Part 9

-- Vaimoni nimiin, kyllä! mutisi Arthur. Mrs Colpus ei tunnu paljoakaan ajattelevan tyttärensä tunteita, sanoi hän katkerasti.

-- Hänen tyttärensä, huomautti Sims, pitäisi pian olla tottunut leskeksi jäämiseen.

Arthur hypähti seisomaan erään ajatuksen valtaamana.

-- Ja tuliko Drew myös --? Hän vaikeni. Hän ei voinut lausua, mitä hän ajatteli.

Sims nyökkäsi välinpitämättömästi.

-- Kuka teki sen?

-- Colpus.

-- Mutta vaimoni ei kai aavistanut siitä mitään? Ei, hän ei voinut.

-- Ei hän aavistanut mitään.

Arthur istuutui taasen. Hän tunsi kalpenevansa. Ajatus, että Sylvianesta kauneutensa takia oli tehty sellainen syötti, joka johtaisi varakkaita miehiä tuon inhoittavan kolmikon kynsiin, kauhistutti häntä. Tuo häväistys oli hänestä enemmän kuin ajatella saattoi ja hän tunsi olevansa kuin lamaantunut.

-- Sims, sanoi hän viimein. Sinä ja rikostoverisi olette inhoittavimpia roistoja, mistä milloinkaan olen kuullut. Sanoin, että annan sinun mennä ja minä annankin. Lähde heti tiehesi. Minä huolehdin siitä, että jätät tämän talon. Saat kahdentoista tunnin etumatkan.

Hän nousi seisomaan pitäen yhä revolveria kädessään.

-- Kiitos! virkkoi Sims.

XIV.

Aviopuolisoiden kesken.

Sillä välin tapahtui Lontoossa yhtä ja toista, jolta ei puutu mielenkiintoa. Samana iltana kun Arthur Peterson putosi alas neljänkymmenen jalan korkeudesta, istuivat tohtori Colpus ja hänen silmiensä ilo Hotel Cecilin salissa. He istuivat eräässä nurkassa mahdollisimman etäällä komeasta sisäänkäytävästä ja tuntui siltä kuin he olisivat tahtoneet piiloutua tuon vihreällä ja kullalla kirjaillun huoneen runsaitten verhojen ja huonekalujen joukkoon. Yö oli jo pitkälle kulunut, kello oli neljännestä vailla kaksi. Eräs vahtimestari astui saliin katsoen pariskuntaa hyvin lähentelevästi.

-- Suokaa anteeksi, virkkoi hän, aioin sammuttaa tulet. Minä luulin...

Tohtori Colpus viittasi hänet ulos kiivaalla liikkeellä. Miehen sanat olivat olleet melko kohteliaat, mutta hänen käytöksensä hävytön. Ei ainoakaan inhimillinen olento ole suuremmassa määrin inhimillinen kuin ison, rikkauden palvelukseen omatun hotellin vahtimestari. Tämä mies oli huomannut tohtorin ja hänen vaimonsa selvästi vaatimattoman taloudellisen tilan. Heidän oli ollut pakko muuttaa komeista huoneista, joissa he aikaisemmin olivat asuneet, pois ja vahtimestari, joka oli huomannut miten heille vähitellen oli käynyt, oli myös vähitellen muuttunut julkeammaksi heitä kohtaan, siten osoittaen olevansa syvästi inhimillinen.

-- Kirotun huono onni! virkkoi tohtori, kun vahtimestari oli mennyt.

-- Me muutamme Savoyiin, lausui mrs Colpus mankuvalla äänellä.

-- Senhän voimme tehdä, myönsi tohtori, kun olemme maksaneet laskumme täällä. Hän hymyili.

-- Sinun ei tarvitse koettaa olla sukkela minun kustannuksellani, Frank, huomautti hänen vaimonsa marttyyrimaisesti.

Tohtori sulki hänet syleilyynsä ja suuteli kolme kertaa hänen kasvojaan, joilla ei näkynyt ainoatakaan vuosien jättämää jälkeä.

-- Anna anteeksi minulle, pyysi hän, kun suututin sinut, vieläpä syntymäpäivänäsi.

Mrs Colpus hätkähti ja sulki silmänsä puoleksi minuutiksi.

-- On parasta, sanoi hän, että menemme nukkumaan.

He menivät takaisin huoneeseensa alakuloisina ja miettiväisinä. Mutta sinne mennessä poikkesi tohtori Colpus hotellin konttoriin katsoakseen, oliko siellä sähkösanomaa. Ei ollut hänelle mitään.

-- Oliko tullut mitään? kysyi hänen vaimonsa, kun tohtori astui huoneeseen.

-- Ei mitään, vastasi hän lyhyesti ja meni pukeutumishuoneeseensa. Siellä hän istui kauan ajatellen menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kello oli melkein kolme, kun hän meni nukkumaan. Nainen, joka tänään oli täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta, näytti nukkuvan. Tohtori ojensi kätensä sammuttaen sähkövalon ja pian hänkin nukkui.

Mutta kello viideltä hän heräsi siihen, että huone oli valaistu. Hänen kaunis puolisonsa istui -- puettuna ihastuttavaan aamutakkiin -- pukeutumispöytänsä ääressä suoraan ikkunan edessä. Kun hän istui selkä tohtoriin päin, ei tohtori saattanut nähdä, mitä hän teki. Mutta hän eroitti setelirahojen rapinan ja yleisesti niin mieluisan kultarahojen kilinän. Nyt oli kuitenkin tuo kilinä epämiellyttävää tohtori Colpuksesta, sillä se kaikui hänen korvissaan kuin rikkauden alakuloinen joutsenlaulu.

-- Etkö sinä palele, rakas ystäväni? kysyi hän levollisesti.

Hän ei vastannut. Rapina ja kilinä jatkui vielä hetken. Sen jälkeen mutisi mrs Colpus aivan kuin itsekseen:

-- Viisikymmentäneljä puntaa ja kymmenen shillinkiä.

-- Ja meidän tämänviikkoinen laskumme nousee ainakin kuuteenkymmeneen, vastasi tohtori.

-- Hyi, miten epämiellyttävä sinä olet! sanoi hänen vaimonsa. Minä olin niin levoton, etten voinut nukkua, ja siksi nousin ylös miettiäkseni ja katsoakseni, miten paljon meillä on, ja sitten -- ja sitten sinä olet noin epämiellyttävä!

-- Miten saatat sanoa siten, Marie. Tiedäthän sydämessäsi, etten minä ole epämiellyttävä. Sinä tiedät ettei sinulla ole mitään muistuttamista minuun nähden aviopuolisona. Kohtalo ei ole meitä suosinut ja kun sinä olet liian älykäs suuttuaksesi kohtalolle, suutut sinä sen sijaan minulle. Enkö ole pyytänyt sinua, melkeinpä polvillani, useitten kuukausien aikana, että muuttaisimme tästä loistohotellista asumaan rauhalliseen, hiljaiseen täysihoitolaan Bloomsbury Squaren varrella, josta olen kertonut sinulle?

-- Täysihoitola Bloomsbury Squaren varrella! huusi mrs Colpus ja kääntyi tuolillaan. Jos puhut siitä vielä, niin minä tulen hassuksi. Minä kuolisin Bloomsbury Squaressa.

-- Noh, sitä en usko, sanoi tohtori. Täytyy olla paljon ankarampi ilmasto kuin Bloomsbury Squaressa vallitseva, joka pystyisi ottamaan sinut hengiltä, rakas ystäväni.

-- En ikinä olisi uskonut, että meidän täytyisi istua kädet ristissä kaikkien näiden kuukausien aikana ilman, että mitään erikoisempaa tulisi tehdyksi. Minulla oli suurempi luottamus sinun kykyihisi, Frank.

-- Rakkahin, vastasi tohtori, minä olen tehnyt voitavani -- minä teen kaiken, minkä voin, ja Sims tekee kaiken, minkä hän voi. Ja sinä muistat, että minä sanoin sinulle kesällä, että me kyllä tarvitsisimme kuusi, seitsemän kuukautta. Mutta me olemme eläneet niin ylellisesti, että...

-- Me emme ole eläneet ylellisesti, keskeytti mrs Colpus. Tämä on ollut vain sellaista, mihin minä olen aina tottunut ja mitä minulla _täytyy_ olla. Mutta en voi käsittää, miksi emme saa Simsiltä mitään tietoja.

-- Varmastikin tänä aamuna tulee jokin selvitys, ja jos sinua ehkä rauhoittaa eräs asia, aarteeni, voin kertoa sinulle erään suuren salaisuuden, nimittäin sen, että minulla on lompakossani yksi sadanpunnan seteli. Me emme ole siis aivan vielä nälkärajoilla ja voimme maksaa laskumme viikon lopulla ilman pienintäkään vaikeutta.

-- Sinä erehdyt. Sinä olit jättänyt lompakkosi esiin toissa iltana. Minä näin setelin ja otin sen haltuuni.

-- Marie! huudahti tohtori kiivaasti.

-- Niin, minä lähetin sen ompelijattarelleni, hän alkoi käydä epämiellyttäväksi.

Syntyi hiljaisuus.

-- Huomenna, virkkoi tohtori arvokkaalla äänellä, otan minä viisikymmentä puntaa niistä viidestäkymmenestäneljästä punnasta kymmenestä shillingistä, jotka sinulla on, ja matkustan Monte Carloon. Sinä saat rukoilla itsellesi hyvää onnea.

Näin sanoen hän kääntyi toiselle kyljelleen ja nukkui. Hänen vaimonsa huokasi, pani rahat talteen, riisui aamutakkinsa ja ryömi melkein häpeissään omaan sänkyynsä taasen.

Neljännestä vailla kahdeksan, kun Lontoon talviaurinko vaivaloisesti yritti tunkeutua ikkunaverhojen läpi, kuului ovelta koputus ja Adela astui sisälle tuoden teetä ja käristettyä leipää. Adelalia oli myös viisi kirjettä. Neljä niistä oli laskuja, viides oli leimattu Crewessä. Kun Adela oli antanut ne ja vetänyt verhot ylös poistui hän. Tohtori luki kirjeen hyvin tarkkaan. -- Ei mitään onnea, virkkoi hän ja antoi kirjeen vaimolleen.

-- Sims alkaa käydä vanhaksi, vastasi tämä. Hänen olisi pitänyt ajatella, että...

-- Rakas ystäväni, katkaisi tohtori hänen puheensa, sinä olet sairas. Tohtori hymyili.

-- En minä tosiaankaan ole sairas, vastusti mrs Colpus.

-- Kyllä, sinä olet. Sinä olet sairas, sillä minä tahdon, että sinä olet. Minä olen keksinyt erään suunnitelman.

-- Minkä sitten? mrs Colpuksen kasvoille ilmaantui hieno toivonväre.

Tohtori kuiskasi jotain hänen korvaansa ja rouva tuntui hyväksyvän sen.

Neljännestuntia myöhemmin tiedoitettiin Adelalle, että hänen emäntänsä oli hyvin sairas. Tohtori nousi ylös ja söi aamiaisen hyvällä ruokahalulla. Puolipäivällistä syödessä oli kuitenkin hänenkin ruokahalunsa huomattavasti vähäisempi, sillä hän oli silloin saanut Simsiltä sähkösanoman, joka pakoitti hänet muuttamaan suunnitelmimiaan useammassa kuin yhdessä kohdin.

XV.

Sataa kultaa.

Palaamme Radway Grangeen ja edelliseen yöhön.

Arthur Forrest saattoi Simsin portinvartijan tuvalle. Oli keskiyö eikä Simsillä ollut tietoisuutta, minne mennä, mutta Forrest tunsi, ettei hän saattaisi olla silmänräpäystäkään rauhallinen, ennenkuin tuo mies oli poissa talosta.

Kun Arthur sitten palasi talvipuutarhan kautta taloon, oli hänen ainoa ajatuksensa: mitä nyt on tehtävä? Hän oli oikeastaan -- niin sanoaksemme -- tarttunut Simsiä kurkusta ja vetänyt pois hänen myrkkyhampaansa.

Epäilemättä oli Sims pelästynyt ja Arthur oli vakuutettu, että sen roiston puolelta ei ollut enää mitään pelättävissä. Sims ottaisi varmastikin vaarin napsauksesta ja muuttaisi siistin toimintansa johonkin toiseen ilmapiiriin. Kaiken huomioonottaen oli Arthur iloinen, että hän oli toimittanut hänet pois tieltä, mutta mitä hän nyt tekisi? Aviopari Colpus oli kuitenkin aina jäljellä -- viekkaina, tutkimattomina, määrätietoisina. Miten hän menettelisi heidän kanssaan? Hänen täytyi tunnustaa, ettei hänellä ollut pienintäkään todistuksen häivettä heitä vastaan. Varmalla syytteellä vastustaa heitä? Siitä ei tulisi mitään! He nauraisivat hänet ulos ja olisivat olevinaan loukattuja. Kääntyisikö hän poliisin puoleen? Poliisikin suhtautuisi häneen epäilevästi hymyillen ja joka tapauksessa haluaisi tietää, miksi hän oli antanut Simsin paeta. Ja kääntyi hän sitten tavallisen poliisin tai yksityisetsivän puoleen, syntyisi tutkisteluja entisyydestä, jotka sekoittaisivat Sylvianen asiaan.

Eräässä kohdin hän teki varman ja horjumattoman päätöksen: Arthur Peterson ei saisi tietää tästä mitään. Hän tunsi Arthur Petersonin ja tiesi, että jos hän saisi vähänkään vihiä asiasta, luovuttaisi hän heti isänsä omaisuuden, mutta silloin hänen elämänsä myös muuttuisi katkeraksi, niin, turmeltuisi.

Forrest meni taasen pukeutumishuoneeseen, aukaisi hyvin hiljaa makuuhuoneen oven ja katsoi huoneeseen. Sylviane oli nukahtanut väsyneenä kaiken mielenliikutuksen jälkeen. Arthur katseli häntä, sulki sitten oven ja istuutui eräälle tuolille. Äkkiä hänestä tuntui, että hänen täytyi herättää Arthur Peterson jonkun keksityn syyn takia saadakseen keskustella hänen kanssaan. Hän tunsi, että hänen täytyi puhua jonkun kanssa ja ehkä hänelle samalla ilmaantuisi tilaisuus selittää Simsin poissaolo tyydyttävällä tavalla. Hän koetti hetken taistella tuota tunnetta vastaan -- tuntuihan verrattain kummalliselta herättää isäntänsä keskellä yötä -- mutta lopuksi se kuitenkin voitti hänet ja hän astui käytävään. Hän tiesi, että Petersonin huone oli toisella puolella, pitkän käytävän, joka tunnelin tavoin kulki rakennuksen keskitse, alapäässä.

Hän pysähtyi oman huoneensa oven ulkopuolelle ja kuunteli. Ei mitään ääntä kuulunut. Kuu valasi hyvin kelmeänä. Hänestä tuntui kaamealta tuossa hiljaisessa talossa. Hän hiipi käytävässä eteenpäin ja seisoi viimein Petersonin huoneen oven edessä. Sitä vastapäätä oli toiseen kerrokseen johtavat portaat ja oikealla puolella iso ikkuna. Hänen sydämensä takoi nopeasti ja hän hymyili kuin itseään halveksien. Hän koputti ovelle kevyesti.

-- Peterson, oletko valveilla?

Vastausta ei kuulunut.

-- Peterson, herää! Tahdon puhua kanssasi!

Ei kuulunut vastausta, hänen äänensä kajahti ihmeellisesti käytävässä ja hänestä tuntui, että ääni tunkeutui ullakolle asti. Peterson nukkui nähtävästi hyvin sikeästi, kuten nuoren miehen tuleekin nukkua, vaikkapa hän onkin miljonääri. Arthur asetti kätensä lukonkahvalle ja sanoi itsekseen: -- Minä menen sisälle. Minun täytyy saada puhua jonkun kanssa. Hän aukaisi oven. Se oli suuri makuuhuone. Vastapäätä ovea ikkunan edessä oli pukeutumispöytä ja sillä yölamppu, jonka liekehtivä valo valaisi keltaisena huonetta. Iso, vanhanaikainen sänky oli oven takana. Forrest astui sen ääreen. Hän näki, että se oli tyhjä ja ettei kukaan ollut maannut siinä. Hän raapasi tulta tulitikkuun, sytytti kynttilän ja tarkasti huoneen. Vaatekaapissa olivat vaatteet säännöllisesti ripustettuina. Pöydällä oli käytetty kaulus ja kaulanauha. Eräällä tuolilla oli housut ja tuolinselkämyksellä riippui valkea paita. Liivit olivat kokoontaitettuina toisella tuolilla ja lattialla sängyn vieressä oli sukkapari. Peterson oli nähtävästi riisuutunut mennäkseen sänkyyn ja sitten...

Forrest kohotti kynttilää ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen huoneessa. Mitä oli tapahtunut? Olisiko Sims mahdollisesti sinä lyhyenä aikana, joka oli hänen käytettävissään ennenkuin hän tuli Forrestin huoneeseen, voinut --? Hän kuuli käytävästä kolinaa ja kiiruhti ulos huoneesta. Mustiinpuettu nainen laskeutui hitaasti portaita alas astuen askelman kerrallaan. Kun hän näki Forrestin seisova kynttilä kädessään ovella, peräytyi hän hätkähtäen ja kohotti käsivartensa.

-- Kuka siellä on? kuiskasi Forrest.

-- Minä, vastasi vanhuksen ääni, mrs Hewitt, emännöitsijä. Minä olin kuulevinani jonkun kävelevän täällä alhaalla ja päätin tulla katsomaan, kuka se oli. Onko jotain tapahtunut, mr Forrest? Onko mrs Forrest tullut kipeäksi?

-- Missä isäntänne on, mrs Hewitt? kysyi Arthur.

-- Minun isäntäni, änkytti vanhus, eikö hän ole huoneessaan?

-- Ei.

Vanhus epäröi hetken.

-- Te olette siis saanut selvän siitä? kuiskasi hän.

-- Minä olen saanut selvän, että hän ei ole huoneessaan, sanoi Forrest. Ja minä tahdon tietää, missä hän on. Minä en aio mennä levolle, ennenkuin olen saanut hänet käsiini.

Vanha nainen kumartui Forrestin puoleen ja kuiskasi tuskin kuultavasti samalla osoittaen ullakolle vieviä portaita:

-- Seuratkaa minua ylös.

Vaieten seurasi Forrest häntä. Vanhus meni edellä erääseen huoneeseen, jonka Forrest otaksui olevan hänen, vanhuksen oman.

-- Suokaa anteeksi, sanoi hän, olin pakoitettu tuomaan teidät tänne. Haluan, että katsotte ulos ikkunasta. Katsokaa vasemmalle, kolmanteen ikkunaan tästä lukien.

Ikkuna oli auki ja Forrest teki, kuten hän käski. Kuun valossa hän näki, että siitä ikkunasta, jonka mrs Hewitt oli osoittanut, pisti esiin jotain, joka oli suunnilleen kuuden jalan pituinen ja muistutti katon vesikourua. Tuo kouru liikkui hiukan kuin joku olisi pitänyt siitä kiinni.

-- Varokaa, ettei hän näe teitä, sanoi mrs Hewitt varoittaen ja Arthur vetäytyi taaksepäin.

-- Mitä tuo merkitsee?

-- Kuulkaa!

Arthur pidätti henkeään ja kuunteli.

-- En kuule mitään, kuiskasi hän.

-- Odottakaa!

Kaukaa, alhaalta kuului heikko loiskahtava ääni.

-- Jotain putosi, sanoi Arthur.

-- Kuunnelkaa vielä!

Hetken kuluttua kuului taasen loiskahtava ääni.

-- Mitä herra nyt sanoo? kysyi emännöitsijä.

-- Kuka tuossa huoneessa on? kysyi Arthur Forrest.

-- Isäntä, vastasi vanhus kauhunsekaisella äänellä. Joka yö, kun on kuutamo, hän menee tuonne ylös, kun toiset ovat menneet levolle ja minä kuulen tuota loiskintaa -- sataneljäkymmentäkaksi kertaa olen kuullut sen tänä yönä. Tuo huone on kalustamaton ja hän pitää sitä suljettuna. Toisinaan hän vie paketteja mukanaan mennessään sinne. Aivan ikkunan alapuolella on jonkinlainen kaivo tai lampi, joka ulottuu melkein talon seinään asti. Siitä se loiskinta kuuluu.

-- Ja mitä sinne putoo?

-- Älkää kysykö minulta, sillä minä en tiedä. Mutta minä sanon teille erään asian.

-- Minkä sitten?

Vanhus vaikeni silmänräpäyksen ajaksi.

-- Tehän olette isäntäni vanha ystävä, mr Forrest?

-- Luulen, että olen hänen läheisin ystävänsä.

-- Sitten sanon sen teille. Isäntä on mielenvikainen.

-- Mielenvikainen! huudahti Forrest huomaamattaan korottaen ääntään. Mutta...

-- Hys! Vanhus kielsi häntä puhumasta.

Kuului oven sulkeminen, avaimen kiertäminen ja sitten askelet portaissa. Arthur Forrest hiipi huoneesta ja ennätti juuri portaille parahiksi nähdäkseen Petersonin, puettuna vain pyjamaansa, katoavan huoneeseensa.

-- Hän on mielenvikainen. Mrs Hewitt seisoi taasen Arthurin rinnalla.

-- Mutta se on mahdotonta, sanoi Forrest hyvin närkästyneestä Minähän tunnen hänet niin hyvin ja parempaa ystävää...

-- Hän on mielipuoli, toisti mrs Hewitt. Se on suvussa. Mr Forrest kai tietää, että hänen veljensä Carl kuoli hullujenhuoneessa?

* * * * *

Seuraavana päivänä täytyi Sylvianen maata. Hän oli kylmettynyt ja hänellä oli kuumetta. Forrest ja Peterson söivät aamiaisen yhdessä. Simsin poissaolo oli tietysti huomattu ja Forrest, joka ei ollut vielä oikein päättänyt, mitä hän tekisi, rajoittui vain hämmästyneenä ihmettelemään, kun Peterson kertoi hänelle asiasta. Omituista kyllä ei Peterson itse näyttänyt olevan erikoisemmin hämmästynyt siitä, että hänen suuressa arvossa pidetty palvelijansa oli lähtenyt tiehensä ilmoittamatta etukäteen asiasta.

-- Hän on sellainen uneksija, virkkoi Peterson. Aika merkillinen, hän taitaa olla oikea nero. Hän on kai mennyt kalastamaan ja unohtanut ajan kulun.

-- Unohtaako hän usein ajan kulun? kysyi Arthur.

-- Ei oikeastaan voi siten sanoa. Mutta kun on kalastamassa, niin...

-- Aivan niin, myönsi Arthur. Kalastamisesta muistui mieleeni: tuolla talon toisella puolen on merkillinen pieni kaivo tai lampi.

Peterson lakkasi syömästä, hänen silmissään leimahti äkkiä ja hän katsoi pois päin.

-- Milloin sinä sen näit? kysyi hän villillä, melkein uhkaavalla äänellä.

-- No, olin tänä aamuna ulkona kävelemässä hiukan, vastasi Arthur välinpitämättömällä äänellä.

Aterian loppuaikana ei Peterson äännähtänyt sanaakaan. Kun ei Sims vielä iltapäivälläkään ollut tullut takaisin, tuumi Peterson asian ilmoittamista poliisille.

-- Odota huomiseen, Arthur, virkkoi Forrest. Se on minun neuvoni. On saattanut tapahtua paljon sellaista, joka estää häntä tulemasta, ja Sims on henkilö, joka osaa kyllä pitää huolen itsestään.

Peterson oli samaa mieltä ja Forrest sai siten varatuksi itselleen vielä yhden päivän toteuttaakseen suunnitelmansa.

Melkein heti päivällisen jälkeen tuli mrs Forrestille sähkösanoma. Forrest aukaisi sen. Se sisälsi seuraavan tiedon: "Äitisi on vakavasti sairaana. Tule huomenna. Colpus. Hotel Cecil."

Arthur Forrestille selvisi oitis, miten hänen tulisi menetellä. Sylviane ei voinut matkustaa Lontooseen. Hän lähtisi yksin ja koettaisi järjestää ottelun tohtori Colpuksen kanssa. Mrs Colpuksen sairaus ei kiinnittänyt ensinkään hänen mieltään. Totuudessa pysyen: hän ei voinut toivoa muuta kuin että hänen anoppinsa ei paranisi milloinkaan. Se yksinkertaistuttaisi asiaa koko joukon. Sinä iltana Forrest hiipi -- puoli tuntia sen jälkeen, kun hän oli toivottanut isännälleen hyvää yötä -- talvipuutarhan kautta talon toiselle puolelle. Vetäytyen aivan seinän viereen meni hän hiljaa kaivolle asti. Hän katsoi ylös ja näki kourun pistävän ulos ikkunasta hänen yläpuolellaan. Hän kuuli loiskahduksen jalkainsa juuresta. Arthur otti hatun päästään ja piti sitä kaivon yläpuolella. Samassa putosi jokin kevyt esine siihen. Arthur tarkasti tuota korkeuksista tullutta lahjaa -- se oli kultaraha.

Pelokkaana ja nolona hiipi hän takaisin ja ennenkuin hän oli ennättänyt ovelle asti, kuului kaivosta taasen loiskahdus.

XVI.

Loppu.

Seuraavana aamuna kyyditsi Peterson Arthur Forrestin Crewen asemalle.

Vaikka se oli pikajuna, jolla Forrest meni, lähestyi se Lontoota hyvin hiljaa sinä aamuna. Forrest istui kuin neuloilla. Hän nautti ajatellessaan tapaavansa mr ja mrs Colpuksen ja tietäessään saavansa tehdä jotain. Hän tunsi, ettei hän saattaisi enää pitempää aikaa pysyä toimettomana. Willesdenissä oli juna jo paljon myöhässä. Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli yhden. Eräs lähtevä juna, Eustonin 1.30-juna, lähti juuri asemalta. Forrest tuijotti ajatuksissaan vaunuja, jotka liukuivat ohitse. Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn. Hän oli nähnyt eräät kasvot -- vain vilauksen eräistä kasvoista tuossa junassa -- mutta hän oli täysin vakuutettu, että ne olivat tohtori Colpuksen kasvot. Hän kysyi kiihkeänä konduktööriltä, mihin se juna meni. Creween ja pohjois Walesiin, kuului vastaus. Hän tahtoi hypätä alas junasta ja juosta toisen jälkeen, hän tahtoi lentää, aikaansaada ihmeen nopeudessa.

-- Milloin lähtee seuraava juna Creween? kysyi hän.

-- Se lähtee kello kahdelta Eustonista. Se on Skottlannin pikajuna. Ei pysähdy missään matkan varrella. Saapuu Creween 5.15, minuuttia ennen kuin tuo juna, joka nyt lähti.

-- Ennätänkö Eustoniin ennen sen junan lähtöä?

-- Ennätätte kylläkin.

Mutta matkalla sattui vielä pitkä seisahdus ja kello' oli minuuttia vailla kaksi, kun he tulivat Eustoniin. Forrest hyökkäsi ulos ja lähtevän junan sillalle. Skottlannin pikajuna oli juuri lähtenyt liikkeelle. Eräs kantaja yritti asettua hänen tielleen, mutta hän juoksi miehen taitse, aukaisi oven erääseen toisen luokan vaunuun, joka sattui olemaan lähinnä ja hyppäsi ylös. Hän oli onnistunut! Hän hymyili voittajan hymyä. Hänelle oli nyt selvinnyt totuus. Mrs Colpuksen sairaus oli tietystikin vain keksintö ja sähkösanoma oli lähetetty vain sitä varten, että saataisiin hänet ja Sylviane tieltä pois siksi ajaksi kuin tohtori täytti tehtävänsä Radway Grangessa. Mikä tuo tehtävä olisi, ei Arthur voinut aavistaa. Se saattoi merkitä Arthur Petersonin murhaamista, mutta ehkä myöskin sitä, että tohtori ilmoittaisi hänelle vanhan Petersonin ensimmäisen avioliiton. Joka tapauksessa Arthur Forrest vannoi, että kunnioitettava tohtori ei tulisi suorittamaan suunnitelmaansa loppuun. Hän oli onneksi sattunut näkemään Colpuksen ja hän päätti käyttää hyväkseen tätä onnellista tilaisuutta. Hän tunsi itsensä melkein iloiseksi, että avoin vihollisuus alkoi, tunsi, että hän oli valmis mihin tahansa. Ainoa, joka teki hänet levottomaksi, oli Sims. Miksi tohtori Colpuksella oli niin kiire? Siksikö, että hän oli saanut tietoja Simsiltä tai siksi, ettei hän ollut kuullut häneltä mitään ja sen vuoksi pelkäsi, että jotain odottamatonta oli tapahtunut.

Skottlannin pikajuna osoittautui maineensa veroiseksi ollen yksi valtakunnan nopeimmista junista. Arthurilla oli aikataulu ja hän laski, että hänen junansa saavuttaisi toisen junan jossakin Whitmoren lähettyvillä. Kun lähestyttiin sitä paikkaa, huomasi Arthur helposti tuon, vain yhden veturin vetämän junan, jonkun matkan päässä pikajunasta toisella raiteella. Neljän minuutin ajan kiisivät nuo kaksi junaa eteenpäin melkein vieri vieressä suunnilleen kuudenkymmenenviiden englantilaisen penikulman nopeudella tunnissa. Kun Skottlannin pikajuna parhaillaan kiisi toisen ohi, veti Arthur nopeasti verhon alas ja katseli varovaisesti sen takaa ulos. Hänen onnistui viimein huomata tohtori Colpus, joka istui yksinään eräässä ensi luokan vaunussa. Tohtori Colpus näytti olevan hyvin syventynyt erään kävelykepin tutkimiseen -- niin syventynyt, ettei hän kiinnittänyt ensinkään huomiota noiden kahden junan kilpa-ajoon. Äkkiä hänen huomiokykynsä heräsi joko jonkun äkkinäisemmän tärähdyksen tai jonkun muun seikan takia. Hän katsoi ylös ja näki toisen junan. Nopealla, vaistomaisella liikkeellä laski hän kävelykepin alemmaksi. Arthur huomasi, että tohtori näytti siltä kuin hänet olisi yllätetty jostain luvattomasta teosta.