# Kullervo

## Part 3

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kullervo-11773/index.md

K:N EMÄNTÄ. Koventaa, ei, vaan auki repiä tahdon sydämmeni haavat ja koskena juoskoon veren ja kyynelten virta. Tuskaa himoitsen ja tulen povessani tahdon kiihoittaa, kunnes kaikki kartena katoo, ja tämä oli äitin murhe, niin hän tytärtänsä suri, kaunoista Ainikkiansa. Ainikki! Alati kaikuu korvissani äänes, joka pelastusta huutaa, mutta kenkään sinua ei toki armahda. Missä on nyt asuntosi, missä pöytäs, patas ja valkeas, missä olet nyt, nyt, haastellessani näin, missä olet, jos elon neste vielä suonissasi juoksee? Ehkä huosutat paraikaa sammaleisella kuolinvuoteellas etkä vesipisarata janos sammutteeksi saa. Ehkä hourit myös, haastelet kivien, kantojen ja puitten kanssa, ja anot heiltä lievitystä tuskalles, mutta turhaan. Oi luonto niin lempeä ja tyyni ja kuitenkin niin lemmetön! Sinä kantaja tyly, sinä armoton toukontamma, joka varsojas et imetä, vaan omille rinnoilles heidän nääntyä annat. Oi! --murhetta tänkaltaista ei äitin sydän kanna; sen alle pian vaipuu hän, jos päästöä ei tule. Pilvien hallitsija, tänne katsahda ja armahda pian!

KELMÄ. Valitukses, emo, mieleni murtaa, kuolettaa.

K:N EMÄNTÄ (syleillen Kelmää). Kuollaan, tyttäreni, mennään maata viheriän peiton alle, vasta siellä Ainikin unohtaa taidamme. Oi Kelmäni!

KELMÄ. Kurja emoni!

KALERVO (repien tukkaansa). Kirous, kirous ja pimeys vallitkoon! (Kullervo tulee).

KULLERVO. Ken asuu tässä?

KALERVO. Kolme kirottua henkeä.

KULLERVO. Olkoon heitä neljä.--Saanko hieman vettä, kylmää vettä?

KELMÄ (juosten isänsä turviin). Ken ollee hän, hänen muotonsa on kauhea.

KALERVO. Ole rauhassa lapseni.

KULLERVO (itseks.) Tehty on kuolon työ.

K:N EMÄNTÄ. Hourupäiseksi hän näyttää.

KALERVO. Ken olet, mies, ja mitä etsit?

KULLERVO. Sinä murhamiehen näet; hän sinulta pisaran vettä pyytää.-- Ystävät, kuinka kauvas on yö kulunut?

KALERVO (itseks.) Hän kaiketi on järjestänsä. (Ääneensä). Anna hänelle juoda. (Itseks.) Varoillani tahdon toki olla ja joka käännöstänsä tarkalla silmällä seurata. (Kelmä tarjoo Kullervolle haarikkoa).

KULLERVO (tuskin maistettuansa vettä, panee haarikon kiivaasti kädestänsä pois. Itseks.) Murhasin sen kauniin, jonka otsa kajasti kuin aamun koi ja keltakiharansa hartioillaan pöyryelit, koska käännähtelivät kasvonsa kelmeät. Lumivalkea joutsen laineilla uiskenteli, ympärillään kultakeltainen poikasparvi. Kahdeksi onnen kunnaaksi povensa kohosi ylös ja hän, joka päänsä sinne kallistaa sai, hän houraili hekumassa autuitten. Pohjan neito, sun murhamiehes nyt vasta kauneutes muistaa ja siihen rakastuu, mutta myöhään: sen kuvan, jota mielessään hän ihastelee nyt, särki hän omalla kädellään, eikä nähnyt, houru, mikä kalleus se oli, mikä autuuden lähde.--Niinpä tapahtui, jos en unta näe. Olisi niin! Mutta heräyksissä seison tässä, vaikka mieli ei entisellä mitalla nyt aikaa mittaile, vaan hirmuisesti kaikki pidentää. Mitä ehtoolla eilen tapahtui, sitä muistelen, sitä hetkeä veristä, kuin muinaista asiaa hämäryydessä meneen ajan.

KALERVO. Mies, sinä Tyrjösen huoneessa olet. Mitä etsit?

KULLERVO (itseks.) Sama aurinko, joka silloin länteen nukkui, makaa vielä, mutta nostaa kohta kirkkaan otsansa ja meitä tervehtii. (Ääneensä). Sinä kaiketi mielipuoleksi mun luulet?

KALERVO. Niin luulin, mutta järkeä osoittaa toki katsantosi. Ken olet? Joka kattoni alle astuu, asiansa sanokoon ja mitä miehiä hän on, häntä muuten kohtelen kuin ryöväriä.

KULLERVO. Murhamies olen, niinkuin sanoin.

KALERVO. Kenen murhamies olet, sinä onneton?

KULLERVO. Kaikki tahdon sinulle kertoa, koska yö niin pitkä on; kaikki sinulle kertoa tahdon.--Naisen kauniin murhasin ja tapahtui tämä illan ikävässä hämärässä, ja ehtoruskosta silloin paistoivat idän vuorien tutkaimet. Sen hetken muistan. Ja nyt' sun kuulla pitää kenen murhasin; niin kaikki sulle ilmoittaa tahdon.--Mutta yöseen kiivaasti käynyt olen ja jos laskisit kätes otsalleni, niin hohteen tuntisit.

KELMÄ. Isäni, tätä miestä kavahtakaamme.

KULLERVO. Te turhaan minua pelkäätte.--Mutta sanoakseni sinulle kenen verisesti tapoin, niin oli se Pohjolan tytär, seppä Ilmarisen kaunis emäntä.

KALERVO. Pohjolan tytär!

K:N EMÄNTÄ. Se kuuluisa Pohjolan neito, niin hyväksi ja ihanaksi huuttu?

KELMÄ. Hänen murhata taisit?

KULLERVO. Niin tapahtunut on.

KALERVO. Sinä peikko! Paikalla kostaisin naisen kuolon, sun miekallani maahan naulitsisin, jos en uskoisi, että kiivaudessa teit tämän työn ja jos en näkisi mielesi levottomuutta. Kurja mies, mitä olet tehnyt?

KULLERVO. Kuuma tuska! Vierastanpa vielä kantaakseni verenvuodattajan sydäntä, mutta aikaa voittain ehkä kävisi se päisin, tottumuksen ihmeellisen voiman kautta, näetkös. Mutta sen tiedän, ettei ole nyt laitani oikein; yöseen metsiä kulkenut olen, väsyneenä seison tässä nyt ja odotan päivän nousua, mutta kauvan viipyy kelmeä Koi, joka meille aamusta tiedon antaa. Toki luulen, että tuolla idässä toisella puolella kunnasta tuossa, hän jo pyristelee siipiänsä.

KALERVO. Nouseva kuu se on, nyt on meillä puoliyö.

KULLERVO. Loppua ei tule yölle tälle: tuon valkeuden siinnon jo aamun koitteeksi luulin, mutta nyt, sanot sinä, on puoliyö vasta.--Mutta tieni jatkaa täytyy.

KALERVO. Mihin vaellat?

KULLERVO. Enpä tiedä; kotoa ei miehellä ole.

KALERVO. Mikä nimesi on ja mistä olet syntyisin?

KULLERVO. Kullervo on nimeni.

K:N EMÄNTÄ. Kullervo!

KALERVO. Vaimoni hämmästyy kuullessaan nimen, joka on meille rakas ja tuttu.

KULLERVO. Ken olet sitten sinä, joka asut tässä erämaassa?

KALERVO. Nimeni Tyrjönen on.

K:N EMÄNTÄ. Sinä onneton, nuori mies, ken oli sun isäsi?

KULLERVO. Kalervon poika olen.

K:N EMÄNTÄ (itseks.) Kauhistus ja kuolema! Mutta tämä mahdotonta on.

KELMÄ (itseks.) Hallitsija pilvien, mitä haastelee hän?

KALERVO. Kalervon poika? Sinä hävytön, sinä riiviö, miksi tämä juoni, ettäs kuolleen haamussa kummittelet?--Tapauksen kuullut olen: Kalervon poika surmattiin ynnä isänsä ja äitinsä kanssa.

KULLERVO. Mutta surma ei häntä toki silloin käsittänyt, vaan temmattiin hän kuolon kidasta, orjaksi Untolaan vietiin ja merkki tämä vielä otsaansa painettiin.

K:N EMÄNTÄ (itseks.) Minä tukahdun.

KALERVO (emännällensä). Aatteles, että olis hän poikamme ja lähestyy meitä käsillä tahrattuina Pohjolan ihanan naisen vereen.

K:N EMÄNTÄ. En tahdo sitä aatella. Minä tukahdun ja näännyn.

KELMÄ. Mutta kaikesta tästä ei Kimmo meille sanaakaan haastellut ole.

K:N EMÄNTÄ. Ei, sitä ei hän ole tehnyt, ja siis valehtelee tämä mies, tahtoo meitä pettää. Asian meille Kimmo ilmoittanut olis.

KALERVO. Kavala kettu, nyt aikees ymmärrän: Mua tahdot ansaan viekotella ja viedä saaliis kiukkuisen Unnon kynsiin; mutta erämaan kontion kohtaat tässä, jonka nahka pitää sinulle kalliiksi tuleman. Koetetaanpas, mies.

K:N EMÄNTÄ. Kalervo, malta että taitais hän, oi jumalat! oma poikamme olla. Kalervo, ne silmät ja ne hiukset pientä Kullervoamme muistuttavat.

KALERVO. Vaimo, minä pelkään, että niin on, ja taidan tuskin hengittää ja kylmä hiki otsastani kihoo.

K:N EMÄNTÄ. Näköni pimentyy, enkä tiedä, missä seison; mutta kaiketi uneksun, uneksun.

KULLERVO (itseks.) Mitä sanoo tämä vaimo? Hän ilmoitti jotain uumousta, että taitaisin poikansa olla. Maa ja taivas! Nyt immen puhe metsässä muistooni joutuu. (Kimmo tulee). Kimmo, nyt taidamme toinentoistamme kädestä ottaa. Emmekö kiroo näitä käsiä? Mutta sano minulle keitä nämät ovat.

KIMMO. Sinäkö tässä? Taidanko uskoa, mitä näen?

KALERVO. Tunnetko miestä, Kimmo?

K:N EMÄNTÄ. Sano pian!

KIMMO. Hyvin hänen tunnen: poikanne, Kullervo, hän on.

K:N EMÄNTÄ. Kullervo! (rientää syleilemään Kullervoa).

KELMÄ. Korkeuden jumala!

KALERVO. Kaikesta nyt lopun tehköön kuolema!

K:N EMÄNTÄ (vetäen itsensä äkisti Kullervosta pois). Mutta miksi sinun murhamiehenä kohtaan, minä onneton! Mikä aika meillä vuorokaudessa nyt, yö vai päivä? En nyt tiedä, koska uneksun ja hourin, ja katkerasti unissa sydämmeni kärsii. Tulta iskeilevä jumal', miksi tämä hetki, joka olis meille tainnut soma kohtaus olla, mutta murheen äärettömän toi? Miksi häntä enään, pilvien Pitkäinen, luoksemme viskasit, kosk'ei hän iloa saattanut meille? Tuli hän, jonka tuleman ei enään pitänyt olis, mutta eipä tullut hän, ketä varroimme; niin metsään tyttäreni ihana kuoli, kuolosta poikani palasi, mutta murhan haamulla, että kauhistuen häntä katselen. Tuli siis mies »turpeen alainen», mutta ei heimonsa iloksi hän tullut. Ja koska tapahtui ennen niin ettei kuollut mies emonsa riemuksi takaisin tullut?

KULLERVO. Niin olet mun äitini? Terve!

K:N EMÄNTÄ (välttäen Kullervoa). Ellös mua lähestykö, poikani hirmuinen.

KULLERVO (kääntyen Kalervoa kohden). Isäni sinä? Terve, kunnioitettava mies! Tässä on poikasi.

KALERVO. Pois! En tunne sinua; mutta jos säästää tahdot tätä harmaapäistä, niin riennä tästä matkoihis ja tätäkohden ellös koskaan kääntykö. Tee se ja kiiruusti!

KULLERVO. Tässä minulle sisar? Terve, neito, terve!

KELMÄ (välttäen Kullervoa, joka aikoo lähestyä häntä). Oi veljeni! elä tule tänne; sinä olet minulle kamoitus.

KULLERVO. Kimmo, tämä taitaa mielen pyörryttää ja riivata. (Itseks.) Poika, orvoksi jäänyt, vuoskymmenien kuluttua isänsä ja emonsa kohtaa taas, mutta eivät tunne häntä enään, ei siittäjänsä eikä kantajansa armas, vaan oven hänelle osoittavat, käskein hänen kauvas siirtymään. Se ehkä nyt on parhain tehty, ja sentähden rientää tahdon. (Menee kiivaasti ulos).

KIMMO (itseks.) Voi minua! nyt viipymystäni alati kirota täytyy.

K:N EMÄNTÄ. Kalervo, ken oli tämä mies?

KALERVO. Ei muistella häntä, vaan niinkuin hän huoneestamme katosi, niin kadotkoon hän mielestämme myös.

K:N EMÄNTÄ. Pojaksemme hän itsensä sanoi, se oli hän myös, se Kullervo oli. Minä kuolen jos en enään häntä nähdä saa. (Kullervo tulee takaisin).

KALERVO. Oi, tuossa tulee hän!

KIMMO. Oi, Kullervo! mitä on nyt sinulle tapahtunut?

KULLERVO. Minä kuullut olen, että elävät isäni ja emoni vielä ja että asuntonsa tässä on, liekö se totta?

K:N EMÄNTÄ (kiirehtii syleilemään Kullervoa). Armas poikani, tule helmoihini! Tule, tule rinnoilleni ja lepää siinä yhtä hellästi kuin ennen! Kovaa kovempi se emo, joka poikansa hylätä taitaa, ja minäpä olin näin armotoin. Mutta tiedä, koska puolestasi käännyin pois ja kätesi tyhjää haperoita annoin, niin silloinpa pakahtua sydämmeni tahtoi. Mutta ole nyt terve tultua! Kullervoni! Terve, kaunohiuksiseni!

KULLERVO. Olet toki lempeä ja armelias.

K:N EMÄNTÄ (aina syleillen Kullervoa). Kaunis olit lasna, kaunis miehenäkin olet. Toki seisot vielä ikäsi aamupäivässä, se on se soma aika nuoruuden ja miehuuden välillä.--Mutta voi tuota merkkiä tuossa! Tunnoton, häijy Unto, miksi rumistit poikani muodon näin?

KULLERVO. Siitä merkistä kiusani kotoisin ovat, joita ei sylisikään poista enään.

K:N EMÄNTÄ. Kullervoni!

KALERVO. Hiiteen tämä syleileminen ja mairitus! Sitä ei ansaitse murhamies. Erotkaat, ja lähde matkaas sinä!

K:N EMÄNTÄ. Ehkä toisin arvelemme?

KALERVO. Pois peto, murhaaja pois!

KIMMO. Kenen hän murhannut on?

KULLERVO. Kimmo, nyt keskellä kahta tulta seison; yksi riutuvana hämärtyneestä taivaanreunasta läikkyy, ja mieltäni kuluttaa sen ikävä kuume, toinen tässä mua sokeudella lyö, etten oikein tiedä kuinka mailma nyt seisoo.

KIMMO. Mutta kenen murhasit?

KULLERVO. Tyttären Pimentolasta.

KIMMO. Nyt Hiien henki vallinnut on ja parastansa tehnyt.

KULLERVO. En tiedä mikä henki; mutta orjaksi myyty, paimeneen pantiin mies ja kivi leipäänsä kätkettiin, jonka pilkan tähden saatoin karjan petojen kitaan, ja kiukusta kuohuvalla povella kotihin kiirehdin. Kohtasi mun pihalla emäntä kiivas ja, tapauksen kuultuansa, kovin päälleni ärhenteli, mua orjaksi mainiten. Tästä mieleni pian tulta iski ja koska hän taasen mulle antoi tämän häpeänimen, niin veitseni rintaansa löin ja henkensä heitti. Silloin metsään pakenin ja samalla retkellä seison tässä nyt.

K:N EMÄNTÄ. Murheellinen tarina.

KIMMO. Jos eilispäivän nyt takaisin saisin!

K:N EMÄNTÄ. Kimmo, miksi et ennen meille tietoa hänestä antanut?

KIMMO. Huomenna aikeeni oli lähteä häntä saattamaan Ilman talosta tänne, mutta ennätti mua ankara onni.

KULLERVO. Olisit tämän eilen tehnyt, niin käteni nyt puhdas olis ja riemu pauhais näiden ortten alla; mutta näinpä nyt käynyt on. Tänne erämaahan mulle rakettu oli soma onnen loukas, josta en tiennyt ennenkuin ijäksi olin sen ohitse mennyt, sillä tähän en enään mahdollinen pysäymään ole. Toki katsahtelen vielä taakseni sitä kätkettyä laaksoa, jonka pian näöstäni katooman pitää; sitä katsahtelen hetken vielä. Nämätkö emoni kasvot, jotka, täällä metsän synkeydessä, eteeni ilmestyit? Jo tuntui mulle tämä kuin aamuvalo keskellä syysyön pimeyttä, josta hämmästyin. Terve, emoni, ja terve, isäni myös! Nyt yhtaikaa teitä tervehdin ja hyvästi jätän, sillä kohta tieni jatkan ja teistä kiirehdin kaukamatkoilleni ja ei pidä teille enään ehtimän Kullervosta sanomata linnunkaan--Viivyn vielä, mutta kohta lähden.

K:N EMÄNTÄ. Kalervo, eikö tämä puheensa tulisateena lankee povesi päälle? Niin tahtoisin uskoa. Oi! avaa se sitten ja ellös omaksi kivuksesi sydäntäsi karaisko.--Kurjan poikani isä, muista eloansa tukelaa, niin etpä suinkaan niin kovin töitänsä tuomitse. Usko minua, mitä hän tehnyt on, sen on hän mielensä vimmassa tehnyt ja katuu sitä nyt. Nyt seisoo hän tässä hiuksilla revityillä ja murheellisella muodolla. Mutta on tämä sama muoto, samat silmät siniset, jotka vuosia lähes kaksikymmentä sitten mua vastaan rinnoiltani katsahtelivat ja samat keltaiset kiharat, joita silittelin silloin ja autuudesta sydämmeni löi. Mutta hänenpä kadotin ja kauvan häntä murehtien kaipasin ja Tuonen asujameksi hänen luulin; kuitenkin kasvonsa hänen näin, näin eräänä vaisuna yönä, mutta pianpa hän katosi taas ja katosi ainiaaksi. Mutta että hän niin pian silmistäni joutui pois, sentähden kuolla tahdon. Ettei kauvemmin suotu mun syleillä poikaani, etten hohdetta lempeni päällensä hengittää ehtinyt, sentähden lakastun ja kuolen.

KALERVO (peittäin silmänsä). Hän pysähtyköön huoneesemme, hän pysähtyköön! Niin kovaksi ei karkaistu ole vielä sydämmeni, ettei se, näin ankarasti likistettynä, vuotais.--Tule, Kullervo, että sua syleillä saan. (Syleilevät).

Kolmas Näytös.

(Metsäinen tieno. Kullervo, keihäs kädessä, tulee).

KULLERVO (yks.) Enhän menesty isäni huoneessa: verkon kutominen mulle ei mieluista ole eikä kortistossa, järven tyyneellä pinnalla, onkea huiskeilla ja salakkoja lipellä ylös. Nämät askareet mua vaivaa kuin hätärä-silmäistä karvas kaasu ja sauhu. Sentähdenpä kyysän pahteesta nyt karkasin karhukeihäs kädessä; mutta eipä toki suuresti mua haluta täällä kierrellä kontion jälkiä etsien.--Hävitys ja kuolema! Oi! olis tämä keihäs Ukon vasama ja minä pitkäisenä pilven partaalla istuisin, niin tietäisinpä työni: Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin, jyristen kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki vaipuisivat viimein. Niin lakeutta tekisin ja ilman herrana valtaistuimellani istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri. Mutta miksi tämä? Mitä kaikesta tästä?--Ei autuutta jumalien, ei kirottuin öitä Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä, vaan kaikesta loppu! Mitättömyys paras, ja kaikki antaisin jos saisin tyhjyyden.--Mutta onpa kenties laita, ettei päätykkään tiemme kalmistoon, vaan juoksee siitä vielä äärettömiin mailmoihin, ja orjan, merkittynä, myötä seurata täytyy niin kauvas kuin kestää.--Mieleni kärsii tuosta illan synkeästä hämärästä, joka metsäin tutkaimilla äänetönnä lepää; sillä tydyttihän kohtalo kova eloni virran, tielle väärälle sen käänsi, johdatti sen ahtauksiin, joissa nyt se reutoilee, turmellen niin itsensä kuin mantereet; mutta rynnätköön se eteenpäin kunnes hävityksen kallan viimeisen isän ehtii (menee).

(1:n ja 2:n paimenukko tulevat eri haaralta).

1:N PAIMEN. Mies, missä verkastelet?

2:N PAIMEN. Toverini, minä ihmeen näin, näin Tuulikin, Tapion tyttären, ja tästä syystä, armas toverini, olen sekä iloinen että hämmästynyt.

1:N PAIMEN. Kurja mies, viistoon, luulen minä, on taas aivos kierretty, koska senkaltaista haastelet.

2:N PAIMEN. Hänen totisesti näin.

1:N PAIMEN. Tuulikki itseänsä sinulle näytteli? Hän sitten yhtäläinen töllö olis, kuin sinäkin.--Mutta nyt ei ole aika hullutella, vaan mene ja vastaa lehmät tänne tuolta korven rannalta.

2:N PAIMEN. Sen olen jo tehnyt, niinkuin näet. Mutta, hyvä veli, usko mitä sanon. Hänellä oli musta hame punareunaisella miehustalla b, lumivalkeat paidan-hiat ja hiukset pellavankarvaiset. Korea tyttö! Ja tiedätkö mitä hän teki? Poimieli puolaimia aholla, tuossa juuri likellä tietä.

1:N PAIMEN. Vai Tuulikki; kyllä tiedän, kuka hän oli; vai Tapiolan Tuulikki. Tyrjösen tytär hän oli, sinä hohko; Tyrjösen eli Kalervon, sillä onpa äsken saatu tieto siitä että hän, joka itsensä Tyrjöseksi kutsuu, on Kalervo, Untamoisen veli. Hänen tyttärensä aholta näit.

2:N PAIMEN. Ehkä maltat toki asian väärin.

1:N PAIMEN. Kinan tahdot sinä taasen välillemme nostaa, näen minä. Hän oli Kalervon tytär eikä kenkään muu.

2:N PAIMEN. Mutta näetkö, ystäväni, kuinka löytyisi hän tässä, näin kaukana kodostansa?

1:N PAIMEN. Et siis tiedä, että hän, liki kaksi viikkoa sitten, eksyneenä kodostansa, joutui meidän taloon; ja oli tyttö melkein näännyksissä, metsässä kauvan harhailtuaan.

2:N PAIMEN. Tämän kuulen vasta. Mutta ettei häntä jo ole lähetetty vanhempainsa luoksi?

1:N PAIMEN. Sinä härkäpää, etkö ymmärrä ja käsitä, että hän rasituksistaan kovin sairastui? Niin tapahtui ja tautivuoteensa jätti hän vasta pari päivää sitten. Sana kyllä lähetettiin vanhemmilleen erään kalastajan myötä, mutta arvattavasti ei ehtinytkään se perille, vaan upposi mies tielle, koska ei ole häntä takaisin kuulunut. Huomenna hän toki kotiinsa saatetaan, johon hän, hyvin tietty, kovin ikävöitsee ja levotoin on mielensä äitinsä murheen tähden. Myös halaa hän nähdä vanhinta veljeänsä, Kullervoa, joka vuosia sitten kuolleena pidetty, on näinä päivinä, juuri sisaren täällä ollessa, ilmaunut kotiinsa niinkuin kummitus. Mutta eipä tiedä tyttö rääsy kuinka on veli mailmassa käyskennellyt ja mikä lurjus hän on.--Mutta tässä jaarittelemme asioista, joista ei meillä hipalettakaan ole tekemistä, ja laskemme karjan sutten kitaan. Riennetään perässä; mene tuota kohden sinä, ja jos yhdenkin mullin suohon päästät, niin katso niskas, mies. Mennään nyt. (Paimenet menevät. Kullervo, taluttaen sisartansa Ainikkia kädestä, tulee esille sitä suuntaa vastapäätä, jota kohden oli mennyt pois).

KULLERVO. Samaan paikkaan, luulen minä, joudun taas. Seuraa minua, impi! Tähän kuusten suojaan istumme haastelemaan lemmen kieltä; tule, neitoseni!

AINIKKI. En tule enään.

KULLERVO. Sinä levottomaksi näyt.

AINIKKI. Mikä riivauksen hetki tämä?

KULLERVO. Elä muistele hetkeä mennyttä, muistele lempeämme vaan, jonka molemmat tässä käsitimme. Sinua syleillä tahdon.

AINIKKI. Pois! Mua kamoitat, ja vapisemaan saatat.

KULLERVO. Minä?

AINIKKI. Mitä sinusta sanoisin?

KULLERVO. Sen, mitä aattelet.

AINIKKI. En tiedä mitä aattelen, mun kumma häiriö on käsittänyt. Ilkeästi sinusta aattelen ja aattelen suloisesti, enkä tiedä, kuinka laitamme on. Sinä hirveä olet ja kaunis, kaunis, kaunis! (lankee Kullervon rinnoille). Olet keltakihara ja komea, ja kirkas leimaus on katsantos. Pidä sanas ja tahdonpa sua ikuisesti seurata, nuori mies. (Vetää itsensä äkisti hänestä pois). Mutta pois! Jotain kauheata silmistäs mua kohtaan säteilee.

KULLERVO. Kaiken onnes niissä näet, jos katsot tarkemmin; oman armaas löysit tässä, neito nuori. Me yhdessä elämme kuin ruhtinaat, ja kunnaalle korkealle huoneemme rakennamme, johon kaukaiset tienot näkyy.

AINIKKI. Ken olet ja miksi otsassas tämä merkki? Elä katsahda minuun noin hirveästi, minä kauhistun. Mies, minä tahdon sinusta erota.

KULLERVO. Neito, minä en tahdo sinusta erota, minusta et pääse, vaikkas pakenisit Lapin vuorille ja siellä niinkuin vuohi jyrkästä jyrkkään hyppelisit; minä vahtosuin, kuin hurja koira, sinua väsymättä vainoisin, ettäs miestä halveksit, uroon pilkkana pidit. Mitä huolit tästä merkistä?

AINIKKI. Olisitko rosmo? jos niin, niin ole armelias mua kohtaan.

KULLERVO. En ole juuri rosmo; mutta jos tiedon tahdot, niin olen Kullervo, Kalervon poika.

AINIKKI. Kullervo!

KULLERVO. Se olen. Miksi tuijottelet?

AINIKKI. Onneton hetki!

KULLERVO. Niin ellös haastelko; mun muistossani seisokoot armahina sekä hetki tämä että tienoo.

AINIKKI. Mitä teet sinä metsässä täällä?

KULLERVO. Sinä näet että karhukeihästä kannan.

AINIKKI. Koska isäs huoneen jätit?

KULLERVO. Koska aamu koitti.--Tyttö! kasvos käyvät lumivalkeiksi, kuin olis Kullervo katsella niin hirmuinen. Ellös, neitoseni, kamastuko, vaan tule tänne, niin poskillesi tahdon ruusut antaa.

AINIKKI. Elä, onneton, mua enään lähesty, vaan erotkaamme kiireesti, sillä taivaan nuoli meitä uhkaa. (Kykertyy ales, peittäen kasvonsa pitkillä hiuksillansa ja painaen otsansa vasten polvea). Nyt itkeä tahtoisin helmani täyteen, mutta tämä murhe ei lievii eikä kyynel juokse, ei juokse, vaan lähteesensä jäätyy, ei jäädy, ei jäädy, vaan polttaa, povessani polttaa, kuin vihainen liekki, ja parempi eloa kuolo nyt on. Kätköä niin syvää ei löydy täällä, joka peittäisi immen kurjan ja sentähden kiirehdin verhoisin pimeyden maan. Nyt hyvästi, taivas, jää, ja pauhaava metsä sinä, joka päälleni kantelet, päälleni minun katalan!

KULLERVO (nostaen ylös Ainikkia). Ylös neito! pyhi kasvoiltasi hapenet, ja pane pois tämä unelias muoto. Oletpa lapsikas tyttö, joka näin turhasta tuskittelet; mutta uiskenteles vielä vuosia muutamia elon myrkyllä täytetyssä virrassa, niin asia tämmöinen kuin tämä on silmissäsi mitätön, sinä naurat sille. Muista, neito, sanani.

AINIKKI. Sinä Kullervoksi itses mainitsit?

KULLERVO. Tämä nimeni on, mutta ken olet sinä, niin viaton ja kaino.

AINIKKI. Olen Ainikki, Kalervon tytär.

KULLERVO. Sisareni?

AINIKKI. Se onneton.

KULLERVO. Joka eksynyt oli?

AINIKKI. Nyt vasta hän eksyi.

KULLERVO. Kirouksesta nyt kaikki kuivatkoon.

AINIKKI. Kiroo himojesi vallattomuutta.

KULLERVO. Oi neito, että täällä toinen toisemme kohtasimme! Meidät turmio mustin ehtinyt on, ja parasta maahan vaipua nyt.

AINIKKI. Lähtövirteni veisannut olen.

KULLERVO. Impi, sua kotona murehtien kaipaavat.

AINIKKI. Murheesta emoni kuolee, mutta ennen häntä toki on tyttärensä Kalman maassa. Koska kotiin ehdit sinä, niin sano, että kuollut olen ja makaan aaltojen alla, ja päättyköön heidän murheensa siihen. Muuta mitä tapahtunut on, et heille kertoa mahda, jos se kätkeä taitaan, sillä sydämmeni on kuolemaan sairastunut.--Niin kotomäkeä en nähdä saa, enkä kuusia, jotka humisevat siellä; minä leikitsin kerran niiden juurilla, minä kurja, kurja. (Sitoo päähänsä liinan, joka on hartioillansa riippunut). Mutta rientää täytyy, koska uhaten meitä lähestyy tuo pimeä pilvi, kuules, myrsky käy; minä vältän sen edestä. (Menee).

KULLERVO. Mitä tapahtuu ei sydän tuntea saa, vaikka vuodattaisin oman kantajani veren; sillä suloista on mieltä karaista ja kiukkuiselle onnelle kiusaa tehdä. Sydän kivestä ja koura rautainen, ne täällä ovat parhaat edut. Nyt vasta oikean olentoni käsittänyt olen, ja jos viaton hiilillä mun edessäni korventuis, niin enpä tuosta suuresti huolisi, vaan haukotellen kekäleitä ympärilleen kohentelisin. Niin tiedän siis ken olen, ja mille tästälähin näyttää elämäni juoksu.--Mutta mihin jouduit, tyttö? Ellös harhailustas metsissä nyt pidentäkö enään, vaan kanssani kotihimme käy, ja koska astumme huoneesen, niin katsantomme elköön kannelko, mitä tapahtunut on, ei ensinkään, vaan olkoon muotomme iloinen ja viaton, vaikka kuohuis povessamme kyinen kulju.--Näinkö hänen tässä ja katosiko hän taasen tietämättömiin? Ainikki! Missä viivyttelet? (Paimenet tulevat). Mikä kiire paimenilla?

2:N PAIMEN. Se on tehty! (Kullervolle). Osaatko uida, mies?

1:N PAIMEN. Mitä auttais siinä enään uiminen?

KULLERVO. Mitä on tapahtunut?

2:N PAIMEN. Kauhea asia. Eräs nuori tyttö--Ukko häntä armahtakoon!-- itsensä upotti virtaan tuohon, juuri silmäimme edessä.

1:N PAIMEN. Pahimpaan pyörteesen hän vaipui.

KULLERVO. Koska tapahtui tämä?

2:N PAIMEN. Kaksi palaa sitten lehmä tuskin märehtiä ehtinyt olis.