Part 12

"Minä Carluk. Minä hyvä siwash. Minä ymmärtää Boston-mies. Minä hyvin nälkä. Koko kansa hyvin nälkä. Koko kansa ei ymmärtää Boston-mies. Minä ymmärtää. Minä syödä nyt ruoka. Koko kansa syödä nyt ruoka. Me ostaa ruoka. Me paljon kulta. Ei kukaan ruoka. Kesä ei tulla yksi ainoa lohi Milk River. Talvi ei tulla yksi ainoa peura. Ei kukaan ruoka. Minä puhuu koko kansa puolesta. Minä sanoo, Boston-mies tulee Yukon. Boston-mies paljon ruoka. Boston-mies tahtoa kulta. Me ottaa kulta, Yukon, Boston-mies antaa ruoka."

Hän alkoi kuihtuneilla sormillaan hapuilla vyöstään ottamansa kukkaron vetorihmaa.

"Te pitää liian suuri melu", ärähti Shorty vihaisena. "Sano naisille, sano pikkulapsille, kita kiinni!"

Carluk kääntyi ja sanoi jotakin uliseville naisille. Muut nuoret miehet, jotka olivat kuunnelleet, huusivat jotakin käskevällä äänellä, naiset vaikenivat vähitellen ja tyynnyttelivät lapsia. Carluk lakkasi kopeloimasta kukkaronnuoraa ja kohotti sormiaan monta kertaa perätysten.

"Kansa kuolla", sanoi hän.

Smoke luki hänen merkeistään, että heimosta oli kuollut seitsemänkymmentäviisi nälkään.

"Minä ostaa ruoka", sanoi Carluk, jonka oli nyt onnistunut saada kukkaronsa auki ja vetää esiin iso kimpale raskasta metallia. Muut seurasivat hänen esimerkkiään, ja joka taholla näkyi samanlaisia kimpaleita. Shorty siristeli silmiään.

"Kuparia! Raakaa punaista kuparia! Ja ne luulevat sitä kullaksi!" huudahti hän.

"Ja ne kurjat ovat panneet kaiken toivonsa siihen", mutisi Smoke. "Katsohan. Tuokin kimpale painaa neljäkymmentä naulaa. Niillä on satoja nauloja, ja ne ovat raahanneet kuparia mukanaan, vaikka tuskin pysyvät jaloillaan. Kuulehan, Shorty. Meidän pitää antaa niille ruokaa."

"Hm, se on helppoa sanoa. Mutta mitä sanoo laskento? Meillä on kuukauden muona, siis kolmekymmentä kertaa kuusi eli satakahdeksankymmentä ateriaa. Intiaaneja on kaksisataa, jokaisella erinomaisen hyvä ruokahalu."

"Meillä on koiranruokaa", vastasi Smoke. "Parisataa naulaa kuivattua lohta lienee hyvä lisäannos. Meidän pitää tehdä se. Ne ovat turvanneet koko olemassaolonsa valkoiseen mieheen."

"Se on totta, emmekä voi antaa heidän pettyä siinä", myönsi Shorty. "Mutta meillä on nyt edessämme kaksi epämiellyttävää tehtävää, joista toinen on kaksi kertaa epämiellyttävämpi toista. Toisen meistä on heti kiireen vilkkaa palattava Mucluciin uutta varastoa noutamaan. Toisen täytyy jäädä tänne hoitamaan noita sairaita vintiöitä, jolloin hänet hyvin todennäköisesti syödään."

Smoke arvioi heidän kulkemansa tien pituutta ja voimiaan. "Minä olen siellä huomisiltana", sanoi hän.

"All right", ilakoi Shorty. "Ja minä jään tänne syötäväksi."

"Mutta aion ottaa kalan kullekin koiralle", selitti Smoke, "ja yhden aterian itselleni."

"Hyvä, sen sinä totisesti tarvitsetkin, jos olet huomisiltana Muclucissa."

Smoke selosti ohjelman, Carluk tulkitsi. "Tehkää tuli, oikein iso tuli", kuului loppulause. "Muclucissa on paljon Boston-miehiä. Boston-miehet ovat oikein hyviä. Boston-miehillä on paljon ruokaa. Viiden yön kuluttua minä palaan ja tuon ruokaa. Tämä mies tässä on nimeltään Shorty. Hän on minun oikein hyvä ystäväni. Hän jää luoksenne. Hän on mahtava herra -- ymmärrättekö?"

Carluk nyökkäsi myöntäen.

"Kaikki ruoka jää tänne. Shorty jakaa ruokaa. Hän on mahtava herra -- ymmärrättekö?"

Carluk tulkitsi, ja intiaanit nyökkäsivät päästäen käheillä äänillään hyväksyvän huudon.

III.

Kello oli neljänneksen yli puoliyön. "Annie Minen" iso sali oli täynnä väkeä, ja suhisevat kamiinat, joita ilmanvaihdon puute auttoi, paahtoivat avaran huoneen kuumaksi kuin horna. Pelimarkat kilisivät ja _crap_-pöydän äärestä kuuluva pelimeteli muodosti yksitoikkoisen perussävelen, jota puheensorina säesti: miehiä istui ja seisoi keskustelemassa ryhmissä tai kaksi, kolme yhdessä. Kullanpunnitsijoilla oli kova kiire vaakojensa ääressä, sillä kultahiekka kävi rahasta, ja jokainen tiskin luona juotu maljakin oli maksettava punnitsijoille.

Huoneen seinät olivat tervatuista hirsistä, joita vielä peitti kaarna, ja hirsien välistä erotti selvästi jäkälätilkkeen. Tanssisalista, jonne vievä ovi oli auki, kuului erään virginialaisen _reelin_ iloinen sävel, jota soitettiin pianolla ja viululla. Aivan äsken oli pidetty kiinalaiset arpajaiset, ja päävoiton saaja oli pannut saaliinsa vaakaan ja oli parhaillaan sitä juomassa puolenkymmenen hyvän veikon kanssa.

Cultus-George, pitkä, lujatekoinen Circle Cityn intiaani, nojasi hajamielisenä ja synkkänä seinään. Hän oli sivistynyt intiaani, mikäli valkoisen miehen tavoin eläminen on sivistystä, ja hän oli syvästi loukkaantunut, oli ollut jo kauan. Vuosikausia hän oli tehnyt työtä valkoisen miehen rinnalla kuin valkoiset miehet ja usein paremminkin kuin he. Hänellä oli samanlaiset housut kuin heillä ja samanlaiset vankat alushousut ja lämpöiset paidat. Hän prameili komealla kellollaan kuin he, kampasi lyhyet hiuksensa toiselle korvalliselle ja söi samanlaisia aterioita -- sianlihaa, papuja ja jauhoruokia, ja kumminkin häneltä kiellettiin heidän parhain nautintonsa ja palkintonsa: whisky. Cultus-George oli mies, joka ansaitsi rahaa. Hän oli tehnyt valtauksia, ostanut ja myynyt niitä. Hän oli ollut palkattuna osanottajana kullanetsintäretkillä ja oli itse varustanut samanlaisia retkikuntia. Nyt hän oli koirainvuokraaja ja tavaranvälittäjä. Hänen kukkaronsa pullotti kultahiekkaa. Hänellä oli varaa maksaa vaikka miten monta ryyppyä. Mutta silti ainoakaan kapakanisäntä ei tahtonut tarjoilla hänelle. Ainoastaan salaisia, kalliita kiertoteitä hän saattoi saada ryypyn. Hän oli tuntenut syvää katkeruutta tästä puolueellisuudesta jo vuosikausia. Ja tänä iltana hän oli erikoisen janoinen ja myrtynyt ja vihasi entistä katkerammin valkoisia miehiä, joiden kanssa hän niin sitkeästi kilpaili.

Virginia-_reel_ tanssisalissa päättyi hurjaan piirihyppyyn. Ja parit virtailivat juuri leveästä ovesta isoon saliin -- miehet turkeissa ja mokkasiineissa, naiset pehmeissä, ilmavissa valkopuvuissa,silkkisukissa ja tanssikengissä -- kun ulko-ovi revähti auki ja Smoke Bellew horjui menehtyneenä sisään.

Kaikkien silmät suuntautuivat häneen, ja melu alkoi hiljetä. Hän koetti puhua, veti käsistään kintaansa, jotka jäivät heilumaan hihnoihinsa, ja karisteli jääpuikkoja, joita oli muodostunut hänen partaansa viidenkymmenen mailin taipaleella. Hän seisahtui epäröiden, meni sitten tiskin ääreen ja nojasi kyynärpäänsä siihen.

Vain crap-pöydässä pelaava mies jatkoi arpanappuloittensa viskelyä ja huutamistaan, päätään kääntämättä: "Kas niin, kaikki kuutosia -- tulkaa nyt! Tulkaa nyt!"

"Mikä on, Smoke?" kysyi Matson, "Annie Minen" omistaja.

Äärimmäisellä ponnistuksella Smoke sai avatuksi suunsa. "Minulla on muutamia koiria tuolla ulkona -- kuolemanväsyneinä", sanoi hän sortuneella äänellä. "Menköön joku huolehtimaan niistä, sitten kerron, mistä on kysymys."

Muutamalla lyhyellä lauseella hän selosti tilanteen. Crapinpelaaja oli jättäen pöydälle rahansa ja yhä edelleen heltymättömät kuutosensa tullut Smoken luo ja virkkoi ensimmäisenä:

"Meidän on tehtävä jotakin. Selvä se. Mutta mitä? Teillä on ollut hyvä tilaisuus miettiä. Mikä on suunnitelmanne? Antaa kuulua."

"Niin", sanoi Smoke, "tällä tavoin olen ajatellut. Meidän on lähetettävä sinne pari kevyttä rekeä. Sanokaamme sata naulaa ruokaa kummassakin. Mutta heidän on pidettävä hoppua. Varminta on lähettää viisi sellaista rekeä heti ja parhaat, voimakkaimmat ja nopeimmat koirat. Mutta niiden on lähdettävä nyt aivan heti. Niiden tullessa perille ovat intiaanit onnellisimmassakin tapauksessa saaneet elää murua näkemättä kolme päivää. Ja kohta kun olemme saaneet nämä reet lähetetyksi, on meidän lähdettävä viemään raskaasti lastattuja rekiä. Vanhusten ja pikkulasten tähden menee ainakin viisi päivää, ennen kuin intiaanit ovat täällä. No, mitä aiotte tehdä?"

"Panna toimeen keräyksen muonanostoa varten", sanoi crapinpelaaja.

"Minä maksan muonan", aloitti Smoke kärsimättömästi.

"Mitä vielä", keskeytti toinen. "Tämä ei ole vain teidän asianne. Se kuuluu meille kaikille. Noutakaa pesuvati. Se on minuutissa tehty. Ja tässä on vähän alkua."

Hän veti taskustaan raskaan kultapussin, avasi sen ja antoi karkean kultahiekan ja pienten kultakimpaleitten virrata siitä vatiin. Muuan vieressä seisova mies tarttui kiroten pussin suuhun estäen kullan valumasta. Seitsemän, kahdeksan unssia oli jo ennättänyt juosta vatiin.

"Tule järkiisi", huudahti hän. "Et sinä ole ainoa kultapussin omistaja. Päästä minutkin vuorooni."

Miehet tunkeilivat kilvan vadin ääreen antamaan avustustaan, ja kaikkien saatua tahtonsa toteutetuksi Smoke nosti raskasta vatia molemmin käsin ja hymyili.

"Tällä saa heimolle muonaa koko talveksi", sanoi hän. "Nyt on vain hankittava koirat. Viisi kevytkäpäläistä valjakkoa."

Ehdotettiin kymmenkuntaa valjakkoa, ja koko kullankaivajaleiri piti suukopua ja väitteli, hyväksyi ja hylki, aivan kuin se olisi ollut erikoinen varta vasten asetettu komitea.

"Vai teidän vetohärkänne tässä!" sai pitkä Bill Haskell kuulla.

"Ne jaksavat vetää", kerskasi Bill loukkautuneena.

"Jaksavat kyllä", myönnettiin. "Mutta niillä ei ole vauhtia ruumiissaan, ei puolen sentin edestä. Sen ne ovat lastanneet raskaihin kuormiin."

Kohta kun jokin valjakko oli valittu, läksi sen omistaja puolenkymmenen avustajan kanssa sitä valjastamaan ja matka valmistuksia tekemään.

Eräs koirainomistaja tarjosi koiriaan, mutta pyysi anteeksi sitä, ettei voinut ruveta niiden ajajaksi, kun hänen kätensä oli siteissä. Sen valjakon Smoke otti nimiinsä välittämättä muiden väitteistä, että hän oli liiaksi rasittunut.

Viisi valjakkoa oli valittu, ja niitä valjastettiin ja kuormitettiin parhaillaan, mutta komitea oli hyväksynyt vain neljä ajomiestä.

"Onhan Cultus-George", huudahti joku. "Hän on nopea ajaja ja virkeä ja levännyt."

Kaikkien katseet kääntyivät intiaaniin, mutta hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, eikä hän virkkanut mitään.

"Te saatte ottaa yhden valjakon", sanoi Smoke hänelle.

Pitkä intiaani ei vastannut vieläkään. Kaikkien läpi sävähti kuin sähkövirta, tietoisuus siitä, että jotakin epämiellyttävää tulisi tapahtumaan. Syntyi nopeaa liikehtimistä, kaikki kerääntyivät piiriin Smoken ja Cultus-Georgen ympärille. Ja Smoke ymmärsi, että hänet oli äänettömällä sopimuksella valittu toveriensa edustajaksi siinä, mitä nyt tapahtui ja tapahtuisi. Hän oli suuttunut. Hänestä oli käsittämätöntä, että joku ihminen, joka oli ollut läsnä vapaaehtoisessa avunkeräyksessä, saattoi omalta kohdaltaan kieltäytyä. Sittemmin osoittautui myöskin, ettei Smoke ymmärtänyt syytä Cultus-Georgen menettelyyn -- hän ei voinut uneksiakaan, että intiaani oli vapaa ahneudesta.

"Luonnollisesti te otatte valjakon", sanoi Smoke.

"Paljonko maksatte?" kysyi Cultus-George.

Kaikki kullankaivajat päästivät uhkaavan murinan, ja heidän kasvonsa vääristyivät kiukusta. He tunkeutuivat intiaanin ympärille kädet nyrkissä tai sormet koukussa valmiina iskemään kiinni.

"Odottakaahan hetkinen, pojat", huusi Smoke. "Hän ei ehkä ymmärrä. Antakaa minun selittää hänelle. Kuulkaa, George. Ettekö käsitä, ettei kukaan ota maksua. He kaikki tekevät sen ilmaiseksi pelastaakseen kaksisataa intiaania kuolemasta nälkään." Hän vaikeni antaakseen sanojensa vaikuttaa.

"Miten paljon maksatte?" sanoi Cultus-George.

"Odottakaa, toverit! -- Kuulkaa, George. Koettakaahan ymmärtää, mikä on kyseessä. Ne nälkään nääntyneet ihmiset ovat omaa rotuanne. He kuuluvat toiseen heimoon, mutta ovat joka tapauksessa intiaaneja. Nyt olette nähnyt, mitä valkoiset miehet tekevät -- he ovat antaneet kultahiekkaansa, lainanneet koiransa ja rekensä ja kilpailevat siitä, kuka saa lähteä retkelle. Ainoastaan parhaat miehet pääsevät ensimmäisiä rekiä ohjaamaan. Katsokaahan tuota Paksua-Olsenia. Hän oli nostaa tappelun, kun häntä ei tahdottu päästää mukaan. Teidän tulisi olla ylpeä siitä, että kaikki ihmiset pitävät teitä ensimmäisen luokan koirainajajana. Tässä ei ole kysymys siitä, miten paljon, vaan siitä, miten nopeaan."

"Miten paljon?" sanoi Cultus-George.

"Lyökää se hengiltä! Halkaiskaa sen kallo! Kylvettäkää se tervassa ja höyhenissä!" sateli hurjia huudahduksia metelissä, mikä nyt syntyi.

Tämän myrskyn keskellä seisoi Cultus-George järkähtämättömänä, mutta Smoke tyrkki raivokkaimpia takaisin ja huusi:

"Odottakaa! Kuka täällä on käskijänä?" Meteli vaimeni. "Noutakaa köyttä", sanoi hän rauhallisesti. Cultus-George kohautti olkapäitään, ja hänen kasvolihaksensa värähtivät yrmeästi ja pilkallisesti. Hän tunsi valkoiset miehet. Hän oli vaeltanut kyllin kauan heidän keskuudessaan ja syönyt heidän jauhojaan ja sianlihaansa ja papujaan, niin että hän tiesi, mitä maata he olivat. He olivat lainkuuliaista väkeä. Sen hän tiesi varsin hyvin. He rankaisivat aina lainrikkojaa. Mutta hän ei ollut tehnyt mitään lainrikosta. Hän tunsi heidän lakinsa. Valkoisen miehen laki ei määrännyt rangaistusta niille, jotka tekivät palkasta työn ja pyysivät siitä korkean hinnan. Kaikki vaativat työstään palkan ja mahdollisimman korkean. Hän ei nyt tehnyt mitään muuta, ja sen hän oli oppinut heiltä itseltään. Lisäksi, ellei hän kelvannut heidän juomatoverikseen, ei hän myöskään kelvannut harjoittamaan hyväntekeväisyyttä heidän kanssaan.

Ei Smokella eikä muilla ollut aavistustakaan siitä, mitä liikkui Cultus-Georgen päässä ja mikä aiheutti hänen menettelynsä. He eivät tulleet ajatelleeksi, että he ymmärsivät Cultus-Georgen vaikuttimia yhtä vähän kuin tämä heidän. Heistä hän oli itsekäs elukka ja he samanlaisia hänen mielestään.

Kun köysi tuotiin, panivat pitkä Bill Haskell, Paksu-Olsen ja crapinpelaaja hyvin kömpelösti ja mielettömällä kiireellä silmukan intiaanin kaulaan ja viskasivat köyden kattoparrun yli. Kymmenkunta miestä tarttui roikkuvaan päähän valmiina vetämään. Cultus-George ei ollut nostanut sormeaankaan vastaan. Hän piti tätä kaikkea pelkkänä uhkailuna -- peijauksena. Valkoiset miehet olivat taitavia peijaamaan. Eikö poker ollut heidän mielipelinsä? Eivätkö he kauppoja tehdessään aina peijanneet vastapuolta?

"Odottakaa,", käski Smoke. "Sitokaa hänen kätensä. Eihän ole tarkoitus nostaa häntä köyttä kiipeämään."

Lisää pelottelua, ajatteli Cultus-George ja antoi vastustelematta sitoa kätensä selän taakse.

"Nyt teillä on viimeinen tilaisuus pelastaa henkenne", sanoi Smoke. "Suostutteko ajomieheksi?"

"Paljonko maksatte?" sanoi Cultus-George.

Ihmetellen itseään, että saattoi sen tehdä, ja samalla suuttuneena intiaanin suunnattomasta itsekkyydestä Smoke antoi merkin. Eikä Cultus-George ollut vähemmän ihmeissään tuntiessaan silmukan äkkiä kiristyvän ja nostavan hänet lattiasta. Silmänräpäyksessä hänen jäykkä ilmeensä katosi, ja hänen kasvonsa ilmaisivat nopeassa sarjassa hämmästystä, vihaa ja tuskaa.

Smoke katseli kärsien. Tämä oli hänelle uutta, hirveätä. Intiaanin ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti, sidotut kädet koettivat vapautua kahleistaan, ja kurkku korahteli tukehtuneesti. Äkkiä Smoke kohotti kätensä.

"Laskekaa alas!" käski hän.

Nurkuen rangaistuksen lyhyyttä miehet laskivat Cultus-Georgen köydessä lattialle. Hänen silmänsä olivat pullistuneet ja verestävät, eivätkä jalat tahtoneet kannattaa häntä, vaan hän horjahteli edestakaisin, yhä ponnistellen saadakseen kätensä vapaiksi. Smoke työnsi sormensa hänen kaulansa ja köyden väliin höllentäen silmukkaa. Cultus-Georgen rinta kohoili voimakkaasti, ja hän alkoi vähitellen saada henkeä.

"Rupeatteko ajomieheksi?" kysyi Smoke.

Cultus-George ei vastannut. Hän veti jälleen henkeään.

"Niin, me valkoiset miehet olemme hirviöitä", sanoi Smoke hetken kuluttua harmissaan osasta, jota oli joutunut esittämään. "Me voimme myydä sielummekin kullasta, mutta joskus me unohdamme itsemme, alttiina vaikka mihin, ja teemme mitä tahansa, välittämättä siitä, mitä se meille maksaa. Ja silloin ei ole hyvä leikitellä kanssamme. Me tahdomme nyt tietää: lähdettekö mukaan ajomieheksi?"

Cultus-George taisteli itseään vastaan. Hän ei ollut pelkuri. Kenties pelottelu oli nyt saavuttanut äärimmäisen rajansa, ehkä hän oli hullu, jos antoi myöten? Ja hänen miettiessään kidutti Smokea salainen levottomuus, että itsepäinen villi antaisi hirttää itsensä härkäpäisyydessään.

"Miten paljon maksatte?" sanoi Cultus-George.

Smoke kohotti kättään merkiksi.

"Minä lähden", sanoi Cultus-George hyvin nopeasti, ennen kuin silmukka ehti kiristyä.

IV.

Shorty kertoi sittemmin "Annie Minessä":

"Ensimmäisenä apuretkikunnasta saapui perille Cultus-George veijari, kolme tuntia ennen Smoken rekeä, ja sitten tuli Smoke kauniina kakkosena. Mutta hetket olivatkin jo täpärällä silloin, kun kuulin Cultus-Georgen hoilaavan koirilleen vuorenharjanteella, sillä siunatun siwashit olivat jo syöneet mokkasiinini, kintaani, nahkahihnani ja puukontuppeni, ja jotkut heistä alkoivat jo katsella palavalla himolla minua -- koska olin heitä lihavampi."

"Entä Smoke? Hän oli kuitimpi kuin puolikuollut. Hän hääri hetkisen kaikkialla ja auttoi valmistamaan ruokaa kahdellesadalle nälkään nääntyvälle siwashille, kunnes nukahti polvilleen luullen sulattavansa lunta kasarissa. Annoin hänelle makuusäkkini, mutta enkös saanut kuin saanutkin, hitto soikoon, työntää häntä siihen, niin lopussa hän oli. Minä voitan varmasti hammastikut. Ja totisesti uskon, että koirat ansaitsivat ne kuusi lohta, jotka Smoke antoi niille päivällisaikaan."

HYLKIÖ

I.

"Ptruu!" huusi Smoke koirilleen ja viskautui koko ruumiineen ohjaustankoa painamaan saadakseen reen pysähtymään.

"Mikä sinulla nyt on?" murahti Shorty. "Eihän sinun täällä tarvitse pelätä pulahtavasi veteen."

"Ei tarvitse, mutta katsohan jalanjälkiä tuolla oikealla", vastasi Smoke. "Luulin, ettei näillä main talvehtisi ketään."

"Ne ovat ensimmäiset ihmisjäljet, jotka täällä Nordbeskassa olemme tavanneet", virkkoi Shorty tarkastellen tietä, joka oli melkein kokonaan hautautunut pari jalkaa paksuun nietokseen ja erosi kohtisuorasti joesta suuntautuen sitten pienen lännestä tulevan joen suulle. "Siitä on nähtävästi kulkenut kauan aikaa sitten joku saalistaan vetävä metsästäjä."

Smoke lakaisi kädellään kevyttä lunta, aprikoi hetken, lakaisi jälleen ja lakkasi taas hetkeksi. "Ei", sanoi hän. "Tästä on kulkenut väkeä kumpaankin suuntaan, mutta viimeksi ylös tuonne joelle. Keitä ne lienevätkin, ne ovat nyt siellä -- se on aivan varmaa. Ketään ei ole kulkenut tästä moneen viikkoon. Mitä ne mahtanevat tehdä siellä koko ajan? Senpä juuri tahtoisin tietää."

"Ja minä tahtoisin tietää, mihin yövymme", sanoi Shorty ja silmäili epäilevästi luoteista taivaanrantaa, missä iltapäivänhämärä oli pimenemässä yöksi.

"Seurataan jälkiä tuonne joelle", sanoi Smoke. "Siellä on runsaasti polttopuuta. Voimme leiriytyä milloin tahansa."

"Mutta ajattele muonavarojamme! Ajattele koiria!" tenäsi Shorty. "Ajattele ... no, all right, menköön syteen tai saveen. Tahtosi tapahtukoon."

"Se ei pitennä matkaa päivälläkään", vakuutti Smoke. "Siitä tulee kenties vain mailin lisäys."

"Ihmiset ovat kuolleet mailia lyhyemmilläkin matkoilla", vastasi Shorty ja ravisti päätään synkän alistuvasti. "Mutta minkäs sille voi, että maailmassa on murheitakin. Jaloillenne, senkin arkakäpälät -- jaloillenne! Hei, Bright! Hei!"

Johtajakoira totteli, ja koko valjakko alkoi ponnistella eteenpäin pehmeässä lumessa.

Se oli raskasta työtä. Sekä miehet että koirat olivat eläneet monta päivää niukalla ruoalla eivätkä olleet oikeissa voimissaan. He noudattelivat tosin joen äyrästä, mutta se oli niin jyrkkä, että kulku oli yhtämittaista vaivalloista kapuamista. Ja korkeat kallioseinämät puristuivat pian niin lähelle toisiaan, että heidän matkansa kävi ahtaan rotkon pohjaa pitkin. Illan hämärä muuttui korkeiden vuorten välissä melkein pimeäksi.

"Tämä on sadin", sanoi Shorty. "Kaikki näyttää epäilyttävältä. Pohja on ontto. Täällä ei meille kunnian kukko laula."

Smoke ei vastannut, ja puoli tuntia he ponnistelivat ääneti eteenpäin.

"Minä kuulen nyt kuiskauksia omasta kallostani", sanoi Shorty viimein. "Kuulen aivan selvästi ääniä, ja sanon sinullekin, mitä ne puhuvat, jos kuunnella tahdot."

"Anna kuulua", sanoi Smoke.

"Niin, ne sanovat suoraan, ettemme milloinkaan pääse tältä rotkotieltä, emme monessakaan päivässä. Jäämme tänne virumaan, vieläpä hyvin pitkäksi aikaa."

"Eivätkö ne puhu mitään muonasta?" kysyi Smoke jurosti. "Meillä ei ole evästä moneksi päiväksi."

"Eivät hiiskahdakaan siitä. No, ehkäpä silti selviydymme. Mutta yhden seikan sanon sinulle, Smoke, suoran ja selvän. Syön koirista minkä tahansa, mutta Brightiä en. Sen minä rauhoitan. Sitä en saata pettää."

"Piristyhän, poikaseni", sanoi Smoke toiveikkaasti. "Minun vihjeelläni on nyt sananvuoro. Se vakuuttaa minulle, ettei ainoatakaan koiraa tarvitse syödä, vaan että me kaikki kohennumme lihaviksi ja pulskiksi jälleen, joko pistäen poskeemme hirven tai peuran tai paistettuja viiriäisiä."

Shorty niiskautti ylenkatseellisesti, ja taas tuli neljännestunnin vaitiolo.

"Kas niin, siinä on ensimmäinen murheen merkki", sanoi Smoke ja osoitti eteensä lumeen.

Shorty jätti ohjaustangon ja tuli hänen luokseen, ja kumpikin jäi katselemaan tiellä makaavaa miehen ruumista.

Mies oli kyljellään, kuoliaaksi jäätyneenä ja jäykkänä. Ruumiin päällä ei ollut lunta, niin että se ilmeisesti ei ollut maannut siinä pitkää aikaa.

"Oli yleinen lumisade kolme päivää sitten", sanoi Shorty.

Smoke nyökkäsi, kumartui kuolleen puoleen, käänsi sitä hiukan ja osoitti luodinreikää ohimossa. Hän silmäili ympärilleen ja nyökäytti päätään lumessa olevaa revolveria kohti.

Sadan metrin päässä he tapasivat toisen ruumiin, joka makasi suullaan tiellä. "Kaksi seikkaa on selvänä", sanoi Smoke. "Ne ovat lihavia. Kyseessä ei siis ole nälänhätä. Eivätkä ne ole löytäneet mitään erikoista, muuten ne eivät olisi tehneet itsemurhaa."

"Jos ovatkaan sitä tehneet", epäili Shorty.

"Varmasti ovat tehneet. Täällä ei ole kenenkään muun jälkiä kuin heidän, ja kummankin kasvoissa on ruudinsavua." Smoke astui askelen sivulle ja osoitti kenkänsä kärjellä revolveria, joka oli painunut kuolleen alle lumeen.

"Minusta tuntuu, ettemme ole vielä kunnolla alussakaan. No, entä miksi nuo molemmat lihavat veijarit ovat ottaneet itsensä hengiltä?"

"Kun olemme saaneet sen tietää, silloin on meillä selko koko tarinasta", vastasi Smoke. "Jatketaan matkaa. Pimenee."

Oli pilkkopimeä, kun Smoken lumikengät törmäsivät ruumiiseen, niin että hän kompastui. Hän kaatui poikittain rekeen, jossa oli vielä toinen ruumis. Ja kun hän oli pudistanut lumen niskastaan ja raapaissut tikulla tulta, he näkivät kolmannen ruumiin, joka makasi viltteihin käärittynä puoleksi kaivetun haudan partaalla. Ennen tikun sammumista he havaitsivat vielä puolikymmentä hautaa.

"Huh-huh!" sanoi Shorty väristen. "Itsemurhaajaleiri. Jok'ainoa hyvässä lihassa. Ne ovat varmasti hengettöminä -- koko seurue."

"Ei, katsohan tuonne", Smoke tähysti pientä, kauempaa tieltä tuikkivaa tulta. "Ja tuolla on toinen tuli -- ja tuolla kolmas. Tule, mennään sinne."

Enempää ruumiita he eivät tavanneet tiellä, ja vaellettuaan muutamia minuutteja kovaksitallattua tietä he saapuivat leiriin.

"Niitä on koko seurakunta", kuiskasi Shorty. "Ainakin kaksikymmentä hirsimajaa. Eikä ainoatakaan koiraa. Eikö se ole kummallista?"

"Se selittää asian", kuiskasi Smoke innostuneena vastaukseksi. "Tämä on Laura Sibleyn retkikunta. Etkö muista? Ne tulivat viime syksynä Yukonia ylös 'Port Townsendissa'. Jatkoivat levähtämättä matkaansa Dawsoniin. Höyrylaivan on täytynyt laskea heidät maihin tämän joen suuhun."

"Tosiaan, nyt muistan. Ne olivat mormoneja."

"Eivät, vaan vegetariaaneja, kasvissyöjiä." Smoke hymähti. "Ne eivät tahtoneet syödä lihaa eivätkä käyttää vetokoiria."

"No, ja seuraukset alkavat ilmetä. Minä tiesin, että heissä oli jotakin hassua. Ja samainen Laura Sibley oli ottanut viedäkseen heidät suoraan sellaiselle paikalle, että jok'ainoasta tuli miljoonamies."

"Niin, hän oli heidän tietäjättärensä -- näki näkyjä ja ennusti."

"St -- kuuntele!"