Part 1

Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

KULOA JA KEVÄTTÄ

Novelleja

Kirj.

AINO SUONIO [Aino Kallas]

Porvoossa, Werner Söderström, 1899.

SISÄLLYS:

Sisar. Agnes. Tunnustus. Tien vaihteessa. Lomalla. Hänen päiväkirjastaan. Oli kerran.

SISAR

Johan Magnus Hjelm, Rautlahden herra, selvitteli purjeveneensä pohjalla toisiinsa tarttuneita ja sekaantuneita nuoria. Vene oli jo työnnetty teloiltaan ja keinuili kivien välissä pienessä, kapeassa syvänteessä, joka varta vasten oli kaivettu, sillä ranta oli pitkältä matalaa. Vasta niemen kärjen kohdalla aukesi meri aavana, vihertävänä ulappana, siihen asti sai luovailla lahden poukamassa, jossa harvoin tuuli tuntui purjeen täyteisenä.

Vihdoin olivat nuorat selvillä, hän päästi auki isopurjeen, joka oli ryöstäytyä hänen käsistään, -- äkillinen tuulenpuuska pingoitti sen kaarevaksi, ja vene, joka oli kiinnitetty nuoralla rantapaaluun, liikehti levottomana kuin lentoon lähtevä vesilintu. Hän nousi kiinnittämään kokkapurjetta ja katsahti samassa ulapalle. Mainio tuuli, -- myötäinen koko ajan, -- tunnissa olisi hän perillä.

Hän seisoi kokkapurjetta kiinnipitäen, ja vartalon pitkä varjo luikerteli monimutkaisena veden pinnalla. Hän oli hienossa, harmaassa kesäpuvussa, valkoinen kaulaliina huolellisessa solmussa, -- napinreikään oli pistetty ruusu. Hän ei näyttänyt enään nuorelta, jollei vanhaltakaan, piirteet olivat suvun tunnettua, hienoa tyyppiä, iho ruskettunut ja päivän paahtama, kuten alituisesta ulkoilmassa olemisesta, ainoastaan otsa, jota jo harmaantuva tukka varjosti, oli hatun suojassa jäänyt valkoiseksi. Ensi katsannolta hän teki voimakkaan ja lujatekoisen miehen vaikutuksen, hänellä oli urheilijan kehittynyt vartalo, leveät hartiat ja suora ryhti. Mutta toisena hetkenä, varsinkin jos rupesi puheisiin hänen kanssaan, alkoi heti epäillä ensi vaikutuksen todellisuutta, -- harmaissa silmissä, jotka ensi katsannolta näyttivät kylmiltä ja totisilta, taisi äkkiä kuin pohjemmalta välähtää jotain muutakin, jotain herkkää, tunteellista, vaikutuksille altista. Eniten kuitenkin vaikutti siihen hänen äänensä, sillä oli omituinen, alakuloinen väre, vaikka hän olisi puhunut mistä tahansa, jokapäiväisimmistäkin asioista, -- sen vähän pitkäveteistä sointua taisi jäädä kuuntelemaan, sanoja ajattelematta.

Johan Magnus oli saanut purjeet kuntoon ja aikoi juuri päästää veneen irti, kun taakseen katsahtaessaan näki naisen päivävarjo kädessä tulevan rantatietä pitkin. Nainen oli pitkä ja sulava vartaloinen, käveli kepeästi, mutta hitaasti ja vähän kumarruksissaan, -- ei näyttänyt pitävän kiirettä.

Johan Magnuksen päivän paahtamille kasvoille levisi omituinen ilme, -- hän kumartui asettelemaan veneen pohjalautoja paikoilleen ja antoi samalla ruusun pudota rinnasta.

Nainen oli saapunut rantaan ja pysähtynyt laiturin päähän, sen kaidepuuta vasten nojaten. Hän oli keski-ikäinen hänkin, -- kenties likemmä neljänkymmenen -- ja hyvin Johan Magnuksen näköinen, -- ensi katseella olisi heidät tuntenut sisaruksiksi. Samat harmaat, tummaripsiset silmät, samat hienot, kapeat piirteet, -- naisella vaan kaikki vielä paljon sirotekoisempaa. Hän teki sen vaikutuksen, että oli ollut sangen kaunis nuorena, -- kauneutta, joka kenties kuitenkin enemmän oli herättänyt abstraktista ihailua muotojen puhtaudellaan ja säännöllisyydellään, kuin välitöntä tunnetta. Sillä hänellä oli samalla jotain kylmää ja suljettua, jotain 'noli me tangere' kasvojen hienoissa piirteissä, melkein luotaan karkoittavaa, jota ei niinkuin veljellä lieventänyt katseen lämmin värähdys.

"Vai niin, -- sinä lähdet nyt siis, -- Johan Magnus?"

Ääni, jolla sanat lausuttiin, oli tyyni ja tasainen, ilman vähintäkään mielenliikutuksen värettä.

"Niin, Edith", -- Johan Magnus näkyi yhä puuhailevan lautojensa kanssa, joita tänään oli vaikea saada paikoilleen. Ja sitten, hetken kuluttua, kun ei nainen siihen mitään vastannut: "Sinä et kenties sittenkään soisi sitä, -- vai kuinka?"

Nainen ei liikahtanut, ainoastaan hienot rypyt silmien alla vetäytyivät kokoon.

"Eihän tässä voi olla puhetta minun tahdostani tai mielipiteestäni", hän vastasi. "Sinä kai itse tiedät parhaiten, mikä on onneksi... Mutta..." hän etsi sanoja, "-- oletko sitten varma, että hän, tuo pikku... no niin, että hän suostuu, tarkoitan...?"

Johan Magnus oli hypännyt kivelle ja piteli veneen irroitettua nuoraa kädessään. Hän oli punastuksissaan ja hämillään kuin koulupoika.

"Minä toivon sitä, tietysti... Tapasin hänet viime keskiviikkona pappilassa ja luulin huomaavani..."

Naisen kasvoilta suli hetkeksi jäykkyys.

"Johan Magnus", hän sanoi, "lupaa minulle eräs asia. Jos hän myöntyy pyyntöösi, niin tuo hänet vielä tänä iltana tänne, lupaatko? Anna minun ensimmäisenä ottaa osaa onneesi, -- sillä Jumala tietää, että soisin siitä sinulle onnea koituvan", lisäsi hän huo'aten. "Ja kuule, muista vetää lippu mastoon kotimatkalla, jos kaikki käy hyvin. Minä tahdon nähdä jo kaukaa, miten on käynyt".

Johan Magnus oli nopeasti sitaissut nuoran vielä kerran paalun ympäri ja seisoi sisarensa vieressä.

"Edith", hän tarttui häntä kädestä, "Edith, luuletko, etten minä ole nähnyt, ettei tämä kaikki ole mieleen sinulle, vaikket sitä ole suoraan sanonutkaan. Minä olen nähnyt sinun kärsivän viime aikoina, mutta sinä olet niin äänetön ja hiljainen... Etkö sinä, -- etkö sinä kenties -- pidä hänestä?" tuli hiljemmällä äänellä.

Sisar veti kätensä irti. "Kyllä hän on hyvin sievä tyttö, -- pikku Aili Laitinen. Hyvin soma, -- ja iloinen myös!"

Johan Magnus katsoi häntä tutkivasti, koittaen noista läpipääsemättömistä, verhotuista silmistä saada selville hänen ajatuksiaan.

"Mutta sittekin on siinä jotain, -- eikö niin, Edith? -- Minä en tiedä, mutta minusta on kuin ei meidän välimme enään olisi oikein samaa kuin ennen?"

Edithin kasvot hiukan värähtivät.

"Se ei enään voi eikä saa olla niinkuin ennen, Johan Magnus. Samalla hetkellä kuin sinä tuot morsiamesi kotiisi, olen minä toisessa sijassa, -- minun on väistyttävä. Siitä hetkestä on hänen ennen muita jaettava sinun ajatuksesi."

Johan Magnus näkyi miettivän.

"Sinä pysyt kuitenkin minulle aina samana, Edith", hän sanoi hitaasti.

Edith nykäytti päätään.

"Kas niin, elkäämme enään puhuko siitä. -- Sinulla on myötätuuli Lepolaan, -- eikö niin?" Hän sanoi sen ihan jokapäiväisellä äänellä ja varjostaen kädellä silmiään katseli ulapalle.

"Ni-in", Johan Magnus katseli myös sinnepäin hiukan hajamielisenä. "Ja hyvästi nyt sitte, Edith!"

Hän puristi vielä kerran sisaren kättä, mutta ei voinut mitään lukea tämän tyynistä, suljetuista kasvoista.

"Hyvästi, Johan Magnus! Onnea matkalle! -- Ja muista lippua", huusi hän vielä jälkeen.

Hän seisoi laiturin porraspuulla ja katseli, kuinka vene pitkiä luoveja tehden purjehti kohti niemen kärkeä. Hänen oli ollut tapana veljensä purjehdusmatkoille lähtiessä huiskuttaa nenäliinaa, niinkauan kuin nähdä saattoi, ja nytkin haparoi käsi vaistomaisesti hameen taskua, mutta sitten hän veti sen äkkiä pois. Ja veneen kadottua niemen taakse, hän lähti kulkemaan takaisin päin pitkin rantatietä, yhtä hitaasti kuin oli tullutkin.

Rautlahden kartano oli rakennettu verkalleen kohoavalle rantatörmälle, keskelle kuusikkoa. Se ei ollut suuren suuri ja oli uuden aikaista huvilatyyliä, avarat verannat molemmin puolin ja pienet ulkonevat parvekkeet yläkerran päädyissä. Puutarha, joka oli raivattu sen ympärille kivikkomäkeen, näytti olevan vielä jotenkin alullaan, kukat ja pensaat eivät oikein ottaneet menestyäkseen pengermissä, joita tuuli alati lakaisi. Rakennuksen takana kohosi jyrkkänä vuoriseinä, -- huipulle oli pystytetty näkötorni, josta toisella puolen näki merelle, kauas yli niemen ja lahdelman ja toisaalla vihertäviä pelto- ja niittymaita ylt'ympäri siellä, täällä mäkien notkoissa.

Edith kiersi huvilan ja pysähtyi keittiön portaille, jossa palvelustyttö istui marjoja puhdistellen.

"Tilta laittaa illallisen kolmelle hengelle tänään, -- jotain lämmintä ruokaa myös, ymmärräthän, -- ja sitten saa hakea pari simapulloa kellarista. Tulee vieraita".

Hän sanoi sen lyhyesti ja käskevästä ja odottamatta sen enempää kysymyksiä lähti sisään.

Suuri avara ruokasali, jonka ikkunat olivat pihalle päin, näytti kodikkaalta vaikka vähän jäykältä jykevine, vanhanaikuisine tammihuonekaluineen. Seinät olivat lautapeitteellä verhotut, ja molemmin puolin ovea riippui öljymaalauksia, jotka kuvasivat kirjavia hedelmiä tahi ammuttuja lintuja ja metsänriistaa. Uuni oli suuri ja avonainen, ruskeasta kiiltävästä fajansista, muinaispohjoismaalaista mallia. Edith oli pysähtynyt moniosastoisen kaapin eteen, joka yksinään täytti melkein koko seinä-alan. Hän avasi vasemmanpuolisen oven ja tarkasteli häikäisevän valkoisia pöytäliinoja, joita hyllyt olivat täynnä. Nekin olivat kaikki vanhanaikuista tekoa, suurikuviollista hienon hienoa kangasta ja Hjelmien suvun vaakuna kudottuna kuhunkin kulmaan. Hän valitsi niistä yhden ja levitti pöydälle ja alkoi sitä kattaa, ottaen kaapista esiin toisen toisensa jälestä sinikukkaisia, hapraita posliinilautasia, himmeäksi tahkottuja laseja ja hopeisia lusikoita, joitten varteen isot nimikirjaimet oli kaiverrettu.

Hän teki työnsä tyynesti, koneellisesti, tottuneella pehmeällä kädellä, liikkuen hitaasti pöydän ja kaapin väliä. Saatuaan kaiken järjestykseen, loi hän tarkastavan yleissilmäyksen ympäri huonetta ja toi hetken mietittyään salista kaksi pronssista korkeaa kynttiläjalkaa, jotka asetti pöydälle. Sitten heitti hän hartioilleen pehmeän, silkkikutoisen huivin ja avasi oven merenpuoliselle verannalle.

Tuulen henki, joka ei juuri koskaan Rautlahtea jättänyt, vaan pyrähteli aina esiin milloin miltäkin ilman suunnalta, lymyillen hetken aikaa rotkon pohjissa ja kallionkielekkeitten takana, se leyhähti häntä vastaan, leikitellen esiliinan pitkillä nauhoilla ja työntäen pikku hiukset otsalta taemmas. Vaan tänä iltapäivänä se oli hyväilevä ja pehmeä sävyltään, huokui kauan kestäneitä poutia ja meren suolaa.

Edith kietasi huivin tiukemmin olkapäilleen ja istahti keinutuoliin, ottaen pöydältä sinne jääneen koruompeluksen. Hän ompeli alussa ahkerasti, kumartuneena työnsä yli, ikäänkuin ajatuksia karkoittaakseen, mutta sitten yhä useammin pysähtyi neula, työ vaipui syliin, ja hänen harmaat, hiukan teräväkatseiset silmänsä jäivät tuijottamaan kaukana aukenevaa merenselkää, jonka toinen ranta sulautui pitkäksi, tummansiniseksi juovaksi.

Siitä oli siis ummelleen viisi vuotta, kun hän Johan Magnuksen kanssa oli tänne muuttanut ja siitä asti elänyt täällä erämaassa talvet ja kesät, -- ollen hänelle, veljelleen, -- sisar, äiti ja ystävä, -- kaikki yhdessä.

Ja hän johtui muistoissaan yhä aikaisempiin aikoihin. Hän tunsi kuin tarvetta niitä ajatella, vetää esiin entisyyden tänä ratkaisevana hetkenä, jolloin uudet vaiheet jo ovella kolkuttivat.

Johan Magnus oli häntä kahdeksan vuotta vanhempi ja oli nuoruudessaan ollut koko perheen ja suvun kadotettu poika. Koulussa oli hänen käynyt yhä huonommin luokka luokalta, hän oli huolimaton luvuissaan eikä niistä välittänyt, mutta sitä enemmän kaikenlaisista urheiluista maalla sekä merellä, joista hän aina palasi voittajana. Seitsentoistavuotiaana hän karkasi kotoa ja lähti merelle vanhempainsa tietämättä ja ilman heidän suostumustaan. Se herätti sanoin kuvaamatonta suuttumusta ja kauhistusta koko hänen hienossa, ennakkoluuloisessa suvussaan: vanhan senaattori Hjelmin poika alhaisena, tavallisena merimiehenä! Hän oli ottanut pestin valtameriä kulkevaan laivaan ja purjehti pari vuotta etäisiä vesiä, säännöllisesti joka satamapaikasta kirjoittaen kotiinsa kirjeitä, jotka säikäyttivät ylimysmielistä, heikkohermoista äitiä voimakkailla merimiestermeillään, mutta jotka hän kuitenkin luki salaa ilosta itkien.

Jonkun vuoden kuluttua kirjoitti hän asettuneensa maihin Etelä-Afrikaan, johonkin Kapmaan englantilaisista siirtoloista, jossa hän oli saanut edullisen paikan eräässä suuressa tavara-liikkeessä. Sitten rupesivat kirjeet tulemaan harvemmin, hänellä oli paljon työtä, mutta näkyi menestyvän muuten hyvin, oli perustanut oman liikkeen ja laajensi sitä yhä. Se kannatti erinomaisesti ja tuotti voittoa, koska kilpailu ei ollut kovin suuri.

Edith oli ollut pikku tyttö hänen lähtiessään eikä muistanut häntä kuin ihan hämärästi, mutta kasvaessaan kuuli hän alati hänestä puhuttavan. Ja tämä veli, josta isä puhui teeskennellyllä ankaruudella, äiti pelonsekaisella rakkaudella ja hienot serkut ivallisella halveksimisella, -- hän kasvoi hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan jonkinlaiseksi ihme-olennoksi, jota hän salaa ihaili ja ihmetteli, uskaltamatta sitä sanoa.

Muuten oli Edith jo lapsenakin sukunsa täysiverinen tyyppi ja kehittyi siksi yhä enemmän. Hän oli sulava liikkeissä, aika-ihmiseksi tultuaan hiukan kalpea, käytökseltään varma ja hillitty, puhui pikemmin vähän kuin paljon. Hän herätti aina huomiota, mihin ikinä tuli, ruhtinaallisella ryhdillään, seura-elämässä, kaduilla, joka paikassa, -- mutta harva uskalsi häntä lähestyä. Ja hänen kahta vuotta nuorempi sisarensa, jonka koko viehätys oli pienessä pystynenässä ja valkoisessa hammasrivissä, vei hänestä kokonaan voiton. Edithiä kyllä ihailtiin tavallaan häntäkin, mutta niinkuin hän olisi seisonut kuvapatsaana korkealla jalustalla.

Hän oli jo täysikasvuinen kun tapahtui ettei Johan Magnukselta tullut pitkään aikaan kirjeitä. Se teki kummallisen vaikutuksen kotona, äiti itki peittelemättä, isä sen sijaan koitti kätkeä levottomuuttansa ankariin sanoihin, mutta sähköitti kuitenkin salaa konsulaatille Kapkaupungissa. Sieltä tuli masentava vastaus. Mr. John Hjelm oli lähtenyt sisämaahan vuosi sitten muutamien alkuasukasten kanssa eikä hänestä sen jälkeen ollut mitään kuulunut. Kun se sanoma saapui, sulkeutui Edith päiväksi huoneesensa ja pysyi kauan aikaa eteenkinpäin kalpeana ja totisena.

Sitten kolmen vuoden kuluttua, -- Edith oli silloin 22 vanha, -- tuli Hyväntoivonniemen postileimalla varustettu kirje: kuolleeksi luultu Johan Magnus kertoi palanneensa pitkältä retkeltään terveenä ja reippaana. Äiti, joka jo viime ajat oli ollut kivulloinen, sairastui ilosta ja mielenliikutuksesta, vilustui vielä siihen lisäksi ja makasi monta viikkoa vuoteen omana.

Silloin päätti Edith ryhtyä toimeen. Hän kirjoitti veljelleen kirjeen, veljelle, jota hän ei oikeastaan yhtään tuntenut, ja joka ei tuntenut häntä, -- kaunopuheisen, pitkän kirjeen, johon pani koko sielunsa ja sydämensä, -- ja pyysi häntä edes käymältä palaamaan kotiin, jos vielä halusi äitiään nähdä. Äiti oli huono, ja loppu voisi tulla milloin hyvänsä.

Sitä lähettäessä ei hänellä ollut juuri suuria toiveita tuumansa onnistumisesta. Mutta kirjeen vaikutus oli odottamaton. Neljä kuukautta siitä kun se oli postiin pantu, saapui Johan Magnus Hjelm isänsä kotiin, oltuaan silloin poissa yhtä mittaa kolmetoista vuotta.

Tämä takaisin tullut tuhlaajapoika hämmästytti kaikkia niitä, jotka olivat toivoneet erityistä huvia hänen afrikalaistuneista tavoistaan, käytöksensä luonnollisuudella ja yksinkertaisuudella, jossa oli vaikea keksiä suurempaa moitteen sijaa. Sedät ja tädit arvelivat sen tulevan siitä, että hänen suonissaan sittenkin juoksi Hjelmien veri, mutta toiset varsinkin pääkaupunkilaisserkut huomauttivat, ettei sitä asiaa voinut niin arvostella, eikä tietää, koska Johan Magnus oli kyllin viisas aina vetäytyäkseen pois, missä suinkin voi, eikä seuroissa juuri suutaan avannut. Hän ei toisin sanoen antaunut mihinkään tilaisuuteen, jossa hänen sivistyksensä puutteellisuus olisi tullut ilmi.

Ja totta olikin, että tämä suuri, pitkä, roteva mies englantilaiskuosisessa puvussaan, jossa tuskin kukaan enään olisi tuntenut entistä hoikkaa, vilkasta Johan Magnusta, oli tavattoman hiljainen, harvapuheinen ja äänetön, -- liekkö se sitten tullut siitä, että hän pitkillä sisämaan retkillään oli niin vähän ollut tilaisuudessa vaihtaa ajatuksia ja oli kuin tottunut pois siitä. Ainoa, jonka kanssa hän enemmän puheli, oli Edith, johon hän muuten heti ensi näkemältä oli kiintynyt.

"Vai niin, tuon näköinenkö sinä nyt oletkin, -- pikku sisko", oli hän tervehtiessä sanonut, "-- niin kasvanut ja niin kaunis! Vaan juuri tuollaiseksi minä sinua ajattelinkin saadessani sen kirjeen."

Ja sitte toisen kerran, kun he olivat jääneet kahden kesken: "Sinä et voi aavistaa pikku Edith, kuinka hyvän työn teit, kun kirjeesi kirjoitit. Minä olin jo tottunut pitämään itseäni sellaisena erakkona, ilman kotia ja omaisia. En luullut teidän minusta paljoakaan huolivan".

Heidän välinsä tuli yhä sydämmellisemmäksi sen kesän kuluessa, jonka Johan Magnus viipyi. Ja Edith, -- hieno suuren maailman nainen, ylimysperheen ylimysmielinen tytär, -- hän tunsi suurta kummallista myötätuntoisuutta tätä pitkää, hiukan kömpelöä veljeä kohtaan, johon erämaitten yksinäisyys oli painanut leimansa.

Syyskesällä äiti kuoli, -- esikoispoikansa syliin, jonka kohtalo oli ollut hänen elämänsä suurin suru. Pian sen jälkeen lähti Johan Magnus.

"Minä tulen kenties joskus takaisin", hän lähtiessään sanoi Edithille, "-- ja sitten ostan suuren talon ja vien sinut sinne emännäksi, -- jollei sinulla jo ole omaa kotia", hän lisäsi.

Sitä poissa oloa kesti kuitenkin vielä kymmenen vuotta, osittain Afrikassa, osittain Lontoossa, jonne hän siirtyi myytyään liikkeensä Kapmaassa. Sillä aikaa ehti vanha senaattori Hjelm kuolla ja molemmat nuoremmat sisaret joutua naimisiin. Edith hoiti isäänsä viimeiseen saakka ja otti sitten vastaan opettajattaren paikan eräässä kaupungin tyttökoulussa. Hänellä oli kyllä ollut kosijoita, -- ei kuitenkaan kovin monta, -- mutta ei ollut huolinut kestään niistä. Hänen kylmä hieno, säännöllinen kauneutensa ei vuosien kuluessa ollut paljoakaan kadottanut, ja yli kolmenkymmenen ikäisenä hän oli yhä soleva ja suoraryhtinen vartaloltaan, harmaissa silmissä sama umpimielinen, mitään ilmaisematon piirre kuin ennenkin.

Näitten kymmenen vuoden kuluttua palasi Johan Magnus takaisin, -- koko joukon vanhettuneena, mutta rikkaana miehenä ja muuten ulko-olennoltaan viime aikoina huomattavasti hienontuneena, kuin silitystä saaneena. Ja lupauksen, jonka hän kerran puoleksi leikillä oli tehnyt, hän sanoja myöten täytti. Hän osti eräältä etäiseltä sukulaiselta Rautlahden vanhan perintökartanon, revitti alas vanhan huoneuston ja rakennutti meren rannalle uuden. Ja tuskin oli sen katto kohonnut, kun Edith virasta erottuaan muutti sinne veljelleen emännyyttä pitämään, vieden mukanaan entisen kotinsa sisustuksen, joka melkein koskematta oli jäänyt hänelle sisarten mennessä naimisiin.

Ja nyt kehittyi vähitellen omituinen suhde näiden kahden välille, -- veljen ja sisaren, jotka oikeastaan olivat eläneet niin erilaisissa oloissa kuin suinkin.

Molemmat olivat he harvapuheisia ja hiljaisia, Edith luonteensa pakosta, Johan Magnus tottumuksesta. Mutta toistensa läheisyydessä he kumpikin sulivat. Johan Magnus, -- merimies, Afrikanmatkustaja, tavaranvälittäjä, -- joka ei koskaan ollut joutunut muitten kanssa mihinkään suhteisiin, paitsi liike-asioissa eikä naisia tuntenut muita kuin äitinsä, hän näki tässä kauniissa, pehmeäliikkeisessä sisaressa ensi kertaa naisen, -- kaiken sen, mikä siihen käsitteesen sisältyy.

Tämä yli neljänkymmenen vanha mies, jonka hiukset levoton elämänlaatu oli ennen aikojaan harmaantanut, jonka kädet olivat voimakkaat ja työhön tottuneet kuin maalaisrengin, -- hänellä oli monessa suhteessa vielä kuin lapsen mieli. Yhdeltä puolen oli hänellä paljonkin tietoja, vaikka hiukan hajanaisia ja sieltä täältä koottuja, ja monella erikoisalalla oli hän hyvin perehtynyt, mutta toiselta puolen löytyi paljon asioita, jotka hänelle olivat yhtä uusia ja outoja kuin ensiluokkalaiselle. Ne koulutiedot, jotka hän aikoinaan suurella vaivalla oli saanut päähänsä, olivat vuosien vieriessä haihtuneet näkymättömiin, ja itse vakavan Edithinkin täytyi toisinaan nauraa hänen nurinkurisille kysymyksilleen ja vastauksilleen. Muuten puhui Johan Magnus usein lapsuutensa aikuisista oloistaan, -- taisi selvään huomata, kuinka paljon hän niitä oli ajatellut, -- kertoi pieniä tapauksia ja muistelmia, jotka Edith oli luullut hänen aikoja sitten unohtaneen. Ja ensimmäistä joulua vietettäissä uudessa kodissa, pyysi hän sisarta koristamaan ja sytyttämään joulukuusen suljettujen ovien takana ja sitten vasta avaamaan ne, "niinkuin ennen kotona!"

Tunne- ja ajatuselämä sen sijaan oli hänessä hyvinkin kehittynyt, mutta omituiseen yksipuoliseen suuntaan, kuten ihmisten, jotka paljon ovat olleet yksin. Se oli kehittynyt pitkillä erämaa- ja aavikkoretkillä, jolloin hän kerrankin ei ollut kahteen vuoteen nähnyt ketään valkoihoista, öisten nuotiotulten ääressä, jolloin hän oli ollut pakoitettu etsimään seuraa omassa itsessään. Hän ei ollut lukenut kirjallisuutta tuskin ollenkaan, ei tuntenut tavallisempienkaan suuruuksien nimiä, mutta oli ajatellut ja miettinyt sitä enemmän. Ne olivat yksinäisyyden alakuloisia ajatuksia, erämaan teräväokaisia kukkia ja tuottivat hänelle harvoin iloa, mutta aina tyydytystä. Ja näitä tuumailujaan, -- kaikkea sitä, mitä hän vuosi vuodelta oli miettinyt kokoon elämästä, kohtalosta, luonnosta, itsestään ja muista, -- hän nyt alkoi vähitellen kertoa Edithille, kehitellä toista toisensa jälestä.

Edith kuunteli näitä uskontunnustuksia, -- niin kaukana kaikesta kaunopuheisuudesta, mutta selvä- ja jyrkkäpiirteisiä kaikessa yksinkertaisuudessaan, -- ja syvä hellyyden tunne, jommoista hän ei koskaan sitä ennen ollut muita kohtaan tuntenut, alkoi kasvaa hänen sydämessään. Tämä kylmä ja ylpeäluontoinen nainen, joka oli kasvanut ja ehtinyt täysi-ikäiseksi yhä pysyen tuntemattomana ympäristölleen, lähimmillekin omaisilleen, jota ei kukaan voinut kehua tuntevansa, jolla ei koskaan ollut varhaisimpina tyttö-aikoinakaan ollut ystävää eikä uskottua, joka ei ollut koskaan ollut rakastunut kehenkään, -- hän puolestaan löysi tässä veljessä kaiken, mitä tiedottomasti tai tietoisesti oli etsinyt.

Hänen hieno, naisellinen käsitystapansa vaikutti lieventävästi Johan Magnuksen jyrkkiin, usein liioitteleviin ajatuksiin, hänen tyyni, aina tasainen käytöksensä vähensi ainakin osaksi sitä synkkyyttä ja epäluuloisuutta, johon entinen erakko oli taipuvainen antaumaan. Ja yhtä suuressa määrin muuttui näinä aikoina Edith itse. Hänessä taisi huomata iloisuutta, joka ennen oli ollut kokonaan vierasta hänelle, hän oli tullut puheliaammaksi, avomielisemmäksi muitakin kohtaan, -- jäykkyys ja luopääsemättömyys hänen olennossaan, jotka kauvan olivat vaikuttaneet sen, että häntä aina kohdeltiin pikemmin pelonsekaisella kunnioituksella kuin rakkaudella, alkoivat vähitellen, kuin huomaamatta haihtua.

Heidän suhteensa, joka muodostui näitten vuosien kuluessa, oli enemmän kuin veljen ja sisaren tavallisesti, -- se oli jonkinlaista ystävyyttä, sellaista, jota syntyy ainoastaan samasieluisten ihmisten välillä. Se oli hieno suhde, jota ei olisi voinut puristaa mihinkään niistä ahtaista muodoista ja rajoista, joita ihmiset ovat määränneet sitoviksi miesten ja naisten keskisille suhteille eikä nimittää millään niistä nimityksistä, joita niille aikojen kuluessa on keksitty.

Erakko-elämää, johon heitä kumpaakin luonne veti, he nytkin jatkoivat tavallaan, mutta tällä kertaa kahden. He olivat asuneet neljä vuotta Rautlahdessa tutustumatta muihin pitäjäläisiin kuin omiin alustalaisiinsa, ja vieraita ei koko sillä ajalla ollut käynyt muita kuin toinen naiduista sisarista pikku tyttönsä mukana. Koko sen käynnin aikana oli Johan Magnus ollut tavallista vaiteliaampi, leikitteli pikku Margitin kanssa ja hypitteli häntä polvillaan, antaen Edithin kokonaan pitää huolta sisarensa viihtymisestä ja vilkastuen entiselleen vasta kun vieraitten vaunut olivat kadonneet tien käänteesen.