Part 1
KULMUJA II
Kuvia elämän varrelta
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinna, Boman ja Karlsson, 1903.
SISÄLLYS:
Lukijalle. Maailmalta takaisin. Syksyinen unelma. Suuri sielu. Hallaa pelätessä. Kuva niityltä. Karjanäyttelyssä. Eräs reipas nainen. Eräs sonniyhdistys. Mustan Pekan tuvassa. Unohtunut rakkauteni. Kaiholaamme. Erika.
LUKIJALLE
Tämä on kuva omasta elämästäni, tarina, jonka tahtoisin kertoa...
Sillä kohta kai loppunevat nämä ilottomat iltani, kohta yöni aamuksi valkenee, ja kohta kai laulanevat linnut väsyneelle ystävälleen. Siksi tahtoisin kertoa ennen levolle menoa ja muistella hallan tuhotöitä syyskuun raikkaana aamuna.
Kaksi on minulla peltoa, joita viljellessä ikäni on huvennut ja voimani vähentynyt.
Ja halla on viljan vienyt kummastakin.
Toinen peltoni on vankan vaaran kupeella, etelän rinteellä. Siihen näkyy kaukainen, siintävä etelän taivas, lämpimän auerta ja silkkipilviä poutaisina kesäiltoina. Kuokkien kivikkoon peltoni valmistin ja kasasin kivet roukkioiksi. Hauskaa on ollut sitä viljellä. Riemu raikui ilmassa kevätiltoina, kun käen kukkuessa siihen siementä heitin, ja hauskasti päivä paistoi, kun sirppineni leikkuuseen läksin. Teräistä viljaa siitä olen saanut, ja suuri on iloni ollut talvelle lähtiessä. Ikävöiden aina touon aikaa varroin ja toivoen taas sirppini teroitin, kun elokuun hauskat hämyt Pohjolani päiviä lyhensivät. Vaanihan halla vaaran takana, teroitti veistään ja pani pakkaseksi, mutta jätti koskematta peltoni, ja hyisen hyhmänsä vaaran taakse.
Niin hauskasti kuluivat eloni päivät ja talvetkin lyhyiltä tuntuivat. Rakas, oma peltoni! Ei hukkaan valunut otsani hiki enkä talven tullen nälkää nähnyt. Sain palkan vaivoistani ja hauskoja muistoja työstäni ...
Toinen peltoni on rinnassani, syvällä sydämen kammiossa. Sitäkin peltoa viljelin yhtä rintaa vaarapeltoni kanssa...
Nyt on halla vienyt viljan kummastakin.
Kun piti syyskuisen päivän oleman niin jäisen jäykkä, niin synkkä ja sydämetön, että molemmat otti!
Yksin sinne vaarapeltoni laitaan kävin, kun muut vielä nukkuivat...
Huurre tarttuu kenkien ilttiin ja piennarheinä välkkyy kuin hopea. Kylmän kalseana kohoo aurinko sen vaaran takaa, jonka laidassa peltoni on. Varhainen on aamu, tuuleton ja totinen. Halla on päässyt liikkeelle. Se on hiipinyt yöllä tuolta suolta, vaaran takaa, kulkenut yöllä ihmisten nukkuessa ja päivän noustessa rynnännyt vainiolle. Helppohan sen on kukistaa viljaa, joka odotti vielä muutamia lämpöisiä päiviä...
Ja halla henkii vieläkin. Peltoni tähkissä kimaltelevat jäiset hilseet kuin timantit, kylmän käsi kopeloi joka tähkää ja ottaa viimeisenkin elon kipinän. Ja kun päivä nousee näyttää kuin itkisi peltoni, niinkuin kyynelissään kylpisi...
Ja iltapäivällä keijuu terä jo tyhjänä ja laihana ja sade huuhtoo lopunkin voimaa pois. Olki siinä vielä on pystyssä, mutta siikaset ovat sitkeät kuin nahkanauha ja terä veltto ja veretön...
Siinä se meni talven toivo!
Ja iltaa ennen vei halla toivoni myös sydämeni pellosta, kun rakkain unelmani, sinisilmäinen lemmittyni kuoli pois... kuoli pois niinkuin hallan käsissä verevä peltonikin... Jäin yksin nälkään ja lemmettä...
Vieläkö toivoisin?
Vieläkö viljelisin vaarapeltoani? Alkaisin ahdistaa tuota routaista suota, jossa halla iän kaiken on asunut. Hakisin sen kylmät komerot päivän valoon, että halla muille muuttaisi ja jättäisirauhaan peltoni...
Mutta millä tyyntyisi sydänparkani, millä mieleni asettuisi?
Uskaltaisinko toivoa, että vielä löytäisin ystäviä, jotka säälien muistelisivat molempia peltojani, että vielä kerran "kulmuileisin"?
Mitä Sinä arvelet ystäväni?
Ylitornio, syyskuussa 1902.
_Väinö Kataja_.
MAAILMALTA TAKAISIN
"Sydämen sain särjetyn vaan hältä palkaks toiveitteni raukeevain."
_K. Kramsu_.
I
Pekka oli kääntynyt takaisin. Hän sanoi syyksi useampia kiireellisiä asioita, jätti hyvästi ja erosi meistä syrjäkadulle.
Me jatkoimme matkaa kahden.
Sähkövalo valaisi katuja, jotka nyt olivat melkein autioina. Joku kulkija tuli silloin tällöin vastaamme.
Käytävä oli kuiva ja sileä, ilma tyyni ja lämmin. Syyskuun ilta tuntui kuin kesäillalta.
Sanoisinko? Uskaltaisinko?
Sydän löi rajusti rinnassa, ruumis vapisi, pyörrytti ja hurjistutti.
Mutta jos hän nauraa tunteilleni? Hän on varmaan saanut kuulla tämäntapaisia tunnustuksia ennenkin...
Uskaltaisinko?
Mitä riehut, sydänraukkani, tuskissasi valitat ja voihkit! Tyydy entiseen, autioon yksinäisyyteesi, kärsi yksin ja ole kaikkea vailla!
Mutta se ei tyynny, sen lyönnit taajenevat, käyvät yhä rajummiksi, ja olen kuulevinani sen valittavan kiljunnan.
Mutta jos hän on jo ennen antanut lupauksensa, vannonut valansa ja elää nyt onnellista elämää?
Minun täytyy ottaa vastaan sekin lyönti. Ja vaikka minä en enää kestä sitä, otan minä sen sittenkin. Minun sydämeni ei ole kuin muiden. Se on niin monesti kärsinyt, sitä on niin paljon piesty, ettei se enää tunne vastuksien suuruutta.
Miksi siis epäilisin?
"Te olette niin harvasanainen tänä iltana", sanoi hän.
Heräsin haaveistani ja virkoin:
"Niin, niin. Suokaa anteeksi. Olen niin hajamielinen. Te matkustatte pian?"
"Tällä viikolla. Lääkärin määräyksen mukaan minun pitää jo lopulla tätä kuuta olla Sveitsissä."
"Lienee hauska matkustaa, nähdä outoja maita ja outoja kansoja! Se on ollut minunkin suurin heikkouteni, että aina olen halunnut nähdä vieraita maita."
"Sitä ei voi sanoa heikkoudeksi. Se on kunkin luonnollinen halu, jota eri ihmiset tuntevat eri tavalla. Minä puolestani en enää tahtoisi kotinurkilta siirtyä. Kun lisäksi tiedän, minkätähden nyt matkustan, tuntuu eroni kovin katkeralta. Mielelläni jäisin tänne talveksi. Talvi on kuitenkin sanomattoman hauska täällä: palttinanvalkoinen lumi, pimeinä iltoina revontulet, ja ennen kaikkea pakkashanki-aamut kevättalvella. Kyllä täällä sentään on ihanaakin täällä Pohjolassa."
"Niin, ja huurteinen metsä kuutamoyönä, kun tie vie laaksosta mäelle ja viitoitetun järven poikki omaan kotiin vuoren kupeelle. Kulkunen helisee, tiuku pauhaa, lumi narisee. Hevonen on hyvä ja menevä, sen harja hulmuaa korkean luokin alla, ja pelästyen menoa lentää paleleva riekko yli tien."
"Niin juuri! Voi, voi, kyllä se sentään olisi hauskaa. Muistan minä semmoisen kuutamoyön."
"Minä olen aina rakastanut semmoista yötä ja semmoista matkaa. Minusta tuntuu siltä, että semmoisen yön puhtauden pitäisi vaikuttaa tenhovoimallaan sinnekin, mihin rakkaus ei ennen ole tietänsä löytänyt... Kuinka minä poikasena kerran sepitin tarinan kahdesta onnellisesta nuoresta, jotka tuommoisena kuutamoyönä matkustivat halki synkän salon, poikki monen järven, yli vuorten ja mäkien sen pienen järven rannalle, jossa oli heidän oma punainen kotinsa pitkäin petäjäin keskellä."
"Niinkö? Ja kuinka kävi?"
"Mistä he tulivat, sitä en tiennyt, enkä tuntenut heidän elämäänsä. Ja kuinka heidän kävi, sitä en ajatellut. Se oli nuorukaisen tunteen luoma kuva siitä, mitä itse ajatteli ja tunsi."
"Mutta se oli kaunis ajatus. Miksette ole sille kehittänyt suurempaa muotoa?"
"Minä en kykene."
"Sitä minä en usko. Joka kerran tuntee niin kuin te tunnette, luonnon ovet aina avoinna, sininen taivas pään päällä ja lämmin rakkaus maahansa... miksei se kykenisi?"
"Niin on, etten kykene."
"Mutta sanomalehtimiehenä te olette etevä!"
"Se on aivan eri ala. Eihän se minua miellytä ollenkaan. Sillä alalla en olekaan muutoin kuin leivän tähden."
Minä en huomannut, että olimme kulkeneet ohi hänen kotinsa, tulleet takaisin, ja pian taas olimme hänen kotinsa kohdalla.
Enkä vieläkään ollut sitä hänelle sanonut.
Mutta nyt sen piti tapahtua.
Ja kummallisen levollisesti minä sain sen sanotuksi, muutamin lyhyin sanoin...
Näin hänen kasvonsa ja siniset sielukkaat silmänsä. Vaalea palmikko riippui rennosti yli olkapään, ja sinisestä silkkinauhasta, jolla se oli silmukkaan solmittu, tuoksui ranskalainen hajuvesi...
Palmikko kiepsahti olan taakse, silmiin ilmausi omituinen hehku, ja poskille levisi puna.
Minä seisoin kuin jäätyneenä, kuulin hänen puhuvan, kehoittavan vielä pyrkimään.
Sitten, sitten. Sitten vasta!
Se erämaa, jonka laitaan olin lapsena jätetty, se oli taivallettu vasta puoliväliin. Pääsisinkö koskaan tuonne maannenään, jonka korkeat kuuset kaukaa häämöittivät?
Pääsisinkö?
* * * * *
Asuntoni on siisti ja valoisa, ja minä olen alkanut tätä huonetta rakastaa kuin kotiani. Mutta tähän huoneeseen eivät ulotukaan muistot siltä onnettomalta ajalta, jolloin humalassa palasin öisin pahoilta teiltäni.
Tämä asuntoni ei tiedä kertoa muusta kuin yksinäisen miehen töistä ja kuluttavasta ikävästä.
Ja kun olen virittänyt tulen, istun tälle tutulle tuolilleni ja alan ajatuksissa vaeltaa läpi kaikki ne hetket, joina olen hänen seurassaan ollut... Ilta illalta, kerta kerralta, kunnes olen tämän illan tapahtumassa.
Pekka, toverini, oli arvannut salaiset ajatukseni. Hän oli aina hommannut niin, että "sattumalta" osuimme yhtaikaa Pekan kotiin, jossa hänen ystävällinen äitinsä ja herttainen sisarensa kohtelivat minua kuin perheen jäsentä.
Kuinka tarkkaan muistan sen viimekesäisen illan, jolloin hänet ensi kerran tapasin.
"Herra Urho Petäjävaara ja neiti Alice Mäki", esitteli Pekka.
Hänen kätensä oli sievä ja lämmin ja pukunsa kaikkein uusinta ja hienointa.
"Petäjävaara... sepä on vankka nimi, vankka niinkuin te itsekin", sanoi hän sitten illemmalla, kun olimme tutustuneet.
Tarkastelin häntä koko illan. Hänessä oli kuva ensi lempeni ihanteesta, ja tunsin mieleni rauhan olevan poissa...
Alkukesästä tapasin hänet usein Pekan kotona, kävelypaikoilla kaupungin puistossa; välisti kuulin hänen käyneen purjehtimassa Pekan ja hänen sisarensa kanssa kaukana merellä. Kerran he tahtoivat minuakin mukaansa, mutta minä kieltäysin.
Näytti siltä kuin alkaisi tuulla, ja meri kävi jo vaahtopäinä.
"Oletteko arka? Pelkäättekö?"
"En. Mutta olen huono merimies, maalla on vakaisempaa. Jättäkää tekin retkenne huomiseen."
Sillä kertaa he eivät menneet, ja varma hukkuminen heidät olisikin silloin kohdannut. Sillä tuuli kiihtyi hirmumyrskyksi.
Kun seuraavan kerran kohtasin hänet Pekan kotona, sanoi hän:
"Te näyttekin olevan ilmantietäjä. Varmaan olisimme hukkuneet kaikki, jos silloin läksimme purjehtimaan."
Hän oli muuttanut maalle ja palasi sieltä vasta syyskuun alussa.
Minun päiväni olivat pitkän pitkiä ja ikäviä. Sillä Pekkakin oli saanut virkalomaa ja mennyt hänkin jaloittelemaan kauas sydänmaalle.
Minun piti vain olla pirteänä, keksiä hauskaa ja helposti sulavaa lukemista "Väinämöiseen", jonka aputoimittaja olin. Kesäisin täytyi minun hoitaa lehteä yksin.
Ikävinä hetkinä kirjoittelin lyhyitä juttuja novelliosastoon, kyhäsin kokoon luonnonkuvauksia syntymäkotini ympäristöltä ja välisti päästin näkyviin alakuloisen mieleni synkän pohjan. Nuo pienet palat herättivät lukijoissa huomiota. Sanottiin, että niissä oli tunnetta ja ääretöntä tuskaa, alakuloista riemua ja epätoivoisen valituksia. Muuan pieni palanen, jonka nimi oli "Syksyinen mieleni", kavalsi minut. Usea oli luullut huomanneensa, että olin hurjasti, onnettomasti, toivottomasti rakastunut.
Syyskuun alussa saapuivat kaikki maalta. Koulut avattiin, ja tuntui kuin raitis tunturituuli olisi puhaltanut ikävään kaupunkiin ja ne, jotka palasivat jokien ja järvien rannoilta, olisivat muassaan tuoneet uutta elämän intoa ja kauniita ajatuksia.
Pekka toi ensimäiset terveiset. Hän oli ahavoittunut ja loisti ilosta ja hyvinvoinnista. Parta oli ollut ajamatta koko kesän ja tukka venyi pitkänä.
Muutamassa minuutissa hän teki selkoa kesän kulusta. Hauskaa oli ollut. Neiti Mäki oli ollut vallan ihastunut luontoon.
"Mutta sinne sydänmaankin pitäjääseen ne osasivat", sanoi hän.
"Kutka ne?"
"Kosijat tietysti. Enkö sinulle kertonut, että sisareni ja neiti Mäki asuivat samassa talossa tai oikeammin mökissä?"
"Sanoit, sanoit -- --"
"No niin. Hänellehän niitä ilmausi kosijoita, hyviä ja huonoja. Raha se on poikaa. Mutta miksi sinä kalpenet? Ja kuinka sinä olet veltto!"
"Elähän huoli, minua väsyttää vain."
"Niin, niin, kyllä minä ymmärrän. Elä huoli! Kaikki kosijat saivat mennä samoja polkuja takaisin, joita olivat tulleetkin. Mutta enhän muista sanoakaan sinulle! Neiti Mäki on koko kesän lukenut 'Väinämöistä'. Mitä siitä arvelet? Minulla on omat ajatukseni. Seiso kannallasi! Olethan sinä pitkä ja pulska nuori mies..."
"Heitä helkkarissa!"
"Ja neiti Mäki on kai omituinen yhdessä niinkuin toisessakin. Eikö sekin ole kummallista, että hän luulee kaikkien häntä rakastelevan rahojen takia?"
Pekka puhui sitten puuta heinää ja kutsui minut kotiinsa tuliaisille.
Me istuimme salissa. Kahvipöytä oli katettu, ja kukin kertoi muistojaan maalta.
Silloin kuulin sisaren menevän eteiseen, jonka kello kilisi.
Sieltä alkoi kuulua vilkasta puhelua ja naurua. Mutta samalla erotin, että sisar sanoi surullisella äänellä: "Kuinka ikävää, kuinka surullista!" Se oli hän. "Kas, täälläpä teidät tapaankin! Monet tuhannet kiitokset sievistä novelleistanne. 'Väinämöinen' on Hannalla ja minulla ollut ainoana kirjallisuutena siellä maalla."
Kumarsin, hämmästyin ja sopersin jotakin.
"Täällä on varmaan ollut ikävää?" kysyi hän, ja minä olin huomaavinani, että hänen äänessään oli osanottavaisuutta ja ikäänkuin lohdutusta.
"Hyvin kuivaa ja yksitoikkoista."
Siitä sitten jatkui keskustelua. Hänkin kertoi kesäisiä muistojaan ja välisti Hannan kanssa nauroi niille vehkeille, joita he siellä maalla olivat tehneet. Mutta enimmin hän oli innostunut luontoon.
"En minä ikinä olisi uskonut, että Suomen kesä voisi olla niin ihana. Menneen kesän vietin Florensissa, mutta minulla ei ole sieltä hauskempia muistoja kuin tuolta sydänmaaltakaan."
"Mutta viettäisittepä kesää minun syntymäseudullani, sitten vasta oppisitte oikein nauttimaan kesäyöstä ja suurenmoisesta luonnosta. Mahtava leveä joki, joka koskisena laskee tuntureilta, korkeiden vuorien välistä luikerrellen; viheriäiset louhikkosaaret, ja kallioisilla rannoilla pitkää petäjikköä ja partaista kuusta! Tullapa jokea alas kesäyönä, kun valoa tulvii vuorien lomitse ja aurinko hetkeksi katoaa jonkin korkeamman kukkulan taa, silloin tuntuu kuin eläisi valon iäisessä maassa, jossa hyvät henget keveästi liikkuvat, puhaltaen yön suloon lempeää rakkauttaan..."
"Olenhan kuullut useiden kiittävän kesäyön kirkkautta. Jos ensi kesänä johonkin matkustan, on ensi matkani kauas Pohjolaan." -- -- --
Pekka, Hanna ja minä lähdemme häntä saattamaan.
Hänen kotinsa on kaupungin rannassa, vanhanaikuinen puutalo, jossa hänen isävainajansa kaupallaan kokosi rikkautensa. Mutta puodin portaat ovat nyt poissa, ja entisestä puodista on tehty salonki.
Hyvästiä jättäessä puserran hänen kättään tavallista lujemmin...
Kun palasimme, sain kuulla, että hän jälleen aikoi äitinsä kanssa matkustaa ulkomaille, parantuakseen alkavasta keuhkotaudista.
"Sitäpä minä en koskaan olisi uskonut, että hänellä on keuhkotauti", sanoin minä Hannalle.
"En minäkään sitä uskoisi, mutta viime vuodenkin hän oli ulkomailla terveytensä takia. Hän palasi vasta keväällä, kuten muistat", selitti Hanna.
"Miksen minä sitä muistaisi. Vai ulkomaille taas! Onnellinen se, joka pääsee kotinurkkia ulommas katsomaan."
"Mutta hän ei ensinkään haluaisi matkustaa. Hän viihtyisi mieluummin kotikylässään. Mutta lääkärit ovat niin määränneet, ja hänen äitinsä tahto on, että lääkärien määräyksiä noudatetaan", sanoi Hanna.
* * * * *
Senkin jälkeen olen hänet usein tavannut, ja me olemme kuin tietämättä lähestyneet toisiamme.
Minä olin jo kauan päättänyt, että sanon sen hänelle, ennenkuin hän matkustaa pois. Minun on helpompi elääkseni, vastatkoon mitä tahansa.
Ja nyt olen sen sanonut, nyt olen kuullut tuomioni...
Ajatuksia polttaa, sydän lyö rajusti, lamppu palaa ynisten ja minä soudan tuolissani hermostuneesti...
Mitä hän vastasikaan?
"Jos teissä on kykyä, niinkuin luulen, niin julkaiskaa teos, jolle annetaan arvoa; sitten vasta olen teidän, mutta sitten kokonaan kuolemaan asti."
"Mutta minä en siihen pysty."
"Te pystytte. Heti kun annatte tiedon, että olette onnistunut, heti on vastaukseni valmis."
Ja hänen puserrettuaan rohkaisevasti kättäni me erosimme. -- -- --
Koetan nukkua, mutta unta ei tule, mieli palaa kuin tulen liekissä, sydäntä polttaa hehkuva hiillos.
Mistä aloittaa kertomus? Mikä aineeksi ottaa?
Etevät kirjailijat, joiden nimi oli tuttu koko maalle, olivat käsitelleet kansan elämää jo niin monelta puolelta, että siihen ei enää ollut mielestäni lisättävää. Ja muita aiheita en niinkään pystyisi kuvaamaan.
Miksen ollut ennen koettanut kyhätä pitempää kertomusta? Ehkä olisin minäkin onnistunut yhtä hyvin kuin moni muu vasta-alkaja? Eiväthän ne olleet hyvinkään häävejä nekään kirjat, joita viime keväänä ilmestyi. Nuorten kirjailijain esikoisia. Mutta ne olivat kuitenkin saaneet kustantajia. Tottapa niissä oli jotakin uutta ja alkuperäistä, jota en ollut huomannut.
Mutta jos ottaisin kuvatakseni kappaleen omasta elämästäni? Siinä kuitenkin oli elämän armotonta totuutta, syviä lankeemuksia ja vähitellen saavutettuja voittoja synnin orjuudesta. Mutta rakkautta puuttuisi.
Taikka jos muistoissani eläisin lapsuuteni ajan, kertoisin kotini ja onnellisen oloni siellä, kuvaisin tutun kylän vuoren kyljessä, kylän ympärillä pellot, korkean jokitörmän ja kuohuvat kosket?
Minun _täytyy_ yrittää. Minua odottaa ääretön palkinto, varma elämän onni ja suloinen impeni.
Eiköhän löytyisi vielä tuon tylsyneen sydämen kammioista käyttämättömiä voimia? Minun pitää kaivaa ne esille, käyttää työhön jok'ikinen voiman kipinä. Minä en vielä saa sortua!
Yö kuluu kuumissa ajatuksissa, rasittavassa tuskassa ja epätoivossa.
Aamun valjetessa tuli Pekka puheilleni. Askeleista jo tunsin hänet, kun hän meluten aukaisi oven.
"Terve taas! Toivonpa, että olet nukkunut hyvin ja nähnyt hauskoja unia?"
"Ei juuri, hyvä veli."
"Miten kävi? Puhuitko mitään? Ellet ole nyt sanonut, olet suurin narri maailmassa. Hän rakastaa sinua, siitä olen varma. Puhu, selitä, veikkonen! Olisinpa minä sinun sijallasi, kyllä minä näyttäisin."
"Ei hän ole niinkään voitettavissa kuin näyt luulevan."
"Selitä! Mitä tapahtui?"
Minun täytyi Pekalle selittää, mitä neiti Mäen kanssa olimme puhelleet, sitten kun Pekka erkani, selittää viimeiseen asti.
"Enkö minä sitä sanonut, että hänellä on omat, omituiset vaatimuksensa. Mutta vähät siitä! Sinulle ei ole kuin kuukauden työ, niin sinulla on kaunokirjallinen teos valmiina, ja silloin sinä olet onnen poika! Sellainen tyttö ja sellaiset rahat! Sinä saat elää herrain elämää ja matkustaa maita ja mantereita! Vai pani konna sellaiset ehdot! Jotakin sinne päin minäkin olin ajatellut hänen vaativan. Hän on ylpeä, näetkös! Siksi ne eivät nämä tämän kaupungin herrat häntä miellytä. Vaikka onhan niissä siistejäkin miehiä sentään. Et usko, kuinka saakelin sukkela hän on pilkkaamaan kaikkia niitä, joilla naama punottaa hyvinvoinnista, jotka juovat tuutinkinsa, syövät hyvin ja kantavat ihravatsaa! Juopot ovat hänen kauhistuksensa, mutta niissäkin, jotka harvoin maistelevat, on vain harvoja, joita hän pitää miehinä... Elä puhu mitään... kyllä hän on senkin saanut tietää, että sinäkin olet ollut ryyppymies, mutta tietää hän senkin, milloin olet parantanut elämäsi... Ei hän minullekaan anna komplimangeja! Sanoo minua henkilöksi, joka ei tunne kuin oman persoonansa hyvinvoinnin ja elää hauskoissa unelmissa, että vatsa kasvaa pyöreäksi virkavatsaksi ja..."
"Sinä olet epäilemättä ottanut hyviä aamuryyppyjä tänne lähtiessäsi."
"En yhtään. Mutta minusta tuntuisi niin hyvältä, että sinäkin tulisit iloisemmaksi ja että sinun kävisi hyvin. Olet niin alakuloinen ja synkkä. Mutta tänä iltana hän tulee meille, tule sinäkin vielä!"
"Jospa tulisin. Nyt minun suruni, Pekka parka, vasta alkaakin."
Pekalle uskon salaisuuteni ja tunteeni. Hänelle on niin turvallista puhua. Hän käsittää niin hyvin, mitä tunnen, vaikka hymyilee leveästi joutavuuksilleni. Hänen takanaan ovat salaisuudet niinkuin suuressa eloaitassa, jonka jykevä ovi väännetään lukkoon raskaalla rauta-avaimella. Hänen leveä suunsa ja pitkä, musta partansa ovat minusta kuin avoin aitta, johon turvallisesti saa kalleutensa kätkeä. Mutta kun aitan ovi sulkeutuu, on se luja kuin kallion kiiltävä kylki.
Illalla siistin pukuni ja vilkaisen kuvastimeen. Ei näy kasvoissani mitään, mikä ilmaisisi älyä. Mutta jos tunne olisi niin väkevä, että se voimistaisi järkeä!
Olen kalpea ja unisen näköinen, ja katse on väsynyt ja tylsä.
Vielä kerran siis häntä näkemään, sanomaan hyvästit!
Pekka on siirtynyt salista, äiti häärää keittiössä, ja Hannallekin tulee jokin asia poistua.
Me jäämme kahden, me sinuttelemme toisiamme. Hän on levollinen, rakastettava, mutta samalla on hänessä jotakin selittämätöntä ylpeyttä, voimaa, jolla hän hallitsee tunteensa. Mutta jos hän rakastaisi niinkuin minä, ei hän kykenisi olemaan noin levollinen. Hänen silmissään on kummallinen, outo ilme, jota en ennen ole huomannut. Näyttää kuin hänen silmäteränsä tähtäisi suoraan sydämeeni tulisesti ja nuhtelevasti, mutta samassa silmänräpäyksessä se ilme muuttuu lempeäksi ja herttaiseksi, palmikko keikahtaa olan yli ja ohimolle, korvan viereen pujahtaa kihara.
"Niinkö todellakin?" kysyn minä.
"Niin. Äitini puolella on paljon keuhkotautisia, ja sieltä kai se koituu minullekin. Isäni oli vankka ja terve kuin kanto. Muuten minä en itse tunne mitään taudistani, ja minusta tuntuu kuin äiti ja lääkärit olisivat väärässä."
"Niin minäkin uskon."
Mutta hän huomaa sen sanomattoman tuskan, joka minua vaivaa, ja lohduttaakseen hän sanoo:
"Hyvä poika! Olen sen jo huomannut sinusta ennenkuin muutimme maalle. Sinä olet huono salaamaan tunteitasi. Luuletko, etten joka rivillä nähnyt sinua, kun luin 'Väinämöisestä' lastujasi. Minä ajattelin: voi sitä raukkaa, hän rakastaa minua niin... että minun täytyi heltyä..."
"Rakastatko minua tämmöisenä?"
"Sinä tiedät, että olen ylpeä, se on perintö isävainajaltani. Minä en sinussa mitään moiti. Olethan uljas nuori mies, ja edessäsi on vielä tulevaisuus. Sinua pidetään etevänä, sen olen kuullut. Mutta pystytkö luomaan jotakin kokonaista kuvaa, elävää ja luontevaa? Jos sen teet, niin minä olen sinun... sinun yksin. Silloin rakastan sinua enemmän kuin koskaan olet voinut aavistakaan. Mutta nyt sen ymmärrät: minun ystäväni tulee olla vähän enemmän tunnettu, nerokas, elegantti ja rakastettava. -- Sinusta tulee ihanteeni, jos itse tahdot."
Hän puhuu lämpimästi, ja hänen sielukkaat silmänsä loistavat viehkeästi ja kiehtovat, huumaavat minut salaperäisellä loistollaan.
"Mutta jos arvostelu moittii teostani, jos en saa ainoatakaan puolelleni?"
"Mutta jos minä arvostelen hyvin, voit luottaa minun ystävyyteeni."
Tunnen oudon voiman salamana lentävän povessani, paisuen ja leviten olemukseni läpi. Niinkuin onnen ovet näkisin avoinna sanon siihen:
"Minä koetan. Jumala, joka tuntee tuskani, auttaa minua. Puolen vuoden kuluttua on minulla varma tieto..."
"Tulen heti luoksesi... heti kun kuulen, että olet saanut teoksellesi kustantajan."
"Mutta muutoin et?"
"En. Minä rakastan sinua niin paljon, että tahtoisin sinut semmoiseksi kuin olen ihanteeni kuvitellut. En kärsi, että minulle sanotaan: raha teki miehen sokeaksi."
"Sinä kunnon tyttö! Sinä kutkutat kunnianhimoani, mutta määräät minut samalla suurimpaan epätoivon tuskaan."
"Suorita työsi pian, ja sinun tuskasi ja minun ikäväni loppuvat samalla. Meille aukenee silloin uusi, ihana elämä, jonka suloa emme kumpikaan vielä käsitä."
Minut valtaa outo tunne. Alkaa hämärtää silmissä, ja raukaisevana viettinä kulkee läpi olemukseni hurja rohkeus. Tempaan hänet luokseni... ja puserran hänet tätä onnetonta, rajua rintaani vasten epätoivoisen hätäilevällä hellyydellä. -- -- --
Hän on istunut pianon luo ja puhelee Hannan kanssa. Pekka polttelee sikaariaan keinutuolissa ja minä istun niin, että voin nähdä sivultapäin hänen kasvonsa ja pitkän palmikon, jonka tupsu on valunut rinnalle.
"Soita vielä kerran! Soita sitä samaa..."