttiä dollarilta!" huusi joku. "Eikä mitään leimamaksua!"

"Ja sitten on yhtiön johtajan kierrettävä miehestä mieheen hopeinen kolehtilautanen kädessä", veisteli Smoke. "Ei toki, paljon kiitoksia. Olkaahan järkeviä, hyvät ystävät. Kymmenestä sentistä dollarilta voimme kyllä aloittaa keskustelut. Te merkitsette kaksi viidennestä osakkeista, joiden nimellisarvo on sata dollaria, ja maksatte heti kymmenen. Parempia ehtoja en voi tarjota."

"Alas suurpääomat!" huusi joku, ja se ääni sai viisituhantisen joukkosielun suostumaan.

"Teitä on noin viisituhatta, siis tulee osakkeita viisituhatta", laski Smoke. "Ja viisituhatta on kaksi viidesosaa kahdestatoistatuhannesta viidestäsadasta. Tralalii-yhtiön peruspääoma tulee siis olemaan miljoonakaksisataa viisikymmentätuhatta dollaria, kun sadan dollarin nimellisarvoisia osakkeita on kaksitoistatuhatta viisisataa, joista te ostatte viisituhatta maksaen kymmenen dollaria kappaleesta. Ja otan teidät kaikki sen todistajiksi, että pakotatte minut tähän vastoin tahtoani."

Sen jälkeen kun väkijoukko oli tullut aivan vakuuttuneeksi siitä, että se oli tavannut Smoken itse teossa -- kiitos kummankin laittoman valtauksen, valittiin toimikunta, ja Tralalii-yhtiö perustettiin kaikessa kiireessä. Ehdotus, että osakemaksut suoritettaisiin Dawsonissa, hylättiin, sillä silloin se osa Dawsonin väestöä, joka ei ollut mukana valtausretkellä, olisi kärkkymässä osille, ja toimikunta antoi jäälle maavieremän juurelle laaditun nuotion ääressä kuitin jokaiselle osanottajalle tämän maksettua kymmenen dollaria kultahiekassa, mitä punnittiin täysin asianmukaisesti parillakymmenellä Dawsonista hankitulla vaa'alla.

Päivän hämärtyessä oli urakka lopussa, ja ihmiset poistuivat Tralaliista Smokea ja Shortya lukuunottamatta: he söivät illallista hirsimajassaan ja iloitsivat osakkeenomistaja-luettelosta, jossa oli kaikkiaan neljätuhatta kahdeksansataa seitsemänkymmentä neljä nimeä, ja kultapusseista, joiden arvo oli noin neljäkymmentätuhattaseitsemänsataa neljäkymmentä dollaria.

"Mutta vielä ei asia ole selvä", väitti Shorty kesken keskustelun. "Wildwater..."

"Hän tulee", vakuutti Smoke järkkymättömän varmana. "Hän on syntynyt uhkapelaajaksi, ja kun Breck vihjaisee erään neuvon hänen korvaansa, ei sydänhalvauskaan estäisi häntä tulemasta."

Tuntia myöhemmin koputettiin oveen, ja Wildwater työntyi tupaan Bill Saltmanin seurassa. He silmäilivät innokkaasti ympärilleen, ja heidän katseensa kiintyivät vintturiin, joka oli huolellisesti peitetty huovilla.

"Mutta jospa minä merkitsisinkin tuhatkaksisataa osaketta", sanoi Wildwater puolituntia kestäneen kaupanhieronnan jälkeen. "Niiden ja tänään myytyjen viidentuhannen osakkeen yhteismäärä olisi vain kuusituhatta kaksisataa. Silloin jäisi teille ja Shortylle kuusituhattakolmesataa. Teillä olisi joka tapauksessa osake-enemmistö."

"Mutta mitä tekisitte niin suurella tonttialueella?" ihmetteli Shorty.