Part 2

Hän soittaa. Se on surullinen valssi, ja minusta tuntuu kuin sävel painuisi luihin ja ytimiin. Mutta soittaessaan ei hänkään salaa sitä, mitä tuntee, ja siksi hänen soittonsa on kuin eksymättömän lemmen ikuinen aamulaulu. Hänen kasvonsa loistavat, silmissä palaa hehkuvan sielun ilme, ja näyttää kuin vartalo värähtelisi...

Jos saisi vielä kerran sulkea hänet syliinsä, ainoan kerran ja sitten kuolla! Minä luopuisin mielelläni elämästäni... olisinhan saanut rakastaa häntä. Mitä sitten, jos loppu tulisikin niin pian...

Jos saisi istua tuohon hänen vierelleen ja kertoa kaikki ja kietoa kätensä hänen kaulaansa...

Mutta hän on kerran sanonut sanansa, ja vaikka näyttää siltä, että hän soittaessaan heltyy, lämpenee ja sortuu tunteeseensa, ei hän muuta sitä vastausta, jonka on minulle antanut.

Mutta jos saisin laskea pääni hänen syliinsä, itkeä siinä ja vielä kerran pyytää... Me pakenisimme täältä pois, eikä meidän onnestamme kukaan mitään tietäisi... Mutta hän ei sittenkään armahtaisi minua... minun piti vielä muuttua, jalostua, uudistua...

Jos nyt lähenisin häntä hiljaa takaapäin, suutelisin otsalle ja sanoisin: ystäväni, elä jätä minua! jos sen tekisin, pitäisi hän sen heikkoutenani, jota ei antaisi anteeksi...

Parempi onkin, että hän saa tuossa soittaa rauhassa... hänen jokainen pieninkin piirteensä syöpyy mieleen ja kuva uppoaa sydämen syvyyteen, sinne asti, jonne ei vielä mikään muu tunne ole tietä löytänyt...

II

Veljeltäni, joka oli isäntänä lapsuuteni kodissa, sain kirjeen ja tietoja syntymäseudultani. Vähän väliä hän muisti minua, tuo kunnon veli, joka paljon vaivoja kärsittyään on päässyt huolettomaan, rauhalliseen asemaan. Ja vaikka meidän tiemme ovat kulkeneet niin eri tavalla ja kummankin kehitys niin eri alalla, on keskenämme aina vallinnut veljellinen, vilpitön rakkaus. Hänellä on nyt oma perhe, oma talo ja oma karja. Koko kirje on niin tyytyväistä mieltä täynnä, että tunnen melkein kuin kateutta. Sato on ollut hyvä, heinävuosi erinomainen, ja hän on lisännyt karjaa.

'Jos sinäkin vielä kerran haluaisit käydä täällä', kirjoittaa Matti, 'niin olet tervetullut, oli yö tai päivä, kesä tai talvi. Me muistamme sinua usein, ja vaimoni tiedustelee, joko olet nainut. Vankempi sinä olisit ollut talon mieheksi ja terveempi kuin minä, mutta isävainaja sanoi sinua teräväpäisemmäksi ja siksi sinut pantiin kouluun. Kyllä minäkin nyt tulen toimeen. Meillä on jo rahaa pankissakin ja säästäen saamme lisää. Karjallamme on ollut erinomainen onni, ja pellot ovat nyt mainiossa kunnossa. Ei minulta ole tullut puita istutetuksi niinkuin halusit, mutta se sinun pihlajasi on paljon kasvanut, se ulottuu yli räystään. Nyt se on marjoista punaisena. Iloista on lähteä talvelle, kun aitta on täynnä. Tule tulevana kesänä meille. Minä korjautan ullakkokamarin sinua varten. Meiltä kaikilta paljon terveisiä. Muista joskus meitäkin.

Sinua aina muistava veljesi

_Matti Petäjävaara_.'

Kirjoitan heti vastauksen, iloitsen heidän onnestaan ja siitä, että he ovat saaneet viljavan vuoden. Matille panen ristisiteenä kirjan "Tuomaskuonan käyttämisestä".

He eivät aavista siellä kotona, missä tuskassa minä täällä olen. Voin hyvin kuvitella heidän elämäänsä näin syksyllä. Aamulla Matti herättää väen riiheen ja menee itse ruunallaan kyntämään. Emäntä toimittaa einettä. Päivä on kirkas, puissa näkyy jo kellertäviä lehtiä. Lampaat on laskettu vainiolle, ja navetan edessä seisoo paimenpoika eväsmytty kainalossa, odottaen lehmien uloslaskuaikaa.

Riihestä tultua saunotaan. Matti on kylän saunasankari. Lavalta alkaa väki vähetä, kun Matti alkaa huutaa löylyä, ja pahoin kirkuen pakenevat naiset saunan vierustalle.

Illalliseksi on ohrapuuroa ja rieskamaitoa.

Matti käy ennen maatapanoaan vilkaisemassa naurismaahansa, että näkyykö varkaita.

Se on rauhallista, iloista, onnellista ja tyytyväistä elämää. Ja niin vapaata!

* * * * *

Olen alkanut kirjoittaa. Olen päässyt käsiksi aiheeseen, ja minusta tuntuu, että onnistun. Päivät kuluvat toimistossa, mutta illoilla myöhään istun työni ääreen ja varhain aamulla taas jatkan. Vähän väliä minut kuitenkin valtaa epätoivo. Kaikki mitä olen kirjoittanut näyttää niin tylsältä ja ennen sanotulta, ja vaikka mietin ja ponnistelen, koettaen kuvata niin, että luonteet olisivat selvät, tuntuvat ne kuitenkin kummallisilta. Mutta minä pyyhin pois ja aloitan uudelleen...

Ainoa, joka tietää mitä hommailen, on Pekka. Hanna ei ole saanut tietää mitään. Pekka on viisaasti salannut kaikki, eikä sisar aavista minun toimiani.

Pekka pistäytyy usein luonani, samoin minä Pekan kotona, niinkuin ennenkin.

Eräänä iltana tulee Pekka taas luokseni. Hän on hyvällä tuulella niinkuin tavallisesti.

"Sinulle lämpimiä terveisiä! Sisareni sai juuri vasta kirjeen Alicelta. He ovat onnellisesti päässeet matkansa perille. Hän ikävöi Suomeen takaisin, sanoo siellä alkaneensa tuntea pistoksia rinnassaan."

"Kiitos, kiitos!"

"Pian kai sinäkin saat häneltä tietoja. Kuinka paljon olet jo kirjoittanut? Täällähän on paksulta kuin pöytäkirjoja. Joutuisa kynämies sinä näytkin olevan. Luepas minulle taas mitä olet kirjoittanut."

Joka kerta, kun Pekka käy luonani, hän vaatii minua lukemaan kyhäyksiäni. Kunpa vain muutkin arvostelisivat siihen suuntaan kuin Pekka! Hänen mielestään se on erinomaista.

"Ole varma siitä, että sinun on helppo saada kustantaja. Tuolla tavalla eivät muut vielä ole kirjoittaneet!"

Hän tahtoo lohduttaa minua, että voimani pysyisivät pirteinä ja ettei mieleni lannistuisi, tuo kunnon toveri.

"Ennen joulua voit jo lähettää tuon kustantajalle."

"Minä koetan."

Päivät menevät, kertomus kasvaa, sivu liittyy sivuun, arkki arkkiin. Pekka käy luonani harva se ilta. Joka kerta hänellä on lohduttavia sanoja: hän kehoittaa, kiittää ja ylistää.

Mutta _häneltä_ ei kuulu kirjettä.

Pimeinä öinä, kun ei tule unta, on elämäni ikävää ja tuskallista. Tuntuu siltä, että kaikki se tuleva onni, jota ajattelen ja jonka saavuttamiseksi työskentelen, käy yhä epävarmemmaksi, muuttuu uneksi ja utukuvaksi. Olisinko minä ansainnutkaan sellaista iloa? Ja jos se toteutuisi... miltä tuntuisikaan elämä?

Melkein pyörryttää, kun ajattelen sitä todeksi, mikä nyt kuvana ajatuksissa pyörii, mutta on kuin kaukainen kuiske sanoisi sen mahdottomaksi ja tuntematon voima olisi tielläni pidättämässä.

Ja vaikka kokoan kaikki voimani ja tuskissani päätän, että sen täytyy onnistua, valtaa mieleni aina lopuksi se pelonsekainen tunne, joka sydäntä kaihon edellä tärisyttää.

Miksi hän ei lähetä edes riviä lohdutukseksi, vai eikö hän arvaa kärsimykseni tuskaa? Vai voiko hän tuntea ja aavistaa, kuinka ääretön minun lempeni on!

Mutta eräänä päivänä saan kirjeen. Siinä on ulkomaan postileima, kuori hieno ja osoitteessa reipasta käsialaa... Se on häneltä...

Kädet vapisevat, ja sydän lyö niin rajusti, että tuntuu kuin rinta halkeaisi...

Siinä on valokuva ja vaalea hiuskihara. Kuva on onnistunut erinomaisen hyvin. Silmissä on tuo omituinen ilme, jota ei voi selittää, sillä samalla kun siinä näyttää olevan tulista tunnetta, voisi sitä pitää ylpeän sielun hehkuna.

Kasvot ovat samat herttaiset, vähän laihemmat, mutta niin kumman hienot ja suloiset...

Hiukset ovat kutriset ja kammatut uuteen muotiin...

Ja kirje!

"-- -- -- Olen säästänyt kirjettäni, että ehdin saada mukaan valokuvan, jonka varmasti lupasin. Olen laihtunut ja tunnen kipuja rinnassa, mutta luultavasti pian paranen tuosta vähäisestä viasta. Kuinka ikävöin täältä takaisin! Kuinka työsi menestyy?" -- --

Tästä puoleen käy työni vielä paremmin. Kirjoitan siitä hänelle ja kerron lyhyesti kertomuksen sisällön...

Unissani näen hänet usein. Minulle tulee silloin aina hillitön halu saada pusertaa häntä sydäntäni vasten, että sen autio tyhjyys saisi kerran täytensä ja se kuluttava kaiho, joka imi mehun sielusta, saisi lohdutuksen.

Kerran olin hänen kanssaan veneellä soutelemassa. Oli kesäyö. Joki oli vanha tuttu minulle, kaukaiset kukkulat ystäviäni. Me soudimme poikki joen toiselle rannalle, josta kallionkylki nousi suorana ylös. Saarista tuoksui heinäin haju, ja lämmin usva levisi laaksoihin. Minä kerroin hänelle koko elämäni tarinan, näytin kotini vuoren kupeella ja sanoin, kuinka sanomattomasti häntä rakastan... Mutta äkkiä hän katosi venheen perästä... ja vuoren laidasta alkoi kuulua hänen soittonsa... Soudin sitä soittoa kohden, mutta kuta lujemmasti vedin, sitä edemmäksi soitto pakeni, ja minä heräsin tuskalliseen huutooni...

Toisella kerralla olimme Repojärven rannalla syntymäkylässäni. Siinä oli uusi punainen pirtti kumpulalla pitkäin petäjäin keskellä ja alempana notkossa sauna. Se oli meidän kotimme. Meillä oli peltoja järven rantaan asti ja niittyä ahteen takana korvessa. Saunan ovesta työntyi paksu savu. Me istuimme pirtin edustalla, ja minä kerroin hänelle kuluttavasta ikävästäni ja pitkistä hetkistä, joina olin häntä odottanut. Mutta äkkiä hän katosi viereltäni ja minä juoksin hänen jäljessään ja heräsin.

Päivällä olen hajamielinen ja usein saan esimieheltäni nuhteita huolettomasta työstäni. Mutta minä en mitään voi, sillä minusta tuntuu, että minussa ei enää ole entistä voimaa ja miehuutta.

Puolipimeinä talvipäivinä johtuu usein mieleeni, että olen väärällä uralla. Tuntuu siltä, että jos olisin siellä kotikylässä, olisi Repojärven rannalla tupa ja peltotilkkuja ympärillä. Talvipäivät hiihtelisin metsissä ja kesäisin viljelisin peltojani ja raivaisin korpeen niittyjä. Siinä kuluisivat vuodet vanhuuteeni asti.

Mutta toiselta puolen tuntui kateutta niitä tovereitani kohtaan, jotka jo olivat mikä missäkin virassa ja elivät rauhallista elämää. Minun elämäni oli aina ollut rauhatonta, semmoista epämääräistä harhailemista sinne tänne. Lukujen jatkamisesta ei tullut mitään, ja tämä sanomalehtitoimikin tuntui vastenmieliseltä.

Eikö minussa ollut voimaa mihinkään?

Toivoivathan ne toverit minusta ennen hyvääkin miestä, etevää ja monipuolista, ja ihastuksissaan kehoittivat minua kirjailijaksi. Mutta en ollut sitäkään yrittänyt ennenkuin nyt.

Monta kallista vuotta oli mennyt hurjassa elämässä, ja pieni perintöni oli lopussa.

Minun täytyi leivän tähden ottaa tehdäkseni mitä sain. Nyt olin jo entisestä hurjistelusta luopunut ja vahvasti päättänyt hankkia jonkin toimeentulolähteen.

Ennen joulua lähetin kertomukseni kustantajalle ja pyysin vastausta niin pian kuin suinkin.

Oi, kunpa onnistuisin! Se olisi ensimäinen voittoni, ja jos sen saisin, unohtaisin kolkon entisyyteni ja aloittaisin uutta elämää, uutta onnellista elämää. Mutta minusta oli tainnut jo mahti kulua, ja se, mihin olin taitoni ja kykyni koonnut, oli ehkä hulluutta ymmärtäväisten silmissä.

Tuskallisena, puolihulluna levottomuudesta odotin vastausta, odotin tuomiotani. Ja hän, joka etelän sulossa odotti tietojani, hän kai toivoi myöskin. Liian suuri onni se minulle olisikin. Eihän elämä olisikaan kuin aamun ihanaa punotusta, jos tuumani toteutuisivat. Liian korkealle kai aioin lentää.

Mutta onnistuivathan muiden yritykset ja hommat, Pekankin. Kuka olisi silloin uskonut, kun koulun penkillä istuimme, että hän pian on kelpo virkamiehenä, kun minä elää kituutan köyhää elämää. Ja kuitenkin pidettiin minua paljon nerokkaampana ja lupaavana nuorukaisena. Tavalliset ihmiset menestyivät, ja niitä se onnikin auttoi, potkaisemalla vastamäessä. Nerot saivat tulla toimeen omin voimin, ja siksi niistä niin moni joutui hukkaan ja kuoli ja katosi tietämättömiin.

Tuskallisia viikkoja kuluu, mutta vielä ei kuulu vastausta, josta riippuu tulevan elämäni onni. Usein tulee halu kertoa salaisuuteni, nähdäkseni oliko armahtavaisuutta ihmisissä. Mutta toiselta puolen tuntuu siltä, että ellei oma ansio auta, tämäkin todellisuus muuttuu unelmaksi, niinkuin olivat ennenkin kaikki muuttuneet.

III

On jo kevätpuoli talvea.

Mielen jännitys, tuskallinen odotus ja rasittava epätieto ovat veltostuttaneet minut niin, etten enää jaksa ajatellakaan syksyisten toiveitteni toteutuvan. Kirjoitan kustantajalle ja kysyn kertomukseni kohtalosta.

Ei riviäkään vastaukseksi!

Ja _hän_ on tiedustellut Hannalta... ja sanonut odottavansa tietoja minulta. On kertonut, että hänen terveytensä on yhä huononemaan päin...

En raivoa enkä vihastu, mutta sydämen pohjalle laskee hyinen halla routansa, joka jäätyy siellä jäätymistään. Viha alkaa kasvaa mieleeni ja kolkko tyhjyys ajatuksiini...

Ja peläten joutuvani vielä kerran epätoivon valtaan alan rakentaa uusia tuumia mielessäni. Minusta tuntuu, että olen kovan onnen hylky, ettei tule yhtään päiväpaisteista päivää elämässäni. Teinpä ja yritin mitä hyvänsä, aina on tielläni kova onneni. Kovan onneni oikkuja on sekin, että jouduin tänne maailman rantaa kulkemaan, etten saanut elää siellä, missä synnyin, että jouduin väärälle uralle... Ja lohdutellakseni itseäni mietiskelen, minkälaista olisi, jos elelisin syntymäpaikoillani...

Ei olisi tätä rasittavaa, sielua ja ruumista kuluttavaa tuskaa, ei unettomia, pitkiä öitä. Eivät hurjat haaveet mieleni rauhaa häiritsisi eivätkä jäisi järkevät ihanteeni toteutumatta. Minulla olisi oma kotini Repojärven rannalla, missä poikasena syksyisin satimia ja loukkuja virittelin ja talvisin hiihtelin jänislangoilleni! Olisi oma pirtti siellä ja peltoja pirtin ympärillä...

Mutta miksen vielä voisi toteuttaa tätä lapsuuteni unelmaa? Miksen voisi jättää tätä entistä vaiherikasta, mutta onnetonta elämääni tänne maailmalle ja siirtyä pois tästä ilmasta ja elämästä, jotka rääkkäävät minut kuoliaaksi? Enkö voisi unohtaa näitä tuskia ja kärsimyksiäni, kun kulkisin tuttuja kivikkopolkuja ja kallioinen seutu kaikuisi ja metsä ystävällisesti humisisi?

Ja kun kerran olen siitä ajatuksesta kiinni saanut, vahvistuu uskoni ja toivoni paisuu. Teen jo ajatuksissani kuvan tulevista päivistäni ja yksinäisestä elämästäni ja kirjoitan veljelleni uusista tuumistani. Hän antaisi minulle palstan Repojärven rannalta. Mäen rinteelle tekisin peltoni, korpeen niittyni, ja pirttini veistäisin sille kivikkokumpulalle, josta näki kauas eteläisille ilmoille.

Sillä vaikka en mitään varmasti tiedä, on minussa ainainen pelko, että kaikki ne rohkeat toiveet, joita talven kuluessa olin mielessäni hautonut, jäävät toteutumatta, sillä niin mahdottomilta ne minusta nyt tuntuvat. Ja siksi minä valmistaudun ottamaan vastaan mitä hyvänsä ja varustelen ja karkaisen itseäni. Olkoon isku kuinka kova tahansa ja sattukoon vaikka keskelle sydäntä! Valmis olen kuulemaan rakkaimpien toivojeni hukkuneen. Sillä minä olen tottunut vastuksiin ja siihen, etteivät unelmani koskaan ole toteutuneet, ja siksi en pelkää enkä vapise tulevankaan vaaran edessä. Se vain helpottaa, että saan varmuuden, saan taaskin katsoa silmästä silmään todellisuutta, kylmää ja armotonta...

Tulkaa, viestit, kertokaa kamalinta totuutta, ilmaiskaa hukkaan menneet unelmani ja iskekää nuolenne sydämeeni...!

Niin lohduttelen itseäni, ja yhä varmemmaksi käy uskoni, että olen kovan onnen mies, ja yhä selvemmin tunnen, että minun pitää päästä pois näistä oloista ja tällaisesta elämästä. Tämä on minulle vierasta, ja siksi kai kaikki oli minulle vastaletta ja onnettomuutta.

Ainoa, joka tietää suruni ja kalpeat toiveeni, on ystäväni Pekka. Mutta en ole hänellekään kertonut uudesta tuumastani enkä siitä, että aion pian muuttaa muille maille, missä minua ymmärrettiin paremmin ja toivoin vielä päivän minullekin paistavan.

Muutamana kevätiltana saapuu kirje veljeltäni. Siinä on vastaus kysymykseeni:

"Mielellänihän minä annan sinulle Repojärven ympäristöineen", kirjoittaa hän. "Mutta luulen sinun piankin kyllästyvän siihen iloon, kun joudut asumaan kylän taakse. Vaikka varmasti siellä on hyvää maata ja kalavesi hyvä, niinkuin muistanet. Asunet meillä, kunnes saat pirttisi valmiiksi, ja koetan minäkin puolestani auttaa sinua hommassasi. Kumma vain on, ettet viihdy siellä, missä eläisit huoletonna herrana ja helpommalla. Mutta tee tahtosi. Kyllähän täälläkin elät, jos sinussa vielä on entinen miehuus." --

Koko kirje on rakkautta täynnä, veljellistä, vilpitöntä ystävyyttä. Mutta veli ei aavista eikä arvaa minun tilaani. Minun taisteluni on hänelle tuntematon, samoin kuin ne tunteet, jotka minussa riehuvat. Mutta kun kerran selitän syyn kummalliseen muutokseeni, olen varma, ettei hän minua väärin ymmärrä.

Matin kirje vaikuttaa hyvää, ja helpotuksen huokaus pääsee rinnastani. Siellä on hiljainen, yksinäinen onneni, siellä voi elämä kulua hiljalleen, rauhallisesti, tyynesti. Vuosi on siellä kuin päivä, ja ystäväni rakastavat minua. Vaarojen laella laulelen, kun kuljen salojen halki, ja talvi-illoin soitan kanneltani yksinäisen elämäni iloksi...

Kun ei tämäkin toivo vain muuttuisi unelmaksi?

Pekka tulee juuri luokseni, kun olen jo kolmanteen kertaan lukenut Matin kirjeen. Hän ei ole iloisen eikä huolettoman näköinen niinkuin ennen. Sillä hän aavistaa, että kärsin, että jok'ikinen hetki on kuin istuisin tulisilla hiilillä. Ja siksi hänkään ei voi iloita, vaan tahtoisi huojentaa surujani.

"Etkö ole vieläkään saanut mitään tietoja kertomuksesi kohtalosta?" kysyy hän arasti eikä uskalla katsoa minua silmiin.

"En mitään."

"Se vanha heittiö... Ovatko ihmiset hulluja, kun eivät mitään... Vai ei vieläkään... No sitä suurempi on ilosi, kun sieltä kerran tulee myöntävä vastaus."

"Elä enää puhu koko asiasta. En toivo ensinkään. Ja onhan hirmuista ajatella ja tuntea, että hän siellä etelän sulossa vartoo tietoja! Eikä minulta mitään kuulu. Mennyttä on kaikki... mutta kyllä minäkin pian jätän tämän kaupungin ja hautaan itseni erämaan yksinäisyyteen. Sillä minulla on taas uusia, oikein romanttisia tuumia."

Ja minä kerron Pekalle tuumani ja vakuutan niin tekeväni...

* * * * *

Kevät tekee tuloaan, ja valon valta enenee. Mutta minun sydämessäni on talvi, ja routa jäytää siellä. Ennen iloitsin kevään tulosta, kun tuntui, että mieli keveni, sydän lämpeni ja routa suli. Mutta nyt on kuin vainoaisivat minua kaikki, niinkuin hartioita painaisi hirmuinen taakka ja rintaa ahdistaisi koko elämän pettymys. Ei ole kevään taivas niin lempeä kuin ennen, ja kevätaamut ovat kuin päiväpaiste hautakummulleni. Nousee välisti kysymys, miksi juuri minun piti kaikki nämä tuntea, kokea? Miksi sattuivat kaikki vastaleet minun tielleni? Mutta sillä lohduttelen itseäni, että voihan olla minulla lähimmäisiä, jotka tuntevat ja kärsivät samoin. Mutta he eivät valita. He yrittävät yhä uudestaan.

Olinko minä valittanut? Olinko miehen lailla kestänyt?

En.

Mutta nyt tahdon kestää ja nyt olen saanut kalliin kokemuksen. Minä en enää milloinkaan toivo liian paljoa.

Kun muuttolinnut saapuvat ja visertelevät, on minusta niinkuin niiden lauluissa kuulisin sanomia häneltä... että hän odotti ja odotti... Mitä hänelle kertoisin?

Rohkenisinko avata koko sydämeni? Kun kertoisin hänelle alusta asti oman elämäni pilviset päivät, kun saisin hänelle selittää pienenkään sirun siitä tuskasta, jota olen tuntenut, siitä taistelusta, jota olen taistellut, ehkäpä hän lämpenisi. Kun suoraan sanoisin, ettei minussa ole sitä voimaa ja kykyä, jota hän toivoi, etten voinut kuvata sitä, mitä tunsin, ehkä hän lämpenisi ja rakastaisi minua oman onnettomuuteni tähden.

Ja tuntien oudon voiman itseäni pakottavan, alan sommitella hänelle kirjettä. Kerron elämäni alusta asti ja salaamatta pienintäkään, selitän kovan onneni ja että olin lakannut toivomasta, kun olin päässyt varmasti selville siitä, ettei minussa ole sitä älyä eikä lujuutta, jota hän sanoi miehessä ihailevansa. Mutta en salaa sitäkään, kuinka armottomasti kärsin, kuinka pohjattoman syvä lempeni on, kuinka tuska ja suru jäytävät minusta palan palan perästä...

Kun saan kirjeen valmiiksi, tuntuu kuin ajatukset jäähtyisivät ja mielen jännitys herpoaisi. On kuin lohdutuksena se, että nyt olen kuvannut tilani. Tulkoon tuomioni koska hyvänsä ja minkälainen hyvänsä, tämän epätoivon, tämän sanomattoman tuskan vertainen se ei voi olla. Sillä vaikka kuoleman isku tulisi, olisi sekin monin kerroin parempi kuin nykyinen tilani...

Kevätöinä sommittelen kirjettäni, yhä uudelleen sitä kirjoittelen. Mietin joka sanaa, joka lausetta, ovatko ne aivan yhtäpitäviä tunteitteni kanssa. Sillä tahdon olla suora ja rehellinen, ilman mutkia ja joutavia korulauseita...

Mutta kummallista on, etten saa kirjettä lähetetyksi, vaikka se jo on ollut valmiina monta viikkoa. Aina on kuin joku pidättämässä ja ikäänkuin oudot voimat minussa mellastaisivat.

Mutta eräänä päivänä otan sen matkaani, kun lähden toimistoon. Mennessäni joudun kulkemaan postikonttorin ohi, voinhan pistäytyä sisälle jättämään kirjeeni.

Mutta konttori on vielä suljettu, ja niin jää kirje vieläkin povitaskuuni.

Päätoimittaja on pahalla päällä. Korjausluku on suoritettu huonosti, ja eräs uutinen on kahdessa eri paikassa samalla sivulla.

"Tämmöinen hutiloiminen ei kelpaa", sanoo hän ankaralla äänellään. "Jos olisitte juoppo, niin arvaisin teidän olleen kohmelossa. Mutta kuinka selvä mies voi näin olla sokko, sitä en tosiaankaan ymmärrä. Yleisön vaatimukset kasvavat... niin että parasta taitaa olla..."

"Parasta on", jatkan minä ikäänkuin olisin edeltäpäin aavistanut hänen ajatuksensa.

"Parasta olisi", jatkaa hän, "että tästä puoleen koetatte huolellisemmin tarkastaa lehteä".

Olin odottanut hänen sanovan, että minun on parasta hakea muuta tointa. Mutta hän ei sanonutkaan.

Ja hän kääntää selkänsä ja lähtee toiseen huoneeseen. Silloin minä sanon vuorostani:

"Eikö olisi vielä parempi, että erkanen ajoissa, niin ettei lehtenne joudu minun tähteni kärsimään?"

Mutta hän ei vastaa mitään, vaan sulkee oven kylmästi ja jättää minut yksin toimistoon.

Mutta kesken kaikkia tehtäviäni unohdun mietteissäni katselemaan ulos; siellä näkyy pohjoisesta palanen taivasta ja lähellä avointa merta... Tuon meren yli kelmeän taivaan alle mieleni tekee...

IV

Se päivä ei milloinkaan mene mielestäni... Kesä oli jo alussa. Puissa puhkesi lehti, vihreä oli puistojen nurmi, ja laivakulku oli alkanut.

Yhä vieläkin oli kirje taskussani; en ollut pannut sitä menemään.

Istuin asunnossani avoimen akkunan luona laitakaupungilla. Siitä sopi nähdä, kuinka junat humahtivat kahteen suuntaan, puhaltaen, viheltäen ja puhkuen. Etelään menevä juna oli aina kuin ilkkumassa minulle, se vihelsi pilkallisesti, ja näytti kuin siitä nouseva savu tahallaan härnäisi minua, joka yhä jäin tänne...

-- Nyt on kohta kaunein kesä... lieneepä nyt suloista illoin ja aamuin siellä Repojärvenkin rannalla, -- tulen äkkiä ajatelleeksi.

Samassa astuu posteljooni huoneeseeni, pitkäviiksinen ja kolkon näköinen. Juuri sellainen, joka on tottunut tuomaan kolkkoja uutisia ihmisille, tuntematta minkäänlaista sääliä toisten onnettomuutta kohtaan.

Hän vetää esille paksun käärön, ojentaa sen minulle ja sanoo:

"Tässä näkyy olevan käsikirjoituksia."

Olen huomaavinani hänen suupielessään ivaa ja tihrusilmissä riemua.

"Jaha... kiitos vain!"

"Täällä on myös kirje... ulkomaalta näkyy olevan..."

Hän antaa kirjeenkin, mutta sattuu samalla katsomaan minua... ja poistuu pian, muistamatta sanoa hyvästiäkään...

Nyt on siis tuomioni tullut.

Repäisen käsikirjoituksen auki. Ei mitään selitystä, ei riviä, ei sanaa, miksi se lähetettiin takaisin. Se on ikäänkuin pienennyt matkallaan, ja armottoman kylmästi se on kääritty rullalle, aivan kuin olisi tahdottu nimenomaan painaa unholaan kaikki se, mitä olin työllä ja vaivalla sommitellut...

Ajatuksissani polttaa, sydän hakkaa armottomasti, ja vapisen niin, etten ole saada kirjeen kuorta rikki. Ja ikäänkuin en oikein käsittäisi taikka olisin jo ennen tiennyt mitä odotan, luen kirjeen, jonka hänen äitinsä on kirjoittanut. Junat viheltävät ja ilkkuvat, ja savu riemuitsee voitonvarmana. Kaduillakin joku nauraa ja juttelee ääneensä. Mutta minä jatkan kirjeen lukemista kuin houreissani: