Chapter 7

»Odottakaa vähän, tämä on vasta leikin alkua, eikä ole pimeämpi kuin että voimme nähdä näytelmän lopunkin. Tuhat tulimaista,« jatkoi hän ja osoitti hirviöitä, -- »nuo pojat ovat jo niin paljon tointuneet putoamisensa perästä, että ne tuntevat tuoreen lihan hajua! Näyttää siltä kuin tahtoisivat päästä laitumelle kojoteerojen metsästysmailla!«

Don Estevan oli oikeassa. Nuo kaksi karhua, jotka olivat vihan vimmassa, saivat näköpiiriinsä indiaanein leirin, läksivät sinnepäin kauheilla harppauksilla ja melkein tuokiossa oli matka tehty.

Aurinko, joka nopeasti vaipui taivaanrantaa kohti, katosi heti sen perästä troopillismaiden yöhön, jonka edellä ei koskaan hämärää käy.

Siis eivät piiritetyt enää saaneet nähdä muuta kuin alun sille näytelmälle, joka nyt seurasi. Ainoastaan taajojen pyssynlaukauksien kautta, joihin sekoittui kauhistuksen huudahduksia, tuskan kirkumisia ja hirveätä kiljuntaa, voivat he saada käsityksen siitä näytöksestä, jota vuoren juurella näyteltiin.

Kun hiljaisuus jälleen vallitsi, palasivat meksikolaiset leiriin, jossa gambusinon urostyö tuli yön ainoaksi keskusteluaineeksi.

Don Estevan tarkasti tavallisuuden mukaan vahtipaikat, ja muutamia minuuttia myöhemmin ei olisi kukaan voinut sanoa, että tässä erämaassa lepäsi ihmisiä, jotka olivat valmiit tappamaan toisensa ensimmäisellä viittauksella.

Kun Pedro Vicente nukkui, ajatteli hän, että karhut luultavasti olivat tehneet hyvän päivätyön ja että, jos kohta niiden uhrit ainoastaan olivatkin puolen tusinaa, kumminkin teki siinä tapauksessa, että taistelu vielä tulisi niskoille, punanahkaisten luvun yhtä monta lurjusta pienemmäksi.

Neljästoista luku.

Keitä?

Seuraavana aamuna hyvissä ajoin lähdettiin taas matkalle päättämään alkuun pantua tutkimusta. Oli ensiksikin saatava varmuutta siihen, oliko vuoren lakeus tästä lähtien vapaa kaikista vaarallisista asukkaista ja toiseksi oli saatava selkoa kaikista niistä apulähteistä, joita se tarjoaisi sitä tapausta varten, että tulisi pakko kauvemmin oleskella siellä ylhäällä.

Joukon etunenässä kulkivat tavallisuuden mukaan don Estevan, Henry ja gambusino.

Tämä viimeksi mainittu, joka ulkokäytökseltään näytti huolettomalta, mutta toden teolla pani tarkoin silmälle pienimmätkin pikku seikat, ei koettanutkaan rauhoittaa don Estevania, joka oli kaikelle pelolle mahdoton, mutta koetteli sen sijaan kasvattaa hänessä uusia toiveita.

Tavallisella älynsä terävyydellä oli hän huomannut, että kullankaivajien tunnustettu päällikkö, joka nyt johti piiritettyjä sotamiehiä, kerta toisensa perästä heitti toivottomia katseita sitä telttaa kohden, jossa hänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat.

Omasta puolestaan tämä ei pelännyt mitään, vaan oli varustaunut kaikkea vastaan. Kumminkin kadotti Estevan de Villanneva kaiken tavallisen kylmäverisyytensä, kun ajatteli vaimoa ja lasta ja sitä kauheata kohtaloa, joka ehkä odotti heitä ei niinkään kaukaisessa tulevaisuudessa, ellei onnistunut pakoittaa piirittäjiä luopumaan aikeistaan.

Gambusino koetteli nyt rauhoittaa häntä osoittamalla vuoren kaikkia apulähteitä, jotka panisivat heidät tilaisuuteen oleskelemaan siellä kauvemman aikaa.

Vuorella ei puuttunut vielä metsän riistaa eikä ravintoaineita kasvikunnasta, -- näitten viime mainittujen seassa indiaanein jo mainittua metskalia, jonka ominaisuudet Pedro tunsi, sekä erään havupuun pähkinöitä, jotka eivät ole halveksittavia, kun niitä hiilillä paistetaan.

Mitä hedelmiin tulee, löytyi vuoren lakeudella monta kaktuslajia, muitten muassa pitahaya, jonka päärynän muotoiset hedelmät makunsa puolesta muistuttavat europalaisia päärynöitä.

Henry Tresillian poimi ohitse kulkiessaan muutamia sellaisia, voidakseen tarjota jotain harvinaista sennora Villannevalle ja hänen ihastuttavalle tyttärelleen.

Don Estevan, joka ei voinut karkoittaa huoliansa, oli siinä yhtä mieltä kuin gambusino, että oli kyllä mahdollista kestää pitkääkin piiritystä. Mutta mitä väkensä puolesta pelkäsi, niin pelkäsi toimettomuutta.

Ei ole niinkään harvinaista, että työmiehet, jotka ovat tottuneet liikkuvaan elämään ja rutosti suljetaan ahtaaseen tilaan ilman mahdollisuutta pääsemään sieltä, äkkiä tulevat mielen vikaan. Tämä pelko ahdisti don Estevania, joka, kun taas tultiin majapaikkaa lähemmäksi, lausui ilmi sen mikä hänen sydäntänsä raskautti.

»Ylipäänsä,« sanoi hän, »ei ole hyvä antautua petollisten toiveitten valtaan, ja minä luovun mielelläni aivan empimättä kaikesta avun mahdollisuudesta ulkoapäin, ainoa mistä voisi olla jotain hyötyä. Siinä asemassa, jossa me nyt olemme, voipi apu saapua ainoastaan sattumalta, ja sattuma ei saa toimenpiteisiimme vaikuttaa. Ettekö ole samaa mieltä, Pedro Vicente? Me teimme itsemme syypäiksi mitä suurimpaan erehdykseen, kun emme samalla, kun apakilaiset yllättivät meidät, lähettäneet muutamia miehistämme Arispeen ilmoittamaan virastoille siitä asemasta, joka uhkasi meitä.«

»Sennor,« vastasi gambusino vilkkaasti, »älkää puhuko minulle siitä erehdyksestä. Emme olleet vielä kahtakaan tuntia suljettuina tälle vuoritasangolle, ennenkuin älysin sekä erehdyksemme, että kaikki sen seuraukset, joita emme voi korjata. Siitä on minulla hirmuinen omantunnon vaiva, joka alituisesti minua ahdistaa. Minulle on käsittämätöntä, ettemme etusijassa ajatelleet niin yksinkertaista ja välttämätöntä toimenpidettä. Minä olen jo parikymmentä kertaa ollut valmis sanomaan teille sen minkä äsken itse lausuitte. Etten ole sanonut sitä, tulee ainoastaan siitä, etten ole löytänyt keinoa, millä parantaa anteeksi antamatonta laiminlyöntiämme. Kaikessa tapauksessa ei todellakaan ole mahdotonta, että ihmiset Arispessa itse rupeavat hankkimaan tietoja meistä. Teillä on siellä hyödyn ja ystävyyden suhteita, jotka vihdoinkin tulevat heräämään uudelleen. Vuori sijaitsee kieltämättä hyvin pois kadonneena erämaahan. Mutta jos kohta onnellinen sattuma onkin jätettävä laskuistamme pois, niin olisi väärin, ettemme ainakin koettelisi auttaa sen syntymistä esimerkiksi nostamalla Meksikon lipun liehumaan vuorilakeuden korkeimmalta paikalta. Niinkuin äsken sanoin, voipi olla mahdollista, että kaupungissa herättää huomiota se seikka, etteivät asukkaat ole saaneet mitään tietoja meistä ja silloin tulevat he vihdoinkin uteliaiksi saadakseen tietää missä oleskelemme. Myönnän, että tämä olettelu on hyvinkin uskallettu, sillä eihän lähtiessämme kukaan voinut aavistaakaan mitä meille voisi tapahtua. Mutta jos kansallislippumme liehuisi täällä ylhäällä, herättäisi se huomiota Arispen varustusväen tiedustelijoissa, _jos_ sattumalta se ajatus pääsisi vallalle, että olemme vaarassa.«

»Olette oikeassa, Pedro,« sanoi don Estevan. »Meidän lippumme pitää liehuman, kun tulemme takaisin leiripaikallemme. Mutta eikö ole häpeällistä, että uskaliasten miesten täytyy jäädä toimettomuuteen näitten vaskenkarvaisten roistojen edessä?«

»Te ette kumminkaan voi ajatellakaan toimimista, sennor. Jos vain olisimme miehiä täällä ylhäällä, niin sanoisin: koetelkaamme! Mutta minä olen varma, että seikka jäisikin vaan koettelemiseen. Konnat tuolla alhaalla ovat yhtä hyvissä aseissa kuin mekin, ja ovat yhtä hyviä ampujia kuin useammat meidänkin miehistä. Sen lisäksi ja sepä vasta heidän etunsa onkin, ovat he ratsain, toisin sanoin tilaisuudessa jokaisessa tuokiossa pääsemään ampumamatkamme ulkopuolelle. Jos me solan suussa voisimme löytää viisikään kymmentä hevoista, sellaista kuin Krusader, tai vielä paremmin, hevosen kutakin miestä kohden, niin olisin ensimmäinen kehoittamaan hyökkäykseen ja uskaltaisin sata yhtä vastaan, että tekisimme aukon näitten lurjuksien riveissä. Mutta juuri hevosia meiltä puuttuu ja siitä kaikki riippuu. Te olette tehnyt sotaretkiä apakeja vastaan, don Estevan, ja muutenkin tiedätte, että eräaavikossa mies hevoseton on hukassa.«

»Luulin,« keskeytti Henry nuoruutensa koko innolla, »että rohkea valkonen vastaa kymmentä noita parkittuja koiria.«

»Ennen maailmassa kyllä,« sanoi gambusino, »mutta ei tätä nykyä. Meidän onnettomuudeksemme ja meidän esimerkistämme he ovat tottuneet sotaan ja melkein saavuttaneet sotaisen järjestyksen. Olkaa kumminkin rauhoitettuna, don Henry, kuinka itsepintaisia he lienevätkin, kyllä me annamme heille monta kovaa koeteltavaksi.«

»Uskotteko, että he viimeinkin luopuvat piirityksestä?« kysäsi don Estevan.

»Siihen en uskalla luottaa,« vastasi gambusino. »Kojoteerot ovat kärsivällisiä kuin korppikotkat. He kuolevat nälkään odottaessaan saaliinsa viimeistä hengenvetoa.«

»Jos oikein teitä käsittänen, Pedro Vicente, ei olisi meillä siis mitään muuta jälellä kuin alistua kuoleman alle, tosin niin myöhäisen kuoleman kuin mahdollista, mutta kuoleman alle kumminkin.«

»Ei toki,« vastasi gambusino vilkkaasti, »ja varokaa ettette anna aavistaa, että haudotte sellaisia ajatuksia. Te seisotte urhoollisten miesten etunenässä, don Estevan, he uskovat että te päästätte heidät tästä pälkähästä. He eivät tuokioksikaan saa lakata sitä uskomasta, ja olkoot he vihdoinkin oikeassa siinä, että ovat luottaneet teihin!«

»Mutta mitä on minun tehtävä pitääkseni yllä tätä luottamusta ja sitä toteuttaakseni,« väitti don Estevan vastaan.

»Niin,« virkkoi tähän gambusino ja löi otsaansa, »juuri sitähän minä mietiskelen, enkä vieläkään ole löytänyt. Mutta minun _täytyy_ löytää, sennor, minun aivojeni pitää selvittää tämän ongelman. Ainahan voipi jotain tapahtua, mikä antaa meille sellaisen aatteen, joka vihdoinkin johtaa pelastukseen.«

Tultuansa tämän keskustelun kestäessä leiripaikallensa, oli heidän ensimmäinen tehtävänsä nostaa pystyyn Meksikon lippu, jonka keskellä oli kaktuskasvin päällä istuva kotka.

[Kuva: Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli nostaa Meksikon lippu liehumaan.]

Tästä lähtien piti jokaisen etelästä päin tulevan matkalaisen huomata tämän lipputangon ja siitä havaita, että jotain tavatonta oli tekeillä vuoritasangolla.

Aivan varmaan olisivat piiritetyt olleet väärässä toivoessaan pikaista apua, mutta yhtä vähän tahtoivat he jättäytyä epätoivoonkaan. Sillä välin ja kun vihollinen ei voinut raivata itsellensä tietä heidän luokseen muuten kuin veden uurtaman kautta, voi ainakin olla mahdollista äkkiarvaamatta hyökätä heidän vartijainsa kimppuun ja koettaa toisen tai toisen uskaliaan kepposen avulla ajaa taikauskoista säikähdystä villien joukkoon.

Don Estevan, joka pelkäsi pitkällisen piirityksen vaikutusta väkensä ajatuksen juoksuun, tuumaili epäilemättä täydellä syyllä, että oli hyvä jos tämän linnoitetun aseman puolustajat eivät jättäisi piirittäjille tuokionkaan rauhaa.

Mutta pitkä on matka ajatuksesta toimintaan ja tuumista niiden toteuttamiseen. Kun tahdottiin harventaa vihollisten lukua, eiköhän sen sijaan harvennettaisi omaa ja ilman vähintäkään hyötyä?

Henry Tresillian, joka oli nuori ja tulinen, olisi mielellään uudistettujen hyökkäyksien kautta ja toisella onnellisella kepposella toisensa perästä tahtonut uuvuttaa vihollisia ja saada heidät aikeissansa horjumaan.

Mutta näitä ehdotuksia tehtäessä pudisti Pedro Vicente aina päätänsä.

»Te unhotatte,« virkkoi hän uudestaan, »että me kerran tultuamme aavikolle ilman armoa olemme alttiina vihollisille, sekä että täällä löytyy naisia ja lapsia, jotka eivät voi seurata meitä ja joita ette tahtoisi jättää. Te unhotatte vielä -- antakaa anteeksi että palajan siihen, mitä olen sanonut -- että kojoteerot ovat ratsain, ja jos otaksuttaisiin, että meidän hyökkäyksemme osittain onnistuisikin, niin ovat vastustajamme aina niin monilukuiset, että voivat asettua niiden väliin meikäläisistä, jotka ovat tehneet hyökkäyksen ja niitten, jotka ovat jääneet solaa vartioimaan. Ja tultuamme tällä tavoin eroitetuiksi, kuinka paljoa etemmäksi olisimme silloinkaan ehtineet?«

Don Estevan, joka kaikkien todellisesti urhoollisten miesten tavoin oli varovainen luonteeltaan, tunnusti nämät sanat järkeviksi.

»Te olette, valitettavasti kyllä, oikeassa, sennor Vicente.«

Tuokion äänettömyyden perästä hän lisäsi:

»Kaikki, jotka ovat minulle kalleimmat maailmassa, täällä tällä pääsemättömällä ylängöllä, jossa me teidän avullanne olemme verrattain onnellisina löytäneet turvapaikan. Mutta vaikka minä välistä kärsin hirmuisia tuskia ajatellessani vaimoani ja lastani apakien vallassa, ei kumminkaan voi koskaan juolahtaa mieleeni unhottaa näitä uskollisia ihmisiä, jotka ovat seuranneet meitä ja jotka sen sijaan, että meidän kauttamme olisivat löytäneet rikkautta, tästä lähtien ovat vaarassa joutua hirmuisimpaan kuolemaan. Omatuntoni huutaa minulle, että olemme johdattaneet heidät tänne ja että meidän velvollisuutemme on auttaa heidät täältä. Ettekö ajattele samalla tavalla, Tresillian?«

»Kyllä minä ajattelen niinkuin tekin, sennor, että tämä on meidän välttämätön velvollisuutemme. Heidän pelastuksensa ensi sijaan ja sitte vasta meidän omamme, jos mahdollista«.

Todellisena englantilaisena ajatteli hän vielä vasten tahtoansa tuota oivallista yritystä, joka nyt näkyi hukkaan menneeltä ja lisäsi halveksivalla kädenliikkeellä kojoteerojen leiriä kohden:

»Meidän ja varman rikkauden välillä ei tätä nykyä ole mitään muuta kuin tuo apakilainen syöpäläisjoukko. Olkoon se suurempi tai pienempi, sen täytyy ainakin osaksi kadota. Ei kukaan tarvitse sanoa, sennor Vicente, että ne kultasuonet, jotka olette löytäneet, ovat kuolleita rikkauksia ainoastaan sentähden, että sallimus on suvainnut ärsyttää nämä Sonoran sudet meitä vastaan.«

Ei mikään voinut kiivastuttaa gambusinoa suuremmassa määrässä kuin sellaiset sanat. Viittaus hänen tuuleen lentäneistä rikkauksistaan pani hänet raivoon ja kiivaasti lausui hän ojentaen nyrkkinsä kohden apakien leiriä:

»Oi, jos löytyisi ainoastaan kaksikymmentä mahdollisuutta sadasta raivata itselleen tietä noitten petojen ruumisten yli ja hävittää heidät viimeiseen asti, niin olisi Pedro Vicente ensimmäinen, joka vaatisi taistelukäskyä. Mutta minä en näe ainoatakaan, sennor, ja se on todellakin liian vähän. Meidän täytyy keksiä jotain muuta, joka tuottaa meille tien pelastukseen. Taivaan kautta, etsikäämme sitä!«

»Ei tässä vankilassa onnellinen pelastuksen tie tule tarjolle,« huudahti Henry. »Mutta tultuamme kerran tuonne alhaalle, kuka ties tulee? Onni välistä auttaa rohkeata...«

»Kuinka suuri kunnioitus minulla onkaan teidän urhoollisuuttanne kohtaan, sennor,« keskeytti gambusino, »täytyy teidän sallia minun uudistaa sanojani, että hyökkäyksillä vihollista vastaan, joka on voimallisempi meitä, ei ole minkäänlaista onnistumisen mahdollisuutta, ellei niitä tue ulkoapäin tuleva apu, joka saapuu juuri oikealla hetkellä tai elleivät hyökkäykset ole aivan odottamattomia piirittäjille. Mutta miten voisimme äkkiarvaamatta hyökätä ihmisten kimppuun, jotka ovat varuillansa, joita voimme ahdistaa ainoastaan yhdeltä puolen ja jotka tietävät mistäpäin tulemme?«

»Siis,« lausui Henry jälleen kiivaasti, vieläkin kiinteästi juurtuneen ajatuksensa vallassa, »meillä ei ole teidän mielipiteenne mukaan muuta tehtävää kuin istua täällä ristissä käsin, kunnes varamme ovat lopussa ja odottaa, milloin kojoteerot raukkamaisuudestamme rohkaistuina hyökkäävät päällemme kuin olemme uuvutettuina ja niin nääntyneinä, ettemme enää jaksa edes kalliisti henkeämme myydä!«

»Minä en ensinkään tätä sano, sennor, ja minä, joka saarnaan teille kärsivällisyyttä, juuri minä tunnen raivon kuohuvan syvimmässä sydämmeni pohjukassa, kun täältä näen noitten tunnottomien koirien irvistelevän ulkopuolella pyssyjemme kantomatkaa ikäänkuin vakuutettuina siitä, että kyllä meidät kerran kynsiinsä saavat. Mutta kyllä peijakas vielä on aikaa tehdä hullutuksia! On verrattain viisaampaa odottaa, kunnes hullutus on välttämätön. Meidän vihollisemme -- eivätkö he näytä meille järjen esimerkkiä? Ja uskotteko, että he huviksensa kävelevät tuolla alhaalla tyhjäntoimittajina, sillä aikaa kuin me samoin täällä ylhäällä?«

Sillä välin kului päivä toisensa perästä, eikä näistä turhista ajatuksen vaihdoista tullut sen enempää. Kerta toisensa perästä syöstiin kyllä, gambusinon älyllisyyden ja nuoren Tresillianin rohkeuden kautta muutamia uskaliaita vahtimiehiä verisin päin takaisin rotkelmaan. Mutta surmattujen sijaan tuli kohta uusia sotilaita.

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta asetti Zopilote, kokemuksesta viisastuneena, erinomaisella taidolla vahtimiehensä pyssynkannon ulkopuolelle kirkkaina öinä, vaan pimeinä aina lähemmäksi solaa.

Sen toimettomuuden kestäessä, johon villien vartioiminen heidät pakoitti, olivat meksikolaiset keksineet jotain, jota ennemmin olisi voinut kutsua ajanvietteeksi kuin toimeksi. He työskentelivät insinöörin johdolla ja valmistivat -- arvatkaas mitä! Niin, kahta _kanuunaa_!

Aikaisemmin kävellessään oli insinööri melkein maan pinnassa löytänyt metallisuonia, jotka olivat runsaita ja joita helposti voitiin panna työn alaiseksi.

Taitavalla johdolla ei ole vaikeata tehdä kaivostyömiehistä valureja, vieläpä seppiäkin. Ja onnistumisen toiveessa antautui jokainen työhön sydämmensä kaikella innolla.

Tässä oli, totta puhuen, ainoastaan ajanviete, jonka insinööri oli keksinyt näille oivallisille miehille, että saisivat kulumaan piirityksen kärsimättömän pitkäveteiset hetket, mutta muutamille työssä olijoille oli tämä ajanviete pelastuksen varmuus.

Enin innostuneet näkivät jo hengessä kohtauksen, joka ehkä tekisi lopun heidän vastuksistaan. Valaessaan kanuunan putkia ja heiluttaessaan moukaria olivat he jo edeltäkäsin kuulevinaan noitten kahden tykin pauketta, seurasivat tykin luoteja niiden nopeassa juoksussa, näkivät niiden putoavan odottamatta alas indiaanein leiriin ja sytyttävän sen tuleen, sillä välin kuin kuularuisku joka paikassa levitti kuolemaa ja kauhua.

Pedro Vicente myönsi kyllä, että tykit sopivassa tilaisuudessa voivat täyttää tehokkaankin työn, mutta kiiruhti supistamaan tämän vaikutuksen soveliaihin rajoihin.

Kumminkaan ei ollut mitään syytä lakata alotetusta työstä, ja olihan syytä olettaa, että muutamat hyvästi ohjatut laukaukset kuularuiskusta voivat tehdä montakin kojoteeroa kykenemättömäksi olemaan läsnä loppusuorituksessa, joka näiden oman toivomuksen mukaan oli tuleva heille edulliseksi.

Eräänä aamuna herättivät äkkiä, eivätkä suinkaan suloisella tavalla piiritettyjen huomiota riemuhuudot, jotka kaikuivat alhaalta aavikolta.

Joukko indiaaneja, enemmän kuin kaksi sataa miestä, oli liittynyt Zopiloten parveen. Siinä oli sekä ne sotilaat, jotka tämän kertomuksen alussa saivat toimekseen saattaa kyliinsä ryöstetyn sarvikarjan ja hevoset, että myöskin uutta väkeä lisäjoukkona.

Zopilotella ei voinut olla vähintäkään aikomusta keskeyttää piiritystä, koskapahan oli hankkinut tämän lisäyksen, joka oli yleisen keskustelun aineena ylhäällä vuoriylängöllä.

Don Estevanin majan ulkopuolella, jossa Tresillian, insinööri, talouden kaitsija ja Pedro Vicente olivat yhtyneet, synkistytti tämä lisäys vihollisten voimissa kaikkien katseet, ja tulevaisuus, joka tähänkin saakka oli ollut niin epäiltävä, näyttihe yhä pimeämpänä.

Gambusino selitti kumminkin, ettei tätä tapausta, joka näytti niin arveluttavalta, saanut pitää minäkään pahana enteenä.

»Sennor,« sanoi hän ja kääntyi erittäin don Estevanin puoleen, »olkaa vakuutettuna siitä, että tämä toinen joukkue roistoja ainoastaan näyttäytyy ja häviää ja ehkäpä jo huomenna on meidän asemamme sama kuin eilen, ei pahempi eikä parempi.«

Näitä sanoja kuullessaan kohotti itsekukin päätänsä, vieläpä Henry Tresillian ja Gedrudeskin, jotka majan äärimmäisessä sopessa keskustelivat aivan toisista asioista kuin apakeista.

»Ja mistä, sennor gambusino, tulisi tämä onni?« kysäsi don Estevan.

»Varmaankaan ei El Cascabelin seurue alussa etsinyt meitä,« vastasi Pedro Vicente. »Kun ryövärit ohjasivat matkansa näiden autioiden seutujen kautta, oli heillä epäilemättä tarkoituksena panna puhtaaksi jonkun valkoisten uudisasutuksen Horcasitas-joen rannoilla. Paremman saaliin toivossa poikkesivat nuo hiiden heittiöt alkuperäiseltä reitiltään piirittääksensä meitä täällä. Mutta kojoteerot ovat itsepäisiä kuin muulit. Viimeksi tulleet, siitä voitte olla vakuutettuna, lähtevät saatuansa ohjeita uudelta päälliköltään niille ilkitöille, joita toistaiseksi olemme estäneet, eikä mitään kohdassamme muutu. Kun nuo sudet lähtevät ryöstöretkelle, ovat he varmoja saaliistansa. Ja vaikka asemamme ei ole kovinkaan hauska, on meillä ehkä parempi olla kuin niillä ihmisraukoilla, jotka saavat jättää päänahkansa noille verikoirille.«

Vaikka ihminen olisi kuinka lähellä hyvänsä kuolemaa tai hyvinkin vakavan vaaran edessä, jääpi kumminkin jälelle ihmissydämmen pohjalle sääli toisia kohtaan. Estevan ja hänen ystävänsä ajattelivat suru sydämmessä uhatuita heimolaisiansa, joiden eduksi eivät voineet tehdä enempää kuin omakseenkaan.

Keskellä sitä äänettömyyttä, jonka Pedro Vicenten melkein todenperäinen olettaminen oli aikaan saanut, alkoi don Estevan taas ensiksi puhua:

»On kamala kohta, jota miehemme eivät vielä tunne, mutta jonka täytymys pian pakoittaa meidän heille ilmaisemaan. Metsästys antaa meille enää tuskin mitään tuotteita, ja ruokavaramme alkavat vähetä. Meidän täytyy ruveta vähentämään ruoka-annoksia.«

»Käske heti vähentämään,« sanoi Robert Tresillian, »ja jokainen tulee siihen tyytymään nurkumatta. Eikö ole meidän asiamme käydä etunenässä hyvällä esimerkillä?«

»Te olette oikeassa, ystäväni, mutta on asia, jota te enkä minäkään voi estää ja se on se, että väestömme tämän vähennyksen takana aavistaa nälänhätää ja että kuolema siis yhä lähenee.«

»Ennen sitä,« muistutti insinööri, »olemme aina tilaisuudessa tekemään jonkun toivottoman yrityksen. On parempi kuolla syösten eteenpäin pää pystyssä kuin tulla kidutetuksi ja marttiirapaaluun sidotuksi muistoksi noilta vimmatuilta elukoilta.«

»Sitä vastaan ei voi väittää,« sanoi gambusino, »mutta...«

»Mutta mitä?« huusivat kaikki vuorotellen ja järjestyksessään.

Pedro Vicente antoi rauhallisena ja silmänluomiansa räpäyttämättä heidän ahdistaa itseänsä kysymyksillä ja lausui kaikkien vaiettua:

»Yksi seikka minua kummastuttaa, nimittäin se, että nämä pirulaiset, joita sanotaan niin taitaviksi kaikissa konnankoukuissa, eivät ole näyttäneet vähintäkään halua poistumaan ja kätkeytymään öiseen aikaan, siten tuudittaakseen meitä luottamukseen ja sen perästä, sitten kun kerran olisimme jättäneet linnoituksemme, tehdäkseen päällemme ratsuhyökkäyksen. Ja kuka tietää, eikö tämä sotajuoni, kun sitä olisivat käyttäneet viikkokauden läpeensä, olisi vihdoinkin pettänyt meidät! Tässä suhteessa en heitä entisiksi tunne, ja me olemme puolestamme pakoitetut antamaan heille siinä opetusta. Siinä asemassa, missä nyt olemme, nälänhätä tulevaisuuden toiveena, olisi ehkä suurin hulluus viisautta. No niin, don Estevan! Nyt on aika koetella tuotakin hulluutta!«

»Bravo!« huusivat kaikki muut.

Gambusino odotti kunnes kaikki taas oli hiljaa, jonka perästä hän kuuluvalla äänellä verkalleen lausui seuraavaa:

»Meillä on ainoastaan yksi neuvo hyvittääksemme sitä kauheata virhettä, jonka kaikki teimme kun unhotimme lähettää sanansaattajia Arispeen. Yhden meistä pitää muutamana pimeänä yönä koettaa pujahtaa pakoon ja ehtiä Arispeen apua tuomaan, ainoasta paikasta maailmassa, josta voimme sitä odottaa. Sen pitää tapahtuman. Yhdelle meistä täytyy onnistua hiipiä apakien vahtimiesten ohitse, kussa silmä heiltä välttää ja siten tunkeutua sola-aukon läpitse. Sillä joka koetuksen tekee, on yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta joutua pahaan pulmaan. Tahdon lisätä, että minulla, joka tunnen maan ja indiaanein kielet, on oikeus vaatia itselleni tätä tehtävätä ja etten minä luovuta kenellekään siitä koituvaa kunniaa, jos don Estevan hyväksyy ehdotukseni«.

Tämä nousi ja sitte kun vakavasti oli hyljännyt gambusinon tarjouksen, jonka poistuminen tai kova onni olisi ollut kaikille vahingollinen, lisäsi hän, että yritys kaikissa tapauksissa viipymättä oli täytäntöön pantava.

»Sennores,« sanoi hän, »minun lankoni, eversti Requennes, niinkuin tiedätte, on Zacatecaan lansieerirykmentin päällikkö Arispessa ja Pedro Vicente on aivan oikeassa. Yhden meistä tai vielä paremmin kahden täytyy antautua alttiiksi koettaakseen saattaa tietoa everstille ja johdattaa häntä tänne ratsujoukkoineen.«