Part 5
KULLERVO. Kimmo, elä mua härsyttele.--Taitaisinpa sanoa, että kaiken tämän saatoit matkaan sinä.--Muisteles, kuinka, ollessamme Untolassa, sinä mieltäni alati kuumentelit, mulle vihan kielellä kertoen Unnon koiruuksista isääni kohtaan, ehkä syytä löytyi heissä molemmissa.--Se ikä, jona sauhuuvasta kodosta ma vietiin Untolaan, se vielä kerkeästi unohtaa menneet pahat. Siis arvelenpa nyt, että ilman sinua toisiin suuntiin elinkauteni juosnut olis, luulen, että kaikki menneet pohjahan sydämmeni laskeunut olis ja aika unohduksen kalvonsa sen päälle vetänyt, minä siivosti käynyt ikeen alla, vihdoin kuollut ja kuopatuksi tullut, maa hautani päällä taasen kedoksi viherjäksi kamartunut ja mailma ei Kullervosta tiennyt olis. Niinpä, kentiesi, kaikki käynyt olisi, jos vihan sytytetyn kipenän sinä povessani sammumaan laskenut olisit; mutta katsos, päinvastoin sä puhalsit sen liekiksi, joka riehuu vielä.
KIMMO. Kostoon sinua en yllyttänyt, vaan varoitinpa sua siitä.
KULLERVO. Asioja toki kertoilit, jotka väkisin synnyttävät koston himon.
KIMMO. Oi Kullervo! etpä tarvinnut sä kiihoitusta ulkoapäin; vihan tulimeri kiehui sinussa jo kyynärän korkuinen ollessas. Kolmepäiväisenä, niinkuin tietään, katkaisit sä kapalovyösi.
KULLERVO. Pois väitös tämä, koska päälles syytä kuitenkaan en heitä, mutta vähemmin töistäni sanele toki.--Enhän päälles tahdo täältä vierittää, vaan tänne kaikki virratkoon.
KIMMO. Käy kanssani heimoasi hautaamaan.
KULLERVO. Takaisin en käänny.
KIMMO. Isäs huoneesta et vielä kaukana ole.
KULLERVO. Ei takaisin, vaan suorasti Untolaan.--Mene sinä ja kuollees maahan kätke, mutta jos et sitä mieli tehdä, niin maatkoot niinkuin kaaduit.
KIMMO. Sinä sikiö villisuden!--Minä menen, mutta hitaasti kuin kuolemaan. (Menee).
KULLERVO. Nyt Unnon luoksi; hän kaiken tämän syy ja alku.--Nyyrikki, käy eteenpäin ja osoita tie.
NYYRIKKI. Mua Ukko suojelkoon! minä retkestänne jotain uumoon.
KULLERVO. Astu käymään.
NYYRIKKI. Olkaat puolellani, miehet, jos tahtoisi hän karata päälleni.
KULLERVO. Etkö tahdo meitä johtaa tästä?
NYYRIKKI. Lähdettehän sotaan, partiokulkuun Untolaan?
KULLERVO. Mitä huolit siitä?
TIERA. Ole hyvässä turvassa, Nyyrikki.
KÄPSÄ. Jos et mieli tehdä, mitä tahdomme, niin oravana keihäämme kärjessä riiput.
TIERA. Ole hyvässä turvassa, sanon minä.
TIIMANEN. Miksi miestä peloittelet?--Meitä ensimmäiseen tiehen johda, niin kiitämmepä sinua.
VIKSARI (erittäin kumppaneillensa). Päähän asti seuratkoon hän meitä, niin pitää meidän ivata ja nauraa saaman. (Nyyrikille). Tämä partioretki, johon nyt käymme, on oikea; joka ilmasta jo kosto Untolata kohden huutaa. Tule vakaasti mieheksemme ja johdata meitä sinne. Kahakan kestäessä siellä, kätke itses kivien, vuorten taakse, ja koska kaikki tehty on, niin astut esiin olvijuominkiimme iloiseen, ja kullasta ja hopeasta ansaitun palkkasi saat.
NYYRIKKI. Tahdonpa kumppaniksenne tulla, mutta sillä ehdolla, etten tappeluksen temmellystä liketä tarvitse, koska eivät silmäni vielä sodan kauhistusta nähneet ole.
TIERA. Onpa se lysti leikki.
NYYRIKKI. Ollaan mar siellä, luulen, välisti hyvinkin pääliskyttäsin?
VIKSARI. Pään päälläkin siellä seistään.
NYYRIKKI. Miksi siellä niin tehdään?
VIKSARI. Hän voittaa, joka kauvemmin näin taitaa seistä.
NYYRIKKI. Kas niin pian ei miestä pussiin pistetä. Enpä usko mitä sanoit; mutta jos niin, että siellä päänkin päällä seistäis, jota kuitenkaan en usko, niin olisinpa minä sodassa urhea sankari. Minulla on niin vahva pääkallo.
TIERA. Hyvä nurkkakivi.
NYYRIKKI. Etten usko. Kuulkaatpas pieni tapaus: Sariolan tervanpolttaja, Juurikko, häijy mies ja suuri juomari, hänpä minua kerran löi kangella päähän, mutta enpä minä muuta kuin pikkuisen vaan kiljahdin ja läksin juoksemaan. Eikö todista tämä pääkuoren vahvuutta?
TIERA. Paras sankarihan sinusta tulis.--Mutta nyt toimeen kuumaan ja sitten huikeasti elämme kuin kuolisimme joka toinen päivä.
VIKSARI. Huikeammin: niinkuin joka päivä töppöset pystyyn kaatuisimme.
TIIMANEN. Vieläkin huikeammin: niinkuin ei löytyisikään sitä kuivanokkaa kuolemata, vaan kestäisi olomme ikuisiin päiviin.
TIERA. Juuri niin. Nyyrikki, nyt jalkakapulasi liikkeille saata.
KULLERVO. Suorin tie!
NYYRIKKI. Tätä kohden, tätä kohden, niinkuin kaaresta ammuttu. Hih! (Menevät).
Näytelmälaitokset muutetut.
(Eräs paikka Untolan pihasta; pirtti ei näy, mutta kuvaillaan olevan vasemmalla. Unto tulee).
UNTO (yksin). Eipä kuulu miehiäni metsästä vielä; pahasti, luulen, on tämä hirvenajo voimiansa koettanut, ja viimein ehkei sorkkaakaan saaliina heillä.--He kotihin rientäkööt toki, ennen yön ehtimistä, sillä aavistukset pahat mieltäni kiusanneet ovat: joka hetki kuin näkisin mua lähestyvän villityn Kullervon, yön pimeyteen peitettynä.--Voi, että syntynyt on tämä mies! tahi oikeimmin sanottu: voi että synnyin tänne minä, minä Untamoinen, joka heimoni veren vuodattanut olen ja paljon verta vierasta vielä!--Miksi en sovinnon äänelle korviani kallistanut, ennenkuin riitamme sai tuon verisen muodon!--Mutta eteenpäin kulkee kaikkivaltias aika. (Kiili tulee oikealta). Sinä kumppaneistas erinnyt olet?
KIILI. Kohta ovat he tässä.
UNTO. Kuinka päättyi hirvenajo?
KIILI. Tyhjä käynti.--Mutta miksi nämät työläät retket, koska meille melkein ilman vaivatta tarjona rikas aarre on? Solisevan ojan partaalla se vartoo meitä, ja yksi kämäys, niin on se pivossamme.
UNTO. Jotain tarkoitat?
KIILI. Suorasti sanottu: Jonakuna pimeänä yönä saa Ruotus ja pöyhkeä ämmänsä meiltä näpsäyksen, joka heidät ainiaksi nukuttaa, mutta aarteensa ovat meidän. Pikaisesti, ennenkuin tiedämmekään, tämä tehty on, ja rikkaita olemme, suruttomasti elämme aina kuolinpäivään.
UNTO. Suuri, Kiili, siinä kohdassa, jo velkani on.
KIILI. Velat uudet vanhat mielestämme saattakoot.
UNTO. Tunnenpa puheen lahjasi.
KIILI. Tosin elonpyörämme alesmäkeä jo kiiriskelee, mutta ehtoosen on vielä matkaa. Taidammehan elää vuosia vielä, hyvin huikeasti viisi ja kaksikymmentä, joka on aika kappale ajan tiellä.
UNTO. Sanotpa jotain.
KIILI. Mutta jos nyt viisaita olemme, niin hauskasti kuljemme tämän matkan. Kulta on saakeli tuomaan nokkavuoria ja ilon pöhnää.
UNTO. Ha, ha, ha! sinä konna. Tätä asiaa harkita tahdon.
KIILI. Ja muistaa kuinka Ruotus rikkautensa ko'onnut on tästä yhtä ja toista jutellaan--ja kuinka hän köyhiä ja vaivaisia armahtaa.
UNTO. Hän heille ei murenata anna.--Haa, Ruotus sinä! nyt katso aarteesi, koska rupeavat kourani syhyilemään. Sinä köyhiä vainoot.
KIILI. Varkain, ryöväten hän tämän rikkauden itsellensä käsittänyt on. Mutta sitähän jumalakin nauraa, koska varas varkaalta varastaa.
UNTO. Aarteensa mua tahtovat tykönsä vetää.--Ylihuomispäivänä, Kiili.-- Mutta tässä tulevat miehemme. (Joukko miehiä tulee oikealta, joista kaksi pysäyy teaterille, mutta toiset katoovat vasemmalle). Kitsas onni jo teitä seurannut on. (Unnon emäntä tulee vasemmalta).
1:N MIES. Tyhjä niinkuin tuulenpesä konttimme on.
U:N EMÄNTÄ. Te saamattomat miehet, jos päivän kalastaneet olisitte, niinkuin tahdoin, niin olispa ehkä ruokanne nyt maksettu.
1:N MIES. Emmekö parastamme tänäpänä koettaneet ole?
U:N EMÄNTÄ. Eipä juuri näytä niin.
2:N MIES. Hiiteen, ämmä! Näinkö meille tiuskitaan, koska väsyneinä, niinkuin koirat juostuamme, metsästä palajamme.--Laita meille illallista.
U:N EMÄNTÄ. Illallista? Oletteko sitä ansainneet?
2:N MIES. Surma kitaas! Emmekö ole ansainneet?
UNTO. Eukko, nyt kielesi hillitse.
U:N EMÄNTÄ. Mitä haastelet sinä, sinä suotta-herra tässä?
UNTO. Vielä yksi sana ja vihani liekehtii. Käy koreasti sisään nyt ja karhunkäpälä ehtoolliseksi pataan pane.
U:N EMÄNTÄ. Sammakkoja pataan teille. (Menee vasemmalle).
UNTO. Sua pitäisi mun kerran höyhentää, mutta ennen ohjaat kosken juoksun kuin kieron ämmän mielen.--Nyt sisään, miehet, polvianne levähtämään, atrioitsemaan ja sitten lepoon. Kuitenkin kaksi teistä aina vartiana valvokoon ja kaikilla aseensa tietyssä paikassa olkoon, sillä keltatukkainen peikko huonettamme uhkaa.--Mutta sisään kaikki. (Kaikki menevät vasemmalle, hetken kuluttua tulee oikealta Kullervo, Tiera, Käpsä, Viksari ja Tiimanen, jolla on tervas-roihu kädessä).
KULLERVO (itseks.) Nämät kivet, nämät nurkat ja sopet Untolata muistuttavat; jo kirotun ilman sieraimissani tunnen.
TIERA. Onpa Nyyrikki jo seurastamme pois.
VIKSARI. Haastele hiljaa.--Hän jäi tuonne kannon taa.--Mutta kuinka käymme nyt käsin?
TIERA. Kullervo, kuinka tuumailet?
KULLERVO. Käy tuonne luoksi akkunan, Tiimanen, ja viritä tervas-soittos, että valoa pirtissä on, koska tappelemme. (Tiimanen menee vasemmalle). Tee niinkuin sanoin, ja tahtoisiko joku akkunasta ulospyrkiä, niin anna miekkas purra.--Nyt keihäs, kaari ja viini pois ja käteemme miekka, niin pirtissä vapaammin taistelemme. (Panevat tykäänsä pois muut aseet paitsi miekan).
KÄPSÄ. Ovi auki murtakaamme.
KULLERVO. Heräykööt ensin, emmehän elikkoja teurastamaan tulleet. (Vasemmalta valon kajastus). Tiimasen soitto syttyy ja heittää murhavalonsa Unnon huoneesen. Nyt siipiäsi rävistele, Untamoinen; koska lennät täältä.
UNTAMOINEN (pirtistänsä). Mikä valo tämä? Ylös, mieheni! Ylös! Murha, murha ja poltto!
KULLERVO. Nousipa hörinä ampiaispesään.
KÄPSÄ. Nyt ryntäämme sisään.
KULLERVO. Sen kohta teemme.
UNTO (pirtistänsä). Ken olet sinä, joka hämmennät huoneeni rauhan?
KULLERVO. Miksi kysyt? Kullervon äänen tunnet hyvin; Hiien kiljunata hirveämmälle se korvissasi kaikuu nyt.
UNTO. Rosmo, mitä tahdot?
KULLERVO. Kaiman kasvot tänä yönä sulle näyttää tahdon.
TIERA. Unto, missä on kumppanini, missä on Korventaustan Kinnu? Hänen tapoit sinä; mutta nytpä tilintekoon käymme.
KULLERVO. Nyt, Unto, kauhistu ja vapise. (Unto, miehinensä tulee rynnäten vasemmalta).
TIERA. He tulevat.--Karatkaa kiin! (Kiivas taistelus; Unto pakenee vasemmalle, Kullervo kiirehtii perässä, ne muutkin Untolaiset, paitsi yksi, joka on kaatunut, välttävät ja Tiera kumppanineen vainoo heitä; kaikki katoovat vasemmalle. Pirtistä kuuluu kova huuto, meteli ja miekankalske. Kiili tulee vasemmalta ja kiirehtii perälle. Viksari rientää jälessään. Ja kaataa hänen miekallaan).
VIKSARI. Tämä palkaksi pettäjälle, joka ystävänsä hädänhetkessä ylenantaa tahtoo.--Meillä on voitto siellä sisällä, kiitos olkoon Kullervolle, hän vimmatusti peuhaa. (Menee vasemmalle. Kullervo tulee kiskoen kauluksesta Untoa--joka on verinen ja näyttää vaipuneeksi--ja heittää hänen nurin keskelle teateria).
KULLERVO. Mikä on nyt aatukses?
UNTO. Ettei armoa Kullervolta rukoilla.
KULLERVO. Myöhäistä se oliskin, koska kerran mittas täysi on.--Ota kuolos. (Pistää miekallaan Untoa, joka kuolee; Kullervo poistuu vasemmalle).
TIERA (tulee). Tehty on askareemme, ja antoipa se meille kuumuutta hieman. (Tiimanen tulee, palava tervasroihu kädessä).
TIIMANEN. Kuinka onnistui?
TIERA. Hyvin, mutta luulen toki, että Käpsä tästä löylystä kylliksi sai.--Punertaa mar sinunki miekkas.
TIIMANEN. Kaksi heistä nukutin: kuin hiiret he itsensä akkunasta viskasit ulos, mutta miekkani tämä heille satimeksi oli. (Viksari tulee pidellen päätänsä).
VIKSARI. Sainpa aika kolauksen päähäni.
TIERA. Ja minä otsaani aika sarven; katsos. Mutta kiitos Ukon, että tällä hinnalla pääsimme. Käpsä, luulen, on osansa saanut?
VIKSARI. Hengetön on mies.
TIERA. Siinä ihmisen loppu. Olkoot Hiiessä tämänkaltaiset partioretket. Että näin ihmisiä tappaa kuin rottia, se ei sovistu luonnolleni. Se on sanottu. (Kullervo tulee veripilkku otsassa). Tuossa tulee itse pääjuutas.
KULLERVO. Tänne soittos, Tiimanen, sitä tarvitsen. (Menee, tervassoitto kädessä, vasemmalle).
TIERA. Ken tappoi ämmän?
VIKSARI. Kullervo, joka taistellessa temmelsi kuin hullu.
TIERA. Kuin leimaus miekkansa vilahteli, ja nyrkkinsä, vieläpä kyynäspäänsä ja jalkansakin aika survauksia antoi, ja näytti kuin olisi hän uiskennellut vihamiestensä seassa, joita hän ympäriltänsä viskeli kuin meren vahtoa. (Valo virtaa vasemmalta). Mutta mikä loisto tämä?
TIIMANEN. Hän on sytyttänyt huoneen.
TIERA. Liian varhain. Peijakas, hän hätäilee. (Kullervo tulee). Kullervo, nyt tyhmästi teit, saakelin tyhmästi.
KULLERVO. Tämähän ihanata on.
TIERA. Periköön sun Hiisi, mies! Mahdotonta mitään enään pelastaa, koska jo käy joka lävestä ulos tuli ja sauhu. (Kova valo vasemmalta).
KULLERVO. Päreetpä katossa tulen näin pikaisesti levitit.
TIERA. Näinpä sinä aarteet käsistämme temmasit.
KULLERVO. Eipä aarteet siellä; niitä muualta etsikää, jos heitä ensinkään Untolan tienoilla löytyy.
TIERA. Mutta olvi meni, emmekä nyt kaulaamme kastaa saa.
KULLERVO. Nauriskuopassa, nummen töyryllä tuolla, olvitynnyrit käsitätte.--Mutta enemmin puita tulelle. Tässä on aika halko. (Kiskoo Unnon ruumiin vasemmalle.--Tultuansa takaisin). Tule lisäksi loimoon sinä myös. (Kantaa pois sen kaatuneen Untolaisen).
VIKSARI. Yhteen iloon kaikki. (Vie Kiilin ruumiin vasemmalle). Tiimanen. Tästä nousee ankara palo. (Kullervo ja Viksari tulevat).
KULLERVO. Nyt riehu, tuli, pimeässä yössä! Sua katsella tahdon tuolta vuoren harjanteelta. (Menee).
TIERA. Hurjaa, ilkeätä tämä leikki, jo mieleni käy karmeaksi.
VIKSARI. Olvi lievittäköön mielen.--Tule, Tiimanen, kanssani oltta kuopasta tuomaan. (Viksari ja Tiimanen menevät; Nyyrikki tulee).
TIERA. Mutta tuota rahia, joka makaa tuossa kedolla, nyt tarvitsemme. (Menee oikealle).
NYYRIKKI (yksin). Tämä hirveätä on katsella; mutta nytpä sodan nähneekseni sanoa taidan. (Tiera tulee kantaen rahia, jonka hän asettaa keskelle teateria ja istuu). Tiera, jos totta sanon, niin karvani pöyhistyy tätä katsellessa. (Tulipalo vasemmalta valkaisee aina).
TIERA. Kumppanini, käy istumaan, niin haastelenpa sulle jotain. (Istuvat vastuksiin, jalat kahdenpuolen rahia). Kernaasti myönnän, että juttelet oikein ja lausun kerran vielä, että on tämmöinen menetys koiramaista; mutta jos toki asian oikein harkitsemme, niin luulenpa täytyvämme peräänantaa, että olivat mar Untolaiset ansainneet pienen löylytyksen. Heidän menonsa, liionkin näinä viimeisinä aikoina, olivat kovin nuhteenalaiset, sitä ei kieltää taida.
NYYRIKKI. Verta imeviä petoja he olit.
TIERA. Mutta teoistansa ei enään sanaakaan; he palkkansa saaneet ovat. Emmehän tiedä, ystävä Nyyrikki, missä meidänkään nahkamme viimein naulitaan.
NYYRIKKI. Emmepä tiedäkkään.
TIERA. Ei yhtään.
NYYRIKKI. Mutta toiset kumppanimme, he pääsit kaikki ehjin turkin vihaisen sodan hampaista?
TIERA. Oi Nyyrikki ystäväni! Käpsä ei tämän yösen perästä enään leipää jäyrä; kaiken tarpeensa hän saanut on.--Mutta tuossa on olvi. (Viksari ja Tiimanen, toinen kantaen haarikkaa, toinen kiulua, tulevat). Kaikki istukaamme, ja tehköön olvi parastansa. (Viksari ja Tiimanen istuvat maahan likelle rahia. He juovat). Mutta pois on Kullervo seurastamme.
TIIMANEN. Hän vuorelta tulen loimotusta katselee.
NYYRIKKI. Se taitaa häntä ilauttaa! Eikö osoita tämä miehen peikollista sisua? Hiien sukua se mies.--Uskotteko, että ilman näitä vikkeliä jalkoja, jo minäkin häneltä olisin surmani saanut? Noin korkean kiven hän perääni viskasi. (Osoittaa kädellään). Noin korkean. Uskottenko sitä? Mutta silloinpa kelpasi Nyyrikille maa.
VIKSARI. Se konna mieheksi.
TIERA. Hän pahoin siinä teki, pahoin.
VIKSARI. Mutta kuinka korkea se kivi?
NYYRIKKI (osoittaen kädellään). Noin korkea.
VIKSARI. Täynnä koiruutta se mies.
TIERA. Paljasta koiruutta.
VIKSARI. Hänen tunnen.--Mutta sen kiven korkuus taasen?
NYYRIKKI (aina osoittaen kädellään) Noin korkea, sanoin minä.
VIKSARI. Juuri niin korkea?
NYYRIKKI. Juuri niin.
TIERA. Ha ha ha! Tarkka silmä, joka noin tuuman päälle määrätä taitaa. (Juo ja tarjoo muille).
NYYRIKKI. Asia on, niinkuin sanon.
VIKSARI. Ja vakaasti haasteltu, niin onpa hän suuri vintiö, tuo Kullervo.
NYYRIKKI. Senhän sanoin ja sanon vielä, ettei sinä ilmoisna ikänä hänelle kunnian kukko laula. Minä Nyyrikki olen, mutta jos käytettäisiinkin minua vaikka tunkiona, kuin vaan siivosti ja kunnialla halki mailman vaellan, niin kenpä on meistä viimein ensimäinen, hänkö Kalervon poika tuolla, vai minä?
VIKSARI. Se, joka tunkiokasana kunnian loisteessa halki mailman vaelsi.
TIERA. Oikein! Saas tästä, Nyyrikki.
NYYRIKKI. Nyyrikki Karjalasta.
TIERA. Sielläkö sukusi suuri?
NYYRIKKI. Likeltä Venäjän rajaa kotoisin olen ja olenpa vanhempaini ainoa poika. Mutta emo kurja humalaan kuoli ja karkasi isä pojastansa. Läksinpä viimein tietä tallustelemaan ja tapasi mun muuan härkäkarjan ajaja, joka turvattoman penikan huomaansa otti ja eräälle ruokakauppias-ämmälle mun orjaksi myi, myi pojan kolmeen piirakkaan ja yhteen lihamakkaraan.--Mutta tarvitseeko mun hävetä sitä?
TIERA. Ei tarvitse. (Tiimanen nukkuu).
VIKSARI. Se on sun kunnias.
NYYRIKKI. Orja tahi vapaa, yhtä kaikki, kuin onnemme osaan tydymme vaan; ja suruton on orjan elo.--Mutta häijy naasikka oli tämä eukko, äkeä kuin suola kuumassa uunissa. Toki palvelin häntä vuosia seitsemän, kunnes viimein kohtaus juuri kummallinen mun siirsi hänestä ainiaksi. Näinpä tapahtui: Muija kerran pesoansa huuhtomaan läksi ja minä kohta kirnusta maidon-kuorta koukkeilemaan. Mutta, hyvät ystävät, kuinka kävi? Kirnu kaatui--no sinä suuri Jumala! kirnu kaatui, minä luihkasin ja katselin kauhistuen, kuinka ympäri permantoa lainehti maito.
TIERA. Hirveä kohtaus!
NYYRIKKI. Te, silloin nahkaani pistettyinä, mitä olisitte tehneet?
VIKSARI. Katkerasti itkeneet.
NYYRIKKI. Auttoiko itku siinä, ystäväni, auttoiko itku siinä? Ei, vaan karata päätin ämmästä ja onneani koettaa. Mutta ennen lähtöäni, söinpä parhaat palansa, söin itseni täyteen kuin kiiliäinen ja mitä en jaksanut tuhkaan viskasin, särjin astiansa, vesisaavinsakin vielä kaasin, kaikki sekamelskaan myllersin ja sitten pois, mitä käpälät kestit.
VIKSARI. Mikä rohkeus!
NYYRIKKI. Mitäs teki?
TIERA. Mutta sitten?
NYYRIKKI. Jouduinpa paimeneksi äveriäälle pohatalle; myös ankaran kiivas mies: mutta kuitenkin, häntä palvellessani vuosia kymmenen, vaan kerran selkääni sain. Mitä todistaa tämä?
VIKSARI. Isäntäsi hyvää kärsiväisyyttä.
NYYRIKKI. Se luontoni vikkelyyttä todistaa. Jos, toisen orjana, selkääsi säästellä mielit, niin elä siinä kuhnaile eläkä kahnaile, vaan pujehtele kuin salakka, ja kerkeä, kuin tulen leimaus, vastaamaan ole, koska jotain sulta kysytään.
VIKSARI. Parempi vielä, jos vastaat jo vähän ennen kuin kysymys tullutkaan on.
TIERA. Ha ha ha! veitikka, sinä.
NYYRIKKI. Vikkelyyttä siinä tarvitaan.
TIERA. Mutta sitten, sitten?
NYYRIKKI. Kaatoipa multa kontio naudan, ja karkuun lähdin taas ja aina seurasi mua onni. Nyt on virkani lintuja murhata ja, sitä harjoittaissa, viimein, luulen minä, kiikahdan rakohon mustan mullan. (Viksari on nukkunut). Usko minua, ystäväni, meitä kaikkia kerran musta kuolo päähän koppaa.
TIERA. Yksi toisensa perään hän meitä maahan nuijii, juuri niinkuin uni tällä hetkellä tässä nyt; ja uni on kuoleman esikuva. Tässä taidamme selvästi nähdä, kuinka se kuoppasilmä täällä kanssamme peuhaa. Vähän aikaa sitten, keikuit vielä pystyssä meidän kaikkein päät, mutta onpa meistä kaksi jo kumartunut, ensiksi Tiimanen, Viksari sitten, ja nyt siis on vuoro meidän, mutta kumpi meistä kahdesta nyt ennen koukistuu, sitä nyt haarikan kanssa koettaa tahdomme.--Saas tästä. (Juo).
NYYRIKKI. Me juomme. (Juo).
TIERA. Iloinen mies.
NYYRIKKI. Joka päivä iloinen ja huviksi kaikille, joilla edes luskakin lämmintä verta sydämessä on. Tarinoita taidan yöset läpitse ja arvoituksistani ei loppua tule.--»Taivaan kiero vei meilt' päivän tiedon pellon voiteen päältä»; siinä on yksi kohta. »Viisi pitää, viisi pieksee tiaisen nokkaa kannon päähän»; arvaas se. »Hevoinen hyppää hyrskyttää, pitkin rantaa rouskuttaa, suovesi hulisee, kultavesi kulisee»; mikä semä? »Kilkkaas kalkkaas, kivinen pelto, rautanen äes koivun kuorest siemen»; entäs semä? Mutta mitä sanot muistostani? Taidanpa laulaakin. (Laulaa).
Saappas täältä, ystäväin, Sä kurja Keikkaveikko, Kumauta poskehes Ja irvistä kuin peikko.
Jo karjassa käydessäni tämän laulun opin. Mutta mitä äänestäni lausut? Mutta juodaan, rakas veljeni, Tiera, oma ystäväni, juodaan!
TIERA. Näinpä juomme. (Juo ja tarjoo sitten Nyyrikille). Vedä naamaas, että naukuu. Kas niin, sinä poika iloinen. (Itseks.) Olvi, näen, tekee totta, tekee.
NYYRIKKI. Iloisia molemmat. Usko minua, niin pidänpä sua korkeassa arvossa ja ylistän sua aina, sillä kunnon mieheksi sun tiedän. Kuinka hävyttömästi, kovin hävyttömästi Majamäen Kyynikiltä, että syyttää sinua poika-nallikkansa isäksi sinua, nainutta, kunnian urosta! Sentähdenpä minä, jutun korviini saatuani, lausuin kohta ja vannoin, että on se vale ja väärä puhe.
TIERA. Häh?
NYYRIKKI. Näpäkärsä lunttu, tämä Kyynikki; mutta kuiva raiska karisee hännästä.
TIERA. Mikä olet sinä miehiäsi?
NYYRIKKI. Me juomme ja iloitsemme!
TIERA. Majamäen Kyynikki! Olisiko sinun tekemistä tämän asian kanssa?
NYYRIKKI. Ei yhtään, mutta onpa minulla kaksi korvaa, joilla mailman maineita kuulen; mutta aina, koska tämän asian kuulin, niin olinpa sun puolusmiehes.
TIERA. Puolusmieheni, sinä? Kokkare.
NYYRIKKI. Huolisinko siitä?
TIERA. Rääpäle.
NYYRIKKI. Olkoon. (Nousee istumasta).
TIERA. Lurjus.
NYYRIKKI. Vaikka.
TIERA. Sinä muistuttelet minua Kyynikistä?
NYYRIKKI (laulaa).
Saappas täältä, ystäväin, Sä kurja Keikkaveikko...
(Nyyrikki poistuu, sillä Tiera, kovin päissään, nousee istumasta).
TIERA (yksin). Nyyrikki! Mihin pujotit itses, kärppä? Jos puoleksi niin paljon oltta juonut olisit kuin minä, hurja poika, niin etpä nahkaasi näin vikkelästi pelastanut olis, vaan niskaharjaksista sinua nyt vähän kiristäisin, kärppä.--Majamäen Kyynikki!--Tieran oma asia. (Kullervo tulee oikealta; muotonsa osoittaa kauhistusta).
KULLERVO. Jos toki sammuis tämä palo!
TIERA. Senpä itse sytytit.--Mutta missä olet viipynyt?
KULLERVO. Vuoren harjulta katsellut olen tuota punerrusta taivaan kumossa päällä tämän lainehtivan tulen, ja Untolaisten vereksi se näytti ja tämän tiesin työkseni. Vielä katsahtelin, muiston silmällä, kuolon saalista isäni huoneessa ja tiesin tämän työkseni; näin tuskasta punehtuvan Ainikin, näin Ilman emännän pihallensa kaatuvan ja kaikki teokseni tiesin. Silloin, Tiera, huokauksen kuulin, kuin monen kosken pauhun, pohjoisesta käyvän; myrskynä se ohitseni meni, murheellisesti valittaen ja valituksellansa pimeän avaruuden täytti. Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, enkä päältäni sitä viskata voi.--Tiera, tehty ompi koston työ, tehty kaikki ja mihin käyn nyt enään käsin? Tyhjyydessä kauhun mieleni huohuttaa, hirmun merta pohjatonta mittailee, mutta eipä pohjaa löydä, vaan taasen takaisin kiirehtii ja väkivaltaisesti henkeänsä vetää eikä rauhaa saa.--Mutta ettei jo sammu tämä palo.
TIERA. Anna palaa vaan.
KULLERVO. Nouse sateen hattara ja tukehuta hurja liekki!
TIERA. Tässäpä nyt mahtisi lukeaksi näemme; annappas, jos hattara sua kuule.
KULLERVO. Mies, elä pilkkaa tee, mieleni on kuin ukonpilvi synkeä ja kamoittava.--Tiera, tämä valkea mua vaivaa.
TIERA. Sinä hullu, sen itse viritit.--Mutta peijakas! koska vaivaa sua liekki, niin mene Hiiteen sen vaiheilta, koska ei hattara sua tottelevan näy.
KULLERVO. Hävitys ja kuolema! sinä vimmattua kiusaat, porsassilmäinen juoppo. Malta sanas, mies, sun muuten pian moneksi repiä taidan.
TIERA (menee ja kyhnäsee Viksaria). Viksari, nous ylös; tästä tulee tappelus.
KULLERVO (itseks.) Mun murhe voittanut on. Mihin astelen nyt? Kenties isäni huoneesen? Siellä ehkä Kimmo mua kohtelee kuin ystävä; muilta maan piirin päällä en leppeyttä vartoa taida.
TIERA (tarttuen Kullervon käsivarteen). Porsassilmäinen, sanoit sinä, ja juoppo, mutta näistä sanoista tahtoisin tarkemman selityksen.
KULLERVO. Hellitä!
TIERA. Ensisten selko asiasta. Minä tahtoisin sinulta, näetkös, kysyä yhtä seikkaa.
KULLERVO. Juovuksissa olet; lähde tiehes. Hellitä käteni!
TIERA. Juovuksissa? Kas siinä yksi pykälistä.--Viksari, nous ylös, Viksari.
KULLERVO. Pidä rauha, ystäväni.