Part 6

Suuri, asumaton sydänmaa on edessä, takana ja kummallakin kupeella, äänetön, hiljainen maailma, jossa ei kuulu minkäänlaisia ääniä. Paksu lumi peittää rotkot ja paunikot; kaasikkojen päällitse vie poro minua yhä oudompaan erämaahan. Kajastaa vaisusti lyhyen talvipäivän vinkka, kun latu nousee harjuille ja kiipeilee vuoren rinteitä. Etelän taivaalta, kahden korkean vaaran välissä, näyttää kuin päivä pyrkisi esille, mutta ei jaksa nousta näkyville, hetken aikaa kumottaa kellertävältä taivaan rannalla, mutta himmenee ja häipyy pois vaarojen taakse. Olen vielä nuori ja terve, eivätkä minua sureta entiset muistot tai tulevat huoleta. Nautin tätä sydänmaan yksinäisyyttä ja poron hölkätessä lauleskelen:

Juokse, porosein, poikki vuoret, maat, seistä, syödä saat...

Niin, saat levähtää sitten, kun pääsemme Karhu-Jaakon taloon.

Se onkin virkku peura, jalat napsavat somasti, ja kepeästi se heittelee, vaikka jälki pudottelee. Outo on tämä taival minulle, oudot maisemat ja kukkulat. Harvoin tästä kulkevat poromiehetkään, ja tuskin koskaan muita ihmisiä. Tänne ei ole vielä ehtinyt tukkilaisen kirves hävitystyötään tekemään... tämä on koskematonta erämaata, suurta ja komeaa, kuin nukuksissa. Tie on hauska, taival vaihteleva. Milloin näkee vaarain päältä silmänkantamiin lumista tunturimaailmaa, milloin jälki laskeutuu syvän laakson korpeen, ja silloin se painuu kuusikon sisälle kuin hämärään. Ja taas kun männikkötievoille ehdimme, laulelen:

Siellä verraton sammalaarre on.

Vasta iltamyöhällä saavun pienelle järvelle, johon jälki jyrkkänä putoaa vaaran alle. Järven poikki on jälki lujempaa, ja siinä pistää poro vihaisen laukan, niin että höyry pulkan perässä punoo... ja vauhdilla nousee toiselle rannalle, jossa on ison kiven vieressä vanha verkkoaitta ja rivi verkkokeppejä... ja aavistamattani ilmestyy siinä eteeni vähäinen uudistalo vastaveistettyine seinineen... -- -- --

Olen jäänyt sinne yöksi. Poro on laskettu yösyöttöön talon porojen kanssa jäkäläiselle ahteelle lähistölle. Ja minulle on luvattu vuode ja hoivata minkä osaavat.

Vähäinen on talon perhe, äiti tyttärineen. Isäntä on mennyt metsille poromiesten kanssa. He eivät tiedä paljoa uutisia maailmalta. Harvoin täällä sattui kukaan käymään. Saattoi kulua vuosia, ettei yhtään vierasta kulkenut sen kautta.

Hän miellyttää minua, tuo tyttö. Hän on niin kaunis ja verevä, vankka ja rohkea. Hänellä on pitkät mustat hiukset ja säkenöivät ruskeat silmät. Hän kertoo peittelemättä lyhyen elämänsä tarinan -- tarinan yksinäisestä erämaasta. Kesäisin hänellä on hauskaa. Hän kalastelee yksin, ui yksin ja osaa yksin pyörryttävien salojen halki. Talvisin hän ajelee porolla milloin mieli tekee. Ei ole täältä sydänmaalta mihinkään pyrkinyt. Kerran on käynyt kirkolla ja siellä nähnyt paljon.

"Siellä taitaisi olla hauskaa, missä on paljon ihmisiä", sanoo hän minulle äkkiä, ja olen näkevinäni hänen kirkkaan silmänsä ilmeessä kuin tuskaa siitä, ettei sinne pääse.

"Ei siellä ole hauskaa", vakuutan hänelle. En tahdo kertoa hänelle maailman elämästä, herättää kuvitelmia tai hänen nukkuvia halujaan kavalaan maailmaan.

"Mutta siellähän kuuluu jokaisella olevan oma ystävänsä: pojilla tyttö ja tytöillä poika... Onko sinullakin ystävä?" kysyy hän arvelematta.

"Ei ole minulla sellaista ystävää, jota tarkoitat."

Hän on valmistanut minulle vuoteen kamariin ja pannut hajuheinäpalmikon pääni pohjalle...

Minä tunnen häntä rakastavani, tunnen, että saan omistaa hänet yksin... Muutan tänne minäkin ja jätän taakseni sen maailman, josta olen lähtenyt... En mistään voisi löytää sellaista ystävää kuin hän on... samalla niin hellä ja hyvä, rohkea ja miellyttävä. Hänen hipiänsä on hieno kuin silkki, ja hänen vartensa joustava ja muhkea...

Ja aamulla hän sanoo minulle:

"Vai ei sinulla ole ystävää... ei ole minullakaan."

Ja hän istuu sängyn partaalle miettivänä.

"Ole sinä minun ystäväni, niin minä olen sinun", saan hänelle sanotuksi.

Hän lupaa sen. Ei ikänään sano unohtavansa...

Hän on jo käynyt metsällä, heittänyt porot suopunkiin ja valjastanut oman ajokkaansakin. Sillä hän tahtoo lähteä minua saattamaan, kun jäljetön, pitkä taival on kuljettavanani.

Voi, kuinka hän on reipas puuhatessaan poron parissa! Korea lappalaislakki somistaa hänen sievää muotoaan, ja pitkä musta palmikko leiskuu lanteilla niin kiihoittavan viehättävästi. Ja kun hän hyppää pulkkaan, kääräisee hän helmansa tiukalle jalkojensa ympärille ja tempaisee hihnasta kuin tottunein poromies ja vilahtaa jäljettömälle tielle männikkötievaa kohti talon taakse...

Näen hänen ajavan edellä, näen hänen pulskan vartensa ja pitkän palmikkonsa... ja vähän väliä ruskeat silmänsä, kun hän kääntyy taakseen katsomaan, missä asti minä tulen...

* * * * *

Siitä on nyt jo kulunut monta vuotta, kun sattui tuo lemmenseikkailuni erämaassa, sydäntalven aikana. Maailma vei kun veikin minut mukanaan. Unohdin hänet -- samoin kuin monta muuta -- enkä ole hänestä mitään kuullut. Totta kai hänkin on jo unohtanut -- kaiketi aavistanut, että se maailma, josta hänen luokseen tulin ja johon hänen luotaan läksin, on kavala ja kurja... ettei tarvitse ikävöidä eikä mieli tee muistella sen pettäviä ystäviä.

KAIHOLAAMME

Laaksosta noustaan korkean mäen laelle, jonne näkyy suurenmoinen kuutamon valaisema maisema leveän, polveilevan joen rannoilla ja hyvin kaukana lumisia vaaroja ja repaleita hakatuista saloista.

"Ah! Tämäpä on ihanaa!"

Niin hän sanoo, hän, josta olin nuorukaisena uneksinut ja miehenä miettinyt. Olen löytänyt hänet sieltä, mistä ennen turhaan hain. Me matkaamme nyt omaan Kaiholaamme, pieneen kotiimme kauas erämaahan. On syystalven leuto yö, tyven ja kuutamoinen.

Hän on täällä outo, vieras näillä vaaroilla, ja näkee ensi kertaa palasen sitä pientä maailman nurkkaa, jonne hän tahtoo minua seurata.

"Näinkö kaunis onkin sinun Pohjolasi!"

Hän ihastuu siitä, mitä näkee, ja riemu loistaa hänen silmistään.

"Rakastatko Pohjolaani?"

"Oi, enhän tätä tämmöiseksi luullut, en voinut kuvitella, vaikka kerroit, että Pohjolasi on näin suuri, näin ihana ja avara."

Mäen päälle pysäytämme hevosemme ja nautimme kumpikin. Yllämme kaareutuu korkea, tumma taivas ja tähtien tuhannet laumat. Edessämme on suuri ja kolkon komea Pohjola korkeine lumisine vaaranlakineen, joiden huippujen päällitse revontulet kalpean kellertävinä leimuavat. Siellä monien vaarojen takana on oma pieni Kaiholamme, onnemme ja ilomme hauska koti.

Tie on soma ja mutkikas. Mustan mieli on iloinen ja virma. Se juosta vilistää vastaleessakin; sen harja hulmuaa rennosti ja komeasti, tiu'ut soivat ja kulkusen helinä kuuluu somalta kirkkaassa ilmassa. Sanomaton onnen ja ilon tunne valtaa minut, rajaton riemu täyttää sydämeni, ja minä puserran häntä povelleni kuin pelkäisin hänen katoavan pois... Olenko hänet ansainnut? Olenko todellakin ollut saamassa elämältä näin paljon?

"Olet, olet. Minä tunnen selvästi, että sinua juuri varroin ja ikävöin", vakuuttaa hän minulle.

"Olin niin orpo ja onneton, niin kaihomielinen ja kelvoton. En tietä tiennyt, kussa kuljin, en polkua löytänyt, joka vei kultaiseen kartanoosi..."

"Löysitpähän. Tapasit minut juuri silloin, kun jo olit lakannut toivomasta."

"En enää uskonut sinua olevankaan. En toivonut palkkaa saavani kaikkien kovien vuosien koettelemuksista. Enkä enää uskonut, että vielä paistaisi päiväni, onneni olisi näin suuri ja eheä. -- Rakastathan minua, Anna ainoiseni?"

"Rakastan, rakastan. Enemmän kuin luuletkaan!"

"Mutta minä olen köyhä ja saamaton!"

"Olet niin hellä ja hyvä. Voi, sinun rinnallasi on niin turvallista, sinun sylissäsi tuntuu kuin ei mikään pelottaisi... niinkuin katoaisivat kaikki pienet huolet ja elämä näyttäisi niin suurelta ja todelliselta... Kuulen sydämesi sykkivän... Ah, aavistatko, kuinka sinua rakastan! Oi, että voisin olla sinun ilosi, poistaa alakuloisen mielesi ja laulaa sinulle elämän iloa ja rakkautta! Olen aavistanut sinun ikäväsi, kuvitellut tuskiasi, kun kaihoisina iltoina minua muistelit... Näen sydämesi sisimpään... poloinen ystäväni."

"Tyydytkö minun Kaiholaani...?"

"Voi, sinun Kaiholasi on meidän onnelamme. Kaihon me karkoitamme pois ja elämme omaa, hauskaa elämäämme! Voi, ystäväni, kuinka olen onnellinen! En vaihtaisi tätä matkaamme mihinkään maailmassa... Kuinka tämä onkin kolkon komea, tämä Pohjolasi..."

Tie on kiertäen laskenut laaksoon, noussut ahteelle ja kulkenut kuusikon poikki laajan jänkän laitaan. Sen toiselta puolelta alkoi vaara kohota, ja vaaran kupeita luikerrellen tie vei pienen petäjikön halki äärettömän korkeaa vuorenlakea kohti, jonka puuton ja luminen huippu paistoi kuun valossa kuin taikalinna.

"Tämäkö on se satumaailmasi, josta olet minulle kertonut?" kysyi hän.

"Tämähän se on. Näetkö tuon korkean vaaran lakea, jonka luminen huippu kimaltelee tuolla kaukana?"

"Näen, näen. Se on niin satumaisen korkea ja salaperäinen. Senkö kautta tie vie Kaiholaamme?"

"Sen takana on Kaiholamme, pieni kotimme pitkien petäjien keskellä..."

Voi, juokse Musta! Ja vie meidät pian! Katkea, taival, joudu, koti!

Musta jouduttaa kulkuaan. Kulkunen helisee, ja tiu'ut soivat. Tie vie ja viehättää meitä, välisti, kuin nauraen, ilmestyy metsäjärvelle, kohoaa vastaiselle rannalle ja luikerrellen taas lepikon läpi painuu uusille ahteille.

"Miksi sinä sanot kotiamme Kaiholaksi?" kysyy hän.

"Kerronko sen sinulle?"

"Kerro, kerro!"

"Kun pieni kotini oli valmis, kun kesäaamuna ensi kerran sytytin tulen takkaan, kävi mieleni apeaksi. Olin niin yksin ja ystävittä. Silloin nousin tuon korkean vaaran korkeimmalle huipulle, josta näkee kauas kaikille ilmoille, ja istuin ikävissä. Minne kääntyisin, kunne kulkisin, että löytäisin hänet, jota ikävöin ja jo kauan, kauan olen rakastanut. Katsoinpa mille ilmoille hyvänsä, joka haaralta näytti pettymys pilkistävän. Kuinka oli etelän taivaskin totinen ja kumma, harsopeitteinen kuin itkuja puserrellen. Pohjoisessa oli pilvi. Länsi liekaroi ja itä ilkkui ja ilakoi... Alhaalta laaksosta näin pienokaisen kotini. Se näytti niin yksinäiseltä ja autiolta... Silloin nimitin sen Kaiholakseni..."

"Mutta nyt ristimme sen onnelaksemme. Me tuomme onnen ja ilon tullessamme. Ja kesäiltoina kiipeämme tuon suuren vaaran laelle."

"Niin teemme. Sieltä näemme palasen sitä maailmaa, jonka olemme jättäneet ja jonne emme enää palaa. Tämä on nyt meidän maailmamme..."

"Ja yhteinen ilomme ja onnemme. Meille tulee niin hauskaa..." puhkeaa hän puhumaan, ja hänen suuret siniset silmänsä säkenöivät ilosta.

Ja yhteistä onneamme kuvitellessani kerron:

"Kesäaamuna sinä saatat karjan laitumelle, laittanet niin kauas, että eksyt korpeen... Mutta äkkiä kuulet tuohitorven toitotuksen ja arvaat, että olen sinua etsimässä."

"Voi, niin, niin..."

"Kohtaan sinut kuusen juurelta itkemässä ja vedän syliini ja pitelen näin... ja suutelen pois kyyneleesi... näin..."

Olimme jo ehtineet likelle sitä korkeaa vaaraa, jonka luminen laki oli kauan näkynyt. Sen kylkiä pitkin vie tie, kiertäen kallioita ja männikkötievoja pitkän kuusikon läpi loivalle myötäleelle, jota pitkin se kulkee vinosti laaksoon.

"Täällä on jo sellaista seutua, semmoisia puita ja kumpuja kuin kerroit olevan Onnelamme lähellä. Nyt ei enää ole pitkä matka kotiin", sanoo hän ihastuen.

"Jo olemme lähellä. Kohta näkyy puiden välitse pieni pirttimme... Näetkö tuota pulskaa kuusta tuossa... Se on sinun kuusesi, Anna ainoiseni. Sen juurella usein illoin istuin, kun sinua odotin."

"Nyt sinun ei enää tarvitse istua yksin. Olen aina, iäti vierelläsi."

Tie vie syvään laaksoon, jonka pohjalta näkyy lammen luminen pinta. Lammen toisella rannalla on maa loivaa etelää kohden, ja siinä pitkien petäjien keskellä on Onnelamme. Hän on ihastuksissaan ja Mustan juostessa puhelee:

"Voi, sieltä tuikkivat tulet... Tämä lampiko on kalavetemme...? Nyt jo näen koko kotimme... Oi kuinka tämä on pieni ja sievä, rauhallinen ja runollinen... Voi, ystäväni, minua vartenko näin teit...? Kuinka olen onnellinen, onnellinen!"

Lammen poikki juoksee Musta vihaista vauhtia, nousee kiivaasti vastaletta, jonka läpi tie kulkee sakean puistikon halki... ja vie reen kuin lennossa pirtin porrasten eteen... omaan Onnelaamme.

ERIKA

Hän oli kyllästynyt pieniin rakkausseikkailuihin. Oli saanut kyliänsä kansakoulunopettajista, nuorista ylioppilaista ja nyt viimeksi lyseolaisista. Hän tahtoi nyt sanalla sanoen naimisiin.

Olihan hän, Erika, ollut jo montakin kertaa kihloissa, mutta mitä siitä oli kihloihin menemisestä semmoisten kanssa, jotka vielä tarvitsivat vuosikausia, ennenkuin saivat viran. Täytyi ruveta katselemaan semmoista miestä, joka pystyisi heti menemään naimisiin.

Eihän hän juuri välittäisi, minkälainen mies se olisi, kunhan hänellä olisi virka ja varmat tulot. Hän oli jo niin monta kertaa rakastanut, ettei olisi niin vaarallista, jos ei enää niin kovin lämpenisikään.

Hän oli rovastin tytär ja vieläkin pulska ja punaverinen, vaikka ikä alkoi olla siinä lopulla kolmeakymmentä. Häntä eivät enää miellyttäneet ne pikkuvirat, joissa hän oli ollut: milloin opettajattarena kansakoulussa ja nyt viimeksi postinhoitajattarena. Hän tahtoi päästä levähtämään...

Hyvällä tuulella hän nyt oli tänään, katsellessaan ulos postitoimiston ikkunasta maantielle päin. Hän odotti sieltä päin sulhastaan tulevaksi. Se oli pitäjän nuori pastori, jonka sydän hänen oli onnistunut sytyttää maalliseen liekkiin. Ja pastori olikin todella ihastunut Erikaan, eikä tarvinnut hetkeäkään epäillä sitä, että pastori oli kaikin puolin hänen vallassaan. Mutta kaino ja rakastavainen hänen oli täytynyt olla, ennenkuin pastori "iski silmänsä" häneen. Sillä pastori oli herännyt mies, ankara mielipiteissään ja nuhteeton elämässään. Ja erilainen kaikin käsin kuin Erikan entiset sulhaset. Ei pyrkinyt pastori liian likelle, ei silloinkaan, kun kosi. Oli vain kerran suudellut otsalle ja puhunut Jumalasta...

Kyllähän Erikaa vähän vaivasi, kun hän muisteli sitä, että oli pastorille kelpo lailla valehdellut. Ei ollut sanonut koskaan olleensa rakkausseikkailussa, suudelleensa miehen huulia tai tunteneensa niin puhdasta rakkautta kuin nyt pastoria kohtaan. Muutkin Erikan vakuutukset oli pastori uskonut ja kyynelsilmin puhunut siitä, että hän oli jättänyt naimahommansa Jumalan haltuun, ja näin oli taivaallinen isä hänelle toimittanut sorean morsiamen.

Sitä miettiessä Erikassa kävi vilunväre, ja yhtä ja toista hän muisteli kuluneesta elämästään. Varsinkin yhtä juttua, joka tosin oli tapahtunut kaukana täältä, mutta joka vielä vastaisuudessa voisi tulla pastorinkin korville. Mutta silloin se ei enää olisi niin vaarallista, ja hän vannoisi pastorille, että se oli pelkkää valetta.

Kuului olevan jo maisterina se silloinen sulho Akseli Airisto... Hän oli rakastanut Erikaa puhtaasti ja rajattomasti, he olivat olleet kihloissakin melkein puoli vuotta. Mutta Erika oli hänelle antanut rukkaset, sillä Airisto oli hänen mielestään ollut ruma mies ja kömpelö kuin mikäkin seiväs. Mutta siitä oli Airisto nokkaantunut hirmuisesti ja vannonut elinaikaista vihaa ja puhunut kostosta hautaan asti...

Onneksi oli Airisto sentään siksi kaukana nyt, ettei hänestä ollut pelkoa. Viikon parin päästä heidät jo kuulutettaisiin pastorin kanssa, ja häät oli päätetty pitää heti.

Ja Erika toivoi, että aika rientäisi lentävin siivin...

Hän oli pukeutunut pastorin mielen mukaan yksinkertaisesti ja kammannut hiuksensa jakaukselle. Täytyi koettaa olla niin, ettei pastori pääsisi mitään epäilemään.

Oikeastaan Erika ei voinut vähääkään rakastaa pastoria, vaikka tämä oli pulska mies. Hänessä oli jotakin akkamaista ja pehmeää ja joutavaa jumalisuutta Erikan mielestä. Mutta se täytyi sietää. Ei ollut enää aikaa ruveta miestä odottamaan ja valikoimaan. Ikää oli jo kovasti, ja monenlaisia seikkailuja oli jo tullut kokeneeksi. Sitten, kun he pääsisivät naimisiin, voisi Erika alkaa hioa pastorista akkamaisuutta pois ja koventaa pehmeyttä. Mutta nyt täytyi liehakoida...

Niin Erika mietiskeli ja tuumaili itsekseen, odottaessaan pastoria. Hän oli aikonut tulla heti puolisen syötyään, ja he menisivät sitten yhdessä kävelemään ja nauttimaan heräävän keväisen luonnon kauneudesta.

Mutta merkillisen kauan pastori viipyi. Hän oli ennen ollut hyvin täsmällinen. Erikasta alkoi aika tuntua pitkältä ja joutessaan hän leikki kihlasormuksellaan. Se oli paksu ja vankka ja soveltui mainiosti hänen sormeensa. Airiston sormus oli ollut paljoa mitättömämpi.

Mutta viimein Erika tuskastui odottamaan ja höpisi itsekseen:

-- Mikähän sille lampaalle nyt on tullut, kun ei kuulukaan... Ja mitä hittoa hän viivyttelee?

Erika oli jo aikeissa lähteä häntä vastaan, kun samalla huomasi pastorin kävellä huiskivan pappilasta päin.

-- Tuollapa tuo tulla viuhtoo, -- arveli Erika hyvillään, ja jonkinlainen paino tuntui lähtevän hänen sydämestään. Siellä oli koko päivän ikäänkuin joku ollut soimaamassa soittaen kummallista nuhdevirttä. Mutta nyt se katosi, ja erinomaisen lempeänä ja kainona Erika otti vastaan pastorin.

"Voi kuinka minä olen jo ehtinyt pitkästyä ja ikävöidä sinua", sanoi hän lempeimmällä äänellään ja tavoitteli pastorin kättä.

Mutta pastori näytti kummallisen juhlalliselta ja niin vakavalta kuin kirkko itse. Ei käynyt istumaankaan, vaan asettui seisomaan keskelle lattiaa, vaikka Erika toimitti häntä soututuoliin.

"Minä tahtoisin vähän kysyä sinulta, Erika", aloitti hän, ja hänen äänensä soi niin oudon kylmästi, että Erika kalpeni, "tahtoisin kysyä sinulta, oletko koskaan tuntenut maisteri Akseli Airistoa...?"

Hän katsoi samalla Erikaan totisesti, melkein ankarasti.

Kysymys tuli niin arvaamatta, että Erika aluksi kalpeni, mutta äkkiä hän sai hermonsa tyyntymään ja tottelemaan, ja viattomasti hymyillen hän vastasi:

"Olen hänet tuntenut. Miksi sitä kysyt?"

"Sain häneltä kirjeen, -- Airisto on näet luokkatoverini ja paras ystäväni -- siinä hän puhuu sinusta... tehän olette olleet kihloissakin", sanoi pastori kylmästi. "Kun parhaalle ystävälleni ilmoitan kihlauksestani ja toivon saavani onnittelun, saankin häneltä tämmöisen kirjeen..."

Ja pastori paiskasi kirjeen lattialle ja sanoi jymisevällä äänellä:

"Nainen! Te olette valehdellut minulle... Meidän välimme ovat loppuneet", huusi hän lopuksi ja pakeni kuin paholaista, paiskaten oven jälessään kiinni, että seinät tärisivät.

Erika seisoi kuin jähmettyneenä. _Tätä_ hän ei ollut osannut odottaakaan... Airisto oli siis saanut kostetuksi... se kurja konna...

Hän otti kirjeen lattialta ja luki siitä: -- -- "Minä tunnen hyvin morsiamesi... Erika H:n... hän on ollut minun ja monen muun henttu..."

Enempää hän ei lukenut, vaan rutisti kirjeen kokoon, paiskasi sen palavaan uuniin ja unohtui pitkäksi ajaksi katselemaan pastorin jälkeen, joka vinhaa vauhtia käveli pappilaan päin...

Mutta omista ajatuksistaan hän ei saanut yhtään selvää.