Part 2

KULLERVO (yksin). Tässä lakeus, jota jo kiivaasti nähdä himosin, tunkeissani läpi tiuhan metsän. Äärettömäksi sen luulin, mutta vapaasti hengitän taas ja lepään kunnes jähtyy otsani; sillä olihan metsässä kuumempi kuin tässä paistavan auringon alla.--Aurinko, pyöri kiireesti lännen alesmäkeä ja päivästä päätös tee! Tätä pyytää paimen, joka loimostas ja kääntelevästä varjosta ajan kulkua mittailee. Varjo lännestä itään kiertyy, päinvastoin sinun tarhas juoksua, joka koillisesta alkaa ja päättyy luoteiseen, piirtäen avaruuteen ankaran kaaren. Heleä loimo, sinä kultaisia säteitäs ... ... Oi Kullervo! käytkö polkuja kurjan paimenen? Niinpä käyt, mutta pilkaksi käyt tämän yhden päivän ja vihasi aittaan, sydämmeesi, kokoilet myrkkyä myrkyn päälle, ja tämä ihanata on.--Mutta kuinka seisoo varjo nyt? Ihan pohjaa kohden; nyt puolipäivä on ja paimenen syödä pitää. Syön, mutta pilkaksi syön, pilkaksi.--Mitä annettiin evääksi paimenelle? (Ottaa leivän kontistansa). Oletpa sileä päältänähden, mutta sisässäsi ehkä silkkoa löytyy. (Leikkaa veitsellänsä leipää). Mikä vastus siinä? Kivi leipääni leivottu on, ja siihen veitseni pilasin, veitseni, muisto isältäni. Sinun juones, sepän äkeä emäntä, tämä oli ja pistosanat, eilenehtoiset, näin kostit; sillä purema ja pistos puheeni olkoon, missä orjana mua katsellaan. (Viskasee leivän pois). Tyhmästi kostit, mutta paha oli tahtos toki mua kohtaan, sinä Hiien portto; mutta koston vannon kostoa vastaan.--Paimen itse karjansa pedoksi nyt muuttuu, ja naudoistasi, Ilman emäntä, ei sinun enään sarveakaan näkemän pidä. (Viskasee konttinsa metsään). Kaitsemisesta jo tarpeeni sain ja virkani hyvästi jätän.--Tämä päivä, tätä ennen niin pitkä, nyt ehtoosen kiirehtii kuin nuoli ja päättyy pauhinalla. Juones, Pohjolan tytär, nämät hetket lyhensi ja tyyneyden kiusan myrskyn kohinaksi muutti; sillä ennen iltaa on karjas hävitetty ja ilovalkeana huonees loistaa.--Tämänmoista jotain toivoin, ja olkoon niin, kuin vaan ilman äärtä on. Hyvä tahi paha, yhtä kaikki!--Jos loihtia taitaisin, niin metsän petoja joka tuulesta saattaisin tänne ja aterian heille rakentaisin. (Ajatar tulee). Ken sinä, jonka muoto niin hurja on ja hävytön?

AJATAR. Se, joka toivos täyttää taitaa.

KULLERVO. Mitä toivoin?

AJATAR. Metsän petoja tänne.

KULLERVO. Miksi?

AJATAR. Karjan surmaksi ne saisit, ettäs naisen pilkan maksaisit, joka kiveä sun antoi leipänä kantaa.

KULLERVO. Jotain tietävän näyt. Mistä olet, mikä nimes on ja toimitukses?

AJATAR. Ajattareksi mua kutsutaan, asuntoni vuorten vinkalo on ja virkani: ihmisiä vainota. Lempo ja maahiset mua palvelevat ja heidän avullaan voin paljon matkaan saattaa.

KULLERVO. Sinä Hiien heimoa olet?

AJATAR. Emoni isä ankara Hiisi on.

KULLERVO. Sukua näin suurta, niin ehkä olet harjaantunut loihtimisessa. Tee, mitä taidat, noidu tänne kaikki metsän pedot, ja mässätkööt karjassani!

AJATAR. Sen kohta teen, mutta elköön pysäykö kostos siihen, vaan vanno minulle, ettäs Ilmarisen koko perheen hävität!

KULLERVO. Vannoisinko sinulle, ämmä?--Mutta totuus on, että sepän huoneen jo itse polttaa päätin. Sen tänä ehtoona teen, mutta verta en toki vielä laske. (Sinipiika tulee vasemmalta). Ken tulee tuossa? Ken olet sinä houru, joka kannat muotoa näin armasta ja hymyelet niin makeasti mailmalle, jonka menoa viisaan kirota täytyy?--Pois tämä muoto, tyttöseni! se ei maksa vaivaa, usko minua, ei maksa se vaivaa.

SINIPIIKA. Murhetta nähdessäni, sen muodon kannan; mutta iloitsenpa, koska täällä iloa havaitsen.

AJATAR. Viekotustaan kavahda: se muoto niin viaton ja vakaa, se viisaan pettää. Poistaa tuo sinun täytyy.

KULLERVO. Sen teen, mutta enpä toki sinun käskystäs, ilkeä Ajatar. Luuletko, että vallassasi olen tai että edes suosiostas huolin, vaikkas mahtavakin olisit? (Sinipiialle). Kuitenkin olet sinä, imelähuulinen impi, mulle vielä vähemmin armas ja parasta, ettäs siirryt meistä pois; mutta mielin kuitenkin kysyä ken olet ja mikä virkas on?

SINIPIIKA. Metsola kotoni on ja siinä myös virkaani harjoitan. Minä vaeltajalle hyviä neuvoja annan, eksyneelle osoitan oikean tien ja murheellista lohdutan.

KULLERVO. Impi, sun elämäs on autuus.

AJATAR. Hän kiemailee, kiemailee.

SINIPIIKA. Kullervo, vielä valjeta taitaa kohtalos synkeä yö; sentähden mieles masentua anna ja kuule mitä sanon!

KULLERVO. Myöhään tulit, Havulinnan impi, myöhään.

SINIPIIKA. Ellös toivoa kadottako.--Kiurun viserryksen korkeuden kumosta kuulet, malta se merkki!

AJATAR. Korpin raakumisen vuoren jyrkältä kuulet, malta se merkki!

SINIPIIKA. Korpin ääntä en ymmärrä, mutta pieni kiuru sanoo, että Kullervon onnen tähti vielä kiiltää taitaa.

AJATAR. Kiurun ääntä en ymmärrä; mutta musta korppi sanoo, että koska lumivalkeaksi hän muuttuu, silloin kiiltää Kullervon onnen tähti.

KULLERVO. Hyvin ennustettu, Ajatar.

SINIPIIKA. Kullervo, sun isäs ja emos, he elävät vielä.

AJATAR. Sen valehtelet.

KULLERVO. Sinä huono tietäjä.

SINIPIIKA. Ilkeä vaimo, joka pahuudesta iloitset!

AJATAR. Totuutta haastelen ja vihaan valhetta, joka kielestäs virtaa.

SINIPIIKA. Minä en valehtele.

AJATAR. Sen teet, sinä maikaileva vauva. Jos tahtoisin, niin tuulen kierroksissa sinun puhaltaa taitaisin aina Lapin tuntureille.

SINIPIIKA. Siihen puuttuu sinulta voimaa.

AJATAR. Ellös vihaani kiihoitelko.

SINIPIIKA. Sitä en pelkää.

KULLERVO. Riitanne katkaista tahdon. (Ajattarelle). Sinun palvelukseeni otan, mutta eron tämä toinen saa.--Lähe tästä, nuori nainen!

SINIPIIKA. Oman onnes tähden tee se itse pian, kiirehdi tästä koillista kohden, kunnes ehdit järvelle, joka Kalalammiksi kutsutaan! siellä asuvat isäs ja äitis.

KULLERVO. Tiedä, neito, että kymmenittäin talvia sitten tuiskunut on ja kesiä viheriöinnyt, koska he tuhaksi ja tomuksi tulit. Kalman kankaita he parhaallaan samoilevat.

SINIPIIKA. Sama aurinko, joka meille paistaa, paistaa heille myös, ja heidän asuntonsa on pieni mökki kuusistossa Kalalammin partaalla.

KULLERVO. Mutta surma heidät kohtasi tulessa ja liekissä. Kuuletko mitä sanon?

SINIPIIKA. Tulesta he pelastuivat kenenkään tietämättä ja pakenivat erämaihin, jossa vielä elävät.

KULLERVO. Tuska ja kuolema! Olisko se totta? He eläisivät vielä!--Mutta olkoon niin; en tahdo heistä tietää, en tahdo. Ei kelpaa enään tämä maa päiväpaisteelle sille, se pimeyttä, sadetta ja myrskyä tahtoo, koston myrskyä, ja sade olkoon verenvuodatus, koska rosmona metsän pimeydestä käyn.--Jätä meidät tyttöseni, ja elä tarinoillas kostoani pilaa! Mene tiehes, valheen neito ihanassa haamussa!

SINIPIIKA. Niinkuin onnes, poistun sinusta nyt ainiaksi. Nyt vasta mies mieletön, kavahtaos jumalten vainoa. (Menee).

KULLERVO. Kaikki menkäät, niin jumalat kuin sinä! Yksin öisillä ahoilla Suomen saarta samoilla tahdon, yksin niinkuin mäyrä, jonka huvitus pimeys on. (Ajattarelle). Mutta miksi viivyttelet sinä? Käy toimeen ja tee parastas; työssä ompi maksus.

AJATAR. Malta: jo ennen tuon pilven välttymistä päivän kasvoin edestä on Ilman karja surmansa saanut. (Menee).

KULLERVO (yksin). Miksi ompi sydämeni jaettuna vielä ja kahdakkielin haastelee? Mutta tästälähin kuulla tahdon vihan ääntä vaan ja koston kuiskausta. Sepä sopii hänelle, joka päättänyt on jättää pirttien suojan ja metsiin asumaan mennä, jossa ystävänsä ainoa on loimottava nuotiovalkea. Siellä me kuin veljet toinentoisemme kättä likistelemme, koska talven myrskyt käy ja taivaan tähdet välkkyy. Metsässä asua tahdon; kontoni syvä maan povessa ja valkeani kuusen juurella mua talven kylmistä suojeleman pitää. Niinpä asuntoni tästälähin; ja koska lakeuksilla näyn, niin kauhistukoot. (Nyyrikki tulee kiiruulla).

NYYRIKKI. Oletko tämän karjan paimen?

KULLERVO. Se olin, mutta hetki sitten tämän viran annoin pois.

NYYRIKKI. Kellen annoit sen?

KULLERVO. Ajattarelle.

NYYRIKKI. Ellös juonitelko. Tämä karja, sen tiedän, on Ilmarin ja sinä hänen paimenensa, mutta et nautojesi avuksi riennä, vaikkas näet, kuinka pedot heitä ahdistavat. Mies, miksi seisot tässä niinkuin ei mitään tapahtuis?

KULLERVO. Viisautta itselleni kokoon.

NYYRIKKI. Tätä kootessas kohtaa Ilmaria vahinko näin ankara.

KULLERVO. Vahingosta viisaaksi tullaan.

NYYRIKKI. Oletko järjetön, mies? Käy kanssani, ja peloitetaan pois nämät pedot; yksin en rohkene heitä lähestyä, koska on heitä noin hirveän paljon. Katsos, kuinka iskee susi hampaansa Kyydön kurkkuun tuossa. Nyt lehmän kaataa, nyt.

KULLERVO. Tästälähin, joutuisinko vielä paimeneksi, tiedän, kuinka estän tämänlaisen pahan.

NYYRIKKI. Kuinka?

KULLERVO. Etten toisten salli hänen noin iskevän hammastansa lehmän kurkkuun.

NYYRIKKI. Etkä tee sitä nyt?

KULLERVO. Ensin leikin nähdä tahdon, ja onpa se hauskaa. Kuules tätä pauhinaa!

NYYRIKKI. Se sinua huvittaa?

KULLERVO. Sydämmestä.--Mutta ken olet sinä, joka tähän ilmestyit niin kiltisti kieltä pieksemään?

NYYRIKKI. Nyyrikki on nimeni.

KULLERVO. Terve, metsän ankara jumala! Näin vähäinen ja killisilmä?

NYYRIKKI. En ole Nyyrikki Tapion poika, vaikka nimeänsä kannan, joka pilkoilla onkin minulle annettu--mutta yhtä kaikki--vaan olen linnustaja Nyyrikki, ja totinen ihminen niinkuin sinäkin.

KULLERVO. Lähe sitten ansahilles ja terrentarhoilles ja minut yksin jätä tähän karjani kanssa.

NYYRIKKI. Katsos, ei ole sinulla nautaa ainoaakaan enään, kurja paimen!

KULLERVO. Lähe pian!

NYYRIKKI. Minä lähen. Ethän, hyvä ystävä, minua selkään pane, vaikka vähän nuhtelinkin sinua? Mutta siinä tarkoitin sua kohtaan hyvää.

KULLERVO. Hyvää! Käy käpälämäkeen, jos elää tahdot?

NYYRIKKI. Jos elää tahdot? Mitä tarkoitat, mies uljas ja iloinen? (Itseks.) Vihaiselta hän näyttää ja pian ihmeitä kanssani tehdä taitaa. (Äänensä). Ethän minua selkään pane, vaikka tyhmyydessäni sinua äsken vähän soimasin.

KULLERVO. Sinä mieleni vimmaat.

NYYRIKKI. Kuuleppas, mies, mitä sinulle ilmoitan: Erämaassa elävät vielä isäs ja äitis. Minä tiedän sen, mutta elä Jumalan tähden sano Untolan Kimmolle, että kuulit tämän minun suustani.

KULLERVO. Tahdotko mennä? (Nostaa ylös suuren kiven maasta ja viskasee sen Nyyrikin perään, joka pakenee juosten). Kiitä jalkoesi nopeutta, ettäs pelastuit, sun muuten tämä kivi luonnottomaksi aineeksi runtonut olis.--Nyt Ilman kartanoa kohden päivätyötäni päättämään ja siitä suorasti Untolaan käy kostoni tie. (Menee).

Näytelmälaitosten muutos.

(Ulkopuolella Ilmarin huonetta, joka seisoo vasemmalla; perällä näkyy kunnaita, laaksoja ja järviä. Ilmarin emäntä tulee huoneesta).

ILMARIN EMÄNTÄ. (Yksin). Lähestyy jo ehtoo, kuusi mustenee ja mänty mäellä tuolla harmaana haamuna seisoo; tämä, pilvisenä päivänä, merkki paimenella on, että ilta likenee. Mutta miksi viipyy paimenemme tänä ehtoona? Korven rannalla jo torvensa kaikuman pitäis ja kilisemän kellot. (Eräs naispalvelijoista tulee oikealta). Karjaamme, tyttöni, ei kuulu, vaikka ehtooksi jo hämärtyy.

PALVELIJA. Pilvet päivän himeäksi tekivät ja sentähden ei malttanut paimen kohta yön ja päivän rajaa.

I:N EMÄNTÄ. Kovin toki tänään paimenta pilkkasimme, koska saatoimme häntä kiveä kantamaan. Tämän tähden hän ehkä mielellä kyllä katkeralla ensimäisen päivänsä paimensi.

PALVELIJA. Kielensä tähden ei ansainnut hän muuta.--Mutta ken tulee tuossa? Nyyrikki, se kerkeäjalkainen. (Nyyrikki tulee oikealta).

NYYRIKKI. Terveys ja rauha Pohjan kaunoiselle!

I:N EMÄNTÄ. Sinä metsästä tulet ja olet kenties karjani nähnyt, jota Kullervo kaitsee?

NYYRIKKI. Hän koreasti kaitsee, kaitsee niinkuin vuohi huhtaa. Näkyy kuin metsän petojen kanssa olis hän yksissä tuumissa surmaksi karjalle.

I:N EMÄNTÄ. Onnettomuutta aavistan. Nyyrikki, sinä haastelet kuin olis tapahtunut joku vahinko.

NYYRIKKI. Vahinko suuri, sen itse näin.

I:N EMÄNTÄ. Mitä näit?

NYYRIKKI. Kuinka sudet komean karjas hävittivät.

I:N EMÄNTÄ. Ei huvita se vale.

NYYRIKKI. Pian pitää sanani toteen käymän: yösen lähestyvän näet--nyt aurinko itsensä näyttää, mutta juuri vaipuessaan mäen taakse tuonne-- mutta karjastas et yhtään nautaa vielä näe.

I:N EMÄNTÄ. Täytyykö uskoa mitä haastelet? Vahingon tämänkaltaisen poistakoon pilvien jumala! Kuinka sanoit? Kaikki karjani hävitetty?

NYYRIKKI. Ei ainoatakaan henkiin jäänyt.

PALVELIJA. Mutta seurasihan karjaamme paimen; missä löytyi hän petojen päälle karatessa?

NYYRIKKI. Juuri vieressä, mutta katsellen riemulla veristä leikkiä. Jos olisi kanssani hän apuun käynyt, niinkuin tahdoin, niin huiskahtaispa vielä monen hatasarven häntä; mutta se tulenruoka ei paikastakaan liikahtanut, vaan käänsi pilkaksi mitä hänelle haastelin. Yksin en rohjennut petoja lähestyä, koska oli heitä lukematon joukko, vaan täytyi minun katsella kuinka naudat surmattiin. Minä kiljuin kiukuissani hänen edessänsä, haukuin hänen päästä kantapäähän asti ja yritin jo panna häntä selkäänkin, mutta onnekseni äkkäsin hänen monta vertaa vahvemmaksi minua. Noin korkean kiven, uskottenko? noin korkean kiven hän maasta tempasi ylös ja nakkasi perääni, mutta Ukolle kiitos, joka minulle syntyessä antoi näin norjat jalat.

I:N EMÄNTÄ. Kadottanut siis olen viljani kultaisen! Kaikki surmansa saaneet, Nyyrikki?

NYYRIKKI. En ihmettele, että murhe sinun saavuttaa.--Kaikki surmansa saaneet; ei auta.

PALVELIJA. Missä näit tämän onnettomuuden?

NYYRIKKI. Kumminkin penikulman matkaa tästä, Seunamäen ahoilla.

I:N EMÄNTÄ. Vihoissansa karkoitti hän karjansa näin kauvas.

PALVELIJA. Mutta tiedä, jos valhettelet, niin sitä valhetta eipä sinun hyveksimän pidä.

NYYRIKKI. Pääni sepän väkivasarata maistakoon, jos ei ole kaikki totta, mitä teille haastellut olen. (Kullervon ääni kuuluu oikealta). Siinä paimen mutta missä karja?

I:N EMÄNTÄ. Missä on karjani, mies, missä on karjani? (Menee kiireesti oikealle).

NYYRIKKI. Emäntäiseni, kuule, mitä virkkaan: elä sanaakaan hänelle ilmoita, keltä asiasta tiedon sait, hän muuten pian lyö mun hengeltä pois, sen hän tekee. Sinäkään, tyttöni, et hiiskune hänelle mitään, että täytyi minun kannella päällensä. Hän on hirveä ja ennenkuin tiedämmekään, nykistää meidät molemmat.--Hän tulee. Menen vähän verhoon, mutta astun esiin, koska parhaaksi näen.

PALVELIJA. Se uljas Nyyrikki!

NYYRIKKI. Teet niinkuin sanoin, piikaseni: et mainitse hänelle mitään, mitä haastellut olen. (Poistuu vasemmalle. Kullervo ja I:n emäntä tulevat oikealta).

KULLERVO. Hyvin kaikki.

I:N EMÄNTÄ. Mihin saatoit karjani? Sano pian!

KULLERVO. Metsässä kuleksivat mustakuonoiset, nopeasti parhaallaan maata varvastelevat, mutta ei kuitenkaan omilla jaloillaan.

I:N EMÄNTÄ. Vastaa suoraan, mies!

PALVELIJA. Tiedä, että pieksiäiset sinulla varteissa on.

I:N EMÄNTÄ. Missä ovat lehmäni, hatasarveni kaunoiset?

KULLERVO. Häntyrien maarussa nyt sukevasti liukkuvat; kyyti on heillä ilman maksotta.

I:N EMÄNTÄ. Ovat siis surmatut?

KULLERVO. Kaikki.

I:N EMÄNTÄ. Onneton paimen!

KULLERVO. Onneton hän oli, sillä ikävä on elo Paimelassa, ja sentähden sen päätin riemun pauhinalla. Ilokseni katselin sitä leikkiä veristä ja nousivat taasen rintani palkeet.

I:N EMÄNTÄ. Miksi teet syys suuremmaksi kuin se on? En usko, ettäs huolimatonna katselit, kuinka raatelivat karjani metsän pedot. Sano, että vahingon kohdatessa, lehmistä eksyit pois, niin koetanpa rangaistustas lievittää.

KULLERVO. Toisin kuitenkin on asia: itse naudoillesi surman saatoin, ja että kaikki niin pikaisesti kävi, siitä kiitän Ajatarta, joka sudet kaikista ilmoista karjaani joudutti; käskystäni tämä tapahtui toki.

I:N EMÄNTÄ. Sinä Hiien heittiö, peikko, miksi tämän teit?

KULLERVO. Sinä kiukkuinen emäntä, miksi paimenesi leipään leivoit kiven? Mutta minkätähden torelen tästä päälles, koska kaikki onnekseni kääntyi?

PALVELIJA. Siis tulis sinun meitä kiittää, vaan ei kostaa, koska sinulle onnen saatoimme.

KULLERVO. Kostossapa onneni, juuri siinä, että näin on käynyt: tästä jotain tehdä taitaan.

I:N EMÄNTÄ. Mitä siitä tehdään, kohta sun näkemän pitää. (Palvelijalle). Anna tieto Ilmarille, riennä!

PALVELIJA. Hän pajassa on, ja pian hänen tänne saatan. (Menee oikealle).

KULLERVO. Hän tulkoon ja miehensä kaikki, vasaroilla ja pihdeillä.

I:N EMÄNTÄ. Orjako näin korskailee?

KULLERVO. Orja! Ellös mainittako sitä sanaa.

I:N EMÄNTÄ. Miksi en, koska orjaksi merkitty olet ja orjana ostettu?

KULLERVO. Puhees taitaa sokeaksi, hurjaksi mun saattaa. Vaikene, vaimo!

I:N EMÄNTÄ. Minä edessäsi vaijeta? Hävytön! Miksi karjani menetit, sinä villisusi, peto?

KULLERVO. Niin, kuin ei vaan orja.

I:N EMÄNTÄ. Orja, viheliäinen orja!

KULLERVO. Tuli ja leimaus! (Lyö veitsellänsä I:n emäntää rintaan). Veitseni pystyy vielä.

NYYRIKKI. (Juosten vasemmalta yli teaterin). Murha, murha! Tänne rientäkää! Murha! (Katoo oikealle. Palvelija tulee).

PALVELIJA. Ken huutaa murhaa?--Onneton hetki! Emäntä tapettu on! Ken on tehnyt tämän? (Emännälle). Heräy ja toinnu, näytä vielä kerran mailmalle lempeät, siniset silmäs. Mutta hän kylmenee. (Kullervolle). Mies, sinun tekos tämä on? (Työntäisee häntä vasten rintaa). Sinä pahahenki, sinä hänen tapoit!

KULLERVO. Sen tein. Onko hän kuollut?

PALVELIJA. Kuollut, ijankaikkiseksi. Tässä tulee meidän miehiä. Rientäkää! (Nyyrikki ja muutama Ilmarin miehistä tulevat oikealta).

NYYRIKKI. Tuossa hän seisoo. Suomikaat hän ensin, sitten nykistäkäät, tappakaat, niinkuin hän emäntänne tappoi. Karatkaat kiinni häneen kaikki yksimielisesti. Kas niin! Hyvästi löylyttäkäät häntä.

1:N MIES. Onneton, mitä olet tehnyt?

2:N MIES. Sinä hänen murhasit?

PALVELIJA. Jääkylmänä makaa tässä Pohjolan tytär, jos häntä arvossa piditte, niin kuolemansa kostakaat. Kitukoon murhamiehensä, kitukoon, että mailma kauhistuu.

NYYRIKKI. Aika mekosti häntä pieskäät.

PALVELIJA. Miksi viipyy Ilmarinen?

NYYRIKKI. Hän viipyy lähteellä; toki näen hänen lähestyvän. Tuossa hän tulee.

KULLERVO. Mikä on aikomuksenne miehet?

1:N MIES. Hyvin ansaittu rangaistukses!

2:N MIES. Rangaistus kova.

NYYRIKKI. Ensin päivän pitkät pieksiäiset, sitten kuolema.

KULLERVO. En usko sitä. Pois! (Viskasee äkisti tyköänsä miehet, jotka kiirivät nurin hänen ympärilleen).

NYYRIKKI. Sinä riivattu, mitäs teet?

PALVELIJA. Enemmin voimaa tänne, enemmin voimaa ja väkeä!

KULLERVO. Ole huutamatta, neito; tässä minua ei kuriteta.-- Laveammaltakin kostoni liekin taitaisin riehua antaa, mutta täksi kertaa olkoon tässä kylliksi.--Nyt vapaa olen ja asetan tieni, mihin mielin; se metsiin käy. (Menee).

PALVELIJA. Niinkö annatte hänen mennä?

1:N MIES. Mitä taidamme tehdä?

NYYRIKKI. Se on Hiisi itse.

PALVELIJA. Tällä hinnallako pääsee emäntämme surmaaja, kauniin Pohjolan tyttären murhamies? (Kullervon torvi kuuluu).

1:N MIES. Ken voi häntä hallita?

2:N MIES. Ei tämä väki.

PALVELIJA. Mutta missä ovat joutsenne? Ampukaa se peikko, lähettäkää hartioihinsa tulinen nuoli.

1:N MIES. Metsän rannan hän ehtii jo ja katoo. Tuossa tulee seppä itse.

ILMARI. Miksi tämä meno?

PALVELIJA. Nyt valita ja itke, Ilmari, koska kuolleena naises löydät. (Ilmari ryhtyy emäntäänsä). Tämän teki paimenesi, Kullervo.

ILMARI. Oi päivä hirmuinen! Jääkylmä hän on, ja tämä on kuolema. (Kaukaa kuuluu Kullervon torvi).

PALVELIJA. Mennyt lempeä henkensä on, Ilmari. Mutta murhamies, missä hän on?

1:N MIES. Pakeni kuin ilves. Torvensa kaukana korvessa kuuluu.

ILMARI. Miksi päästitte hänen? (Tempaa ensimäistä miestä kauluksesta). Sinä kirottu, sun paikalla mustalle Tuonelle viskasen, ettäs sen rosmon laskit.

PALVELIJA. Malta, Ilmari, ja kuule: kaikin voimin he häntä hallita koetit, mutta peikolla oli peloittava voima.

NYYRIKKI. Totta haastelee tyttö. Hän tallukkoina miehet kimpustansa karisti ja juoksi matkoihinsa; ja tämä tapahtui niin pikaisesti, etten, pahasti kyllä minäkään heitä ehtinyt apuun. Usko minua, Ilmari: ei ole häntä pilana pidettävä, sen tänäpänä jo toisen kerran näin. Noin korkean kiven hän metsässä viskasi perääni, koska aioin panna häntä selkään, siitä syystä, näet seppä, ettei käynyt hän kanssani lehmäraukkoja pelastamaan petojen kynsistä.

PALVELIJA. Hirveästi tirkistellen, katsahtelee maahan Ilmarinen. Oi päivää tätä, jona ikävyyden saimme ikivieraaksemme!

ILMARI. Siinä lepäät, naiseni, alkaen kuolon pitkää unta, jossa avattiin etees Manan ääretön maa! Mikä muutos! Äsken rehoittaen kukoistit, mutta nyt lakastuneena makaat tässä. Äsken ortteni alla iloisena emännöitsit, hyöreit ja pyöreit, mutta unohtanut olet nyt askareet kaikki. Pata tulella keittäjää vartoo, mutta missä viipyy hän? Oi, missä viipyy hän?

PALVELIJA. Tulisijalta ja pöytäs äärestä on ilo jäähyväiset ottanut.

ILMARI. Äsken lempeä ja tointa täynnä, nyt kuollut kappale, kivi, maa ja multa.

PALVELIJA (istuu ruumiin viereen ja itkee). Itke, Ilmari, itke!

ILMARI. Itken yöt ja päivät, ja elköön kesällä tällä pajastani nousko säkenöitsevä sauhu; nyt levätkäät, palkeeni, ja vaikene, alasimen helinä, koska naistaan itkee Ilmarinen, ikävöitsee Pohjolan keltakiharaista!--Oi kaipaus ja murhe! nyt teitä vieraikseni tervehdin. (Menee huoneesensa).

Väliverho.

(Kalervon huone Kalalammilla. Yö. Kimmo kutoo verkkoa pärevalkealla).

KIMMO (yksin). Huomenna, jo ennen päivän nousua, matkustan Ilman taloa kohden ja Kullervon johdatan uuteen kotiinsa, tänne sydänmaahan. Kiusaksesi kovaksi nyt sepän naisen karjaa sinun kaitsea täytyy; sydäntäs tämä kivistää, sen tiedän, mutta huomispäivä pääsinpäiväs on. Ei aavista isos, ei emos, ei kaunis sisares, ettäs näitä kankaita vielä samoilet, enkä heille tietoa anna ennenkuin tässä kattonsa alla seisot. Siitäpä riemu nousee, silloin ilon auringon paisteen ja kyynelten lempeän sateen yhteen liitymän pitää. Silloin, Kalervo, partas tärisee kuin haavanlehti myrskyssä ja emäntäs ilon kyllyydestä valjentuu, ja murheenne sen perään, joka teiltä metsään eksyi ja, niinkuin näyttää, ainiaksi katosi, keventymän pitää hänen kauttansa, jonka siaan saatte, hänen, joka teitä lähestyy niinkuin mies vuosia sitten turpeen alle peitetty.--Mutta murhe raskas teitä painaa nyt, ja väsymättä te metsät ristiin rastiin kiertelette, etsien sitä onnetonta.--Mutta järvelle nyt, verkkoani laskemaan, sillä ilma on lempeä ja tyyni. (Menee verkko olalla. Kalervo tulee).

KALERVO. Ei toivoa tyttärestä, en koreata Ainikkiani enään nähdä saa.-- Kova onneni, kuin koira, miestä vainoo ja hänen löytää mihen ikänänsä kätkeyisi.--Erämaahan tänne pakenin ihmisten yhteydestä, pois verisistä melskeistä pahan veljen kanssa, nähtyäni poikani pienen kaatuvan ryövärten miekan alle; tänne pakenin, luullen rauhan täällä löytäväni. --Tosin mulle täällä tytärtä kaksi kasvoi, kuin kaksi riippuva-lehtistä halavaa, ja heitä katsellessain jo melkein unohdin menneet pahat; mutta juuri tämä ilo oli sen murheen lähde, joka kovin meitä painaa nyt, ja parempi, ettei yhtään tytärtä meillä ollut olis, kuin että toinen heistä näin temmattiin pois teille tietämättömille.--Niinpä täällä, tällä kämmenen-levyisellä ajalla, joka milloin lyhyeksi, milloin pitkäksi näyttää, mutta on toki lyhyt ja paha, ukkoa kiukkuinen kohtalo vainonnut on. Mutta arvettunut on pistoksista sydämmeni pinta ja arvista kovaksi kamartunut. (Kalervon emäntä ja Kelmä tulevat).

K:N EMÄNTÄ. Missä on hän, missä? Sano missä vieno Ainikkimme on.

KALERVO. En tiedä hänestä minä, mutta olisko sinulla syytä luullaksesi tytön kotiin joutuneeksi?

K:N EMÄNTÄ. Tiellä tullessani keskustelin onnen kanssa ja kiivaasti manasin häntä toivoni mukaan myöntymään. Häntä manasin ja rukoilin saattamaan niin, että, palattuani metsästä, mua Ainikki kotona vartoisi. Niin tingin onnen kanssa ja tein niinkuin mieletön; toivoni todeksi uskoin ja iloisena ja nopeasti, kuin pinokärppä pieni, juoksin kotoa kohden. Niin vimmattu murhe leikkiä lyö ja viimein leikkinsä todeksi päättää, niin katala tein ja tuskani enensin vaan. En näe tässä Ainikkia, en lastani näe.

KALERVO. Et koskaan häntä näe. Jos säästitkin hänen pedot, niin eksyneen kauhistukset lempeän luontonsa viimein toki menettivät.

K:N EMÄNTÄ. Oi tämän murheen syvyyttä!

KALERVO. Syvä murheemme on, mutta valitus ei auta, koska jumalat meidät kironneet ovat. Kovan onnen kohdatessa paras keino, sydäntä koventaa.