Part 2

Mutta Jaska ei ottanut yhtään toisten lehtiä käteensä. Hän vetäysi illoilla omaan loukkoonsa, kaverteli lusikkaa, kapustaa ja härkimiä eikä ollut tietääkseenkään toisten ilosta.

Sotauutisia luettiin suurella nautinnolla, ja Jaska oli varsin innokas buurien ystävä. Mutta nyt ei välittänyt vähääkään.

"Kuulehan, Jaska! Buurit ovat taas voitolla. Luenko sinulle?" kysyin häneltä eräänä iltana.

"Pidähän omina tietoinasi", ärähti hän loukostaan.

Jaska oli pirtin peräseinään piirtänyt koko sotatantereen kartan kaikkine kaupunkeineen ja jokineen. Minä huomasin salaa, että hän usein katseli karttaansa ja veti liitupalasella merkkejä. Koetin ottaa selvää, mitä hänellä oli mielessä, ja huomasin, että hän veti viivan siihen, missä buurit viimeiseksi olivat voittaneet. Hän lienee salaa kuunnellut, kun muut lukivat, ja niin hän seurasi sota-asioita omalla laillaan.

Tuli sitten joulu, mutta Jaska pysyi päätöksessään: hän ei joulunpyhinäkään ottanut sanomalehteä käteensä, vaan lueskeli Uutta testamenttiaan. Ja yhtä äänettömänä hän istui loukossaan arki-iltoina, kaverteli ja vuoleskeli eikä näyttänyt kuulevan mitään. Mutta toisten nukkuessa ilmaantui aina uusi valkoinen viiru Jaskan seinäkarttaan. Pohjolan pitkä yö loppuu viimein, ja päivä alkaa koittaa. Ja lopulleen kävi sekin aika, jona Päivälehti oli tuomittu olemaan suu tukossa.

Eräänä helmikuun päivänä, kun illalla palasimme työstä ja taas entiseen tapaan istuttiin tervasnuotion loisteessa, hymyili Jaska leveästi ja virkkoi: "Taitaapa olla helmikuun päivät elettävissä." Se oli ensimmäinen hymy, mitä kolmeen kuukauteen näimme hänen leveällä naamallaan.

"Jopahan alkaa Jaskakin haastella. Joko ne ovat sen sinun lehtesi nyt päästäneet vesileipäkopista", sanottiin Jaskalle, ja me kaikki olimme iloissamme siitä, että hän taas yhtyi miesten puheisiin.

Mutta Jaska työnsi kahvipannunsa tuleen ja haasteli:

"Jospa ne olisivatkin pitäneet sitä minun lehteäni vedellä ja leivällä, niin hengissä se silti olisi pysynyt, mutta kun ei mitään anneta, vaan tukitaan suu juuri silloin, kun on niin paljon asioita kesken kertomisen... on se..."

Hän kohenteli tulta, silmissä salamoi niin oudosti, ja pari kertaa kohosivat sieraimet. Mutta saatuaan kahvipannunsa hyvään hiillokseen hän haasteli:

"Minä silloin päätin, että en ota lehteä käteeni, ennenkuin saan oman lehteni... enkä ole ottanut. Mutta sen minä sanon, että ei se ole ollut helppoa. Mutta koskapa on pitänyt muittenkin kärsiä, niin jaksan minäkin. Ja nyt se on kulunut aika umpeen. Päivän kahden päästä on lehtemme täällä."

Taas hän hymyili leveästi, harmaat pienet silmät kiilsivät, ja erinomaisen tyytyväisenä hän pyyhkäisi ruskeaa, pitkää partaansa.

Ja kun ensimäiset lehdet lakkautuksen jälkeen saapuivat, kestitsi hän kahvilla meitä kaikkia ja laittoi hakemaan vehnästä kirkonkylästä asti.

KEVÄINEN KAIHOLANI

Minun Kaiholani on kaukana muusta maailmasta ja riemuitsevan elämän karkeloista. Nimitän sitä Kaiholakseni, sillä sinne vien ikäväni ja kaiken kaihoni, pitkän suruni ja pettymykseni. Kevään aamuin sinne kuljen ja haen kevättä mieleeni ja uutta elämää.

Sinne eivät viestit ole mitään tuoneet, eikä sieltä yksinäisen onneni hiljainen riemu kenenkään korvaan kuulu. Sillä minun Kaiholani on keidas eloni puuttomassa erämaassa, kukkakumpu, johon soisin hautakirjoitukseni kerran kirjoitettavan. Se kätkee visusti salaisuuteni ja ivaa maailmaa, joka ei mitään tiedä.

Kaiholani, keväisten unelmieni hauska koti, laulujeni, sydämeni rakastettu onnela! Sulle tuon vieläkin veriset viestini pahasta maailmasta ja sulle raskaan kaihoni kaiutan.

Tie sinne on kuin onnen loiva polku, joka vie puiden lävitse ja aina tehden hauskimpia mutkia. Sinertävän valkoinen on hangen pinta, taivas niin uneksuvan korkea ja leppoisa. Taivaanrannasta toiseen kulkee onnen kultainen koi, ilakoiden kevään heräävästä maailmasta ja kauan kaivatusta lemmen ajasta. Tyyntä riemua tietävät ilmain rannat, kuin odottaen kevään suurta sunnuntaita.

Ympäristöni on omaa maailmaani, omaa yksinäistä onneani. Ei se olekaan pienoinen akvarelli, se on äärettömän suuri jättiläistaulu, jonka on piirtänyt jättiläisnero. Se on meren syvyinen, taivaan korkuinen ja ulottuu kaukaisuudesta toiseen. Ei rajoja lentävälle mielelle, ei esteitä tunteiden paisuvalle tulvalle. Yhtenä ainoana suurena kultamerenä on varhainen aamuhetki, ja kuuluu kuin ikuisen lemmen kanteleesta soitto heläjäisi.

Tuo se on Kaiholani, tuo, jonka kalju laki siintää muita korkeammalla. Sinne päivän kullat ensiksi ehtivät, sinne lemmenkanteleen ääni ensiksi kumajaa, ja sinne ensiksi näkyy, kun onnen kultainen koi maailmoita kiertelee...

Nousen sinne juuri silloin, kun aamun ensi hetki alkaa. Sillä Kaiholaani on minun valta nousta mistä mieli tekee. Eikä häiritse tuloni luonnon suurta aamuvirttä. Olen tervetullut. Keväinen Kaiholani ei ole vielä minua unhottanut.

Olen täällä taas kevään juhlaa viettämässä! Olen tuomassa viestejä siitä maailmasta, joka siintää tuolta alhaalta ja näyttää niin surkean pieneltä ja kurjalta.

Sillä täältä näen kaikille ilmoille silmänsiintämättömiin: näen tummapohjaisen Pohjolan, liekaroivan lännen ja ilakoivan idän.

Etelä on niin kumman valju ja totinen ja ikäänkuin itkusilmin katselisi. Olisikohan etelällä, siintävällä ja harsopeitteisellä, aavistuksia, tietoja uudesta elämästä?

Palttinanvalkoisia vaarain lakia kohoaa toinen toistaan mahtavampina. Niiden puuttomat huiput kimaltavat, kiiltelevät ja säkenöivät niin että silmiä huikaisee, ne ovat kuin taikalinnoja, salaperäisiä ja lujia, joissa ihanat immet itkevät sotaan menneitä ritarejaan.

Päivän kullat täyttävät äärettömyyttä, koitar vilistää rannattomia ulapoitaan, ja keväisten ilmojen lemmenkannel soi...

Oliko sen säveleessä kuisketta siitä, missä oli minun lempeni?

Soi, eloni lemmen kannel! Kaikuos niin, että maa ja taivas vavahtaa! Näyttäös tie, missä on minun lempeni! -- Sinne tahdon rientää ja tuoda hänet tänne keväiseen Kaiholaani, halki maalimain ja poikki merten. Ja eläisin täällä Kaiholassani ja viettäisin täällä lempeni suurta sunnuntaita.

Mutta pohjoinen on tumma ja riemuton, länsi liekaroi ja itä ilakoi...

Tuolla oli lempeni etelän harson takana niin mittaamattoman kaukana!... Oliko sielläkään? Ei. Siellä ei häntä olekaan. Hän on vain keväisten ilmojen hengetär, joka tänne Kaiholaani välisti eksyy ja unelmoi kanssani täällä, missä ei muu maailma kuule kuiskettamme...

Yhtä ääretön kuin nyt on avaruuden säkenöivä liesi ja yhtä uneksuvan lempeä kuin pyörryttävä taivas, yhtä kaukana leijailee onneni ja iloni morsian ja yhtä kaukaa kuuluu lemmenkanteleen vieno valitus.

Mutta tänne Kaiholaani tulen joka kevät nauttimaan yksinäistä onneani ja kuulemaan soittoa ikuisen lemmen valkamasta.

TAKAISIN POHJOLAAN

Takanani on siis jo etelä, iloinen, hauska maailma...

Ja tuolla edessäni, mistä vaalea taivaanranta silmääni huikaisee, on Pohjolani, kaihoni ja lempeni kaukainen koti.

Kuljin kauas Pohjolastani, katselin tuhatjärvistä maatani, kiertelin ja luulottelin, että se oli ihanampi ja viljavampi kuin oma kaukainen ja kylmä Pohjolani. Luulin etelä-Suomen järvien laineita kanteleen soitoksi, männikkömäkiä kukkakummuiksi, ja kuvittelin taivaan sineä niin kertomattoman kauniiksi. Mutta eivätpä ne olekaan. Sillä minä olen Pohjolan lapsi ja sille siksi viimeisen kiitosvirteni veisaan ja viimeiset voimani uhraan.

Minun tuli niin itkevän ikävä Pohjolaani, kun vieraana ja outona kuljin, ja minusta tuntuu nyt niin hauskalta jälleen, kun pääsen valon suureen kotiin Pohjolaani...

Kuinka tuulikin, joka vastaani puhaltaa, on lempeä ja lauha, kuinka ystävän tavalla se hipiääni hivelee! Oi puhalla, kotoinen tuuli, suurten tunturien päältä! Valaise, taivas, kirkkaudellasi pimeä mieleni! Syleile minua, oma komea Pohjolani! Olen niin väsynyt, en jaksa tuntea suuruuttasi, en käsitä valosi äärettömyyttä, mutta syleilysi tunnen...

Tie, jota kuljen, on kuin onneni kultainen polku, joka kellertävänä hiekkanauhana nousee korkealle vaaralle... Vaaran laella jo näen kotikyläni tutun maiseman leveän joen rannalla, somien peltojen keskellä.

On jo yö. Mutta pohjoinen taivas on vaaleansinervä, ja kaukaisuudessa häämöittää suuri jättiläismaisema kuin tumma meri oudon valon vallassa. Tuntuu kuin hiljainen uinaileva henki olisi hetkeksi nukahtanut tai kuin suuri sielu olisi silmänsä ummistanut... Sillä äkkiä ja arvaamatta alkaa auringon punertava laita näkyä ja päivä paistaa. Herää kuin kuiskeita ilmassa, metsistä kuuluu salaperäistä supatusta ja nuolennopeasti lentävät valojen viestit kukkulanhuipulta toiselle, taivaanrannasta toiseen, poikki ja pitkin. Näyttää kuin tuo suuri vuorinen maisema, laaksot ja vaarojen harmaat laet äkkiä muuttuisivat aavaksi valomereksi, jonka pohjalta kuultaa metsiä, vilahtaa jonkin järven pinta ja suunnattomia saloja.

Käkikin kukkuu, ja joen louhikkosaaret heräävät morsiusvuoteeltaan, ja tieni varsilla laulavat linnut minulle tervetuloa. Kuinka oletkaan sievä ja sileä, jokeni, syvä väyläni! Kuinka on viekoittelevan pehmoista usva, joka rantojen siimeksistä nousee!

Ah! Minusta alkaa nyt tuntua, etten olekaan vieras, etten olekaan liikaa sinulle, Pohjolani, Kaiholani, surujeni, rakkauteni ja toivojeni herättäjä. Tuntuu niin turvalliselta ja hauskalta. Valosi on valaissut pimeän mieleni, antanut toivoja sydämelleni, joka jo voivotellen lepoa ikävöi. En vielä tahtoisikaan kuolla, tahtoisin vielä kesäni viettää täällä suuressa valon maassa, tahtoisin nukahtaa tuon vuolaan virran rannalla ja viettää yksin yöni korkeuksien huipuilla...

En olekaan yksin enkä ystävättä. Minulla on Pohjolani, joka tervehtii mieronkulkijaa ja suo sijaa suuressa salissaan. Syleilee hellästi, ja kiihkotta puhaltaa ikävän tyhjyyden pois sydämestä...

Mutta tieni laskee alas laaksoon, ja tuntuu siltä kuin vajoisin vähitellen valomeren laineisiin... yksin kuollakseni. Mutta kuolisinpa kauniisti, nukkuisin pois juuri silloin, kun Pohjolani minua syleilee, kun luulottelen kirkkaan silmän minua katselevan ja ikävöivän immen hautani partaalla itkevän.

Mutta ei ole minulla ystävää, ei ole sinisilmää, joka odottaa yksinäistä matkamiestä. Ei muita kuin kolkon komea Pohjolani. Siksi yksin kärsin ja yksin laulelen, yksin lemmin ja unhotan, ja siksi tänne takaisin ikävöin...

VUOSISADAN VIIMEISENÄ YÖNÄ

On kuun pohja, ja tuiskuva taivas on harmaan ja matalan näköinen. Iltasin eivät tähdet tuiki eivätkä leimua revontulet, mutta valkoinen lumi sentään pohottaa ja näyttää, missä tie vie...

Semmoista on ollut jouluviikon. Mutta vuoden viimeisenä päivänä tuuli äkkiä kääntyy pohjoiseen ja ilma kylmenee. Harmaa taivas elostuu ja muuttuu kirkkaammaksi. Taivaanrannat punoittavat pakkasta tietäen, ja lumi narisee. Ja kun lyhyt päivä alkaa hämärtää, on taivas jo tumma ja tuhannet tähdet hyppelevät... Tulee pakkasyö...

Kirkolta on tullut sanomia, että jumalanpalvelus pidetään yösydännä, kun taas loppuu vuosi ja vuosisata.

Tuttu on latu, jota hiihdän kirkolle päin vuoden viimeisenä iltana. Kipakka viima vinkuu pohjoisesta ja pakkanen tuntuu kovenevan. Mutta kummasti, keveästi, suksi nuolee ladun pohjaa ja keveästi kerintäni viskelen. Latu vie kotimökiltä korven halki suon laitaan, josta ujuen ja uppuraan peittyen lähtee kohti Ahmavaaraa. Vaaran kuvetta se nousee kiertäen korkeammalle, missä vielä kasvaa pitkää petäjää ja kuusta sekaisin. Mutta kun on vuoren kylkeä yhä kohoamistaan kohonnut, loppuu metsä, ja puuton vaaran laki on tasaisena edessäni. Pakkanen on kiihtynyt, tumma on taivas etelässä, mutta pohjoisessa syttyvät jo valot. Toisten, korkeampain vaarain takaa nousevat revontulet kalpean kellertävinä ja leviävät äkkiä taivaanrannasta toiseen. Yksi soihtu syttyy tuolla, toinen täällä, leimahtavat yhteen ja valaisevat suuren vuorisen maiseman omituisella kellertävällä loimullaan. Ja kun ne sammuvat sähisten ja hajoavat värittöminä tummaan yöhön, syttyy taas toisia ja kuuluu salainen, outo sähinä...

Ahmavaaran juurella on loiva, puuton myötäle, ja vauhti enenee, että silmiä vetistää, kuta alemmas kiidän, ja vasta jänkällä, joka on vaaran alla, se hiljenee. Siitä on vielä korkean harjun yli hiihdettävä, mutta sen toisella puolella onkin jo kirkko ja kirkonkylä leveän joen rannalla...

Hiihtäessä tuntuu kuin minua ahdistaisi, mieltä painaisi ikuinen suru, ja jokin murhe tuntemattomista syistä rasittaisi. Ajattelinko Suomeni tulevia päiviä vai omaa kaivattua onneani ikävöin? Surinko sitä, että oli niin pitkä maani talvi ja kesä niin mitättömän lyhyt? Vai lensikö ajatus kansani onnen vuosisataan ja salamana tulevaan?

Kukahan hiihtää tästä harjun yli, kun on sata vuotta kulunut? Näkyisikö valaistu kirkko tuolta mäen alta, kun kulkija revontulten valossa laskisi harjua alas kirkkonummelle?

Kirkolla on paljon kansaa. Tiu'ut ja kulkuset helisevät, ja hevosia seisoo pitkät rivit tapulin ja kirkon seinustalla. Pakkasen varalta on varustettu matkalle, ja kaikkien kasvoilla huomaa ihmettelyä ja jykevää rauhaa. Kirkko on valaistu ja puoliyön aikana jymähtävät tapulin kellot soimaan. Mutta niiden tutussa äänessä tuntuu nyt olevan hempeämpi helinä, täyteläisempi ääni kuin koskaan ennen, ja kauas kajahtaa helke pakkasyöhön, kauas sydänmaalle asti...

Pappi on noussut saarnastuoliin. Kansa istuu totisena, vakavana ja mietteissään. Ei kuulu hiiskausta, jokainen ikäänkuin odottaa jotakin merkillistä, ihmeellistä.

Ja kummallisen erilaiselta tuntuu papin ääni, kun hän puhuu...

Hän selittää, kuinka Suomen kansa on Jumalansa turvissa edistynyt ja kasvanut, kuinka se on monet kovat koettelemukset kestänyt ja aina oikeaan ja hyvään uskonut. Nyt on taas kovat koettelemuksen ajat Suomen kansalla -- jatkaa hän, ja hänen äänensä on paisuvan voimakas ja täyteläinen. -- Nyt on köyhä kansa taas kovassa koettelemuksessa ja Herra on sillä tahtonut herättää sen jumalattomuudestaan. Sillä se kansa, joka hylkää Herransa ja Jumalansa, sen kansan hylkää Herra. Sillä kaikki se aineellinenkin hyvä, jota Suomen kansa on nauttinut, on lahja Herralta. Vähän on meillä turvaa ihmisten apuun, kun suuri vaara meitä uhkaa, Herramme puoleen meidän on käännyttävä. Hänen, joka kaikkia kansoja johtaa taitaa ja jonka edessä suurinkin on kuin tomu ja tuhka...

Hän puhuu lämpimästi ja suoraan sydämeen, ja moni silmä kyyneltyy, ja rinnasta nousee raskaasti syvä huokaus...

* * * * *

Saarna on tehnyt syvän vaikutuksen. Ei haastele toinen toiselleen muuta kuin: onnellista uutta vuotta. Kaikki näyttävät käsittävän, että alkaa uusi aika koko maailmalle. Mitä toisi tuleva aika matkassaan?

Ja ajatuksissaan kukin alkaa valmistautua kotimatkalle, kun valaistusta kirkosta vielä kuuluu urkujen mahtava soitto...

Kirkon nurkalla ovat minun sukseni pystyssä, ja siitä sovitan ne äskeiselle ladulleni ja alan painua suoraan kirkkomännikön poikki harjua kohti...

Mutta harjulla tekee mieli seisahtua ja silmätä taakseen. Koko kirkkonummi näkyy tuolta alhaalta hyvin selvästi, näkyy valaistu kirkko, ja sen ympärillä kuuluu kirkosta lähteväin ääniä ja hevosten helinää, näkyy valoja kirkonkylän kaikista taloista...

Uusi vuosisata on alkanut.

Ja revontulet palavat vieläkin. Nyt ne leimuavat niin, pienestä soihdusta äkkiä leimahtaa kirkas valo ympäri taivaan, valaisten metsäiset maat kauas silmänsiintämättömiin.

Niin toivovasti ja riemuiten ne mellastavat. Tiennevätkö vasta tulevia päiviä, vai sanoivatko hyvästit onnen vuosisadalle?

Ja mietteissäni lykkelen lylyäni Ahmavaaraa kohden, jonka kalju laki tuolta edempää kumottaa.

KUN MUTKAN MOOSES VAIHTOI LAUKKINSA

Sinä talvena hevoset olivatkin hyvissä hinnoissa.

Pohjan puolen miehet kulkivat etelässä markkinoilla ja toivat sieltä uusia, lihavia ja hyvätapaisia hevosia. Silloin oli aina hauskaa, kun meidän kylän miehetkin palasivat etelästä hevosmarkkinoilta. Sillä sitä ei usko, mikä erinomainen viehätys on hevoskaupalla ja kuinka lempparin hauskaa on vaihtaa ja myydä ja ostaa ja laulella ja juoda puolikupposia ja olla iloinen.

Meidänkin kylässä tultiin kuin hulluiksi, kun kuului, että hevosmiehet jo ovat palanneet ja että paljon on tuotu hevosia ja niin tosikomeita, lihavia, nuoria ja hyvätapaisia.

Äijälän Ransi oli suuri liikemies sillä alalla. Hän olikin taitava hevosmies, jonka maine oli kulkenut kauas hevosmaailmassa, ja usein hän oli kilparadallakin esiintynyt ajajana sekä omilla että muiden hevosilla. Mutta hänen oikea elämänsä oli kulkea markkinoilta markkinoille, ostaa, myydä ja vaihtaa hevosia, valehdella ja pettää ja olla pikku hutikassa kaiket talvet.

Sinä talvena, kun Ransi palasi Hämeestä, hänellä oli viisi hyvää hevosta, kaikki erinomaisia.

Tuulena kulki huhu ympäri kylän, että Ransi oli palannut ja viisi uutta hevosta tuonut etelän markkinoilta. Kun hän lasketti kylän halki jollakin uudella hevosellaan, niin ikkunaan riennettiin katselemaan... Ja siitä kasvoi into kylänmiehillekin, että piti päästä ajelemaan ja katsomaan Ransin hevosia.

Aamusta iltaan olikin Äijälässä miehiä niitä tarkastamassa. Siellä oli niin helkkarin hauskaa. Puolikupposia tehtiin, vaihetusta hommattiin ja kauppojakin hierottiin. Ja viinaa oli. Sillä hevoshomma ei ole paljon somempaa kuin muukaan kauppa, ellei pääse vähän hujutuulelle, että on parhaillaan rohkea kaikkiin toimiin. Ja Ransi oli matkassa tuonut tuliaisia, että kaupat kävisivät rennommasti.

Mooses ei ollut mikään hevosmies, mutta nähtyään pirttinsä akkunasta, kuinka muut laskivat kylän raittia kahakäteen, että höyry nousi, kasvoi hänessäkin intoa ja tuli semmoinen ajelemisen halu, ettei pysynyt sisällä. Hän päätti lähteä ja vaihtaa vanhan Laukkinsa nuorempaan ja vankempaan hevoseen. Ei sillä enää hennonut Laukki-raiskalla rahtiakaan vedättää, se oli käynyt niin vaivaiseksi takapariltaan. Mutta Mooseksella ei ollut sipikkaa, eikä liistereellä viitsinyt lähteä ajelemaan Äijälään, jossa oli niin paljon hevosmiehiä koolla.

Silloin sattui Erkki Timonen palaamaan kaupungista ja poikkesi Mutkan Mooseksen mökkiin, juuri kun Mooses mietiskeli hevosen vaihetukseen lähteä. Erkki Timosella oli hyvää tislattua kaupungin tuliaisina, joita hän tarjosi kahvissa Moosekselle, tarjosi pari puolikupposta ja päälle neljä kylmää ryyppyä. Ja hevoskaupoista he koko ajan ryypiskellessään juttelivat. Erkki Timonenkin oli kaupunginmatkalla taas vaihtanut hevosen ja voittanut.

Se lisäsi Mooseksen intoa, ja kun Timonen oli lähtenyt, meni Mooses juoksujalassa naapuriin ja pyysi sipikkaa lainaksi.

"Mitä sinä, vanha mies, teet sipikalla? Eihän se ole kuin hevosmiesten ja poikahuijarien reki", tiedusteli naapurin isäntä.

Mutta Mooses selitti, että hänkin tahtoi kerran eläissään ajaa sipikalla. Ja sai naapurilta vastamaalatun, korkeasevisen sipikan lainaksi.

Timosen viinoista Mooses oli päässyt siksi huljutuulelle, että kuvitteli jo olevansa tottunut hevosmies. Tallissa jo läimäytteli Laukkia ruoskalla, että tavat ja lahjat nousisivat. Sillä niin hän oli kuullut hevosmiesten tekevän. Ja karjui ja mellasti muutenkin, että kummalta kuului. Oli ikuinen onni, ettei sattunut akka kotiin: olisi tainnut Moosekselle tulla tallista lähtiäiset. Mutta nyt sai elää omin päin ja reuhata minkä mieli teki.

Vihdoin hän sai Laukin valjastetuksi sipikan eteen. Pani korean, punarantuisen raanun vielä sipikan perään riippumaan, niinkuin oli nähnyt muillakin hevosmiehillä olevan. Ja sitten istui rennosti rekeen ja massautteli suullaan...

Laukki oli nuorena ollut hevosten parhaita, ja vieläkin se antoi vinkeää kyytiä, kun tunsi, että Mooses oli vähin maistellut, ja varsinkin kun sipikan eteen joutui. Ja rentona miehenä Mooses ajeli kylän läpi, lakki kallellaan niinkuin oli nähnyt muillakin hevosmiehillä olevan. Ja kun sattui vastaantulija, niin karjaisi ja tempasi ohjista. Äijälän pihaan laski menemään täyttä ravia, että vinkui, ja pysäytti vasta kun Laukki juoksi tallin seinämälle. Pihalla oli miehiä, ja tuvasta kuului ääniä ja hälinää ja pauhua ja juopuneitten loilotusta. Vaihetusta hommattiin, ja Ransi itse liehui kuin tuskassa ja ollen äänessä lakkaamatta. Siinä pihalla oli iso raudikko. Sitä Ransi marhaminnasta talutti ja pyöritteli ympäri sinne tänne ja kehui... Mutta ensiksi Ransi käski Mooseksenkin sisälle ja antoi ryypyt ja liverteli, että nyt hänellä on vasta oikea työhevonen, joka tienestimiehelle sopii. Ja kun kuuli, että Mooseksella oli vaihetushalu, niin kaatoi konjakkia pikariin virkkoen:

"Tätä tavaraa minä en monelle anna, mutta noin ikämiehelle kuin Mooses on..."

Ja Mooses kumosi konjakkipikarin ja kiitteli.

Siinä innostuttiin keskusteluun. Ransi selitti, että hänellä on mainio musta, iso, hyvätekoinen, lihava ja niin vankka että... että siinä se on tienestimiehen hevonen.

Ja väliin maisteltiin.

Kehuivat muutkin, että on uljas musta ja niin komea käynniltäänkin, että naurattaa...

Siitä lähdettiin talliin mustaa katsomaan, Ransi edellä, muita miehiä perässä. Siinähän se seisoi parressaan, musta ja uljaan näköinen.

"Mikä sen on nimi?" kysyi Mooses.

"Alarik. Tämä on sen maailmanmainion juoksijan Alarikin jälkeläisiä", sanoi Ransi ja peräytti Alarikia parresta keskilattialle.

"Onpa kyllä kookas hevonen", ihmetteli Mooses ja kävi tunnustelemaan.

Ransi innostui selittämään:

"Katsos, Mooses, näitä jalkoja... Entäs olkapäät... Sen minä sanon, ettei parempia olkapäitä hevoselle panna. Ja sapsat niinkuin häränpaistit ja lautaselta sievä ja hyvätekoinen ja niin umpireisinen sitten..."

"Ja kaula kaareva kuin padansanka", lisäsi joku joukosta.

"Juuri niin. Semmoista kaulaa näkee hyvin harvoin ruunahevosella. Minä en ole koskaan ennen nähnyt, he, he, he..."

"Entäs silmät sitten! Katsos, Mooses, ne palavat kuin taivaan tähdet, ja kävellessä sillä hulmuaa harja ja ruumis hytkähtelee, että lystikseen reessä istuu", selitti ja kiitteli Ransi ja taputteli Alarikia lautaselle.

"Onpa saakeli soikoon komea värkki", ihmetteli Mooses.

"Mutta annas kun talutan pihalle, että näet", sanoi Ransi ja talutteli Alarikin ulos, pyöräytti pari kertaa ympäri ja jatkoi: "On sillä selvä jalankäynti ja harja niin pitkä ja paksu, että sitä harvoin hevosella näkee... Katsos noita vuohisiakin... Ja niin hyvä syömään, että etelästä tullessakin aivan toisten loppuja pureskeli kuin ketoheiniä..."

Mooses tarkasteli minkä ymmärsi. Kyllä oli kaunis hevonen se Alarik ja paljon isompi kuin hänen vanha Laukkinsa. Olisipa sentään roimaa, kun tuommoisella silkkimustalla pääsisi laskettelemaan pitkin kylää... Ja taitaisipa Leenallakin silmät aueta...

"Vaihda, Mooses, hevonen on semmoinen, jolla pääsee kerjäläistä pakoon", kehoitettiin Moosesta.

"Ei saa hätäillä. Mutta sen minä sanon, että silkkimustalla ajat, jos vaihdat", arveli Ransikin ja talutti Alarikin takaisin talliin.

Mieli teki Mooseksella Alarikia, mutta ei olisi hennonut rahoistaankaan luopua, sillä tietenkin Ransi tahtoi välirahoja melkoisen määrän. Mutta hutikka antoi vauhtia ajatuksille, ja Mooses, niinkuin oli nähnyt muidenkin hevosmiesten tekevän, meni Ransin kanssa kuiskailemaan nurkan taakse.

"Vaihtakaa, että päästään harjakannuja juomaan!" huusivat muut heille nurkan taakse.

Mooses tarjoili kättään Ransille, mutta Ransi pudisteli päätään ja naureskeli...

Mentiin sitten uudelleen tupaan, tehtiin puolikupposia ja haasteltiin. Mooses alkoi tulla hutikkaan, kehuskeli jo rahojaankin, ja vaihetusta hierottiin.

"Se on niin komea tien päälläkin tuo Alarik, että naurattaa", kehui Ransi vielä.

Viimein Mooses innostui, sylkäisi käteensä ja tarjosi Ransille. Mutta ennenkuin Ransi antoi kätensä, sanoi hän:

"Mutta se määräksi, että joka jänistää vaihetuksessa, maksakoon purkajaisia punasen rahan eli sata markkaa... niin, tuossa on käsi... ja asia on niinkuin puhuttu."

Mooses suostui siihen, ja kättä lyötiin ja monta oli eroittajaa. Mooses kaivoi välirahat lompakostaan ja maksoi Ransille.

"Ja nyt Alarik on minun ja Laukki sinun", karjaisi Mooses leveästi.

"Niin on. Ja jo sait saateri vie semmoisen hevosen, että kuorma siirtyy", kehui Ransi vieläkin.

Alettiin maistella harjakannuja, mutta Mooses ei uskaltanut enää ryypätä, pelkäsi päihtyvänsä ja muisteli tulista akkaansa kotona.

"Nyt Alarik valjaisiin!" huusi hän reuhaavasti.