Part 14

"Minulla ei ole perunoita", sanoi Wentworth lopuksi. "Toivoisin, että minulla olisi. Antamani peruna oli ainoa. Olin säästänyt sitä koko talven, koska pelkäsin saavani keripukin. Myin sen vain saadakseni rahat höyrylaivamatkaan, sitten kun jokiliikenne alkaa."

Vaikka perunavalmiste oli loppunut, jatkui kummankin toipuvan paraneminen kolmantenakin päivänä. Muut, jotka eivät olleet saaneet perunavalmistetta, huononivat huononemistaan. Neljäntenä aamuna haudattiin kolme hirvittävää ruumista. Shorty kesti vielä sen toimituksen, sitten hän kääntyi Smoken puoleen:

"Sinä olet koettanut keinoasi. Nyt minä koetan omaani!"

Hän meni suoraa päätä Wentworthin majaan. Shorty ei kertonut milloinkaan, mitä siellä tapahtui. Hän tuli sieltä rystyset verillä ja kuin nylettyinä, eikä Wentworthin kasvoissa ollut ainoastaan voimallisten nyrkiniskujen merkkejä, vaan hän kulki monta aikaa sen jälkeen pää kallella ja niska jäykkänä. Tämän ilmiön selityksenä oli neljä mustansinistä sormenjälkeä kaulan toisella puolella ja yksi samanlainen toisella.

Sitten Smoke ja Shorty menivät yhdessä Wentworthin majalle, paiskasivat isännän lumeen ja käänsivät koko tuvan sisustuksen ylösalaisin. Laura Sibley kompuroi kirkuen paikalle ja auttoi ihastuneena heitä etsimisessä.

"Te ette saa ainoatakaan perunaa, neiti hyvä, vaikka löytäisimme niitä koko tynnyrin."

Mutta heidän vaivansa menivät hukkaan. Vaikka he kaivoivat möyheäksi maapermannonkin, eivät he löytäneet mitään.

"Ehdotan, että paistamme häntä hiljaisella tulella, kunnes hän tunnustaa", sanoi Shorty aivan tosissaan.

Smoke pudisti eväten päätään.

"Hän on murhamies", jatkoi Shorty. "Hän murhaa näitä viheliäisiä poloisia yhtä julmasti kuin jos löisi heitä kirveellä kalloon, jopa julmemminkin."

Meni päivä, minkä kuluessa he pitivät tarkasti silmällä Wentworthin pienimpiäkin liikkeitä. Monesti hänen aikoessaan vesisanko kädessä joelle he lähestyivät kuin sattumalta hänen majaansa, jolloin hän joka kerta kiiruhti jälleen sisälle vedettä.

"Ne ovat kätkössä tuvassa", sanoi Shorty. Hän nousi pystyyn ja veti kintaat käteensä. "Minä otan selvän siitä, vaikka minun olisi purettava hirsi hirreltä koko kölsä."

Hän katseli Smokea, joka istui penkillä hajamielinen, ajatteleva ilme kasvoillaan eikä ollut kuunnellut häntä.

"Mikä sinulla on?" kysyi Shorty harmistuneena. "Et toki liene saanut keripukkia!"

"Minä koetan muistutella mieleeni erästä seikkaa."

"Mitä sitten?"

"En tiedä. Sepä se onkin harmillista. Mutta se johtaisi oikeille jäljille, kunhan vain saisin palautetuksi sen mieleeni."

"Kuulehan, Smoke, heitä hiiteen turhat hiuksenhalkomiset", kehotti Shorty. "Noudata neuvoani ja jätä aprikoiminen. Tule auttamaan minua hökkelin hajoittamisessa. Minä panisin sen palamaan, ellen pelkäisi samalla paistavani perunoita."

"Siinä se nyt on!" huudahti Smoke ja ponnahti pystyyn. "Sitä juuri koetin palauttaa muistiini. Missä on lamppuöljykannu? Minä tulen avuksesi, Shorty. Perunat ovat jo kuin kädessämme."

"Mitä minun on tehtävä?"

"Ei mitään muuta kuin mitä näet minun tekevän. Olenhan aina sanonut, että kirjallisuuteen perehtymättömyydestä on haittaa, Klondykessakin. Sen, mitä nyt teemme, olen oppinut eräästä kirjasta. Luin sen ollessani aivan pieni pahainen, ja nyt siitä on meille hyvä apu."

Revontulten kalpeassa, vihreäsävyisessä loisteessa kumppanukset hiipivät muutamia minuutteja myöhemmin Amos Wentworthin majalle. Varovasti ja hiljaa he valelivat öljyllä seinähirsiä ja varsinkin oven ja ikkunanpieliä. Sitten he raapaisivat tulta tikulla ja katselivat, miten liekki alkoi nuoleskella öljyä. He vetäytyivät syrjään tulenloisteen vahvetessa ja jäivät odottamaan.

He näkivät Wentworthin hyökkäävän ulos, katselevan hurjana tulipaloa ja syöksyvän takaisin tupaan. Vajaan minuutin kuluttua hän oli jälleen ulkona, raskas säkki selässään. Smoke ja Shorty loikkasivat hänen kimppuunsa kuin kaksi nälkäistä sutta. Mies horjahti säkkinsä alle ja Smoke koetteli kädellään ollakseen varma sen sisällyksestä. Sitten hän tunsi Wentworthin käsivarsien kietoutuvan ranteisiinsa, ja miehen kasvojen kääntyessä häneen päin hän näki, että ne olivat kalmankalpeat.

"Antakaa minulle kymmenen, ainoastaan kymmenen -- vain puoli tusinaa -- ja te saatte kaikki muut", huusi Wentworth. Hän irvisteli ja taivutti päätään purrakseen Smokea jalkaan, mutta hillitsi itsensä ja alkoi jälleen ruikuttaa rukouksiaan. "Vain puoli tusinaa. Minä aioin antaa ne teille -- huomenna. Niin aioin. Ne ovat elämä! Ainoastaan puoli tusinaa."

"Missä toinen säkki on?" ärjyi Shorty. "Sen olen syönyt", vastasi mies, ja se oli selvästi suuri totuus. "Tämä säkillinen on vain jäljellä. Antakaa minulle muutamia, niin saatte loput."

"Oletko syönyt ne!" karjaisi Shorty. "Koko säkillisen! Ja sillä aikaa nuo poloiset ovat kuolleet saamatta ainoatakaan. Tästä saat, sika! Ja tästä ... ja tästä ... ja tästä! Senkin sika! Senkin raato!"

Ensimmäinen potku sinkautti Wentworthin Smoken polvilta. Toisella potkulla mies kierähteli lumessa. Mutta Shorty jatkoi potkimistaan.

"Varo varpaitasi", muuta Smoke ei sanonut.

V.

Sinä yönä ei leirissä nukuttu. Tunnin toisensa jälkeen Smoke ja Shorty olivat sairaskäynneillä kaataen elähdyttävää perunavalmistetta, neljänneslusikallisen kerrallaan, jokaisen potilaan hirveännäköiseksi turvonneeseen suuhun. Ja seuraavana päivänä toinen jatkoi työtä toisen nukkuessa.

Kuolemantapauksia ei enää sattunut. Heikoimmatkin potilaat alkoivat toipua hämmästyttävän nopeasti. Miehet, jotka olivat maanneet selällään viikkomääriä, kömpivät kolmen päivän perästä vuoteistaan ja koikkelehtivat kainalosauvojen varassa. Ja aurinko, joka oli matkannut kaksi kuukautta pohjoista kohti, kurkisti samana päivänä ensimmäisen kerran vuoren harjanteen takaa.

"Ei ainoatakaan perunaa!" sanoi Shorty itkevälle ja rukoilevalle Wentworthille. "Teissä ei ole keripukin varjoakaan. Olette pistänyt poskeenne kokonaisen säkillisen perunoita ja olette turvattu keripukkia vastaan vähintään kahdeksikymmeneksi vuodeksi."

"Annan teille erään neuvon", sanoi Smoke Wentworthille. "Nämä ihmiset paranevat pian, Shorty ja minä lähdemme täältä viikon kuluttua -- täällä ei ole ketään teitä puolustamassa, kun miehet hyökkäävät kimppuunne. Tuossa on tie. Dawsoniin on kahdeksantoista päivän matka."

"Pudistakaa pian tämän laakson lumet jaloistanne", yhtyi Shorty, "muuten muuttuu se, mitä minä teille tein, leikiksi sen rinnalla, mitä nämä toipilaat tekevät."

"Hyvät herrat, pyytäisin teiltä erästä asiaa", ruikutti Wentworth. "Olen outo tällä seudulla. En löydä tietä. Antakaa minun seurata mukananne. Maksan tuhat dollaria, jos saan matkata kanssanne."

"Totta kai", sanoi Smoke kujeellisesti hymyillen. "Jos Shorty suostuu siihen."

"Kuka? Minäkö?" Shorty suoristihen koettaen näyttää mahdollisimman majesteettiselta. "Minä en ole suorastaan mikään. Puuta pureva toukka on tuhat kertaa ylpeämpi minua. Minä olen täi, sontiainen, kaalimadon veli ja lihakärpäsen poika. Minä voin häpeämättä seurustella kaikkinaisten ryömiväisten, matelevaisten ja haisevaisten kanssa. Mutta minäkö matkaisin tuon hylkiön toverina! Tiehenne, raato!"

Amos Wentworth läksi yksin taipalelle vetäen reessä niin suurta muonamäärää kuin hän tarvitsi päästäkseen Dawsoniin. Mailin päässä tiellä Shorty saavutti hänet.

"Tulkaahan tänne puheilleni", kuului Shortyn tervehdys. "Tulkaa tänne. Sukkelasti vain. Ja tänne ne!"

"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vikisi Wentworth ja vapisi muistellessaan Shortyn hänelle käsin ja jaloin antamaa löylytystä.

"Meidän tuhat dollariamme, ettekö sitä ymmärrä? Se tuhannen dollarin kultahiekka, millä Smoke osti teiltä yhden pienen, vaivaisen perunan. Tänne se vain!"

Ja Amos Wentworth ojensi hänelle kultapussin.

"Purkoon teitä haisunäätä ja menehtykää vesikauhuun", hyvästeli Shorty.

MUNATRUSTI

I.

Eräänä purevan kireänä pakkaspäivänä tapahtui A. C.-yhtiön isossa kaupassa Dawsonissa, että Lucille Arral viittasi Smoke Bellewiä tulemaan hänen luokseen myymäläpöydän ääreen.

Smoke noudatti innokkaasti hänen viittaustaan. Dawsonissa ei ollut miestä, jota Lucille Arralin, Palace Opera Housessa joka ilta esiintyvän vakinaisen pikkuoopperan laulajattaren, osoittama huomio ei olisi mairitellut.

"Sesonkimme on nyt lamassa", valitti Lucille, kasvoillaan ihastuttava nurkuilme, heidän puristettuaan toistensa kättä. "Kokonaiseen viikkoon ei ole tehty ainoatakaan valtausretkeä. Naamiaiset, jotka Skiff Mitchellin piti panna toimeen, on lykätty. Kultahiekan hituistakaan ei ole liikkeessä. Oopperassa ei ole milloinkaan loppuunmyytyä huonetta. Emmekä ole saaneet postia muusta maailmasta kokonaiseen kahteen viikkoon. Sanalla sanoen, tämä pikkukaupunkirähjä on ryöminyt makuusäkkiin ja vetää unta kuin hirsi. Tänne on saatava eloa -- ja sen voitte te kanssani tehdä. Me jos kukaan kykenemme soittamaan herätyskelloa. Olen rikkonut välini Wildwaterin kanssa, tiedättehän."

Smoken silmien eteen ilmestyi kaksi näkyä melkein yhtaikaa. Toinen oli Joy Gastell; toisessa hän näki itsensä Wildwaterin ampumana autiolla lumilakeudella, jota napaseudun kuu valaisi. Ilmeisesti Smoke ei ollut aivan halukas "soittamaan kaupunkia hereille" Lucille Arralin kanssa -- sen tämä saattoi hyvin huomata.

"En tarkoita lainkaan sitä, mitä nyt ajattelette, korea kiitos", sanoi Lucille Arral ivallisesti, naurahti ja muutti sitten ilmeensä happameksi. "Jos milloin heittäydyn syliinne, täytyy teidän katsella ja arvostella minua suopeammilla silmillä kuin nyt."

"On ihmisiä, jotka ovat kuolleet sydänhalvaukseen kuullessaan odottamattoman ilosanoman", sanoi Smoke ulkokultaisesti, sillä hän tunsi todellista kevennystä.

"Viekastelija", vastasi Lucille Arral rakastettavalla äänellä. "Olitte kuolla säikähdyksestä. Kuulkaahan nyt, mitä sanon, herra Bellew: minä en aio mielistellä teitä, ja jos te tohditte ryhtyä minua mielistelemään, joudutte tekemisiin Wildwaterin kanssa. Te tunnette hänet. Lisäksi ... en ole todella tehnyt eroa hänestä."

"Jatkakaa arvoitteluanne", hymyili Smoke. "Tunnin kuluttua kenties alan saada vihiä siitä, mitä tarkoitatte."

"Ei teidän tarvitse arvata, Smoke. Kerron teille kaiken juurta jaksain. Nähkääs, Wildwater luulee, että olen hylännyt hänet."

"No, oletteko sen tehnyt vai ettekö?"

"En, en ole sitä tehnyt. Tämä vain meidän kesken. Hän luulee minun niin tehneen. Nostin metelin kuin erojaisiksi, ja se teki hyvää hänelle."

"Mitä osaa minun on esitettävä -- syöttiäkö vai kylänhölmöä?"

"Ei kumpaakaan. Teidän on perustettava eräs liike, saatamme Wildwaterin naurunalaiseksi, havahdutamme Dawsonin iloon, ja sillä tavoin -- se on päätarkoitus -- hän saa parannuksentekoon johtavan läksytyksen. Sitähän kaipaa. Vaikka hän onkin mahtava pösö ja omistaa mainioita valtauksia niin paljon, ettei tiedä niiden määrää..."

"Ja vaikka hän on kihloissa Alaskan kauneimman tytön kanssa", pisti Smoke väliin.

"Niin, kiitos, vaikka hän on sitäkin ... niin ei hänen sovi olla niin korskea. Eilisiltana hänellä oli jälleen kohtauksensa. Peitti klubisalin lattian kultahiekalla. Vähintään tuhannen dollarin arvosta. Hän vain avasi kukkaronsa ja sirotteli kullan tanssivien jalkoihin. Tietenkin olette kuullut siitä puhuttavan."

"Olen, aamulla kuulin. Haluaisinpa olla sen lattian lakaisija. Mutta muuatta seikkaa en vieläkään ymmärrä. Mitä se minua liikuttaa?"

"Kuulkaahan nyt. Hän on liian lörppö. Purin kihlauksemme, ja nyt hän kiertää koko maailman ja tekee mielettömyyksiä, aivan kuin olisin särkenyt hänen sydämensä. Nyt se tulee. Pidän kananmunista."

"Mutta mitä tekemistä kananmunilla ja hyvällä ruokahalulla on tässä jutussa?" kysyi Smoke.

"Paljonkin, kunhan vain maltatte kuunnella. Pidän kananmunista. Mutta niitä on vain niukasti täällä Dawsonissa."

"Aivan niin, minäkin tiedän sen. Slavovitshin ravintolalla on runsain varasto. Kinkkuannos ja muna -- kolme dollaria. Kinkku ja kaksi munaa -- viisi dollaria. Munan hinta on siis kaksi dollaria. Ja vain keikarien ja Arralien ja Wildwaterien kannattaa niitä syödä."

"Wildwater pitää myöskin kananmunista", jatkoi Lucille Arral. "Mutta siitä ei ole kysymys. Minä pidän niistä. Syön aamiaista joka päivä kello yhdeltätoista Slavovitshilla. Syön aina kaksi kananmunaa." Hän vaikeni tarkoituksellisesti. "Ajatelkaahan, että joku voi ostaa kaikki munat!"

Hän odotti, ja Smoke katseli häntä ja myönsi ihaillen mielessään, että Wildwaterilla oli hyvä maku.

"Te ette kuuntele", sanoi Lucille Arral.

"Jatkakaa", vastasi Smoke. "Tunnustan rikkomukseni. Mitä minun on vastattava?"

"Olette hidasälyinen! -- Te tunnette Wildwaterin. Kun hän näkee minun kaihoavan kananmunia -- osaan näyttää kaihoisalta -- mitä hän silloin tekee?"

"Vastatkaa itse. Jatkakaa."

"Nähkääs, hän lähtee ja etsii käsiinsä miehen, joka on muodostanut munatrustin. Hän ostaa trustin, maksoi mitä maksoi. Kuvaelma: Minä tulen Slavovitshille kello yhdeltätoista. Wildwater istuu viereisessä pöydässä. Hän pitää kunnia-asiana olemista nimikkopaikallaan. 'Kaksi kananmunaa', sanon tarjoilijalle. -- 'Olen pahoillani, neiti Arral', sanoo tarjoilija, 'kananmunat ovat loppuneet'. -- Silloin Wildwater huutaa karjahtelevalla karhunäänellään: 'Tarjoilija, kuusi pehmeäksi keitettyä munaa.' -- Ja tarjoilija sanoo: 'Heti, herra', ja tuo munat. Uusi kuvaelma: Wildwater silmäilee minua, ja minä olen kuin solvaistu jääpuikko ja kutsun tarjoilijaa. 'Olen pahoillani, neiti Arral', sanoo hän, 'mutta nuo kananmunat ovat herra Wildwaterin. Nähkääs neiti, hän omistaa ne.' Uusi kuvaelma: Wildwater on kuin voitollinen sankari, koettaa parhaansa mukaan näyttää viattomalta ja syö kuusi kananmunaansa.

"Jälleen uusi kuvaelma: Slavovitsh itse asettaa eteeni kaksi käristettyä kananmunaa ja sanoo: 'Herra Wildwaterilta, neiti.' Mitä saatan tehdä? Mitä muuta kuin hymyillä Wildwaterille, ja sen jälkeen teemme luonnollisesti sovinnon, ja hän arvelee selvinneensä huokealla, jos hänen on täytynyt maksaa kymmenen dollaria jok'ainoasta trustimunasta."

"Jatkakaa, jatkakaa", sanoi Smoke innostuneena. "Millä asemalla minun on hypättävä salamatkustajaksi junaan, tai minkä vesisäiliön luona minut potkaistaan pelistä?"

"Teitä ei potkaista lainkaan pois. Te ajatte munajunassa aina pääteasemalle asti. Te perustatte sen munatrustin. Teette sen nyt heti, tänä päivänä. Saatte ostetuksi jok'ainoan Dawsonissa olevan kananmunan ja myydyksi ne Wildwaterille melkein millä voitolla tahansa. Ja sitten, jälkeenpäin, annamme tarinan salaisen punalangan paljastua. Wildwater joutuu naurunalaiseksi, ja hänen korskeutensa hiukan talttuu. Te ja minä niitämme kunnian siitä. Te ansaitsette sievoiset rahat. Ja Dawson havahtuu hartaisiin naurajaisiin. Luonnollisesti -- jos pidätte yritystä liian uhkarohkeana, minä annan kultahiekan trustin perustamiseksi."

Viimeinen lause oli liikaa Smokelle. Koska hän oli vain tavallinen länsimaalainen, jolla on omat merkilliset päähänpiintymänsä rahoista ja naisista, hylkäsi hän halveksien Lucille Arralin tarjoaman kultahiekan.

II.

"Hei, Shorty!" huusi Smoke pääkadun poikki toverilleen, joka taivalsi siellä tiukkaan, huojuvaan tapaansa, kainalossa paljas pullo, jonka sisällys oli jäätynyt. Smoke meni hänen luokseen.

"Missä olet ollut koko aamupäivän? Olen etsinyt sinua kaikkialta."

"Lääkärillä", vastasi Shorty ja näytti pulloa. "Sallyn laita on hiukan hullusti. Syöttäessäni eilisiltana koiria näin, että sen häntä- ja kylkikarvat olivat ruvenneet lähtemään. Lääkäri sanoo..."

"Mitä se minua liikuttaa", keskeytti Smoke kärsimättömästi. "Minä tahdon, että..."

"Mikä sinun on?" kivahti Shorty ihmetellen. "Sally menettää kaikki karvansa tässä pakkasessa. Koira on sairas, sanon minä. Lääkäri..."

"Sally odottakoon. Kuulehan, kun sanon..."

"Se ei voi odottaa, sanon minä. Se olisi eläinrääkkäystä. Koira paleltuu. Mikä hitto sinua riivaa? Onko Monte-Criston valtaus osoittautunut rikkaaksi?"

"Sitä en tiedä. Mutta pyydän sinua tekemään erään palveluksen."

"Mielelläni sen teen", sanoi Shorty alttiina, heti leppyneenä ja myöntyväisenä. "Mikä se on? Anna kuulua."

"Pyydän, että menet ostamaan minulle kananmunia..."

"Viivana, ja kölninvettä ja riisipuuteria, kunhan sanot sanankin. Ja sillä välin kadottaa Sally-parka viimeisenkin karvansa. Kuulehan, Smoke, jos aiot ruveta rehentelemään, saatat ostaa koreasti itsekin kananmunasi. Minä tyydyn kyllä sianlihaan ja papuihin."

"Aionkin ostaa, mutta sinun on autettava minua, niin että pidä suusi kiinni nyt, Shorty. Minulla on puhevuoro. Mene heti Slavovitshille. Maksa vaikka kolme dollaria, mutta osta häneltä kaikki."

"Kolme dollaria!" voivotteli Shorty. "Ja viimeksi eilen kuulin, että hänellä on ainakin seitsemänsadan varasto. Kaksituhattasata dollaria -- kananperunoista! Ei, kuulehan, Smoke, sanon sinulle erään seikan. Mene heti lääkärille. Hän auttaa sinua. Minulla on muutakin tehtävää kuin tässä seisominen."

Hän lähti liikkeelle, mutta Smoke tarrasi häntä olkapäihin, seisahdutti ja pyöräytti hänet takaisin.

"Minä voisin tehdä vaikka mitä puolestasi", vakuutti Shorty tosissaan. "Jos sinulla olisi nuha ja kumpikin käsivartesi olisi poikki, istuisin yötä päivää nenääsi niistämässä. Mutta minut saa toimittaa heti helvettiin, jos tuhlaan kaksituhattasata dollaria ostaakseni kananperunoita sinulle tai jollekulle muulle kaksijalkaiselle."

"Eiväthän ne dollarit ole sinun omiasi, vaan minun, Shorty. Aion ryhtyä erääseen liikeyritykseen. Aion ostaa jok'ainoan kananmunan Dawsonista, Klondykesta, Yukonilta. Minulla ei ole nyt aikaa kertoa sinulle yksityiskohtia. Ne saat kuulla myöhemmin, samoin kuin jakaa voiton, jos haluat. Mutta nyt on munien hankkiminen kysymyksessä. Riennä Slavovitshille, kuin jo olisit perillä, ja osta häneltä kaikki."

"Mitä minä sanon hänelle? Hän ymmärtää kyllä, etten aio pistää niitä mahaani."

"Älä sano hänelle mitään. Rahat puhuvat. Hän myy niitä kahdella dollarilla kappaleen keitettyinä. Tarjoa hänelle aina kolmeen asti raaoista. Jos hän käy uteliaaksi, sano ryhtyväsi perustamaan kanatarhaa. Minun täytyy saada hänen kananmunansa. Ja jatka sitten etsimistä, nuuski ja osta jokainoa kananmuna Dawsonista. Ymmärrätkö? Osta! Pienessä osuuskaupassa viistoon vastapäätä Slavovitshia on muutamia. Osta ne. Minä lähden Klondyke Cityyn. Siellä on muuan kipeäjalkainen, vararikon partaalla oleva ukko, jolla on kuutisenkymmentä. Minä hankin hänelle matkalipun ja itselleni hänen kananmunansa. Ja väitetään, että sahan takana asuvalla, mokkasiineja valmistavalla eukolla on parikymmentä."

"No, hyvä on, olkoon niinkuin sanot, Smoke. Mutta Slavovitsh tuntuu olevan mehukkain sitruuna, mitä meillä on puserrettavana. Kokoan ensin pienet erät ja lopuksi puristan hänet aivan tyhjäksi."

"Hyvä on. Pidä kiirettä. Illalla selitän sinulle suunnitelman."

Mutta Shorty heilutti pulloa. "Ensin lääkitsen Sallyn. Sen aikaa saavat kananmunat odottaa. Ja ellei niitä ole jo sukupuuttoon syöty, ei niitä myöskään syödä sillä välin kun minä hoitelen sairasta koiraparkaa, joka on pelastanut meidän kummankin hengen paljon useammin kuin kerran."

III.

Mikään trusti ei ole toiminut ripeämmin kuin ystävysten. Kolmessa päivässä oli jokainoa tiedossa oleva kananmuna Dawsonista joutunut joitakin kymmeniä lukuunottamatta Smoken ja Shortyn käsiin.

Ne munatusinat, joita he eivät vielä olleet saaneet, olivat kahden henkilön hallussa. Toinen, jonka kanssa Shorty oli neuvotteluissa, oli intiaanivaimo, jonka tupa sijaitsi kummulla sairaalan takana.

"Tänään minä kiristän ne siltä", ilmoitti Shorty seuraavana aamuna. "Pese sinä astioita, Smoke. Tulen tuiskuna takaisin, ellen halkea harmiin hänelle rahoja pulittaessani. Miehistä selviäminen ei ole temppu eikä mikään. Mutta vihoviimeisen naisväki -- niiden taito tenätä vastaan ostajalle on suorastaan liikuttava."

Kun Smoke iltapäivällä palasi majaan, oli Shorty polvillaan lattialla ja hieroi linjamentilla Sallyn häntää, ja hänen ilmeensä näytti enemmän kuin epäilyttävän viattomalta.

"No, millainen on menestys ollut?" tiedusteli Shorty kylmäkiskoisesti usean minuutin mentyä.

"Ei kehuttava", vastasi Smoke. "Miten luonnisti sinua intiaanieukon luona?"

Shorty nyökäytti rehentelevästi päätään pöydällä olevaa peltikannua kohti, joka sisälsi munia. "Mutta maksoivat seitsemän dollaria kappale", tunnusti hän hierottuaan runsaan minuutin välillä koiran häntää. "Minä tarjosin lopuksi kymmenen dollaria", sanoi Smoke, "ja se sanoi jo myyneensä munansa. Näyttää pahalta, Shorty. Joku muukin on liikkeellä. Niistä kahdestakymmenestäkahdeksasta kananmunasta voi koitua meille paljon kiusaa. Näetkö, trustin menestys riippuu siitä, että saa käsiinsä jok'ainoan..."

Hän keskeytti lauseensa ja tuijotti toveriaan. Shortyssa oli tapahtunut ilmeinen muutos. Hän sulki linjamenttipullon, kuivasi hitaasti ja huolellisesti kätensä Sallyn turkkiin, kohosi pystyyn, käväisi majan nurkkauksella lämpömittaria tarkastamassa ja tuli takaisin. Hän puhui matalalla, ilmeettömällä, teennäisen kohteliaalla äänellä.

"Olepa ystävällinen ja sano minulle vielä kerta, miten paljon oli munia, joita mies kieltäytyi sinulle myymästä?" kysyi hän.

"Kaksikymmentäkahdeksan."

"Hm", sanoi Shorty itsekseen ja nyökäytti päätään hyväksyvästi. Sitten hän silmäili pidätetyllä suuttumuksella kamiinaa. "Smoke, meidän on hankittava uusi kamiina. Tuo on jo palanut rauskaksi, emmekä enää saa noetonta leivänmurua suuhumme sen tuprutukselta."

"Anna kamiinan olla aloillaan", käski Smoke, "ja sano, mitä mietit."

"Mitäkö mietin? Tahdotko tietää, mitä minä mietin? Siis, olepa hyvä ja katso kauniilla silmälläsi pöydällä olevaa kannua. Näetkö sen?"

Smoke nyökkäsi.

"Sanon sinulle erään seikan, vain yhden seikan. Tieteellisen täsmällisesti kannussa on kaksikymmentäkahdeksan munaa, ei enempää eikä vähempää, ja ne maksavat kukin seitsemän isoa, pyöreätä dollaria. Jos välttämättä haluat lisäselvitystä, olen nöyrin palvelijasi ja osaan sen sinulle antaa."

"Julista julki."

"Se roisto, jonka kanssa hieroit kauppoja, on kookas, romuluinen intiaani. Eikö niin?"

Smoke nyökkäsi ja jatkoi nyökäyttelyään joka kysymykseen.

"Mieheltä on puuttunut toinen poskenpuolikas, sen jälkeen kuin harmaakarhu sitä hiukan hyväili. Eikö niin? Hän on koirakauppias, niinhän? Hänen nimensä on Arpi-Jim. Enkö ole oikeassa? Oletko pysynyt perässä?"

"Tarkoitat, että olemme tarjonneet..."

"Kilpaa keskenämme. Ihan ihkasen varmasti. Se eukko on miehen vaimo, ja ne asuvat kummulla sairaalan takana. Minä olisin saanut ne kahden dollarin kappalehinnalla, ellet sinä olisi pistänyt sormiasi väliin."

"Samalla hinnalla olisin minäkin saanut", nauroi Smoke, "jos olisit pysynyt nahoissasi. Mutta se on aivan yhdentekevää. Nyt me tiedämme olevamme markkinain herroina. Se on pääasia."

Shorty käytti seuraavan tunnin kirjallisiin töihin: tuhenteli lyijykynännykeröllä kolme vuotta vanhan sanomalehden reunoja, ja mitä mutkikkaampia ja kuvakirjoituksellisempia hänen numeronsa olivat, sitä kirkkaammin hänen näkötaulunsa paistoi.

"Siinä se nyt on", sanoi hän lopuksi. "Mahtavaa! Uskotko. Annahan minun lukea lopputulos. Sinulla ja minulla on nyt yhteensä täsmälleen yhdeksänsataa seitsemänkymmentä kolme kananmunaa. Ne maksavat meille pilkulleen kaksituhatta seitsemänsataa kuusikymmentä dollaria, jos laskemme yhden kultahiekkaunssin kuudeksitoista dollariksi emmekä peri palkkaa hankkimisajasta. Jos annamme Wildwaterin maksaa kymmenen dollaria munasta, ansaitsemme kuusituhatta yhdeksänsataaseitsemänkymmentä dollaria puhdasta. Voimme sanoa sitä aritmetiikaksi, jos joku tulee kysymään sinulta sen nimeä. Ja minä saan puolet! Anna minun puristaa kättäsi, Smoke. Olen niin kiitollinen, että kiitollisuus kuohuu kuolana suustani."

IV.

Kello yhdentoista aikaan Smoke havahtui makeimmasta unestaan ravisteluun ja näki Shortyn, jonka turkki uhosi raikasta pakkasta ja käsi tuntui puistattavan kylmältä, kun se kosketti hänen poskeaan.

"Mitä sinä nyt?" murahti Smoke. "Onko Sallyn viimeinenkin karva lähtenyt?"