Part 6

TIERA (aina halliten K:voa käsivarresta). Sinua en juuri pelkää, ehkä vahvakin olet ja vihassasi hirmuinen.--Mutta tahtoisinpa sinulta kysyä yhtä asiaa.

KULLERVO. Käy tyköäni.

TIERA. Porsassilmäinen, sanot sinä?

KULLERVO. Niinpä sanoin.

TIERA. Sinä todistat sen? Tästä tullaan vähitellen selville poluille.

KULLERVO. Sinä kiusankappale! (viskasee tyköänsä Tieran, joka kiirahtaa nurin. Kullervo menee).

Viides Näytös.

(Kalervon huone. Tumma yö. Kimmo mielipuolisena, seisoo keskellä huonetta).

KIMMO. Ha ha ha! Onpa valkeus taivaassa nyt kallista, koska näin tummasti ja säteetönnä loistaa tänne ylijumalan ikuinen loimo, ja päivän melkein yöksi muuttaa. Mutta muistuttaapa tämä päivä päivää toista menneestä ajasta. Näin himeä ja sumuinen oli myös se, jona karastetusta kaaresta vinhan nuolen miehen hartioihin ammuin, että nurinniskoin kiirahti hän tanterelle. Mutta suohon syvään hänen kätkin, ja olispa kaikki hyvin, jos ei korvani sieltä tuota huuhkaimen huutoa kuulisi, joka lakkaamatta kaikuu tänne. Tahi hairausko kaikki olis, vale korvissani tämä ääni? Sillä tuntuu kuin ei istuisi pääni juuri oikeilla tiloilla, vaan viistoon vetäisi. Eikä ihme, koska vuorokausia kolme sen päällä seisonut olen.--Mutta mene maata taasen, Kimmo, mene maata, ja vedä peitto yli pääs. (Päätyy makaamaan erääsen huoneen loukkaasen.-- Kullervo tulee).

KULLERVO. Autio on pesä, josta kotka sekä emän että pojat vienyt on; se ahne kotka, kuolo, on riistänyt tämän pesän tässä kuusten juurilla.-- Kylmä ompi emon hiilos, isän kiuas kylmä ja silta tuossa siivoomaton; se ennen sisareni lakasema, hänen lehdittämänsä. Missä nyt asuntonne, tämän huoneen entiset lämmittäjät ja siivoojat? Siellä, mihin saatoin teidät minä, joka seison tässä kuin kulon polttama honka öisillä ahoilla, ja tyhjyydessä, jonka itse tein, nyt tahtoni mukaan meuhata saan. Oi! nyt öitten yö on tullut, kaikki kansat maata menneet ja ainiaksi nukkuneet; minäpä vaan valveille jäin, omistajaksi asuttoman mailman, jossa suukaimaa ei löydy, ei kylänmiestä, jonka luoksi menisin hämärän-aikaa viettämään. Ja tällä yöllä ei tuuli käy, ei metsä humise, eikä kehräile siikko sammaleisella kalliolla; sen tyyneys on ikuinen, ja pimeys tyyneyttä syleilee. Oi aamuton yö! Untolan palo leimuu!--Pois paita rautainen, sinä poveani ahdistat! (viskasee rautapaidan päältänsä lattialle. Kimmo heräyy).

KIMMO. Ken häiritsee uneni?

KULLERVO. Kimmon ääni!

KIMMO (tulee esiin). Mitä tahdot, mies?

KULLERVO (likistäen Kimmon kättä). Terve, ystäväni! sun luulin tästä murhe-huoneesta jo kauvas siirtyneeksi, mutta kohtaanpa sun vielä ja iloitsen, sillä tuska mieleni käsitti, koska yksin tässä seisovani luulin.--Minä tulen Untolasta.

KIMMO. Terve tuloa huoneesemme, korkea ruhtinas!

KULLERVO. Mitä haastelet?

KIMMO. Tämä huone on matala.

KULLERVO (itseks.) Näyttää kuin ei tuntisi hän minua, vaan tuijottelee päälleni kuin mieletön. Hän järkensä on kadottanut.

KIMMO. Tässä huoneessa ankara Kalma kävi ja kaikki kontoonsa tunkkaiseen vei, vaan Kimmon jätti, ehkä työläästi hänkin pelastui sen kourista.

KULLERVO. Nämät tapaukset tiedän.--Kuinka on laitas?

KIMMO. Paremmin toki. (Huokaa).

KULLERVO. Ole iloinen, ystäväni!

KIMMO. Ei aikaa iloon, koska salaisuutta mun mietiskellä täytyy.

KULLERVO. Mikä on se salaisuus?

KIMMO. Saitko tiedon, mies? Syvällenpä se maahan kätkettiin.

KULLERVO. Kimmo, elä katso päälleni noin aaveen tavalla!

KIMMO. Mistä maasta olet?

KULLERVO. Nyt leikkiä lasket. Sinä et tuntisi Kullervoa, kumppanias Untolan päivistä?

KIMMO. Hänen tunsin, mutta nyt en häntä nähnyt ole, sitten kuin tästä hän läksi, puetettuna rautapaitaan. Sinä, kenties, sanoa taidat, missä nyt löytyy keltakiharainen mies?

KULLERVO. Hän on tässä; Kimmo, minä Kullervo olen.

KIMMO. Ammenna sitten, taivas, kirousta päällensä niin kosolta kuin ennen, koska rapaa sadoit, tahi niinkuin meri, koska se vettä vuosi: sumea on tämä tarina, mutta kaukaisimpia aikoja se kertoilee.

KULLERVO. Sinä kiroilet?

KIMMO. Sen te'en, mutta tuumailtuani enpä oikein tiedä, ketä ennen mun kiroilla pitäis, häntä vai itseäni.

KULLERVO. Jätä kirous ja ole iloinen!

KIMMO. Iloinen kuin pääsky eikä murhetta yhtään!

KULLERVO. Oikein! Iloisia olla tahdomme ja hauskasti asumme tässä kahdenkesken: sinä ehtoisilla saaliinesi järveltä palajat, minä metsän korvista, ja niin yhdymme tähän iltapystyä viettämään.--Mutta nytpä valoa ja lämmintä tarvitsemme. Mistä löydän tulukset, missä on karkku, pii ja taulaa? (Etsii kiukaalta). Loimottavan tulen teen. Tässä ovat. (Iskee). Kaikki käy hyvin! Näetkös, minä isken kuin Ukko pilvien päällä.

KIMMO. Miksi ansaitsisin lavolla poltettaa?

KULLERVO. Mitä haastelet? Toisella tavalla leikkiä laske!

KIMMO. Tapahtukoon mitä jumalissa päätetty on; mutta saata tänne tuohta sata pihtiä ja tervaksia tuhatta rekeä, sillä olenpa sitkeätä juurta enkä juuri leikin menehdy.

KULLERVO (itseks.) Häntä turhaan manaan.

KIMMO. Et toki mua teurasta kuin karitsaa; käyppäs ensin vähän rinnusteloon. (Astuu uhaten K:voa kohden).

KULLERVO. Mikä aikomukses?

KIMMO (astuu takaisin ja sieppaa käteensä rahin, jolla uhkaa K:voa). Sanoman ihmisten pitää: kalliisti henkensä Kimmo myi.

KULLERVO. Siivosti, mies! (Tempaa häneltä rahin, jonka hän viskasee pois). Jos vihakäsin mua kohden vielä liikahdat, niin ulos huoneesta joudut. (Rupee taasen tuluksiin).

KIMMO. Mies, sinä karvani pöyhistymään saatat. Mikä voima sun suosta nosti, johon vuosia kymmeniä sitten sun syvälle hautasin?

KULLERVO. Käy järkees, Kimmo, ja havaitse entinen toveris, Kullervo.

KIMMO. Sen valehtelet; Kullervo merkkiä otsassansa kantoi ja sentähden häntä tähtipääksi sonniksi kutsuttiin, Untolan Tähtiöksi.

KULLERVO (heittää kädestänsä tulukset. Itsekseen). Pimeys olkoon, pimitköön järkeni valo myös, niin kuin häneltä tuossa; ehkä vähemmin tuntisin kauhistuksia näitä.

KIMMO (ottaa laattialta rautapaidan ja viskasee sen Kullervoa kohden, joka toki väistää). Mene Hiiteen, Untolan peto! (Juoksee ulos).

KULLERVO. Tämähän on kuolemata kamalampi. Aatus hämmästyy, koska elinkauttani taakseni katsahtelen, enkä tiedä miksi synnyin tänne ja ken mun synnytti, en tiedä. Kaikki sekoitus on ja hirveä yö!--Jos rukoukseen kävisin, häneltä armoa anoisin, joka pilvi-vuorilla vallitsee?--Mutta maksaisko se vaivaa? Sinä mieletön! Korvansa ennen kirahduksen pienen lintuisen mailman ääristä kuulisi, kuin Kullervon äänen, vaikka ämyrillä hän huutais, että kajahtelis avaruus. Pois rukous ja kyyneleet! nyt keinos ainoa on kuolon tie; kuolla tahdon, jo ennen päivän nousua astun Tuonen sumuiseen ilmaan.

KALERVON EMÄNNÄN ÄÄNI (maan alta).

KULLERVO. Mikä ääni tämä? Lemmen lintuhan se lauloi. Emoni ääni, joka kaikui Manalasta, nimeäni mainiten!

K:N EMÄNNÄN ÄÄNI. Kullervo!

KULLERVO. Hänen äänensä! Kaiju, ääni, veisaa menneistä kevä-ilmoista, laula kehtolaulu, ja kuuntelenpa kaiken yön enkä kuolemaan riennä.

K:N EMÄNNÄN ÄÄNI. Kullervo!

KULLERVO. Minä kuulen. Mitä tahdot?

K:N EMÄNNÄN ÄÄNI. Tuskas, poikani, hautani levosta mua pakoittaa käymään. Mutta voi, minä en sitä lievittää taida! Yksi koetus toki: Ukkoa pilvein päällä rukoilla tahdon edestäsi, vaikka kovin rikkonutkin olet. Minä riennän.

KULLERVO. Sinä lempeä ääni, mun vielä hetken saatat elämään. No, siks' kuin aamu koittaa. Huomisaurinko ei näe enään miestä. Mutta huoneessa tässä, tässä kauhistuksen kodossa en viivyttele; metsään riennän. Oliko se emoni ääni, jonka kuulin, vai hourailinko? En tiedä.--Mutta metsään nyt. (Menee).

Näytelmälaitokset muutetut.

(Yö; metsäinen seutu. Sinipiika tulee).

SINIPIIKA (itseks.) Loista, kuu, ja osoita Kalevan sankareille tie, salakarit heille kaikki tarkasti näytä, ettei venheensä särkeyis, koska Pohjaan he matkustavat kirjokansista Sampoa saamaan. Surmasi hirmuinen Kullervo Pimentolan kauniin tyttären, mutta silloinpa katkesi side, joka Pohjolan ja Kalevalan sovintoon liitti, ja toisiansa vastaan nyt taasen kääntyivät sukukuntain aseet, ja onnen ikuisen nyt maamme periä taitaa. Jos ompi niin, niin kasvoipa tuhosta onni.--Loista, kuu, ja kirkasta tiensä. Mutta kosken alle, tuohon, he venheinensä pysäyvät. He ehkä päivän nousua siinä odottavat.--Nyt miestä kolme maalle astuvan näen, ja tätäkohden he käyvät. Tunnenpa heidän, tunnen viisaan Väinämöisen, seppä Ilmarin ja nuoren Kaukomielen. He kaiketi tietänsä tutkistelemaan käyvät ylitse niemen tässä.--Mutta ken lähestyy tuossa? Ei ole se elokas mailman tämän, vaan haahmo muuamen kuolleen. Lumikelmeä hän on ja vauhkosti hän astelee. (Kalervon emännän haamu ilmestyy.)

HAAMU. Terve, neitoinen! Olen mä haamu kuolon maasta, mutta ennen, eläissäni täällä, näitä tienoja polkeissani, olinpa emäntä Kalervon ja onnettoman Kullervon äiti. Ja hänenpä tähtensä nyt hautani levosta läksin, kävin pilvien hallitsijaa rukoilemaan, että toki hän armahtais miestä kohtalossa kiukkuisessa; mutta turhat kaikki huutoni, ei kuule hän emon ääntä. Sentähden sinua nyt rukoilen, Havulinnan armas neito, sinua Ukko jumalan suositelmaa, ettäs välittäjäkseni rupeisit, koettaen lepyttää Pitkäisen mieltä kohtaan poikaani onnetonta.

SINIPIIKA. Oi haamu Tuonen maasta! miksi armoa anot miehelle, joka armon niin ylpeästi katsoo ylen, rikoksesta rikokseen heittäypi, taivasta ja maata pilkaten?

HAAMU. Masentunut on jo mielensä ja metsiä käy hän murheissansa.

SINIPIIKA. Hirmutöitä täynnä on tiensä.

HAAMU. Kova onni tiensä pahoin käänsi.

SINIPIIKA. Sulle asian ilmoitan: Koetinpa kerran, ajalla vielä otollisella, tiensä oikealle kääntää, mutta neuvoilleni nauroi hän ja virnaten mun tyköänsä poisti. Poikas, emo koito, on itse syypää kohtaloonsa kovaan.

HAAMU. Ei muistele syitä äiti, hän lastansa lempii vaan.--Armas impi, hän viatonna rinnoillani maannut on.

SINIPIIKA. Silloin karitsa viaton, nyt verellä tahrattu peto.

HAAMU. Kaunis oli hän helmassain, se pienoinen.

SINIPIIKA. Mene rauhan kammioosi, kurja vaimo.

HAAMU. Se hopea-sauvasein!

SINIPIIKA. Hän unohda pois!

HAAMU. Sinä omenani kultainen! Silloin helmani nailmas oli ja sinä mun mailmani päivänpaiste.

SINIPIIKA. Sua surkuttelen, mutta muuta en voi sinua kohtaan.

HAAMU. Mitä tiesit silloin, poikani? Mitä tiesin minä? (Peittää silmänsä ja itkee).

SINIPIIKA. Oi haamu armahin! sun murhees sydäntäni leikkaa. Vaimo, käy tuonen tupaas takaisin; pyyntösi täyttää tahdon ja poikasi edestä pilvien Pitkäistä rukoilla.

HAAMU. Sinä lupaat sen?

SINIPIIKA. Lupaan ja vannon.

HAAMU. Sua kiitän, ihana impi, ja toivon sulle onnen kaiken.--Mutta rientää mun täytyy täältä. (Katoo).

SINIPIIKA. Ääneni tykönsä koroittaa tahdon. Jos tulta hän iskee pauhinatta, niin suostuu hän pyyntööni ja lempeä mielensä on, mutta jos jyräys leimausta seuraa, niin hyvää ei odottaa voi. (Rukoillen). Hallitsija korkeuden, sua, toisen puolesta rukoillen, nyt lähestyn.--Ei tahdo hän vastausta antaa. Sä armahda onnetonta poikaa Kalervon. (Leimaus ja hiljainen jyrinä). Nyt mielensä ankara on.--Häntä armahda katalan emonsa haamun tähden. (Leimaus ja kova jyrinä. Sinipiika juoksee pelästyneenä pois. Kullervo tulee).

KULLERVO. Mua vaivaa tämä ilma: tulen leimahtaissa kummituksia hirveitä pilvissä näen, uroita tulipunaisilla otsilla liikkuu siellä irvistellen tännen; ja hongat tuossa, koska väläys taivaalla käy, muuttuvat peikoiksi partaisiksi ja uhaten päälleni silmänsä iskevät.--Mitä tahdotte minusta? Rauhassa mun kuleksia suokaat kanerva-kankaalla tässä; ollaan sovinnossa me, koska käyvät sotaa luonnon voimat.--Ystävät! Mitä sanoisin nyt?--Kas tuota pilven-nokkaa tuossa, avattu lohikärmeen kita; se hien otsaani pakoittaa. Elä katso sinne, vaan maahan silmäs luo ja jatka ties. (Katselee ympärillensä). Tämän seudun tunnen. Riekkokangas? Oi keto kirottu! Tässä tuskitteli impi nuori, tästä niinkuin kurja pääsky kiirehti hän koskeen, jonka kohinan kuulen.--Sinä vaisu ääni Manalasta, joka tänne saatoit miehen, sinä kaiketi Hiien olit.--Mutta käyköön näin. Tämä paikka on oiva päätösmerkki retkelleni täällä, tässä kuolla sopii, tässä kanerva valittaa ja itkee. (Vetää miekkansa tupesta). Olethan, miekkani, verta syytöntä juonut, miksi siis et syyllistäkin joisi? Vastaukses äänettömän ymmärrän; sinä himoot, kirkas teräs, vereeni virumaan päästä. Mutta ken tulee? Mene hetkeksi huotraas vielä (Väinö, Ilmari ja Lemminkäinen tulevat).

ILMARI. Vuoden aika on jo myöhä, mutta pauhaa vielä ukkoinen.

VÄINÖ. Se syksyä lenseätä ennustaa.

ILMARI. Salamoita näin kestäviä en muista nähneeni vielä. Tuntui kuin olisi taivas vihoissansa maan tahtonut kartuksi polttaa.

VÄINÖ. Yö, tämmöinen kuin tämä, on kamoittava, mutta juhlallinen.

ILMARI (havaitsee Kullervon). Ken siinä? Ihminen vai aave? Kullervo! (Vetää miekkansa ja aikoo pistää K:voa, mutta Väinö estää häntä).

VÄINÖ. Mielesi malta!

ILMARI. Pois edestäni!

VÄINÖ. Seis, mies!

ILMARI. Enkö kostaisi naiseni verta?

VÄINÖ. Katua taitaisit toki, koska tehty on työ.

ILMARI. Katua? (Lemminkäinen tulee).

VÄINÖ. Nyt ei verenvuodatusta.

LEMMINKÄINEN. Miekkasi huotraan pistä ja anna kurjan elää.

ILMARI. Päästäkää minua!

LEMMINKÄINEN. Ei askeltakaan.

VÄINÖ. Katsos muotoansa; hänen päällensä tahdot miekalla käydä?

ILMARI. Hän naiseni armaan murhasi, verisesti surmasi Pohjolan kauniin tyttären. Ainiaksi iloni ja onneni hän vei, tuo rosmo tuossa, ja jätti mulle nokimustan mielen.

VÄINÖ. Mieltä mustempaa vielä kantaa hän. Oi muotoansa kamalaa! Sydän kärsii silmän häntä katsellessa. (Kullervolle). Mies, miksi seisot siinä niinkuin jäätynyt, kuin ales pilvistä viskattu ja ensi kerran näkisit, kuinka eletään alhaalla täällä? Onko henkeä sinussa?

KULLERVO. Pilvistä.--Mitä tahdot?

VÄINÖ. Taidat siis toki puhua.

LEMMINKÄINEN. Sinä kurja mies, miksi näillä tienoilla viivyttelet? Jätä Suomen saari ja vaella niin kauvas kuin kantaa maa.

KULLERVO. Mutta mikä on asia? Miksi, hetki sitten, edessäni tämä kiivas temmellys? Vaikka kuulin, enpä kuullut toki, vaan mustina varjoina teidät edessäni kiitelevän näin. Yksi mua kohtaan miekkaansa uhaten heilutteli, toiset käsivarteensa ryhdyit, ja kanssansa rinnustelivat; tämän näön näin. Mutta tiedänpä asian, tiedän, että tahdotaan henkeä miehen, että Ilmarinen, koston himosta kiukkuinen, verta verestä velkoo.--Tässä rintani, seppä, jos mielit, pistä tänne. Minä emäntäsi murhasin, kauniin hämärän immen, joka kuitenkin paimenensa leipään leipoi kiven ja orjaksi nimitteli häntä.

ILMARI. Pahoja töitäs luetella mielit?

KULLERVO. Surma ja kuolema! hän kehnoksi orjaksi mua haukkui ja olipa tämä kuin jääkylmää vettä tulikuumaan kattilaan ammentaa: vereni kuohui, hiukseni pystyyn nousit ja maa ja taivas pimenivät silmissäni. Ja nostinpa käteni ja haamu, joka edessäni seisoi, kaatui nousematta enään. Niinpä tein, tein Hiien työn, ja tuskin tiesin mitä tehnyt olin, ennenkuin hänen maassa makaavan näin. Silloin talostasi siirryin pois, ja tuntui, kuin olisin uneksunut. Ja siitä asti on eloni ollut myrskyinen yö, koska ukkoinen käy, kalliot runnotaan, metsät palaa, ja korkeus joka hetki vaeltajaa uhkailee, joka kamoen laaksossa käy.--Mitä aattelet, mies Suvantolasta?

VÄINÖ. Aattelenpa, että hänelle, jonka mieli muotoinen tämän yösen on, jota kuvailet, ei nouse täällä enään rauhan päivä.

KULLERVO. Jo Tuonen veräjällä seison ja niittuunsa synkeään sisään käyn jo ennen aamun koittoa, joka kohta onnen päiväksi valkenee teille, onnen lapset.

VÄINÖ. Henkipattouteen en toki sua kehoittaa tahdo.

KULLERVO. Tervehtikäät tätä päivää, te, joille se onneksi koittaa; minulla ei kanssaan enään tekemistä. Tervehtikäät häntä ja iloisesti eläkäät ja kauvan ja paremmin kuin poika katala. Kerran hänkin, hän, poika Kalervoisen, tänne joutui, mutta kuinka, koska ja miksi, enpä tiedä sitä, ja kuinka elonsa ollut on, en tiedä sitä; mutta olipa se helteinen, sen tunnen hien jäljistä poskillani vielä. Toki on sen päätös tässä ja Tuonen tie nyt alkaa, mutta missä on sen loppu? Mitä kansaa kohtaa minua joutuissani maahan kaukaiseen? Kuinka tervehtivät miestä tulevaa sen asujamet, hymyillen vai irvistellen, tahi itkevätkö ympärillä kaiken pitkän yön?--Väinö, sinä voimallinen laulaja, joka käynyt olet maassa takana yhdeksän meren, anna mulle tietoja sieltä!

VÄINÖ. Kullervo, nyt turhaan tutkaelet, mutta sen toki tietää mahdat, että palkka siellä maksetaan sekä hyvän että pahan.

KULLERVO. Mulle sanottu on, mutta enpä toki muista, ken tätä haasteli ja koska, mutta näin hän lausui: Koska viimein Kalman retkellä meristä yhdeksännen ehdit, niin Kynsikosken kohinan kuulla saat ja lähestyväs tiedät maata ankaraa. Mutta jos astut harjulle sen vuoren, joka jyrkästi meren rannalta kohoaa, jos sen kiireelle kiipeet ylös, niin Tuonen pellot näkyy, sen metsät pimeät, sen enokas virta ja ne ahot lakeat ja ehtoiset, jotka pitkän ikävyyden saattavat ja kaiken tämän päällä kaarteleikse murehtiva, pilvinen taivas. Tämänmoinen tienoo silloin edessäs, jonne voima salainen sua ajaa; et tahtois käydä kohden sinne, käytpä toki. Oi synkeyden maa! Miksi synnyin näitä kaikkia näkemään? Mitä miehestä tänne? Oi hämärän maa!--Mutta kamoisinko tielle lähteä, jonne monta täältä itse lähettänyt olen? Sitä vuorta hirmuista nyt nähdä himoon ja kuulla kosken pauhinaa.--Väinö, Ilmari, seppä Ilmari ja Kaukomieli!

VÄINÖ. Mitä tahdot?

KULLERVO. Tässä nurmi ihana itkee, että katkesi kerran tässä nuoren immen sydän; tässä juuri. (Itseks.) Oi neitoinen, elä punehdu noin ankarasti!--Miehet Kalevan, mua kuulkaat!

VÄINÖ. Kuulemmepa huutos. (Pitkällinen äänettömyys; Kullervon katsanto on teroitettu Kalevalan miehiä kohden). Mitä on sulia sanottavaa?

KULLERVO. Eikö ole tuo päivän kajastus, idässä tuolla? (Väinö, Ilmari ja Lemminkäinen katsahtelevat vasemmalle. Kullervo pistää itseänsä miekalla ja kaatuu).

ILMARI. Kas! nopea oli pojan miekka.

VÄINÖ. Oi hurja, onneton!

LEMMINKÄINEN. Hän jo veressänsä viruu.

VÄINÖ. Tätä odottaa taisimme; olihan muotonsa, puheensa ja käytöksensä kuoloon aikoilevan miehen.

LEMMINKÄINEN. Ei liikuta hän jäsentäkään enään.

VÄINÖ. Masentaapa kuolo miehen, joka äsken vielä vimmoissansa mailman kappaleiksi repiä tahtonut olis. Tässä päätös tuhon, jonka lähde oli kahden veljen riita, mi ampiaisesta pienestä paisui hirveäksi kyyksi ja viimein kohdustansa oman surmansa toi. Makeasti nyt makaa väsynyt mies.--Kas lempeätä muotoa luonnon: hymyen nousee aurinkoinen jo ja hongat kankahalla punertavat; kaikki hengittävi rauhaa.--Oi, Ilmari! kuinka on nyt mieles kohtaan miestä, joka lepää tuossa?

ILMARI. Elköön kiroukseni hautaansa painako. Rauha hänelle!

VÄINÖ. Nyt miehukkaasti haastelit.--Ja Kaukomieli, sinä, tämä vakava muoto iloisilla kasvoillasi, niin harvoin niissä nähty, sun tekee monet kerrat kauniimmaksi vielä. Lemmen ihana poika, tässä tapauksen murheellisen nähneet olemme.

LEMMINKÄINEN. Rauha tomullensa!--Mutta meidänpä hänelle vuoteensa viimeinen raketa tulee.

VÄINÖ. Kosken vaiheille hänen kannamme ja venhekumppanimme meille työssä avuljaat olkoot.

LEMMINKÄINEN. Ota miekkansa sinä (Antaa V:nölle K:von miekan). Tänne, Ilmarinen.

VÄINÖ. Kuusten suojaan, kosken äyräälle, hautaamme Kalervon pojan. (Kaikki menevät, Ilmari ja Lemminkäinen kantaen Kullervoa).