Part 16

Nelikko nelikon jälkeen avattiin, muna munan perästä otettiin umpimähkään ja halkaistiin, ja jok'ainoa muna osoitti samoja toivottomia, auttamattomia pilaantumisen merkkejä.

"Ellette pahastu", ilkkui Wildwater, "sanon jäähyväiseni niin pian kuin mahdollista. Sopimukseni edellytti tuoreita munia. Jos lainaatte minulle reen ja koiravaljakon, vien kiireimmän kaupalla tuoreet pois, ennen kuin ne tulevat saastutetuiksi."

Smoke auttoi rekeen kuormittamisessa. Shorty istui pöydän ääressä ja pani pasianssia.

"Kauanko teillä on ollut hallussanne tuo munavarasto?" kuului Wildwaterin hyvästely.

Smoke ei vastannut, ja heittäen silmäyksen kortteihin syventyneeseen kumppaniinsa hän alkoi kumota suopanelikoita lumeen.

"Kuulehan, Shorty, paljonko sanoitkaan maksaneesi näistä kolmestatuhannesta kappaleelta?" kysyi Smoke leppeästi.

"Kahdeksan dollaria. Mene hiiteen. Älä puhu minulle. Osaan laskea yhtä hyvin kuin sinäkin. Häviämme yrityksessä seitsemäntoistatuhatta, jos tietää haluat. Laskin sen odotellessani, rupeaisiko ensimmäinen muna haisemaan."

Smoke tuumiskeli hetkisen, sitten hän jälleen katkaisi vaitiolon. "Kuulehan, Shorty. Neljänkymmenentuhannen dollarin kultahiekka painaa kaksisataa naulaa. Wildwater lainasi rekemme ja koiramme kuljettaakseen kananmunat. Hän tuli kummullemme ilman rekeä. Kumpikin kultapussi hänen turkintaskuissaan painoi noin kaksikymmentä naulaa. Hänellä oli kultahiekkaa mukanaan sen verran, minkä hän tarvitsi voidakseen maksaa tuoreet munat. Hän ei aikonutkaan maksaa näitä kolmeatuhatta. Hän tiesi, että ne olivat pilaantuneita. Mutta mistä hän tiesi, että ne olivat pilaantuneita? Mitä arvelet siitä?"

Shorty kokosi korttinsa ja aikoi ryhtyä niitä jälleen sekoittamaan, mutta keskeytti sen. "Hm ... se on hyvin helppo selittää. Siihen voi lapsikin vastata. Me häviämme seitsemäntoistatuhatta ja Wildwater voittaa seitsemäntoistatuhatta. Gautereaux'n kananmunat olivat Wildwaterin. Haluatko vielä muutakin tietää?"

"Haluan. Miks'et sinä kaiken järjen nimessä ottanut selvää siitä, olivatko munat tuoreita, ennen kuin maksoit."

"Yhtä helppo kysymys vastata kuin edellinenkin. Gautereaux asetti puukon kurkulleni; minulle ei jäänyt aikaa tutkia munia. Minun oli kohta lähdettävä rahtaamaan niitä tänne, jotta ennättäisin kaupantekoon. Ja anna minun nyt tehdä sinulle eräs kohtelias kysymys, Smoke. Minkä nimiseksi sinä sanoitkaan tämän trustiaatteen ehdottajaa?"

VII.

Shortyn pasianssi oli kuusitoista kertaa kieltäytynyt menemästä tasan, ja Smoke oli juuri illallisvalmisteluissa, kun eversti Bowie koputti ovea, antoi Smokelle kirjeen ja käänsi kulkunsa kotimajalleen.

Kirje oli Wildwaterilta, ja Smoke luki sen ääneen:

"Rakkaat ystävät Smoke ja Shorty!

Minulla on ilo kutsua teidät illalliselle tänään Slavovitshin ravintolaan. Neiti Arral tulee, samoin Gautereaux. Hän ja minä olimme yhtiömiehinä Circle Cityssä viisi vuotta takaperin. Hän on kunnon mies ja tulee olemaan marsalkkana häissämme. Mutta muistaessani: sananen munista. Ne tulivat tänne jo neljä vuotta sitten. Ne olivat pilaantuneita jo silloin. Ne olivat pilaantuneita, kun ne lähetettiin Kaliforniasta. Ne ovat aina pilaantuneita. Ne lojuivat yhden talven Carlukissa ja toisen Nutlikissa ja viimeksi talven Forty Milessä, jonne ne myytiin makasiininvuokrahinnasta. Tämän talven ne ilmeisesti ovat Dawsonissa. Älkää säilyttäkö niitä lämpimässä huoneessa. Lucille sanoo, että tämä tarina teistä, hänestä ja minusta on puhaltanut pienen elämänkipinän Dawsoniin.

Ystävällisesti tervehtien

W."

"No, mitä nyt sanot?" kysyi Smoke. "Otamme tietenkin kutsun vastaan."

"En voi sanoa muuta kuin yhden seikan", vastasi Shorty. "Ja se on, ettei Wildwater näänny nälkään, vaikka hänestä joskus tulisikin aivan tyhjätasku. Hän on hyvä näyttelijä -- helkkarin hyvä näyttelijä. Ja erään toisenkin seikan tahdon sanoa: kaikki laskuni ovat päin hongikkoa. Wildwater voittaa kyllä seitsemäntoistatuhatta, mutta hän voittaa enemmänkin. Sinä ja minä olemme haalineet hänelle Klondyken jok'ainoan tuoreen munan -- yhdeksänsataa kuusikymmentä neljä, joista kaksi on kaupanpäällisiä. Ja hän oli vielä kyllin häikäilemätön pannakseen ne kolme koemunaa kannuun. Ja lorun lopuksi tahdon sinulle sanoa: me kumpikin olemme pystyviä kullanetsijöitä ja kokeneita kullanhuuhtojia. Tämän jälkeen on sinun ja minun parasta pysytellä vuoristoissa ja metsissä, ja jos milloin kuulteni mainitset jotakin kananmunan tapaistakaan, sanon heti irti kumppanuutemme. Pidäkin se mielessäsi."

TRALALIIN KAUPUNKI

I.

Smoke ja Shorty tapasivat toisensa Elkhornin ravintolan nurkkauksella. Edellinen näytti tyytyväiseltä ja kulki reippaasti. Shorty sitä vastoin laahasi jalkojaan murheen murtamana ja ryhdittömänä.

"Minne matka?" tiedusti Smoke iloisesti.

"Mistä hiidestä sen tiedän", kuului lohduton vastaus. "Kunpa sen edes tietäisi. Minulla ei ole mitään päämäärää. Pelasin robbertin cribbagea Skiff Mitchellin kanssa ryypystä, ja nyt minä kaipaan niin kovasti vaikka mitä, että kiertelen katuja nähdäkseni koiratappelun tai katumellakan tai mitä tahansa sen tapaista."

"Minulla on sinulle tarjolla parempaa", vastasi Smoke. "Sen tähden olen sinua etsiskellyt. Tule mukaan."

"Minne sitten?"

"Joen taakse, Dwight Sandersonin luo."

"Hänestä en ole milloinkaan kuullut", sanoi Shorty nyreästi. "Enkä myöskään ole kuullut kenenkään asuvan joen takana. Miksi hän asuu siellä? Onko hän hullu?"

"Hänellä on jotakin myytävää", nauroi Smoke.

"Eihän vain liene kysymys munista!" huudahti Shorty kasvoillaan pureva kauhun ilme.

"Tule mukaan", sanoi Smoke. "Saat koettaa kymmenesti arvauskykyäsi kulkiessamme jään poikki."

He laskeutuivat korkeata rantamäkeä kadun päähän ja tulivat jäänpeittämälle Yukonille. Kolmen neljännesmailin päänsä, suoraan vastapäätä, kohosi joen toinen ranta, jonka jyrkät kalliot muodostivat monen sadan metrin korkuisena. Näille kallioille vei vähän kuljettu tie, joka luikerteli pirstoutuneitten ja röykkiöiksi kerääntyneitten jäänlohkareiden lomitse. Shorty kulki Smoken kantapäillä ja kulutti aikaansa arvailemalla, mitä Dwight Sandersonilla oli kaupan.

"Peuroja? Kuparilöytöjä tai tiilivarastoja? Karhunnahkoja tai muita turkiksia? Arpalippuja? Perunamaa?"

"Jo rupeaa polttamaan", rohkaisi Smoke. "Mutta paranna vielä."

"Kaksi perunamaata? Juustotehdas? Suoturvetta?"

"Ei ole hullummin arvattu. Sinulla ei ole edes tuhatta mailia perille päästäksesi."

"Kivilouhimo?"

"Se on yhtä lähellä kuin perunamaa ja suoturve."

"Olehan vaiti, että saan ajatella. Nyt se tulee." Kymmenen minuuttia meni äänettömyydessä. "Ei, Smoke, en huoli arvailla enempää. Jos se, mitä ostattelet, muistuttaa yhtä paljon perunamaata kuin suoturvetta ja kivilouhosta, en pääse puuhun enkä petäjään. Enkä liity liikeyritykseen, ennen kuin olen nähnyt tavaran ja saanut sitä arvostella. Mitä se on?"

"No niin, pian saat kyllä nähdä kortit pöydälle levitettyinä. Ole hyvä ja katsele eteesi. Näetkö tuon tuvan savupatsaan? Siellä Dwight Sanderson asuu. Hänellä on myytävänä kaupunkialue."

"Mitä muuta?"

"Siinä kaikki", nauroi Smoke.

"Kuulehan hiukan..." Shorty tarttui äkkiä toverinsa olkapäähän pysähdyttäen hänet. "Et toki tarkoittane, että ostat kaupunkialueen täältä koko kunniallisen yhteiskunnan ulkopuolelta?"

"Se on kymmenes arvauksesi, ja se sattui naulan kantaan. Tule mukaan."

"Odota silmänräpäys", pyysi Shorty. "Katsele ympärillesi -- ei mitään muuta kuin kallioita ja mäentöyryjä, pelkkää hiiden hinkaloa. Missä voisi kaupunki sijaita?"

"Hitto sen tietää."

"Siis et osta sitä kaupunkia varten?"

"Mutta Dwight Sanderson myy sen kaupungiksi", ilvehti Smoke. "Tulehan vain, meidän on kiivettävä tästä."

Rinne oli jyrkkä ja kapea polku kiemurteli ylös vaarallisena kuin Jaakopin tikapuut. Shorty manasi ähkyen ja murahdellen äkkikäänteitä ja jyrkkiä pengermiä.

"Vai tästäkö kaupunkia! Täällähän ei ole edes postimerkin kokoista tasaista paikkaa. Ja lisäksi tämä on joen huonompi ranta. Kaikki liikenne kulkee toista rantaa myöten. Sinä olet lihansyöjä, Smoke, sivistynyt mies -- tiedän sen. Ja senkin tiedän, ettet osta tätä maata kaupunkia varten. Minkä tähden sinä, Herran nimessä, tämän siis ostat?"

"Luonnollisesti myydäkseni."

"Mutta muitten ihmisten pääruuvit eivät ole yhtä höllällä kuin Sandersonin ja sinun."

"Ehkeivät samat ruuvit, Shorty. Aion ostaa tämän kaupunkialueen, paloitella sen pikkupalstoihin ja myydä ne Dawsonin viisaille ihmisille."

"Hm. Koko Dawson nauraa vielä sinulle, minulle ja kananmunille. Aiotko jälleen ruokkia heidän naurunhimoaan?"

"Aion."

"Mutta se on kirotun kallista iloa, Smoke. Autoin sinua naurattamaan heitä munajutussa, ja minun nauruosani maksoi lähes kymmenentuhatta dollaria."

"Ali right. Ei sinun tarvitse tähän puuttua. Silloin saan itse kaiken voiton. Mutta autettava sinun on minua kumminkin."

"Sen minä tietenkin teen. Ja sitten ne nauravat vielä enemmän minun kustannuksellani. Mutta tällä kertaa en luovuta omaisuudestani unssiakaan. -- Paljonko Sanderson pyytää? Pari sataa, vai?"

"Kymmenentuhatta. Mutta koetan saada viidellä."

"Sisään!" kuulivat he oveen koputettuaan Dwight Sandersonin vihaisesti huutavan, ja tupaan tullessaan he näkivät ukon hääräilevän selkä kumarassa lieden ääressä survoen säkkikangaskaistaleeseen käärittyjä kahvipapuja.

"Mitä te tahdotte?" kysyi hän tylysti ja karisti survotun kahvin pannuun, joka oli liedelle kootulla hiilikeolla.

"Pakinoida liikeasioista", vastasi Smoke. "Teidän kerrotaan paaluttaneen tänne kaupunkialueen. Paljonko tahdotte siitä?"

"Kymmenentuhatta", kuului vastaus. "Ja nyt sanottuani saatte nauraa ja talsia tiehenne. Siinä on ovi."

"Mutta minua ei lainkaan naurata. Tiedän, että on paljon parempiakin hauskuuksia kuin kallioittenne kapuileminen. Tahdon ostaa kaupunkialueenne."

"Vai niin, tahdotteko? Onpa hauska kuulla kerrankin järkevä sana." Sanderson tuli vieraitten luo, joiden keskeen hän istahti asettaen kätensä pöydälle ja levottomasti kahvipannua vilkuillen. "Olen sanonut teille hintani enkä häpeä sen toistamista -- siis kymmenentuhatta. Nyt voitte nauraa tai ostaa, samantekevä minulle."

Osoittaakseen välinpitämättömyyttään hän rummutti kovilla rystysillään pöytää ja katseli kahvipannuaan. Minuutin kuluttua hän alkoi yksitoikkoisesti hyräillä: "Tralalii tralalaa, tralalii tralalaa..."

"Kuulkaahan, herra Sanderson", sanoi Smoke. "Tämä kaupunkialue ei ole kymmenentuhannen arvoinen. Jos se on niin arvokas, silloin se yhtähyvin voi olla sadantuhannen arvoinen -- ja ettei se ole, sen tiedätte -- eikä se silloin ole edes kymmenen sentin arvoinen."

Sanderson rummutti rystysillään pöytää ja hyräili: "Tralalii tralalaa", kunnes kahvi kuohahti yli pannun laitojen. Sen jälkeen kun hän oli siirtänyt sen kuuman lieden toiselle laidalle, hän palasi istumaan. "Paljonko tarjoatte?" kysyi hän Smokelta.

"Viisituhatta."

Shorty murahteli.

Jälleen seurasi hetkinen rummutusta ja rallattelua.

"Ette ole idiootti", sanoi Sanderson Smokelle. "Sanoitte, että ellei sen arvo ole satatuhatta, ei se ole kymmentä senttiäkään. Ja kumminkin tarjoatte siitä viittätuhatta. Siis se on sadantuhannen arvoinen."

"Ette voi ansaita kahtakymmentäkään senttiä siitä", vastasi Smoke kiivaasti. "Ette, vaikka pysyisitte täällä siksi, kunnes mätänette."

"Siispä jään tänne ja mätänen", vastasi Sanderson sellaisella äänellä, kuin se olisi ollut hänen viimeinen sanansa.

Hän ei välittänyt sen enempää vieraistaan, vaan jatkoi ruoan valmistuspuuhiaan, aivan kuin olisi ollut yksikseen. Lämmitettyään papumaljakkoaan ja leikattuaan viipaleen leipää hän kattoi aterian yhdelle hengelle ja alkoi syödä.

"Näyttäkäähän papereitanne", sanoi Smoke vihdoin.

Sanderson kaiveli vuoteensa pääpuolta ja veti esiin pinkan papereita. "Kaikki on reilassa ja selvänä", sanoi hän. "Tämä pitkä isosinettinen on tullut aina Ottawasta asti. Kanadan hallitus itse tunnustaa omistusoikeuteni tähän kaupunkialueeseen."

"Maksan teille viisituhatta", sanoi Smoke. Sanderson pudisti päätään.

"En osaa päättää, kumpi teistä on hullumpi", vaikeroi Shorty. "Tulehan ulos silmänräpäykseksi, Smoke. Kuiskaan sinulle erään asian."

Smoke noudatti vastahakoisesti kumppaninsa kehoitusta.

"Etkö ole milloinkaan ajatellut", sanoi Shorty heidän seisoessaan hangessa oven edustalla, "että tämän vihoviimeisen viheliäisen kaupunkialueen molemmilla puolilla on mailimäärin vuorijonoja, joita ei omista kukaan ja jotka voit saada haltuusi pelkillä mittauskustannuksilla."

"Siinä se niksi juuri onkin", sanoi Smoke voitonvarmasti. "Jos tämä kauppa ihmetyttää sinua, niin se ihmetyttää myös kaikkia muita. Ja ihmetellessään he tulevat kilpaa juosten. Sinun hämmästyksesi osoittaa sielutieteellisen laskelmani oikeaksi. Kuulehan nyt, Shorty: aion myydä dawsonilaisille tavaraa, joka tekee lopun kananmunanaurusta. Tule sisään jälleen."

"Vai niin", sanoi Sanderson heidän palatessaan, "siinäkö olette? Luulin teidän jo menneen."

"No, mikä on viimeinen hintanne?" tiedusti Smoke. "Kaksikymmentätuhatta."

"Maksan kymmenen."

"All right, siitä hinnasta myyn. Sitähän pyysin alusta pitäen. Mutta milloin maksatte?"

"Huomenna, Luoteispankissa. Mutta haluan, että suostutte kahteen muuhun seikkaan niistä kymmenestätuhannesta. Ensiksikin, kun saatte rahat, on teidän matkattava alas jokea Forty Mileen ja jäätävä sinne talven loppuun."

"Se on helppo täyttää. Entä edelleen?"

"Maksan teille kaksikymmentäviisituhatta, mutta te myönnätte viisitoistatuhatta alennusta."

"Mielelläni." Sanderson kääntyi Shortyn puoleen. "Ihmiset väittivät minua hulluksi, kun tulin tänne ja paalutin kaupunkialueeni", sanoi hän ivallisesti. "Siinä tapauksessa olen kymmenentuhannen-hullu, vai mitä?"

"Klondyke on täynnä hulluja", oli ainoa, mitä Shorty sai vastatuksi, "ja kun niitä on niin paljon, täytyy jonkun kai onnistuakin."

II.

Seuraavana päivänä iltapuoleen laillistettiin kauppa: Dwight Sanderson myi omistamansa kaupunkialueen -- "jonka nimi tästä lähtien on Tralalii", antoi Smoke merkitä kauppakirjaan. Luoteispankissa kassanhoitaja punnitsi kaksikymmentäviisituhatta dollaria Smoken kultatalletuksesta, samalla kun puolisen tusinaa katselijaa oli punnitsemisen ja maksunsuorituksen todistajina.

Kullankaivajaleirissä on mielikuvitus hyvin herkkä. Jok'ainoan oudon teon luullaan olevan merkkinä salaisesta kultalöydöstä, vaikkapa tämä teko olisi vain hirvenmetsästykseen lähtö tai retki revontulia ihailemaan pimeän puhjettua. Ja kun tuli tunnetuksi, että Smoke Bellewin lainen etevä henkilö oli maksanut kaksikymmentäviisituhatta dollaria Sanderson-ukolle, tahtoi koko Dawson saada tietoonsa, mistä hän ne oli maksanut. Mitä kahdenkymmenenviidentuhannen arvoista oli saattanut olla Dwight Sandersonilla, joka oli elää kituuttanut nälissään autiolla kaupunkialueellaan?

Iltapäivällä tuli yleiseksi tiedoksi, että monet kymmenet miehet olivat järjestäneet kevyet matkavarusteensa ja piilottaneet ne sopiviin ravintolahuoneisiin pääkadun varrelle. Smokea seurasivat, missä tahansa hän näyttäytyikään, lukuisat silmät. Ja todistuksena siitä, miten vakavasti häneen suhtauduttiin, oli se, ettei ainoakaan hänen monen monista tutuistaan ollut kyllin tunkeilevainen udellakseen mitä kauppoja hän Dwight Sandersonin kanssa oli tehnyt. Lisäksi ei kukaan enää puhunut hänen kananmunistaan. Shorty oli samanlaisen silmälläpidon ja hyväntahtoisen hienotunteisuuden esineenä.

"On aivan kuin olisin tehnyt murhan tai sairastunut rokkoon, niin ne minua vartioivat ja tuntuvat pelkäävän puhutella minua", sanoi Shorty, kun hän sattui kohtaamaan Smoken Elkhornin kulmalla. "Katsohan Bill Saltmania kadun toisella puolella -- hän menehtyy katsomisen himoon, ja kumminkin hänen silmänsä ovat suunnatut lumeen. Hän näyttää siltä, kuin hän ei lainkaan tietäisi, että sinä ja minä olemme olemassa. Mutta lyön vetoa ryypyn siitä, että jos me pyörähtäisimme sukkelasti kulman taakse kuin jonnekin lähteäksemme ja tekisimme sitten täyskäännöksen takaisin, näkisimme hänen juoksevan jälkeemme tuhattulimmaisen vauhdilla."

He tekivät kokeen, ja kun he kääntyivät takaisin seuraavassa kulmassa, tuli Saltman heitä vastaan jättiläisaskelilla laukaten.

"Terve mieheen, Bill", tervehti Smoke. "Minne olette matkalla?"

"Ilman aikojani maleksimassa ja tuulettelemassa vain. Kaunis ilma, vai mitä?"

"Hm", sanoi Shorty pisteliäästi, "jos sanotte tuota menoa maleksimiseksi, niin millaisiahan lienevätkään oikeat juoksuaskelenne?"

Suunnitelman mukaisesti Smoke söi illallisensa kaupungilla ja lähti sitten ulos huvittelemaan. Kaikkialla, missä hän näyttäytyi, hän oli huomion keskipisteenä, ja hän kierteli tahallaan paikasta toiseen. Ravintolahuoneet täyttyivät hänen niihin tullessaan ja tyhjenivät hänen poistuessaan. Pieneksi kostoksi Lucille Arralille hän nousi paikaltaan ja poistui oopperasta juuri silloin, kun kaunotar astui esiin laulaakseen suosituimman aariansa. Kolmessa minuutissa kaksikolmannesta kuulijoista katosi Smoken jäljille.

Kello yksi yöllä Smoke kulki epätavallisen runsaasti kansoittunutta pääkatua ja kääntyi hirsimajalleen vievälle tielle. Ja pysähtyessään mäelle hän kuuli, miten mokkasiinit narahtelivat lumessa hänen takanaan.

Tunnin oli heidän majassaan pimeätä, sitten hän sytytti kynttilän, ja kun oli kulunut aikaa sen verran kuin pukeutumiseen menee, hän avasi Shortyn seuraamana oven ja alkoi valjastaa koiria. Kynttilän loimu valaisi ikkunan läpi heitä ja heidän puuhaansa, ja he kuulivat hienon vihellyksen varsin läheltä. Vihellys toistui mäen alla.

"Kuuletko", hihitti Smoke. "Ne ovat muodostaneet ketjun ja toimittavat juuri viestiä kaupunkiin. Lyön vetoa siitä, että neljäkymmentä miestä par'aikaa heilauttaa huopia päältään ja sukeltaa housuihinsa."

"Eivätkö ihmiset ole hulluja?" hihitti Shorty vastaukseksi. "He eivät ajattele mitään muuta kuin miten rikastua työtä tekemättä. Se hullu, joka koettaa raataa otsansa hiessä meidän päivinämme, se ... niin, se on hullu. Mutta ennen kuin lähdemme tästä mäkeä laskemaan, pyydän ilmoittaa, että ostan puolet yhtiön osakkeista, jos siihen vielä suostut."

Reki oli kevyesti kuormitettu makuu- ja ruokatarpeilla. Pieni teräsvarppikäärö näkyi selvästi muonasäkin alta, ja sorkkarauta oli puoleksi piilossa reen pohjalla sideköyden vieressä.

Shorty hyväili teräsvarppia kintaallaan ja heitti viimeisen hellän katseen sorkkarautaan. "Hm", sanoi hän, "minä ainakin höristäisin korviani, jos näkisin tällaisia vehkeitä pimeänä yönä jonkun reessä."

He antoivat koirien ravata myötämäessä varovaisesti ja hiljaa, ja tultuaan tasaiselle maalle ja ajaessaan pääkatua pohjoissuuntaan, sahalle päin, suorinta tietä liikekorttelista, he noudattivat vielä suurempaa varovaisuutta. He eivät olleet nähneet ainoatakaan ihmistä, mutta takaapäin he ajaessaan kuulivat vihellyksen tähdittyneessä yössä. He sivuuttivat vinhalla vauhdilla sahan ja sairashuoneen ja jatkoivat samaa menoa noin neljännesmailin. Sitten he kääntyivät takaisin ja palasivat samaa tietä. Sata metriä ajettuaan he olivat törmätä viiteen mieheen, jotka laskettivat eteenpäin, minkä koirat jaksoivat juosta. Eräs pysähdytti Smoken johtokoiran, ja muut kerääntyivät heidän ympärilleen.

"Tuliko vastaanne eräs reki?" kysyttiin kumppanuksilta.

"Ei", vastasi Smoke. "Tekö se olette, Bill?"

"No tuhannen tuhatta turkasta!" pääsi hämmästyneeltä Bill Saltmanilta. "Eikös se olekin Smoke!"

"Millä asioilla te näin myöhään yöllä liikutte?" tiedusti Smoke. "Vai oletteko vain maleksimassa?"

Saltman sytytti piippunsa, josta hänen oli mahdoton nauttia, niin hengästynyt hän oli juoksumarssista, eikä hän vastannut. Oli päivänselvää, että tulitikun sytyttäminen oli vain juoni, jonka avulla näki reen, ja Smoke pani merkille, miten kaikkien silmät suuntautuivat teräsvarppiin ja sorkkarautaan.

"Kuulimme vain erään huhun, vain huhun", mutisi Saltman painokkaasti ja salaperäisesti.

"Emmekö mekin, Shorty ja minä, pääse mukaan?" kysyi Smoke innostuneesti.

Joku hihitti ivallisesti takajoukossa.

"Minne te aiotte?" kysyi Saltman.

"Entä keitä te olette?" väisti Smoke. "Poliisipatrulliko?"

"Vain asianharrastajia, vain asianharrastajia", vastasi Saltman.

"Se on tulenpalavan tosi, että olemme...", sanoi joku pimeästä.

"Kuulkaahan nyt", puuttui Shorty puheeseen, "enpä totisesti tiedä, ketä tässä on pahimmin peijattu."

Kaikilta pääsi nauru.

"Tule nyt, Shorty, niin jatkamme matkaa", sanoi Smoke ja antoi koirille lähtömerkin.

Muut kääntyivät heidän kantapäilleen.

"Oletteko jok'ainoa löylynlyömä?" ilkkui Shorty. "Kun tapasimme teidät, olitte poispäin menossa, ja nyt ette tiedä matkanne päämäärää. Oletteko kadottaneet osoitelapun?"

Ja Smoke edellä, Shorty ohjaustangossa kulki reki pääkatua noin kuusikymmenmiehisen vartioston turvissa, joka miehellä työvarusteet selässä. Kello oli kolme aamulla, ja ainoastaan yöhaaveilijat näkivät juhlakulkueen ja saattoivat kertoa siitä Dawsonille seuraavana päivänä.

Puoli tuntia myöhemmin ystävykset riisuivat koiransa hirsimajansa edustalla, ja kuusikymmentä seuralaista katseli puuhaa myrtynein ilmein.

"Hyvää yötä, kaverit", huusi Smoke ja sulki oven.

Viittä minuuttia myöhemmin valo oli sammuksissa, mutta vajaan puolen tunnin kuluttua Smoke ja Shorty hiipivät ulos ja alkoivat valjastaa pimeässä koiriaan.

"Hei, Smoke", sanoi Saltman ja tuli niin lähelle, että he saattoivat hänet epäselvästi nähdä.

"Kas vain, enpä näemmä pääse teistä hevin eroon", vastasi Smoke hilpeästi. "Missä toverinne ovat?"

"He menivät juomaan lasin lämpimikseen. Jättivät minut pitämään teitä silmällä, ja sen aion totisesti tehdä. Mihin te hankkiudutte, Smoke? Eroon ette meistä pääse, ja siksi voitte yhtä hyvin ottaa meidät mukaanne. Olemmehan joka ainoa ystäviänne, kuten tiedätte."

"Toisinaan voi ottaa ystävänsä mukaan", vastasi Smoke vältellen, "toisinaan ei. Nyt on sellainen kielteinen kerta. On parasta, että menette levolle. Hyvää yötä."

"Tänä yönä ei nukuta. Ette tunne meitä, Smoke. Riipumme teissä kuin takiaiset."

Smoke huokasi. "No hyvä, Bill, jos _välttämättä_ tahdotte ajaa aikeenne läpi, niin minkäpä sille. Lähtekäämme nyt, Shorty, meillä ei ole enää aikaa viivytellä."

Saltman päästi kimeän vihellyksen, kun reki lähti liikkeelle, ja seurasi sitä. Mäen alta ja tasangolta kuului vartioitten vihellyksiä. Shorty hoiti ohjaustankoa, Smoke ja Saltman kulkivat rinnakkain.

"Kuulkaahan, Bill", sanoi Smoke, "teen teille ehdotuksen. Tahdotteko tulla mukaamme -- yksinänne?"

Saltman ei epäröinyt. "Ja jättää toverit tyhjille. Ei, parahin herra. Tulemme kaikki yhdessä."

"Silloin on teillä ensivuoro", huudahti Smoke ruveten nyrkkeilyasentoon ja pakottaen toisen tiepuolen syvään hankeen.

Shorty löi piiskalla koiria ja ajoi valjakkoineen etelää kohti, yksinäisten kukkulamajojen välitse Dawsonin taakse vievää tietä. Smoke ja Saltman kieriskelivät lumessa, toisiinsa kietoutuneina. Smoke oli mielestään parhaassa kunnossaan, mutta lihaksikas ja karaistunut Saltman oli kolmattakymmentä kiloa raskaampi ja sai hänet usein alleen. Smoke makasi aivan hiljaa ja lepäsi. Mutta joka kerta, kun Saltman koetti irroittautua hänestä ja lähteä, Smoke tarrasi häneen kiinni ja painiskelu alkoi uudelleen.

"Kyllä teissä on miehelle vastus", tunnusti Saltman, kun hän kymmenen minuuttia myöhemmin läähättäen istui hajareisin Smoken rinnalla. "Mutta kykenen kellistämään teidät maahan joka kerta."

"Ja minä pidätän teidät paikoillanne joka kerta", puhkui Smoke. "Minun ainoa tehtäväni on pidättää teitä. Minne luulette Shortyn tällä välin ajavan?"

Saltman teki raivoisan yrityksen vapautuakseen ja oli vähällä onnistua. Smoke tarttui hänen sääreensä, niin että hän kompastui suulleen. Mäen alta kuului levottomia, kysyviä vihellyksiä. Saltman nousi istualleen ja vihelsi kimeän vastauksen, mutta jäi Smoken alle. Tämä painoi hänet selälleen ja istuutui hänen päälleen polvet vastustajansa hauislihaksilla ja kourat hänen olkapäillään, pitäen siten häntä maassa. Ja siitä asennosta muut kullankaivajat tapasivat heidät. Smoke nousi nauraen pystyyn.

"No niin, hyvää yötä, veikot", sanoi hän ja alkoi nousta mäkeä kuusikymmentä sydäntynyttä katkeran päättäväistä kullankaivajaa kantapäillään.