Part 4
KULLERVO (itseks.) Tuskissaan neito Tuonelle meni.
1:N PAIMEN. Syltiä korkea on kallion jyrkkä ja siinä alla vesi vahtona kiehuu. Juuri viimeisellä reunalla näimme tytön seisovan, katsellen ales pyörteesen, ja oudostuimme kohta käytöstänsä, mutta samassa peitti hän kasvonsa ja viskasi itsensä syvyyteen, eikä nähty hänestä vilaustakaan enään.
2:N PAIMEN. Niin juuri oli asia kuin kumppanini nyt sanoo; ja siinä ei voinut ihmisen apu mitään, se on hyvin ymmärretty ja siksi toiseksi, niin ei kumpainenkaan meistä osaa uida.
1:N PAIMEN. Tämän neidon tunsin minä; hän itsensä sanoi Tyrjösen tyttäreksi Kalalammilta, ja meidän taloon joutui hän harhateiltään metsissä. Huomenna aivottiin häntä kotiinsa saattaa, jonne hän, hyvin tietty, kovin ikävöitsi. Myös halasi hän nähdä veljeänsä, Kullervoa, joka, niinkuin juttu käy, vielä on elossa ja on äkisti ilmestynyt vanhempainsa huoneesen.
KULLERVO (itseks.) Olet sinä, luulen, oiva tyttö ja kultaista sydäntä povessas kannoit: paha onni joka sun kohtasi ja katkerasti päiväs päätti. Mutta kaikki jo unohtanut olet. (Ääneensä). Mikä on tämän paikkakunnan nimi?
1:N PAIMEN. Riekkokankaaksi tämä kutsutaan.
KULLERVO. Riekkokangas.
2:N PAIMEN. Mutta suureksi konnaksi sanotaan tämä Kullervo.
KULLERVO. Suuri konna ja koiruutta täynnä.
2:N PAIMEN. Minkaltainen lienee tämä peikko päältänähden?
KULLERVO. Ihan minun muotoiseni.
2:N PAIMEN. Vanhempainsa luona sanotaan hän löytyvän nyt ja näissä metsissä nähdään hän usein käyskelevän kamoitukseksi ihmisille.
KULLERVO. Hän isänsä luona asuu, mutta nyt seisoo hän tässä.
1:N JA 2:N PAIMEN. Missä?
KULLERVO (osoittaen itseänsä). Tässä. (Paimenet juoksevat pois). Te sinne, toista suuntaa kohden minä.--Oi päivää tätä! Sun synkeän muotos vilaukseksi unohdin, mutta muistan kaikki taasen; kuitenkin sillen muistooni vaan sijan suon, mutta en poveheni. Jokapäiväinen asia tämä oli luonnon säännön ja järjestyksen mukaan eikä enempätä, sen hullu kuvailus vaan melkeäksi tehdä taitaa.--Kotihin käy nyt metsämies, joka otuksen hyvän käsitti, mutta kadotti hänen jälleen, aina samalla retkellä. (Menee. 1:n paimen tulee ja kohta sitten toinen).
1:N PAIMEN. Tule rohkeasti; hän ei ensinkään tavoita perässämme, vaan juoksee perin toisiin ilmoihin ja menee, kuin itse Hiisi. Kuules karankojen ryskinätä jalkainsa alla.
2:N PAIMEN. Ystäväni, hän olis tainnut tappaa meidät niin kuin kaksi kurjaa rottaa ja sitten kaivaa meidät maahan ja turpeilla peittää miehet; sen olis hän, veljeni, tainnut tehdä.
1:N PAIMEN. Epäilemättä. Mutta mitä aattelemme tästä asiasta? Sisar itsensä koskeen syöksi ja tässä seisoi veli, eikä suuresti minänsä ollut, kuultuaan tytön surkean lopun.
2:N PAIMEN. Ihmeitä olemme tänäpänä nähdä saaneet, ja onpa meillä kotona ehtoolla juttelemista. Kulu, päivä, kiireesti että pian näitä kummia ilmoittamaan pääsemme.
1:N PAIMEN. Ihmettelemän pitää.
2:N PAIMEN. Ah! korvat lotkassa he kuuntelevat uusia, joita metsästä tuomme.
1:N PAIMEN. Hyvin tietty; mutta sinä et sanaakaan hiiskua saa, ennen kuin minä heille ehtinyt kertoa kaikki; koska taidan asian paremmin osoittaa ja selitellä kuin sinä.
2:N PAIMEN. Totuuden suustani sanoa tahdon enkä hiemaakaan salassa pitää.
1:N PAIMEN. Mutta jos ennen minua tapauksesta jotain hivahdat, niin myttyyn suusi lyön, muista se, ja tiedä ja ymmärrä, että ovat tämmöiset asiat sangen ankaria ja tärkeitä eikä tule niiden kanssa leikitä.
2:N PAIMEN. Sen hyvin ymmärrän, sen hyvin ymmärrän, ystäväni.
1:N PAIMEN. Noh, tee sitten niinkuin tahdon ja parhaaksi näen.--Mutta nyt karjamme luoksi meidän ja itkemän ämmien rientää tulee ja vähitellen kääntää naudat käymään kotoa kohden.
2:N PAIMEN. Niin juuri.--Tässä mailmassa tapahtuu niin paljon asioja. (Menevät).
Näytelmälaitokset muutetut.
(Kalervon huone. K:n emäntä ja Kelmä tulevat sisään)
K:N EMÄNTÄ. Miksi taasen hän kiroilee ja pauhaa onnetonta poikaansa?
KELMÄ. Onpa syytä siihen hänellä, koska Kullervo kuin villitty itsensä käyttelee, ketään vääjäämättä. Tänä aamuna, niin kuin tiedät, rikkireväisi hän verkon, jota kutoa hänen piti, pihdin säpäleiksi nurkkaan viskasi ja karkas ulos hurjapäinen.
K:N EMÄNTÄ. Kiukkua kovaa osoitti tämä, mutta aika jo olis tämän tähden torelemasta la'ata.
KELMÄ. Kaiken tämän hän jo unohtanut olis, mutta äsken huomaitsi hän enemmin Kullervon koiranjuonia, joista vihansa uudestaan syttyi.
K:N EMÄNTÄ. Mitä vielä on hurja poika tehnyt?
KELMÄ. Eilen, ehtoon tullessa, koska isä häntä verkastelemisesta oli nuhdellut, hän ongelle lähti, mutta palasi sieltä pian takaisin, ylpeästi vihellellen, vaikk'ei hän kalaistakaan saaliiksi tuonut.
K:N EMÄNTÄ. Aina ei pyynnistä saaliin kanssa tulla.
KELMÄ. Mutta kalaretkestänsä havaitsi isä tänäpänä, että oli verkko kappaleiksi tarvottu ja vene kiskottu syltiä kuivalle maalle, josta ei sitä ilman työttä ja voimatta jälleen laineille saada. Semmoista hän poikansa tekevän näkee, eikä ihme, että vihoissaan hän peuhaa.
K:N EMÄNTÄ. Onnellinen minä, jos en häntä enään nähnyt olis. Mutta tänne hän heitettiin lisäksi murheillemme. (Kullervo tulee). Tuossa tulee onnen heittiö.
KULLERVO. Rauha maassa! Mutta mikä on noin kallistanut muorin pään, juuri kuin kuollut olis ainoa vaskansa?
K:N EMÄNTÄ. Että poikani ainoa syntynyt on, sitä, emo kurja, nyt nureksin. Voi, Kullervo, voi että sun mailmaan saatoin ja kasvatin!
KULLERVO. Näistä eduista en kumpaistakaan sinulta pyytänyt. Oman henkes pelastukseksi synnytyskipus toki sinun kärsiä täytyi, mutta kerran kuormasta päästyäsi, mun olisit Hiiteen viskata tainnut, konttiin pistää kitisevän penikkas ja seinään nuijata kuin kissan.
K:N EMÄNTÄ. Näin haastelevi hän, joka helleydestä ei tiedä. Kiittämätön peto! jos emon tuskat ja huolet kuvailla taitaisit ja tuntea lempensä liekin, niin näin et sanelis. Minä surmata sinua, koska helmassani viatonna lepäsit? En, vaikka olisin sun tainnut kultaunilla kuolemaan nukuttaa, vaikka olis mulle annettu maa ja taivas ja jumalan ikuinen autuus, sitä en tehnyt olis. Ken lempeänsä murhata taitaa?
KULLERVO. Ellös lausuilko näin koreasti, muoriseni; sinne en nyt korvaani kallistaa mieli.--Mitä sanoo Kelmä?
KELMÄ. Enpä hyvää hänestä, jonka käytös on näin hurja, järjetön; toki, enemmin kuin vihata, sua täyttyy surkutella, koska veljeni olet.
KULLERVO. Surkutella ei tarvitse; hyvin kaikki on.
K:N EMÄNTÄ. Siitä kaukana Kullervo. Sä tuijottelet katsella kuin Kalman vieras, ja oudosti äänes kaikuu. Mikä onnettomuus taasen kohdannut sua on?
KULLERVO. Jotain tahtoisin tiedostani reväistä pois.
K:N EMÄNTÄ. Sinä Tuonen kansaa olet lisännyt, verivelkas suuremmaksi tehnyt?
KULLERVO. En tehnyt, tein sen toki; mutta murhaa en nyt muistele, vaan päinvastoin elon kipenän sytyttämistä. Mutta ken taitaa moittia tätä tointa? Hyvin tehty, vaan ei pahoin, ja hän itseänsä syyttäköön, että niin kuin mielipuoli Ahden saaliiksi hän lähti.
K:N EMÄNTÄ. Puhettas en käsitä.
KULLERVO. Eikä ole se käsitystäs ansaitseva. Mitätön tämä asia on, perin mitätön ja turha, ja sopii sitä nauraa, vaan ei itkeä.--Niin on kuin sanon, ja hyvin kaikki on. (Kalervo tulee). Tuossa tulee isä. Mitä sanoo hän?
KALERVO. Kysyt vielä mitä sanon. Kirous ja rutto päälles, konnan sikiö!
KULLERVO. Minä konnan sikiö? Mitä siis hän, joka minun siitti?
KALERVO. Pureksitko sanojani?
KULLERVO. Sana sanasta, niinkuin tapa on.
K:N EMÄNTÄ. Kanssansa, Kalervo, ellös haastelko; hän on kiukkua täynnä.
KALERVO. Mukailisinko itseäni herran mieltä myöden ja kärsisin? Surma ja kuolema! miksi ruuheni ylös mäkeen kiskoit, riivattu, miksi teit sen?
KULLERVO. Siinä aalto sitä ei liikuta, vaikka vinkuisi pohjoinen ja järvi kiehuis.
KALERVO. Huoneestani pois!
K:N EMÄNTÄ. Minä onneton! Malta, Kalervo, kenen kanssa tekemisissä olet: hurjan miehen, vallattoman metsäläisen kanssa.
KALERVO. Pelkäisinkö häntä? (sieppaa seinästä miekan, jolla uhkaa Kullervon). Ulos huoneestani, kehno orja, ulos!
KELMÄ. Isäni!
K:N EMÄNTÄ. Oi jumala! Verinen riita tästä nousee.
KALERVO. Ulos, merkitty juhta!
KULLERVO. Merkitty juhta?
KALERVO. Ulos! sun muutoin miekallani lävistän.
KULLERVO. Elä uhkaile mua miekallasi, tämä keihäs on kaksi vertaa pitempi.
K:N EMÄNTÄ. Edestänsä hetkeksi vältä, Kullervo.
KULLERVO. Nyt en juuri mielly siihen, vaan uhkausta uhaten kohtaan, ja taitaisin nyt tehdä, mitä kauhistuis täällä tämä autio maa, sillä mieleni hurjaksi, sokeaksi käy. Merkitty juhta! Tämä sana, niinkuin kärmeen kieli sydäntäni pistelee ja myrkyllänsä sekoittaa miehen aivon.--Sama leikki aina, mihin käännyn, mutta silmäniskun, jota ei nauraa tule, siinä leikissä näyttää tahdon.--Tänne mustat pilvet joka ilmasta ja kauhistuksen yö, jossa huhkaimena Kullervo kuolon sanomia huutelee! Kuulkaat, kuulkaat mitä teille ilmoitan: Tyttärenne Ainikki, joka eksynyt oli, itsensä vihasen kosken kuohuun viskasi, ja nieli hänen ahne pyörre.
K:N EMÄNTÄ. Oi! tämäkö armaan lapsen loppu?
KELMÄ. Oi, sisareni onneton!
K:N EMÄNTÄ. Kuinka tiedät tämän murheen asian?
KULLERVO. Mitä nyt ilmoitan, sen kaksi paimenta vielä todistaa, jotka näkivät nuoren neidon kuolon.
K:N EMÄNTÄ. Toki tiedän sun vaivoista pääsneeksi ja rauhassa makaavan; kuitenkin tuntee sydämmeni kivun, koska Ahden hirmuista linnaa muistelen.
KELMÄ. Hän uponnut on, vaan ei itseänsä upottanut.
KULLERVO. Taiten juuri hän itsensä pyörteen kitaan syöksi, ja kuin viattomuutensa hän kadotetuksi näki, sentähden läksi hän, hourupäinen, Ahden jyrisevään kartanoon.
KELMÄ. Se leikinlasku tässä ei sovelias ole.
KULLERVO. Totuutta haastelen, jumal' avita! pimentymätöntä, auringon kirkasta totuutta.
KELMÄ. Saastainen loka senkaltainen totuus.
KULLERVO. Sinä siveä impi.
K:N EMÄNTÄ. Sinä murheen riutuvan häpeän vimmaksi muuttaa tahdot.
KULLERVO. Totuutta ilmoitan.
K:N EMÄNTÄ. Oi kauhistus!
KULLERVO. Pimeys tulkoon pimeyden päälle! Loppuun asti teille asian kertoa tahdon, ja kuuluu se näin: Hän, joka immen päälle iski niinkuin kotka ja väkisten neitsyytensä kunniankruunun vei, ken oli hän? Kalervon ainoa poika hän oli. Juuri niin; miksi tuijottelette minua noin?
KELMÄ. Auttakaa äitiämme, hän pyörtyy. (Kelmä ja Kalervo rientävät emännän luoksi, joka pyörtyy ja kaatuu).
KULLERVO. Koskisko se minuun?
KELMÄ. Tämä kaiketi on kuolemansa.
KULLERVO. Kuolema ja umpipimeys.
KALERVO. Rosmo, miksi meitä rääkkäät? Jos kipenäkin povessasi sääliä löytyy, niin käy käsin keihäälläs tahi miekalla tällä. (Viskasee miekkansa Kullervon eteen). Vuodata veremme ja pikemmin meistä loppu tee.
KULLERVO. Niin armelias en ole, merkitty juhta ei ihmissydäntä kanna. Mitä kanssanne mun tekemistä olis, koska piiriinne en kuulu?
KELMÄ. Hän elää, avaa silmänsä ja virkoo. Emon' armas, katso ylös!
KALERVO. Se muoto ei ole järjen.
KELMÄ. Elä siirry, elä siirry hänestä, järjen kirkas loimo.
K:N EMÄNTÄ. Lapseni, missä olemme?
KELMÄ. Huoneessamme. Emoni, kaikki vieraat aatokset nyt poista ja hillitse kuvailukses: tee niin, tee niin ja minuun katsahda niinkuin ennen, muutoin näännyn murheesen.
KALERVO. Lapsikas tyttö, auttaisiko siinä keskusteleminen?
K:N EMÄNTÄ. Mua taluta rahille tuohon. (Kelmä taluttaa häntä istumaan).
KELMÄ. Kadonnut on hämmennykses, luulen.
K:N EMÄNTÄ. Jo taasen muistostani kiinni saan ja murheen perimmäisimmän pimeyden näen, joka kohta kuolon yöksi käy, ja levon ehtii väsynyt sydän.
KULLERVO. Nyt olin sua kohtaan paholainen, emoni, niinpä olin, mutta sanaakaan ei siitä, ei yhtään. Mutta mistä tiesin, että äitini tytär hän oli?
K:N EMÄNTÄ. Poikani, tästä kauvas pakene ja elä outona vieraissa maissa, siksi kuin päättyy elinkautes onneton.
KULLERVO. Nyt sen päätän, nyt on aika ales Tuonen uumentoihin mennä niinkuin nuoli. Kosk'ei menty tästä korkeuteen päin, niin ales mustaan syvyyteen, että silmät tulta lyö.--(Itseks.) Mutta vielä elää Unto, syö, juo ja mässää ja vihdoin, töittensä palkinnoksi, ehkä nukkuu makeasti unehensa viimeiseen. Soveltuisko tämä? Mies saakoon kuolon verisen jo ennen huomispäivän laskua; siinä, Unto, tuomiosi on, ja niin kauvan elää vasikka, kuin veistä hiotaan. (Ääneensä). Isä, sun rautapaitas jo kauvan ruostunut on; nyt tahdon sinulta sen lainata ja kirkastaa sen sodan kuumuudessa.
KALERVO. Taitaisiko ukko heikko, harmaapää mitään ryöväriltänsä kieltää, jonka kädessä henkensä on? Ota sotapaitani, sen paino sinun upottakoon.
KULLERVO. Untolaisten vereen. (Menee).
K:N EMÄNTÄ. Hän sotaan aikoo ja tietyn surmansa kohtaa. Mitä voi hän ehkä väkeväkin, ajan pitkään yksin paljouden voimaa vastaan?
KALERVO. Häntä surkutella! Kirouksen hänelle annan kumppaniksi retkellensä, toivoen toki, että ilkeä Unto miekastansa kuolon saa. Iskekööt yhteen kuin lennossa kaksi noidannuolta ja toinen toisensa lävistäkööt ja, yhteennaulittuina näin, kaatukoot tappotanterelle. Silloinpa yht'aikaa mailma kahdesta pedosta pääsisi.
K:N EMÄNTÄ. Tämä onneton toki oma lapsemme on.
KALERVO. Hiiteen jo lapsioikeutensa mennyt on. Hän lapsemme? Peto, rosmo, häijyhenki, joka vaivaa meitä! Tätä lapsenamme pitäisimme? Ne siteet hän jo ijäksi on katkaisnut, niinkuin kehdossaan hän kapalovyönsä rikki reväisi. Mutta mikä merkki tämä? Että samoin hänen kopeasti katkaiseman piti liitteet kaikki, jotka toinen toisiimme ja jumaliin meidät yhdistävät. Sen hän tehnyt on, ja hirveällä tavalla, että ansainnut hän olis kuolon monenkertaisen, jonka kädestäni hänen saaman pitäis; en toki omaan vereheni itseäni tahraa, mutta siirtyköön hän silmäini alta.--Me taidamme täällä elää vielä, vaikka armaan tyttäremmekin kadotimme; ja on minulla Kimmo, jonka seura metsissä ja vesillä mulle hauskuutta antaa. Missä ollee miesi nyt?
KELMÄ. Hän nuottaa paikkaa järven rannalla, jota työtä hän on tehnyt päivän pitkän.
KALERVO. Ahkera kuin muuriainen, se mies.--Ainikki! Mieli kauhistuu sun loppuasi muistellessa. Sinä peikko mieheksi, kuinka hävytön sun tunnustukses! Se väkisin veitseni rintaas kiihoittaa.
K:N EMÄNTÄ. Ainikki, missä olet nyt? Tuonen autioilla ahoilla sä käyskelet, synkeästi ympärilles katsahdellen. Varro, tyttäreni, varro! Kohta luonas seison. (Kelmä itkee).
(Kullervo tulee puettuna rautapaitaan ja varustettuna keihäällä ja miekalla, ja hartioillaan riippuu kaari ja viini).
KULLERVO. Nyt sotaan, isä.
KALERVO. Kiroukseni myötäs ota, ja surman kitaan lähde suoraa tietä. Itkisinkö sinua?
KELMÄ. Enkä itkis sinua minäkään, vaikka sun kuolleeksi kuulisin, sotahan kaatuneeksi, sinä hirmuinen veli.
KULLERVO. Huolisinko siitä?
K:N EMÄNTÄ. Oi Kullervo! minä sinua itken enkä ennen lakkaa kuin kuolo kyynelteni lähteet tukkii. Mutta mitä haastelen? Hän tulee jo ja uneliaan silmän ummistaa. Ainikki!
KULLERVO. Nyt hyvästi jää.
K:N EMÄNTÄ. Poikani, elä sotahan lähde. Vanhan emosi rukous nyt kuule ja tottele.
KULLERVO. Vaisu äänes on ja sekaisesti haastelet. Mitä tahdot sanoa?
K:N EMÄNTÄ. Miksi seisot minusta niin kaukana? Etäällä sun näen ja olet silmissäni niinkuin tumma, verinen kuva.
KULLERVO. Edessäsi seison.
K:N EMÄNTÄ. Kuoleva silmäni juonittelee.
KELMÄ. Emoni, emoni!
K:N EMÄNTÄ. Elä sotahan lähde.
KULLERVO. Kieltos turha on, mun emoni. Sotaan kiirehdin. Nyt tyyneys ja rauha sodan melskettä on tuhat kertaa tukelampi.
K:N EMÄNTÄ. Sinä sodassa surmataan.
KULLERVO. Enpä silloin suohon sorru, kuin kaadun sotatiloille, vainotanterille vaivun; soma sotahan kuolla on, kaunis miekan kalskehesen, sorea on sodan tauti: äkin tulevi poika pois, laihtumatta lankeavi.--Emoni, nyt ainiaaksi hyvästi jää! (Menee).
Neljäs Näytös.
(Metsänen tienoo; Tiera, Käpsä, Viksari ja Tiimanen, varustettuina karhunpyyntiin, tulevat).
TIERA. Peijakas! nyt parempi maata panna, kuin harhaillen näin rämeitä hukkaan sotkea.--Miehet, kuinka seisovat ilmat nyt?
KÄPSÄ. Tämä juoksu Hiiteen!
TIIMANEN. Tuolla, arvelisin, pohja on.
VIKSARI. Ei, vaan tuolla, sen kuusista näet.
TIERA. Samoin luulen minä. Tuolta tulee viimein vastahamme Lappi leivätön ja sentään parhaaksi näin ajoissa takaisin kääntyä.
TIIMANEN. Metsänkäyntiä näin tyhjää en äsken tehnyt ole.
VIKSARI. Kitsas meitä kohtaan metsän emäntä on.
TIERA. Tavaransa pitäköön, ryysyinen ämmä; me kotihin tallustamme, miehet.
TIIMANEN. Laiskasti kuin härkä teurastettaa käy kotihinsa saaliiton pyyntimies.--Ken lähestyy meitä? (Kullervo tulee vasemmalta).
KULLERVO. Olkaat ketä tahtonsa, mutta osoittakaa eksyneelle tie.
TIERA. Sokea ei sokeata johdata; me itse eksyksissä käymme, mies.--Mutta oletpa sä Kullervo.
KULLERVO. Ken olet sinä?
TIERA. Nimeni on Tiera. Mies, sinä Untolan korvessa mun kontion kynsistä kerran pelastit.
KULLERVO. Sen muistan.
TIERA. Enkö sulle kiitoksia velkaa ole?
KULLERVO. Hyväntekeväisyydestä en sua toki silloin auttanut, vaan tein sen huvikseni.--Mutta kuinka seisovat ilmat?
TIERA. Teit sen vaan huviksesi?
KULLERVO. Tiedätkö pohjoisesta?
TIERA. Tuolta luulemme hänen puhaltavan, koska palkeensa käyvät.-- Eriskummallinen mies!--Mihin tarkoitat?
KULLERVO. Untolata kohden.
TIERA. Mitä asiaa käyt?
KULLERVO. Omaa asiaani. Velan maksoon lähden.
TIERA. Asias arvaan. Etpä ole siellä juuri tervetullut vieras.--Ja yksin käyt sinä tuimaan kahakkaan?
KULLERVO. Kuinka löytäisin taasen ihmisten sotkemia tantereita?
TIERA. Metsien takaapa niitten tulla täytyy.--Mutta jos toisiamme seuraisimme aina Unnon kontoon?
KULLERVO. Vihamiesnä sinne tarkoitan. Verinen kosto mielessäni palaa, mutta eipä kuulu asia muille.
TIERA. Ehkä yhtä paljon muillekin. Tiedä, että eräs kumppanimme, Korventaustan Kinnu, karhunampuja hyvä, Untolan peikkoin pesässä surmansa sai. Hänen murhasit he ja viskasit kurjan kujalle kuin koiran, saaliiksi korpeille; mutta meidänpä surmansa kostaa tulee. Mies, eikö asiamme ole yhteinen?
KÄPSÄ. Meitä ankara velvollisuus vaatii.
TIERA. Miehet, jos tallustaisimme tästä Untolaan?
VIKSARI. Minä valmis olen.
KÄPSÄ. Samoin minä kumppanimme kuolemata kostamaan.
TIIMANEN. Käymmepä oivalliseen partioretkeen. Oltta Untolassa kylliksi löytyy ja ehkä kultaa ja hopeata myös.
KÄPSÄ. Me lähdemme.
TIERA. Mutta, ystäväni, asia tuumattakoon tarkemmin ja juuresta jaksaen.--Untolassa, kenties, löytyy viattomia myös.
KÄPSÄ. Ei yhtään viatonta; kaikki he kuoleman ansainneet ovat.
VIKSARI. Susien luolassa ei karitsa menesty eikä kotkien pesässä kyhkyinen.
TIERA. Asia käskee toki arvella.
KULLERVO. Hiiteen jääkäät arveluksienne kanssa, ennenkuin soman askareeni raiskaisitte. Täyteen mittaan kostotyöni tehdä tahdon.
TIERA. Ellös kiivastuko; eihän heitä itseänsä uros noin ylisniskoin vehkeisin, hän ensin tuumailee.--Mutta seuraanpa teitä Unnon kotiin, vaikka löytyisi se toisella puolella kuolemata. Teitä seuraan, kuin vaan vakaasti astelette; juoksu ei ole Tieran työtä. Mutta ken lähestyy meitä? (Nyyrikki tulee). Jumalan rauha sinulle, joka tapsuttelet siellä!
TIIMANEN. Tule luoksemme, mies!
NYYRIKKI. Hyvät ihmiset, ketä olette?
VIKSARI. Olemmepa ihmisiä hyviä.
TIERA. Hyvää hyvällä, mutta pahaa pahalla kohtaamme.--Mutta astu tänne ja sano ken itse olet.
NYYRIKKI. Nyyrikki.
TIERA. Siis tunnemme toinen toisemme.--Käy esiin ja ole hyvässä turvassa.
NYYRIKKI. Uskonhan teitä kunniallisiksi miehiksi.
VIKSARI. Seuraamme ei tarvitse sun hävetä.--Mitä kuuluu muuten?
NYYRIKKI. Ihmeitä kuuluu. Kalevalan uroot, Väinö, Ilmari ja Lemminkäinen nyt miehissä ovat lähteneet Sampoa ryöstämään Pohjolasta. Sillä onhan ankara viha taasen meidän maan ja Pohjolan välillä ollut siitä asti kuin se vintiö ja lurjus Kullervo tappoi Ilmarin emännän. Hänen sanotaan kuleksivan näillä tienoilla. Oletteko nähneet tätä miestä?
KULLERVO (jonka pensas on verhonut Nyyrikin silmistä, astuu esiin). Hän on tässä; mitä tahdot?
NYYRIKKI (pelästyen). Ei minulla mitään asiaa ole. (Itseks.) Jumal' varjel' minua!
TIERA. No, elä pelästy noin surkeasti, Nyyrikki. Sinä näet, ettei hän sanoistasi lukua pidä.
NYYRIKKI. Anteeksi pyytämään valmis olen.
KULLERVO. Sinä kehno penikka!
NYYRIKKI. Ja heikko, kovin heikko; sillä enpä ole sinun hirveätä voimaas osakseni saanut.--Mutta muistanko oikein? Me ennenkin olemme yhdessä olleet, ja viimeiseksi, luulen, seppä Ilmarisen pihalla. Tapahtuipa siinä silloin jotain ikävätä ja minäkin vähän päällesi närkästyin, mutta asian oikein kuultuani, niin enpä ensinkään ihmetellyt, ettäs sepän ämmää vähän nuijasit päähän. Leipoihan se hävytön eväsleipääsi kiven?
KULLERVO. Sinä vaivainen!
NYYRIKKI. Vaivainen, vaivainen. Mutta olipa hän juonikas ämmä, tuo sepän ämmä.
TIERA. Panetusta taasen, ja kuollutta kohtaan? Mies, usko minua, tämä on huono virka. Heitä semä saakeliin, lupaa se ja sanassasi kiinni riipu, ja sinä itses väkistenkin tunkeet läpitse tämän mailman joka soppeen ja solaan.
NYYRIKKI. Totta sanot. Tämä mailma on petosta täynnä ja sentähden minäkin itseni varota tiedän; kuultua ripsauksen pienenkin metsässä, kohta juoksemaan.
TIERA. Arka henkensä pitää.
VIKSARI. Ja henki on kallis lahja.
NYYRIKKI. Henki on kallis lahja.
VIKSARI. Jota ei pistetä juuri kaikille.
NYYRIKKI. Oikein!
TIERA. Riepas mies.
VIKSARI. Eipä taida kerskata. Toki sanoo sananlasku: vähäinen, mutta terävä.
TIERA. Ja viisas mies.
NYYRIKKI. Eipä taida kerskata.
KÄPSÄ. Oletko kala vai lintu?
NYYRIKKI. Mikä tahtons', kuin vaan kunniallisesti tieni päähän kuljen.
VIKSARI. Erehdyt; virkaasi hän tarkoitti.
NYYRIKKI. Linnustus on ammattini.
TIERA. Missä kaares ja nuoles?
NYYRIKKI. Ansailla pyydystelen.
TIERA. Siis tunnet nämät metsät hyvin?
NYYRIKKI. Joka suuremman kivenkin.
TIERA. Mitä kohden Untola tästä?
NYYRIKKI. Tuonne niinkuin nuoli; katso sormeni mukaan.
VIKSARI. Totisesti, siellä on Untola.
NYYRIKKI. Minä sanoin sen.
TIERA. Mies, johdata meitä sinnen vastaan runsasta palkintoa.
NYYRIKKI. Kahdenpuolen hiottakoon kirves, jos sen pystyä pitää.--Mitä maksatte, jos johtaan teitä Untolaan?
TIERA. Päivän oltta naamaas vetää saat ja saat mar' kultaakin, jos asiat onnistuu.
NYYRIKKI. Untamoisen taloon teidät tästä vien, vien oikeestaan, kuin kotka lentäin halki ilman, havaittuaan kaukana saaliin. (Kimmo tulee.) Mikä ryökäle sinä olet? Suitatpa olla juuri se mies, joka toisen pussin viet ja pian kurkkuunsaki karkaat. Katso, ettes saa sauvastani!
KULLERVO. Miksi olet tässä, Kimmo, ja mitä etsit?
KIMMO. Sitä ruohoa etsin, joka murheen mielestä poistaa.
KULLERVO. Mikä murhe on sua kohdannut?
KIMMO. Sinuakin, jos sydän sulla on.
KULLERVO. Kerro mitä tiedät.
KIMMO. Kuollut on isäsi.
KULLERVO. Kuollut haudattakoon.
KIMMO. Mutta viimeiseksi kerron mitä ensimmäiseksi tapahtui: Emos kuollut on.
KULLERVO. Emonikin armas kuollut! Kaksi kuolemata ajalla tällä, jona päivä tuskin puolen tietänsä laella vaeltanut on! Onko puhees vietos vaan?
KIMMO. Muistele sanomia, joita metsästä kotihis saatoit, niin uskoa sun täytyy, mitä nyt kerron. Kaukana et isäsi huoneesta ollut, koska ummistuivat emos silmät; sillä tekosi hirveä--kaikki tiedän--ja tyttärensä vimman kuolo olivat taakkoja, joita lempeä sydämmensä ei kestänyt. Hän kuoli; mutta koska vieressänsä vaikeroitsimme minä ja sisaresi Kelmä, niin metsäpuukollaan isäsi kurkkunsa puhkaisi, ja päätetyt olit Kalervon päivät.
KULLERVO. Nyt siis Kelmän vuoro?
KIMMO. Hän, nämät hirveydet nähtyänsä, eipä enään mieltänsä hallita tainnut, vaan raivoi, niinkuin järjetön: hän kiljui ja hiuksiansa riistoili, juoksi sitten ulos kuin tuulispää ja katosi samalle tielle. Niinpä tapahtui; mutta muotos murhetta ei näytä kuullessasi sanomia näitä.
KULLERVO. Olkoon mailman meno näin ja valitus ja murhe pois! Hyvin kaikki!
KIMMO. Mutta malta toki, että tämä kuolon rikas niitto isäs huoneessa on sinun tekos, Kullervo.
KULLERVO. Sitä parempi vielä. Ihanata! Enemmin tämänkaltaista kerro, minä kuulla himoon.
KIMMO. Jos enemmin en tapahtuneesta kertoa tiedä, niin ennustanpa mitä tapahtuman pitää.--Kullervo, sinä surmas pian kohtaat.
KULLERVO. Sepä parhain kaikista, sitä kohden riennän nyt; mutta sinä kuolleitasi hautaamaan lähde.
KIMMO. Siihen huoneesen nyt käyn, missä hopeahiuksinen Kalervo veressänsä makaa ja emäntänsä kelmeänä olkivuoteella. Aatteles, että kaiken tämän saatoit matkaan sinä.