Part 11

Oli vaikea urakka liukua metrin verran alas, kääntyä ja pysähtyä; mutta vielä kovemmalle otti Smoken, sillä hänen oli edelleen maattava suullaan ja pysyteltävä asennossa, mikä kävi joka silmänräpäykseltä raskaammaksi hänen lihaksilleen. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin hän olisi liukunut syvyyteen, kun köysi kiristyi ja hän näki seuralaisensa kasvot. Hän pani merkille toisen kasvojen keltaisen kalpeuden ja mietti, miltähän hänen oma ihonsa näytti.

"Ä-ä-älkää välit-täkö mi-mi-nusta", sanoi pikkumies hampaat kalisten. "En minä pelkää. Ne ovat vain minun ki-ro-tut her-mo-ni. Mi-mi-nuutin kuluttua olen ta-aas ta-sa-painossa."

Smoke näki hänen kyyröttävän hartiat polvien välissä, vavisten ja poissa suunniltaan, pitäen toisella kädellä köydestä, samalla kun hän toisessa olevalla puukolla hakkasi ja kaivoi jäähän koloja kantapäilleen.

"Carson", sanoi Smoke läähättäen, "te olette karhu, todellinen karhu."

Hymy, jonka hän sai vastaukseksi, oli jähmettynyt ja surumielinen. "En ole milloinkaan kyennyt olemaan korkeilla paikoilla", selitti Carson. "Se lamauttaa minut aina. Ehkäpä suotte, että istun täällä hetkisen ja selvittelen päätäni. Sitten syvennän jalansijojani, niin että voin hinata teidät ylös."

Smoken sydän ailahti lämpimästi. "Kuulkaahan, Carson. Teidän pitää tehdä vain yksi temppu: katkaista köysi. Ette voi millään keinoin saada minua ylös, ja on mieletöntä, että me molemmat tuhoudumme."

"Vaiti!" kuului loukkaantunut vastaus. "Miksi puhutte järjettömyyksiä?"

Smoke saattoi vain huomata, että suuttumus oli hyväksi toisen hermoille. Hänelle itselleen tuotti hermojajäytävää jännitystä se, ettei hän voinut tehdä muuta kuin maata suullaan jäässä koetellen pidellä siitä kiinni.

Puuskuttava ja nopea huuto: "Pitäkää kiinni!" varoitti häntä. Kasvot jäätä vasten painettuina hän ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen paikoillaan, tunsi köyden löyhtyvän ja tiesi, että Carson oli liukumassa alas häntä kohti. Hän ei tohtinut katsoa ylös, ennen kuin tunsi köyden kiristyvän ja arvasi toisen jälleen pysähtyneen.

"Se kävi sangen helposti", sanoi Carson kalisevin hampain. "Tulin alas toista metriä. Odottakaahan. Minun on hakattava uudet jalkatuet. Jos tuo kirottu jää ei olisi niin sulaa, olisimme jo turvassa."

Pitäen vasemmalla kädellään köyttä niin kireällä kuin oli tarpeen, jotta Smoke pysyi tasapainossa, pieni mies takoi ja iski jäätä oikealla. Meni kymmenen minuuttia.

"Nyt saatte kuulla, mitä olen tehnyt", huusi Carson alas. "Olen hakannut jalka- ja käsituet teille viereeni. Aion kiskoa köydestä hiljaa ja koreasti, ja pitäkää te samalla kovasti kiinni seinämästä ja hillitkää vauhtia. Ennen kuin ryhdyn teitä tänne hinaamaan, on teidän päästävä kantamuksestanne. Ymmärrättekö?"

Smoke nyökkäsi ja avasi äärimmäisen varovasti kantamuksensa hihnat. Hartioitaan nytkäyttäen hän vapautui taakasta, jonka Carson näki liukuvan jäävallia ja sitten katoavan.

"Nyt nakkaan omani saman tien", huusi hän Smokelle. "Pysykää rauhallisena -- hetkinen kärsivällisyyttä."

Viiden minuutin kuluttua alkoi nousu. Kuivattuaan kätensä hihojensa sisäpuoleen Smoke ryhtyi kiipeämään köyden varassa, jota Carson kiskoi ylös. Pelkin omin avuin hän ei olisi päässyt hievahtamaankaan. Kun hän oli päässyt kolmanneksen nousumatkasta, jyrkkeni rinne ja jää koveni ja hän tunsi köyden höltyvän. Liikkuminen kävi yhä vaikeammaksi. Oli mahdoton tehdä mitään. Hänen epätoivonvimmaiset ponnistuksensa eivät voineet estää tuhoa, ja hän tunsi rupeavansa liukumaan alas.

Smoke tunsi köyden kiristyvän Carsonin turhaan ponnistellessa, sitten hänen vauhtinsa kiihtyi, ja liukuessaan ohi entisen paikkansa ja jäävallin yli hän näki viimeisen vilahduksen Carsonista, joka harasi kuin mieletön käsin ja jaloin vastaan estyäkseen liukumasta. Kierähtäessään jäävallin yli Smoke suureksi hämmästyksekseen tunsi putoamisensa keskeytyvän. Köysi hillitsi hänen vauhtiaan hänen laahautuessaan jyrkkää rinnettä, joka äkkiä päättyi, niin että hän pysähtyi uuteen komeromaiseen syvennykseen toisen jäävallin reunamalle.

Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Smoke tunsi köyden liikahtavan.

"Mitä te teette?" huusi hän.

"Lisää jalan- ja kädensijoja", kuului vapiseva vastaus. "Odottakaa hiukan. Hinaan teidät tänne ylös y-y-ykskaks. Älkää välittäkö puheestani. Olen vähän hermostunut. Mutta muuten olen all right. Odottakaahan, niin saatte nähdä."

"Te kannattelette minua pelkillä käsivoimillanne", kiihkoili Smoke. "Ennemmin tai myöhemmin te liu'utte perästäni, kun jää sulaa. Teillä on vain yksi tehtävä -- köysi poikki. Totelkaa minua! Turhaa on meidän molempain tuhoutua. Ettekö käsitä? Te olette maailman suurin pikkumies, mutta nyt te olette tehnyt kaiken voitavanne. Köysi poikki!"

"Kitanne kiinni. Tällä kertaa kaivan niin syvät kolot, että voin hinata vaikka hevosvaljakon ylös."

"Olette jo kylliksi minua retuuttanut", vannoi Smoke. "Antakaa minun huristaa..."

"Miten monta kertaa olen teitä retuuttanut?" kysyi Carson tiuskaisten.

"Hyvin monta kertaa, joista jok'ainoakin on ollut liikaa. Olette itse laahautunut koko ajan alas."

"Ja samalla olen koko ajan ottanut oppia tätä leikkiä varten. Minä aion retuuttaa teitä, kunnes pääsemme pälkäästä. Ymmärrättekö, mitä se merkitsee? Hyvä Luojamme tiesi tehtävänsä, kun laati minut näin keveäksi. Ja nyt suu kiinni! Minulla on kiire."

Monta minuuttia meni hiljaisuudessa. Smoke kuuli veitsen kilahtelevat iskut, ja tuon tuostakin vyöryi jääsiruja ylemmän jäävallin reunalta hänen päälleen. Hänen oli jano, ja painautuen vatsalleen hän sieppasi suuhunsa jääsiruja ja nieli niistä sulaneen veden.

Hän kuuli huokauksen, joka paisui epätoivon ähkäisyksi, ja tunsi köyden höltyvän. Mutta se kiristyi kohta jälleen. Hän katseli valppaasti jyrkälle rinteelle ja näki puukon luisuvan terä edellä häntä kohti. Hän painoi poskensa sen tielle, värähti tuskasta, kun se tunkeutui lihaan, mutta painoi poskeaan entistä lujemmin jäähän, kunnes tunsi puukon pysähtyneen.

"Voi minua viheliäistä", kuului valittava ääni.

"Ei lainkaan hätää, se on minulla", vastasi Smoke.

"Kuulkaahan nyt, odottakaa! Minulla on kerä nuoraa taskussani. Lasken sen vierimään teille, että voitte lähettää veitsen ylös."

Smoke ei vastannut. Hän kamppaili ajatuksia vastaan, jotka ahdistivat häntä kuin myrsky.

"Hei! Nyt nuora tulee. Huutakaa, kun olette saanut sen käsiinne."

Nuoran päähän kiinnitetty pieni kynäveitsi liukui jääseinämää alas. Smoke tarttui siihen, avasi sen isomman terän nopeasti hampaillaan ja toisella kädellään ja tuli vakuutetuksi siitä, että se oli terävä. Sitten hän solmi puukon nuoran päähän.

"Vetäkää!" huusi hän.

Hän näki selvästi, miten puukko kohosi. Mutta hän näki vielä enemmän -- peloissaan olevan, mutta murtumattoman pikkumiehen, jonka hampaat kalisivat kuin kuumeessa ja jonka päätä pyörrytti, mutta joka taisteli kuvotustaan ja huimaustaan vastaan ja suoritti sankaritekoa. Sen hetken jälkeen, jolloin oli tutustunut Shortyyn, Smoke ei ollut näin nopeasti oppinut pitämään toisesta ihmisestä. Ja sitten hän tarkasteli kylmäverisesti heidän tilannettaan. Tästä oli molempain mahdoton pelastua. Hitaasti, mutta varmasti he liukuivat kuiluun, ja juuri hänen suurempi painonsa veti pikkumiestä. Pikkumies saattoi takertua jäähän kuin kärpänen. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän jo päässyt vaarasta.

"Hurraa!" kajahti ylemmältä jäävallilta. "Nyt pääsemme täältä kädenkääntämällä."

Hirveä taistelu, jolla Carson koetti pakottaa ääntään iloiseksi ja toiveikkaaksi, sai Smoken tekemään päätöksensä.

"Kuulkaa", sanoi hän lujalla äänellä ja koetti turhaan karkottaa Joy Gastellin kuvaa mielestään. "Lähetin puukon teille, että voisitte pelastaa itsenne. Onko se teillä? Minä aion katkaista köyden kynäveitsellä. Vain toinen meistä voi pelastua. Käsitättekö?"

"Molemmat tai ei kumpikaan", kuului karski, jos kohta vapiseva vastaus. "Jos tahtoisitte pitää kiinni vielä yhden minuutin..."

"Olen pitänyt kiinni jo liian kauan. Minä en ole naimisissa. Minulla ei ole ihastuttavan laihaa vaimoa eikä pienokaisia eikä omenapuita, jotka odottaisivat minua. Ymmärrättekö?"

"Odottakaa! Jumalan tähden, odottakaa!" huusi Carson. "Ette saa tehdä sitä. Antakaa minun koettaa pelastaa teidät. Olkaa tyyni, poikaseni. Me pelastumme. Minä hakkaan sellaisia jalansijoja, että niiden nojassa voisitte nostaa vaikka parivaljakon vaunuineen."

Smoke ei vastannut. Ääneti ja verkalleen hän viilteli veitsellä, kunnes yksi köyden kolmesta punoksesta katkesi.

"Mitä te teette?" huusi Carson epätoivoissaan. "Jos katkaisette köyden, en anna sitä teille milloinkaan anteeksi -- en milloinkaan. Molemmat tai ei kumpikaan, sanon minä! Odottakaa! Jumalan nimessä!"

Tuijottaessaan katkenneeseen punokseen, joka riippui viiden tuuman päässä hänen silmistään, Smoke joutui lamauttavan kauhun valtaan. Hän ei tahtonut kuolla, hän ei halunnut syöksyä tuonne kimaltelevaan syvyyteen, ja hänen pelon täyttämät aivonsa takertuivat ajan voittamisen turhaan toivoon. Tämä tuska sai hänet antautumaan.

"All right", huusi hän. "Minä odotan. Tehkää voitavanne. Mutta sen sanon teille, Carson, että katkaisen köyden, jos alamme kumpikin jälleen liukua alas."

"Tuhmuuksia. Jos alamme liikkua, niin se tapahtuu ylöspäin. Olen jo saanut valmiiksi verrattoman syvennyksen toiselle jalalle. Säästäkää nyt suutanne ja antakaa minulle työrauha."

Minuutit kuluivat hitaasti. Smoken kaikki sielunvoimat keskittyivät erääseen sormeen, jonka kynnenjuurta pakotti sietämättömästi. Hänen olisi pitänyt leikata se pois jo aamulla, arveli hän --- sitä oli pakottanut jo silloin ... ja hän päätti leikata sen pois, heti kun pääsi kuilusta. Sitten hän jatkoi sormen ja kynnen katselemista ja kehitteli uuden ajatussarjan. Minuutin tai parhaassa tapauksessa muutaman minuutin kuluttua olisi tuo kynnen juuri ja sormi, joiden rakenne oli niin taidokas ja joissa nyt vielä oli niin ihmeellinen voima, vain osanen murskautunutta ruumista tuolla syvyydessä, rotkon pohjassa. Hän tuli tietoiseksi pelostaan ja vihasi itseään. Karhunlihan syöjät olivat tukevampaa tekoa. Katkeruutensa ja itsehalveksintansa vallassa hän alkoi jälleen viillellä köyttä veitsellä. Mutta kauhu tempaisi hänen kätensä takaisin ja painoi hänet jälleen liukasta rinnettä vasten.

Läähätys, voihkaus ja köyden äkillinen höltyminen varoittivat häntä. Hän alkoi liukua. Se tapahtui hyvin hitaasti. Köysi kiristyi, mutta hän liukui edelleen. Carson ei jaksanut pidättää häntä, vaan luisui mukana. Smoken kengänkärjet, joilla hän harasi kaikin voimin vastaan, kohtasivat äkkiä tyhjän ilman, ja hän arvasi kuilun ammottavan alla. Hän tiesi myös, että seuraavassa silmänräpäyksessä hänen putoava ruumiinsa tempaisi Carsonin kerallaan.

Huumautuneena ja epätoivoisena, koko elämänvoimallaan ja -tahdollaan hän yhdessä leimahtavassa silmänräpäyksessä, joka täytti hänet värisyttävällä hyvän ja pahan, oikean ja väärän tietoisuudella, painoi veitsenterän köyteen, näki punosten katkeavan, tunsi liu'untansa kiihtyvän ja sitten putoavansa.

IV.

Hän ei tietänyt, mitä sen jälkeen tapahtui. Hän ei ollut tiedoton, mutta se tapahtui liian nopeasti ja odottamatta. Sen sijaan, että olisi pudonnut ja murskautunut kuoliaaksi, hän tunsi melkein kohta jalkojensa sattuvan veteen, ja samassa hän oli kokonaan vedessä, joka roiskahti kylmänä vihmana hänen kasvoilleen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että kuilu oli matalampi kuin hän oli luullutkaan ja että hän oli päässyt hengissä pohjaan. Mutta hän huomasi heti erehtyneensä. Toiseen seinämään oli kymmenkunta jalkaa. Hän oli jääseinämän kielekkeellä, sulavan veden muodostamassa kallioammeessa -- vedessä, jota valui ja tippui yläpuolella olevalta jäävallilta. Se oli uurtanut ammeen kiveen. Siinä, missä hän istui, oli vettä kahden jalan syvyydeltä, ja se ulottui reunoihin asti. Hän kurkisti partaan yli kapeaan kuiluun, jonka pohjassa kuohui virta monta sataa jalkaa hänen allaan.

"Voi, minkä tähden sen teitte?" kuului valittava ääni ylhäältä.

"Kuulkaa", huusi hän. "Olen aivan eheä. Istun kaulaani myöten vesilätäkössä. Ja täällä ovat meidän kummankin kantamukset. Otan ne huostaani. Jos liu'utte alas, koettakaa jarruttaa vastaan, täältä saavutatte sataman. Mutta te pääsette kyllä ylös. Menkää hirsihökkelille. Siellä on joku. Näin savun. Hankkikaa köyttä tai jotakin sentapaista ja tulkaa sitten onkimaan minut ylös."

"Puhutteko aivan tosissanne?" kysyi Carson epäuskoisesti.

"Niin totta kuin elän. Mutta koettakaapa kiiruhtaa, muuten palellun kuoliaaksi."

Smoke piti itseään lämpimänä potkimalla uurteen reunajäähän. Johdettuaan siten veden ammeesta hän kuuli etäisen huudon, joka ilmoitti Carsonin päässeen huipulle.

Sitten Smoke kuivaili vaatteitaan. Ilta-aurinko paahtoi hänen päälaelleen, ja hän riisui tamineensa, väänsi niistä veden ja levitteli ne ympärilleen. Hänen tulitikkurasiansa oli vettä pitävä, ja hänen onnistui kuivattaa sen verran tupakkaa ja riisipaperia, että saattoi pyöräytellä savukkeita.

Kun hän kahta tuntia myöhemmin istui alastomana molemmilla kantamuksilla, kuuli hän ylhäältä äänen, jota hän ei voinut olla tuntematta.

"Smoke! Smoke hoi!"

"Hyvää päivää, Joy Gastell!" huusi hän vastaan. "Mistä te tulette?"

"Oletteko loukkaantunut?"

"En hiventäkään."

"Isä laskee paraikaa köyttä. Näettekö sen?"

"Kyllä, olen jo tarttunut siihen", vastasi Smoke. "Odottakaa nyt ystävällisesti pari minuuttia."

"Miten on laitanne?" kuului muutaman minuutin kuluttua neitosen levoton kysymys. "Voi, arvaan, että teiltä on taittunut..."

"Ei -- ei ole taittunut mitään. Minä vain pukeudun."

"Pukeudutte?"

"Niin. Olen hiukan kylpenyt... Nyt! Selvä on! Vetäkää!"

Joy Gastell katseli Smokea silmät säihkyen, samalla kun hänen isänsä ja Carson vyyhtesivät köyttä. "Miten saatoitte katkaista köyden niin ihailtavan epäitsekkäästi?" puhkesi hän puhumaan. "Se oli -- se oli suurenmoisesti tehty, ja silläkin on liian vähän sanottu!"

Smoke teki ylistystä torjuvan kädenliikkeen.

"Älkääpäs, minä kyllä tiedän kaiken", intti neitonen. "Carson on kertonut. Te uhrauduitte pelastaaksenne hänet."

"Ei sinnepäinkään", valehteli Smoke. "Näin koko ajan tuon uima-altaan allani."

KUN CULTUS-GEORGE OLI VÄHÄLLÄ PÄÄTTÄÄ PÄIVÄNSÄ HIRRESSÄ

I.

He nousivat rinnettä syvässä, jauhonhienossa lumessa, johon reenjalakset ja mokkasiinit eivät olleet vielä jälkiään jättäneet. Smoke, joka oli etumaisena, polki haurasta kristallia leveillä, lyhyillä lumikengillään. Hänen takanaan ponnisteli poljettua uraa myöten kuusipäinen koiravaljakko, jonka höyryävä läähätys osoitti, miten kovalle kulku otti ja miten kireä pakkanen oli. Aisakoiran ja reen välissä oli Shortylla tiukka paikka; hänen oli käytettävä voimiaan ohjaustangossa ja vetohihnassa, sillä hän auttoi koiria vetämisessä. Puolen tunnin päästä hän ja Smoke aina vaihtoivat paikkaa, sillä tienpolkeminen oli vieläkin raskaampaa kuin ohjaustangon hoito.

Kaikki varusteet olivat uudet ja lujat. He olivat ryhtyneet ankaraan urakkaan, joka kysyi voimia: heidän oli määrä kulkea nyt keskellä talvea vedenjakajavuoriston yli. Tällä vaivalloisella taipalella he pitivät kymmenen mailin päivämatkaa kunnioitettavana saavutuksena. He olivat mielestään hyvässä kunnossa, mutta joka ilta he ryömivät kuolemanväsyneinä makuuturkkeihinsa. Kuusi päivää oli kulunut siitä, kun he olivat lähteneet eloisasta Muclur-leiristä Yukonin rannalta, ja nyt he olivat kiipeämässä Bald Buttesin ohi sitä korkeaa vuorenharjannetta, josta tie vei alas Porcupine-joelle, Milk Riverin keskijuoksulle. Siellä oli heidän päämääränsä: puhtainta vaskea sisältävä kukkula, joka sijaitsi puolen mailin päässä Milk Riveristä, tätä lähinnä olevan joen oikealla rannalla. Silmäpuoli McCarthy oli kuvannut sen juurta jaksain. Oli mahdotonta erehtyä siitä -- ellei McCarthy ollut valehdellut.

Smoke kulki kärjessä. Pienet harvassa kasvavat kuuset kävivät yhä vähälukuisemmiksi ja pienemmiksi. Äkkiä hän havaitsi kuolleen, rutikuivan puun, joka sattui aivan heidän tielleen. Sanoja ei tarvittu siinä. Shortyn vastaus hänen katseeseensa oli kumea: "Ptruu!" Koirat seisoivat hievahtamatta vetohihnoissa, kunnes näkivät Shortyn ryhtyvän kapistuksia irroittelemaan ja Smoken käyvän kirves kädessä kuolleen kuusen kimppuun; silloin elukat painautuivat lumeen, kääriytyivät keräksi ja kietoivat tuuhean häntänsä yhteenvedettyjen käpäläinsä ja huurteesta valkoisen kuononsa ympärille.

Miehet tekivät työtään ripeydellä, joka ilmaisi pitkää tottumusta. Paistin- ja kahvipannussa ja kasarissa sulivat jääkiteet pian vedeksi. Smoke otti paputangon reestä. Keitetyistä pavuista ja runsaista sianlihanokareista tehdyn seoksen oli annettu jäätyä tähän helposti liikuteltavaan muotoon. Hän pilkkoi kirveellä kappaleita tangosta aivankuin kuivasta puunoksasta ja pani sirpaleet paistinpannuun sulamaan. Kivikoviksi jäätyneitä hapanleipäkorppuja sulateltiin niin ikään. Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin levähdys oli aloitettu, oli ateria valmis.

Ruokaa jauhaessaan Smoke oli sattunut silmäämään johtajakoiraan, joka makasi puolenkymmenen jalan päässä hänestä. Harmaa, jääpuikkojen koristama susi katseli häntä silmissään ääretön kaiho, jonka niin usein näkee kimaltelevan Pohjolan koirien katseessa. Smoke tunsi niin hyvin tuon katseen, mutta milloinkaan hän ei voinut selittää sitä. Aivan kuin vapautuakseen sen hypnoottisesta vaikutuksesta hän siirsi lautasensa ja kahvimukinsa syrjään, meni reen luo ja alkoi avata kuivatuilla kaloilla täytettyä säkkiä.

"Hoi!" huusi Shorty. "Mitä sinä teet?"

"Loukkaan kaikkia lakeja, hyviä tapoja, ennakkopäätöksiä ja matkasääntöjä", vastasi Smoke. "Aion syöttää koiria keskellä päivää -- vain tämän ainokaisen kerran. Ne ovat ahertaneet ankarasti, ja niillä on edessään viimeinen taival vuoren huipulle. Lisäksi tuo Bright on keskustellut kanssani ja puhunut silmillään niin ihmeellisiä asioita, ettei niitä saata sanoin tulkita."

"Oh, jos se on jokin 'vihje', niin tee se kaikin mokomin." Shortyn äänensävy todisti, että hän oli heti pehmennyt. "On aina kuunneltava vihjeitä."

"Ei se ole mikään vihje. Bright on vain saanut mielikuvitukseni vähän lentämään. Se sanoi minulle yhdessä minuutissa enemmän silmillään kuin saan luetuksi kirjoista tuhantena vuotena. Sen silmät ovat kuin elämän salaisuuksien runsaudenmalja. Vahinko, etten päässyt niitä ymmärtämään, vaikka eräänä hetkenä olin niin lähellä niitä. En ole viisaampi kuin ennenkään, mutta lähellä kyllä olin." Hän vaikeni ja jatkoi sitten: "Minä en voi selittää sitä sinulle, mutta tuon koiran silmissä näin vastikään lukemattoman määrän vastauksia elämän, kehityksen, tähtitaivaan, kosmillisen alkuaineen ja monen muun seikan arvoituksiin..."

"Tavalliselle ihmiskielelle käännettynä: sinä sait vihjeen", tenäsi Shorty.

Smoke, joka oli saanut heitetyksi jokaiselle koiralle kuivatun lohen, ravisti päätään.

"Vaikka vannon, että olen oikeassa", jatkoi Shorty. "On varmasti olemassa vihjeitä, mieleenjohtumia. Jotakin erikoista tapahtuu vielä ennen tämän päivän päättymistä. Saatpa nähdä. Ja nuo kuivatut kalatkin merkitsevät jotakin."

"Selitähän tarkemmin", sanoi Smoke.

"En, sitä minä en tee, tämä päivä saa sen selittää. Kuule nyt, mitä sinulle sanon. Olen itse saanut vihjeen sinun vihjeesi johdolla. Panen vetoon yksitoista kultahiekka-unssia kolmea hammaspuikkoa vastaan siitä, että olen oikeassa."

"Hammaspuikot olkoot sinun puoleltasi pelissä, minä panen kolme unssia", sanoi Smoke.

"Ei käy. Se olisi sulaa ryöstöä. Minä voitan. Minä kyllä tiedän, mikä on vihje, mikä ei. Ennen iltaa tapahtuu jotakin, ja saat nähdä, että noilla kaloilla oli oma merkityksensä."

"Sepä olisi perhanaa", sanoi Smoke lopettaen ylenkatseellisesti keskustelun siitä aiheesta.

"Sepä se, että se on perhanaa", vastasi Shorty. "Ja minä panen vetoon kolme unssia siitä, että tässä vielä aivan varmasti tapahtuu jotakin."

"Siihen kyllä suostun", sanoi Smoke.

II.

Tuntia myöhemmin he selvisivät huipusta, sivuuttivat Bald Buttesin kulkien terävästi mutkittelevan jokilaakson läpi ja saapuivat jyrkälle, paljaalle rinteelle, joka vietti Porcupine-joelle. Shorty, joka oli kärjessä, pysähtyi äkkiä ja Smoke pidätti koiria. Alhaalta tuli kulkue ihmisiä heitä kohti hajanaisessa järjestyksessä: viimeinen oli runsaan neljännesmailin päässä.

"Ne liikkuvat hitaasti kuin hautajaissaattue", huomautti Shorty.

"Niillä ei ole koiria", sanoi Smoke.

"Ei, siellä on pari miestä, jotka vetävät rekeä."

"Mutta katsohan, tuolla kaatui mies. Siellä on jotakin hullusti, Shorty. Heitä on varmasti kaksisataa henkeä."

"Siellä on koko heimo. Niillä on lapset muassaan."

"Minä voitan!" vakuutti Shorty. "Vihje on aina vihje, sanopa mitä tahansa. Tuossa näet nyt kohtalon -- katso sitä! Se nousee haudasta kuin lauma vainajia."

Nähdessään molemmat miehet intiaanit olivat päästäneet hurjan riemuhuudon ja parantaneet vauhtiaan.

"Katso ensimmäisen kasvoja", sanoi Smoke. "Nälkä -- siinä koko arvoitus. Ne ovat syöneet koiransa."

"Ne pistävät meidät varmasti poskeensa, ellemme pelasta nahkaamme. Ne näyttävät kyllin nälistyneiltä. Halloo, lurjukset, mikä teillä on? Älkää katsoko tuolla tavoin koiriimme. Ne eivät ole pataan tarkoitetut, kuten hyvin tiedätte."

Ensimmäiset olivat ennättäneet jo paikalle ja kerääntyivät heidän ympärilleen, oihkien ja valittaen jollakin oudolla murteella. Smokesta näky oli hirvittävä. Se oli aivan selvästi nälänhätää. Intiaanien sisäänpainuneet kasvot pingottuneine ihoineen muistuttivat luurangon pääkalloja. Pörröiset nahkapukineet ja turkit roikkuivat siekaleina, ja Smoke ymmärsi syyn siihen, kun näki kuihtuneen lapsen erään naisen selässä imeskelevän ja purra matustelevan likaista nahkaretaletta.

"Matkoihinne! -- Pois tieltä!" huusi Shorty englanniksi koetettuaan turhaan vähäistä intiaanikielentaitoaan.

Nuorukaiset, naiset ja lapset horjuivat ja kompastelivat vapisevilla jaloillaan ja jatkoivat tungeskeluaan, ja heidän mielipuolen silmissään oli samalla kertaa menehtynyt, raukea ilme ja hurjan pyyteen hehku. Eräs voihkiva nainen huojui Shortyn ohi ja viskautui kädet levällään himokkaasti reen päälle. Häntä seurasi läähättävä ukko, joka vapisevin sormin koetti kiskaista irti sideköyttä päästäkseen ruokasäkkeihin käsiksi. Koko joukkio tunkeutui heidän ympärilleen, ja taistelu oli välttämätön.

Aluksi Smoke ja Shorty työnsivät ja tyrkkivät intiaaneja takaisin. Sitten he torjuivat koirapiiskansa kahvalla ja nyrkeillään nälkiytynyttä ihmisjoukkoa, jonka taustan muodostivat voihkivat ja valittavat naiset ja lapset. Reen sideköysi katkaistiin kymmenestä kohdasta. Miehet heittäytyivät suulleen lumeen ja koettivat kiskoa käsiinsä ruoka-aineita, välittämättä potkuista ja iskuista, joita heihin sateli. Heidät täytyi nostaa ja paiskata pois. He olivat niin heikkoja, että kaatuivat heikoimmastakin sysäyksestä tai iskusta.

Intiaanien avuton voimattomuus pelasti Smoken ja Shortyn tappiosta. Viidessä minuutissa hyökkäävien intiaanien muuri oli muuttunut röykkiöiksi kaatuneita, jotka ähkyivät ja vikisivät lumessa ja itkivät ja huusivat, kun heidän tuijottavat, raukeat silmänsä suuntautuivat ruokatavaroihin, jotka merkitsivät heille elämää ja nostivat veden heidän suuhunsa. Takaa kuului naisten ja lasten ulina.

"Olkaa hiljaa! Olkaa toki hiljaa!" huusi Shorty ja tukki sormilla korvansa, ponnistelusta läähättäen. "Vai sinä!" ärjäisi hän, hypähti eteenpäin ja tempaisi veitsen mieheltä, joka ryömi vatsallaan lumessa ja koetti pistää johtajakoiraa kurkkuun.

"Tämä on kamalaa", mutisi Smoke.

"Minä olen aivan menehdyksissä", vastasi Shorty palatessaan Brightia pelastamasta. "Olen todella ihan hiessä. No, mitä teemme tuolle hullujen laumalle?"

Smoke pudisti päätään. Hän oli nyt ratkaissut pulman. Eräs intiaani ryömi heitä kohti, ainoa silmänsä suunnattuna Smokeen reen asemesta, ja Smoke saattoi nähdä, miten järki koetti kamppailla katseesta esiin. Shorty muisti iskeneensä miestä nyrkillä toiseen silmään, joka nyt oli ajettunut umpeen. Intiaani kohottautui kyynärpäittensä varaan ja sanoi: