Part 6
Mrs Cavalossi ja potilas olivat kahdenkesken isossa makuuhuoneessa, jota valaisi yksi ainoa, pukeutumispöydän yläpuolella palava lamppu. Mrs Cavalossi sulki oven hiljaa. Niin, hän oli yksin sairaan kanssa. Kaikki oli mennyt hyvin. Kaikki oli mennyt, kuten hän oli ajatellutkin. Hän oli täysin selvillä, miten hänen pitäisi menetellä. Keino oli vaaraton, yksinkertainen ja pettämätön. Hän astui sängyn ääreen ja hänen hieno harmaa silkkipukunsa kahisi hiljaisessa huoneessa. Hän katsoi alas -- hän leimuavin silmin ja terveyden puna poskillaan -- katsoi tuota raukkaa, joka niin äkkiä oli sairastunut. Hän hymyili kylmää, kimaltelevaa ilon hymyä -- kuin ihminen, jolla ei ole minkäänlaisia omantunnonvaivoja, ei mitään epäröintiä, ainoastaan yksi halu, jonka hän tahtoo toteuttaa. Arthur makasi puoliksi tiedottomana, valittaen silloin tällöin ja vaipuen aika ajoin lyhyeen horrostilaan. Avuttomana, heikkona, huohottaen makasi tuossa se mies, joka oli uskaltanut asettua kaikkein suurinta suunnitelmaa vastaan, minkä mrs Cavalossi milloinkaan elämässään oli valmistanut. Se oli liian naurettavaa -- ihmeen naurettavaa! Neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten oli hän seisonut mrs Cavalossin edessä häntä vastustaen nuoruuden ja voiman koko päättäväisyydellä. Nyt saattoi hänen elämänsä liekin puhaltaa sammuksiin kuin kynttilän, jonka jälkeen sitä ei enää uudelleen sytytettäisi.
Arthur aukaisi silmänsä ja näytti tahtovan sanoa jotakin.
-- Janottaako sinua? kysyi mrs Cavalossi hiljaa. Sinun täytyy ottaa lääkkeesi.
Hän otti pullon yöpöydältä, kaatoi pikariin ja laski sen sitten hänen huulilleen tukien hänen päätään, kun hän joi.
-- Miten on Sylvien laita? kuiskasi Arthur.
-- Hän lepää vähän. Hän oli niin äärettömän väsynyt, ressu. Nyt täytyy sinun myöskin maata hiljaa ja koettaa nukkua.
Hän hiveli sairaan kosteata otsaa kylmällä, kiinteällä kädellään. Jotain Arthurin kuumeisesta hehkusta siirtyi häneen. Mrs Cavalossi hymyili taasenkin huomaamattomasti, sillä hän ymmärsi nyt vieläkin selvemmin, miten sairas mies oli.
Sitten Arthur nukahti tietämättä niistä onnettomuutta uhkaavista voimista, jotka liikkuivat hänen ympärillään.
Puoli tuntia kului painostavan hiljaisuuden vallitessa. Viimein mrs Cavalossi meni ovelle ja kuunteli tarkkaavasti. Ei kuulunut muuta ääntä kuin Arthurin raskas hengitys. Hän katsoi sairasta taasen. Hiki helmeili Arthurin otsalla, mutta hän nukkui jatkuvasti.
Hetki oli koittanut.
Kevyesti ja varovasti hän veti peitteen sairaan päältä pois, kunnes hänen hartiansa ja rintansa olivat peittämättöminä. Arthur nukkui. Mrs Cavalossi meni ikkunan luo ja veti verhon syrjään. Satoi ja synkät pilvet kiisivät taivaalla. Hän oli kuulevinaan meren kohinan.
Hän kääntyi nopeasti ja kun hän oli vielä kerran kuullostanut, siirsi hän ison verhon, joka oli asetettu ikkunan ja sängyn väliin, syrjään. Sitten hän väänsi ikkunan kädensijaa, onneksi se ei ollut väännetty lukkoon. Äänettömästi työnsi hän ikkunaa auki tuuma tuumalta -- kunnes aukeama oli enemmän kuin jalan levyinen. Sateisen yön kylmä ilma virtasi huoneeseen -- hänkin värähti tuntiessaan sen. Yötuuli leikki sairaan kosteissa hiuksissa.
Hän nukkui jatkuvasti tietämättä, että häneen oli kohdistunut kuoleman nuoli.
Mrs Cavalossi istuutui ikkunalaudalle ja odotti levollisesti. Hänellekin saattoi käydä huonosti nyt, mutta hän oli päättänyt uskaltaa kaiken. Jos Arthur heräisi! Kerran hän liikautti itseään, mutta mrs Cavalossi istui hievahtamatta. Kaksikymmentä minuuttia kului. Sitten hän sulki ikkunan yhtä hiljaa kuin hän oli aukaissutkin sen.
-- Suurinta varovaisuutta! hän kuiskasi matkien lääkäriä.
Samassa Arthur heräsi ja sanoi jotain. Hän astui sängyn viereen.
-- Et saa heittää peitettä päältäsi, rakas Arthur, lausui hän ja peitti hänet taasen. Tahdotko jotain juotavaa?
-- Minä olen huonompi, virkkoi Arthur juotuaan hieman mehua. Minä tunnen sen koko ruumiissani. Olen huonompi kuin tunti sitten.
-- Ei, ei, sinä olet parempi. Yöllä tuntee itsensä aina huonovointisemmaksi.
-- Palaako takassa tuli?
-- Kyllä, sinulla on ihana takkatuli, vastasi mrs Cavalossi.
-- Olen ihan täydellisesti kylmettynyt, virkkoi Arthur ja laski sitten nöyrästi kuumepoltteiset kasvonsa tyynylle.
Mrs Cavalossi tarttui verhoon ja veti sen takaisin paikoilleen. Silloin se liukui hänen käsistään ja olisi kaatunut vasten ikkunaa, jos ei hän ajoissa olisi saanut siitä kiinni. Hiljainen tyytymätön huudahdus pujahti esiin hänen huuliltaan, kun hän nosti sen taasen seisomaan. Kaikki oli mennyt hyvin. Silloin hän kuuli lattiapalkin narahtavan. Hän kääntyi salamannopeasti ovelle päin.
-- Sylviane, kuiskasi hän tukahtuneesti.
Hänen tyttärensä seisoi tuossa pelästyneet silmät selko selällään ja oikea käsi koholla, pitäen vasemmalla aamutakkiaan kiinni.
-- Mikä on hätänä, Sylviane? kysyi mrs Cavalossi levollisesti.
-? Näin unta, että hän oli kuolemaisillaan, ja siksi tulin tänne. Mitä sinä teit verholle, äiti?
-- Olin vähällä kaataa sen. Mutta sinun täytyy tosiaankin mennä nukkumaan vielä, Sylvia.
-- Äiti, lausui hän pyytävästi ja astui sängyn ääreen, hän on huonompi.
-- Rakas Sylviane, sanoi mrs Cavalossi ja vei tyttärensä etäämmäksi, sinun täytyy koettaa pysyä rauhallisena. Minä en usko, että hän voi huonommin, mutta ei hän parempikaan ole. Ei kukaan voi taistella kohtaloaan vastaan. Olemme tehneet voitavamme ja voimme toivoa, että hän paranee.
Sylviane vetäytyi pois äitinsä hyväilyistä.
-- Miksi pakoitit minut menemään levolle? puuskahti hän.
-- Sinä tarvitsit lepoa, rakas lapsi, vastasi mrs Cavalossi rauhallisesti.
-- Miksi et antanut minun istua valveilla ja olla hänen luonaan viimeiseen asti? huudahti Sylviane taasen samassa äänilajissa kuin äskenkin panematta merkille äitinsä vastausta.
-- Älä nyt hermostu, Sylviane.
-- Sinä näyt unohtaneen, että minä olen hänen vaimonsa. Voi, kun minä en olisi mennyt nukkumaan! Silloin en olisi nähnyt unta -- silloin en olisi nähnyt unta --
-- Mitä sitten?
-- Tuo uni -- tuo uni! -- Äiti, jatkoi hän nopeasti, onko ikkuna kiinni?
-- Tietysti se on kiinni, sinä pieni typerys. Olen erikoisesti tarkastanut sen. Jos nyt olet halukas jäämään tänne vartiointiin, niin mene pukeutumaan.
Kevyt koputus kuului ovelta. Adela astui sisään. Kello alhaalla aulassa löi yksitoista. Adela kohtasi emäntänsä katseen ja nyökäytti päällään. Mrs Cavalossi poistui.
-- Tohtori Colpus on täällä, virkkoi Adela käytävässä.
-- Tohtori Colpus?
-- Niin, rouva. Hän tuli juuri.
Mies ja vaimo olivat kahden.
-- Uneni! huudahti Sylviane ja vaipui nyyhkyttäen tuolille.
Sairas liikahti sängyssä ja Sylviane kiiruhti hänen luokseen. Mrs Cavalossi antoi muutamia lyhyitä määräyksiä väsymättömälle, korvaamattomalle Adelalle, joka ei milloinkaan näyttänyt uupuvan eikä tarvitsevan lepoa.
IX.
Tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Mrs Cavalossi kiiruhti saliin. Tohtori Colpus veti parhaillaan hansikkaita kädestään.
-- Minähän sähkötin, että sinun olisi tultava huomenna, aloitti mrs Cavalossi tuskin havaittava tyytymättömyys äänessään.
-- Minä pidin parempana tulla heti, sanoi tohtori Colpus. Tapaus näyttää vakavalta.
-- Ei se ole enää vakavaa, virkkoi mrs Cavalossi kevyellä äänellä suljettuaan oven. Käänne on tapahtunut.
-- Onko hän parempi?
-- Hän on kuoleman kielissä -- hän ei voi parantua. Jokin erikoinen hänen äänessään herätti tohtorin huomiota.
-- Mitä sinä olet tehnyt? kysyi hän komentavalla äänellä. Mitä sinä olet tehnyt täällä omin päin?
-- Täkäläinen tohtori sanoi, vastasi mrs Cavalossi levollisesti, että pieninkin muutos huoneen lämpötilassa olisi kohtalokas. Siksi aukaisin ikkunan puolen tunnin ajaksi hänen nukkuessaan -- mielestäni se oli parasta, mitä saattoi tehdä. Se on nyt tehty ja se on oikein hänelle. Ihmisillä, jotka ovat niin tyhmiä kuin hän, ei ole oikeutta elää. Kun hän on poissa tieltä, voimme osoittaa hänen sukulaisuutensa Petersonin kanssa ja niin ei synny enempiä vaikeuksia. Hän on kirjoittanut testamenttinsa, kuten tiedämme, ja kaikki siirtyy Sylvianelle, niin muodoin kaikki on minun. Tunnusta, että olen menetellyt aivan oikein -- ja anna minulle yksi suudelma!
Tohtori Colpus vaipui eräälle tuolille välittämättä hänen kurkoittamistaan punahuulista.
-- Marie! huohotti hän. Tohtorin kasvot muuttuivat ensin punaisiksi, sitten valkoisiksi. Peloittavalla voimanponnistuksella onnistui hän hillitsemään itsensä.
-- Voitko pahoin? kysyi mrs Cavalossi jääkylmästi.
-- En, vastasi tohtori. Hän kohosi istumaan tuolilleen keppisuorana ja puhkesi nauruun. Minä hämmennyin todellakin sinun tähtesi.
-- Miksi niin? kysyi mrs viattomasti.
-- Sinun julkeutesi tähden, kun yrität tuota metkua uudelleen.
-- Mitä metkua?
-- Ikkunan auki avaamista, noita!
-- Saanko pyytää sinua selittämään minulle tarkemmin, mitä tarkoitat?
-- Eikö signor Gabriel Cavalossi muka kuollut avatun ikkunan takia, kun hän makasi keuhkokuumeessa? Ja eikö ikkunaa avannut hänen vaimonsa?
Mrs Cavalossi tuijotti tohtoria hiljaisuuden vallitessa.
-- Sinä luulit, ettei kukaan tietänyt syytä Cavalossin kuolemaan, mutta minä tiesin, miten asia oli, ja vieläpä sain tietää sen eräältä henkilöltä, palvelijalta, joka ulkoa näki, kun tuo tapahtui.
-- Giovanni paimenelta? kysyi rouva.
-- Aivan niin!
-- Mutta Giovannihan on kuollut, virkkoi rouva naurahtaen luontevasti.
-- Niin on, mutta kuka tietää, eikö Giovanni kertonut asiaa eräälle toiselle ennenkuin hän kuoli -- jollekin, joka ei vaikene ja ole niin luotettava kuin minä?
-- Pyh! virkkoi mrs Cavalossi, astui tohtori Colpuksen luo ja suuteli häntä. Jumalan kiitos, ettei kumpikaan meistä ole hempeämielinen.
Tämä kunnioitettava pariskunta, joka liittyi yhteen yhtä paljon rikoksen kuin voimakkaan intohimon kautta, tämä pari, jonka pahuus oli niin kylmää, älykästä ja määrätietoista, seisoi käsikädessä vaitonaisena suunnilleen minuutin verran.
Äkkiä tohtori Colpus hätkähti kuin olisi hän herännyt tietoisuuteen hetken todellisuudesta.
-- Sanon sinulle, Marie, että jos hän kuolee, on kaikki menetetty. Siksi tulin tänne niin pian.
-- Menetetty? toisti mrs Cavalossi synkän näköisenä. Mutta sinähän vakuutit minulle, että paperit olivat selvät.
-- Niin ne ovatkin, jos Forrest jää elämään ja esittää vaatimuksensa. Mutta jos hän kuolee, miten voimme silloin osoittaa yhdenpitäväisyyden, josta kaikki riippuu? Siitä saattaisi syntyä haudan aukaiseminen ja joukko muita vaikeuksia. Se ei käy päinsä. Se olisi liian epämiellyttävää, Marie. Hänen äänestään erottui hieno nuhde. Sinä näytät päättäneen saattaa meidät perikatoon. Etkö muista, että Arthur Forrest varsin selvästi sanoi sinulle pienillä päivällisillämme eräänä iltana, että mitään vaatimuksia ei voitaisi esittää ilman hänen henkilöllistä myötävaikutustaan? Arthur Forrest oli aivan oikeassa siinä.
Mrs Cavalossi istuutui. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ja niin syntyi hiljaisuus. Hänen sydämensä oli vähällä haljeta suuttumuksesta ja harmista.
-- Minä luulin, että hän vain kerskui, mutisi hän.
-- Forrest on mies, joka ei milloinkaan kersku eikä milloinkaan sano mitään ilman varmoja perusteita.
-- Niin, virkkoi rouva, tehtyä ei saa kuitenkaan tekemättömäksi.
-- Sinun olisi pitänyt ymmärtää, että toinen Arthur on paljoa enemmän tiellä. Tohtori hymyili rauhallisesti.
-- Toinen Arthur!
-- Niin.
-- Ah! Tuo pieni sana pujahti mrs Cavalossin huulilta kuin hänelle äkkiä olisi kirkastunut jokin seikka.
Syntyi taasen hiljaisuus.
-- Hän on hauska poika, se toinen Arthur, virkahti hän.
-- Mistä sen tiedät -- oletko tavannut hänet?
-- Hän esittäytyi itse minulle tässä eräänä päivänä. Hän oli ihastuttavan julkea ja poikamainen. Vaan arvelenpa hänessä löytyvän enemmänkin kuin vain julkeutta ja poikamaisuutta. Mutta mitä sinä aiot nyt tehdä? Minun arvoisa vävypoikani on lopussa.
-- Minä menen nyt heti katsomaan vävypoikaasi, vastasi tohtori Colpus ja lähti huoneesta.
-- Se ei kannata, voin vakuuttaa sinulle, virkkoi mrs Cavalossi katkerasti. Ei löydy hiukkaakaan toivoa.
-- Aina on toivoa. Minä pelastan hänet. Niin, aina on toivoa, toisti hän.
-- Ei ainakaan silloin, kun minä olen ollut asiassa osallisensa.
Tohtori aivankuin peräytyi kuullessaan nuo peloittavat sanat, mutta vain hetkeksi.
-- Vie minut hänen luoksensa, sanoi hän. Minä pelastan hänet.
X.
Toinen Arthur.
Arthur Peterson, nuori mies, jonka Forrest oli tavannut boulognelaislaivalla ja joka oli koettanut hakkailla mrs Cavalossia Folkestone Leassilla, istui Radway Grangen pienessä kirjastossa. Maatila sijaitsi laaksoalanteessa. Sen takana kohosi harju, jolta saattoi nähdä selkeinä päivinä niiden Viiden Kaupungin savun ja tulen, joiden kaivoksista ja rautatehtaista vanha Peterson, miljonääri, oli saanut miljoonansa.
Oli iltapuoli ja joulukuinen päivä oli laskemaisillaan. Arthur Peterson istui vanhassa, pähkinäpuisessa nojatuolissa laiskana kuten näytti. Itse asiassa oli hän täydessä työssä harjoitellakseen rikkaana oloa. Hän oli nyt ollut noin pari kuukautta Radway Grangen omistaja ja nimellisesti myöskin isänsä omaisuuden haltija. Hän havaitsi, että oli hyvin mutkikas asia saada niin suuri perintö. Hän oli monta kertaa neuvotellut juriidisen asianajajansa, mr Thrushin kanssa, joka oli myös isän testamentin laatija, mutta tähän mennessä ei niillä neuvotteluilla ollut ollut mitään suurempaa merkitystä. Sekä juristia että hänen asiakastaan olivat häirinneet monet sivuseikat -- keksittyjä sivuseikkoja, joita ei kuitenkaan voinut jättää huomioonottamatta. Nämä sivuseikat olivat kuitenkin viimein tulleet järjestetyiksi ja suuri loppuselvitys piti oikeastaan tapahtua tänään iltapäivällä. Arthur Peterson odotti parastaikaa mr Thrushia, jonka piti tulla Manchesterista.
Hän katsoi kelloaan. Se oli puoli neljä. Juuri silloin astui palvelija sisälle.
-- Mr Thrush on täällä ja sitten minä jättäisin tämän kirjeen.
Peterson otti kirjeen, jonka käsialan hän tunsi, aukaisi sen innostuneesti ja rupesi lukemaan. Kirjeen sisältö oli seuraava:
Lontoo, 15 joulukuuta.
Rakas Arthur!
Kiitän sinua vielä kerran ystävällisestä osanotostasi sairauteni aikana. Se kesti kauan, mutta nyt minä olen viimeinkin todellisesti parantumaan päin. Ihmetellään, sanotaan, että oli suorastaan käsittämätöntä, kun läpäsin. Tuon ihmeen teki vanha Colpus, josta kai olet kuullut puhuttavan ja joka sivumennen sanoen on mennyt naimisiin kunnioitettavan anoppini kanssa. Ja minä olen tietysti hyvin kiitollinen tohtorille. Kirjoitan sanoakseni sinulle, että Sylviane ja minä voimme nyt ottaa vastaan kutsusi. Voit odottaa meitä perjantaina iltapäivällä 18:na, jos ei aika ole sinulle sopimaton. Juna tulee Crewen asemalle puoli viisi iltapäivällä ja me toivomme, että tulet meitä vastaan tai lähetät jonkun toisen. Sylviane on vähän heikko terveydeltään tai ennemminkin alakuloinen. Minun sairauteni on kai ollut liian suuri koetus hänen voimilleen. Hänestä on niin hauska tutustua sinuun. Me tapaamme siis perjantaina.
Ystäväsi Arthur C. Forrest.
J.k. -- Älä levittele miljooniasi liian laveasti. Muista, että minä olen vain tavallinen yksinkertainen ihminen, ja samoin olit sinä itsekin siihen aikaan, kun meistä tuli hyvät ystävät.
S:a.
Peterson hymyili miettivästi lukiessaan kirjeen loppua. Sitten hän huomasi, että palvelija seisoi odottaen.
-- Niinpä tosiaan, virkkoi Peterson. Pyytäkää mr Thrushia tulemaan tänne ylös ja tuokaa sitten tänne pari lamppua ja hiukan teetä.
Ainoa mr Thrushin ulkonaisesti havaittava lakimiehen, etevän Manchesteriläis-asianajajan, merkki oli hänen pieni ruskea asiapaperisalkkunsa, joka tuntui olevan olennainen osa hänestä, kun hän oli matkoilla, muuten hän muistutti maalaisherraa, joka oli vetänyt keuhkoihinsa raikasta ilmaa tarpeeksi. Hän oli puettuna leveälieriseen hattuun, siniseen pukuun ja kaulassa hänellä oli vaalea kaulahuivi. Hänen täyteläiset, sangen leveät kasvonsa olivat sileiksi ajellut. Hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha ja näytti neljäkymmentäviisi- vuotiaalta. Siinä osassa Englantia ei ollut älykkäämpää ja tunnetumpaa asianajajaa.
-- Minulla on täsmällisesti tunti ja kolmeneljännestä aikaa olla täällä, sanoi hän Petersonille, kun hän oli juonut teensä ja puhellut yhtä ja toista. Minun täytyy matkustaa Derbyhyn. Ehkä siirrymme nyt liikeasioihin ja puhumme sitten ilmasta -- jos meillä on aikaa? Hän hymyili hyväntuulisesti.
Peterson nyökäytti. Vaikka hän oli miljoonain herra, näytti Peterson edelleen pojalta pyöreine, sileäksiajeltuine kasvoineen.
-- Te kirjoititte viimeisessä kirjeessänne, että te halusitte tehdä minulle joitakin kysymyksiä. Olen nyt palveluksessanne, sanoi mr Thrush.
-- Niin, aloitti Peterson kurkkuaan kakistellen. Minä haluan tietää tarkalleen, mitä minä omistan, miten suuriarvoista se on ja paljonko se tuottaa. Te annoitte minulle käteisrahaa kolmekymmentäviisituhatta puntaa kaksi kuukautta sitten, mr Thrush. Ehkä teitä huvittaa kuulla, että minä olen hävittänyt suurimman osan tuosta rahamäärästä.
-- Niitä ette ole ainakaan sijoittanut tähän taloon, virkkoi mr Thrush nauraen ja katsoi ympärilleen kolkossa huoneessa.
-- Ei, tämä ei kiinnosta mieltäni tarpeeksi, mutta kuten tiedätte, rakennutan parhaillaan toista.
-- Joka tulee kuluttamaan vielä enemmän rahaa?
-- Aivan niin.
-- Olen kuullut, että rakennustapa on teidän hullutteluanne, virkkoi mr Thrush.
-- Minun hullutteluani?
-- Niin, tai teidän erikoisesti keksimäänne.
-- Kuka sen on sanonut?
-- Eräs minun kirjureistani, joka vietti loma-aikansa Italiassa viime kesänä ja näki teidän istuvan piirrellen taloja Paviassa.
-- Totta on, virkkoi Arthur Peterson ja kuin hieman suuttuneena hän lisäsi: Näyttää siltä, että teenpä minä mitä tahansa, keskustellaan siitä Manchesterissakin. Minulla ei ollut aavistustakaan, että minä olin niin tärkeä henkilö.
Eniten huomiota herätti Arthurissa hänen muuttunut käytöksensä senjälkeen, kun hän oli saanut perintönsä käsiinsä. Hän oli ulkomuodoltaan edelleen poikamainen, mutta tuon tuostakin ilmaantui hänen kasvoilleen väsymys ja närkästys, joka sopi huonosti hänen tavallisesti raikkaille, avoimille kasvoilleen.
-- Ehdottomasti te olette julkinen henkilö, sanoi mr Thrush, ja sellaisena ette voi välttää keskustelua teistä -- minä toivon vaan, että se olisi aina kunnioittavaa ja ystävällistä.
Arthurin innostus arkkitehti- ja rakennusalaan oli kyllä todellista. Häneltä puuttui yleisempiä, merkittävämpiä harrastuksia, mutta arkkitehtuuriin hänellä oli ilmeiset taipumukset. Hän oli, sen jälkeen kuin hänen arvostelukykynsä oli kasvanut, aina kärsinyt siitä, että Radway Grange oli niin ruma, ja hän oli kauan sitten päättänyt rakentaa kauniimman talon paremmalle paikalle. Raisulla pontevuudella, joka ilmaisi sekä hänen luonteensa vahvuutta että heikkoutta, oli hän heti käynyt käsiksi siihen asiaan saavuttuaan maatilalle ja useita kuukausia sitten hän oli keskustellut erään nuoren arkkitehdin kanssa, jota hän luuli hyvin eteväksi.
-- Niin, sanoi Arthur miettivästi, uusi Radway Grange tulee olemaan yksi kreivikunnan kauneimpia herraskartanoita.
-- Hauska kuulla, virkkoi mr Thrush muodollisen kohteliaasti.
-- Mutta kuitenkaan ette usko, että siitä tulee kaunis missään tapauksessa.
-- Kyllä, toivon, että niin käy, mr Peterson, mutta minä en pysty arvostelemaan rakennustaidetta, enkä ole kyllin rohkea lausuakseni minkäänlaisia ennusteluja. Kuulkaahan, mitä aiotte tehdä tälle talolle, joka on niin iso ja tilava?
-- Minä revitän alas tämän kirotun rakennuksen! huudahti Arthur näennäisesti suotta kiivastuen. Se on niin ruma, että sitä katsellessa saattaa sairastua.
-- Teillä on suuret vaatimukset. Matkanne ovat tehneet teistä liian arvostelevan.
-- No, joka tapauksessa aion toimittaa täkäläisille, puheluun halukkaille ihmisille jotain puheen aihetta. Mutta palatakseni kysymykseeni, mr Thrush, miten paljon tulee uuden rakennuksen omistaja saamaan käyttövaroja itselleen?
-- Saatte kuulla, virkkoi mr Thrush ja otti esille erään paperin. Minulla on tässä luettelo omaisuudestanne. Ensiksikin teillä on kuusituhatta osaketta -- kappaleelta sadan punnan arvoiset -- Osakeyhtiö Petersonin kivihiilikaivoksissa ja rautatehtaissa. Ne merkitsevät sadanviidenkymmenentuhannen punnan tuloa vuodessa ja ovat nykyään suunnilleen yhden miljoonan kahdeksansadan tuhannen punnan arvoiset.
-- Ihastuttavaa, virkkoi Peterson lyhyesti.
-- Sen lisäksi on teillä neljänsadantuhannen punnan osakkeet koillisella rautatiellä, jossa yhtiössä te kuulutte suurimpain osakkeenomistajain joukkoon. Siitä tulee kuusitoistatuhatta vuodessa.
-- Hyvä, vastasi Peterson.
-- Sitten teillä on kaksisataakaksikymmentätuhatta viisisataa puntaa valtio-obligationeissa, joka tuottaa kuusituhatta vuodessa.
-- Nyt me tulemme pikkusummiin, huomautti Peterson.
-- Sitten teillä on Viidessä Kaupungissa tontteja kaiken kaikkiaan viidenkymmenenkahdentuhannen arvosta, joiden tuotto on viisituhatta. Teillä on myös talo ja siihen kuuluva kahdentuhannen tynnyrinalan suuruinen maa-alue -- jonka arvo on tuntematon.
-- Sen me jätämme pois laskuista, virkkoi Peterson lakonisesti.
-- Sen lisäksi teillä on joukko arvopapereita, joiden yhteissumma nousee kolmeensataankolmeenkymmeneentuhanteen puntaan, joista tulee yhdeksän tuhatta vuodessa. Ja lopuksi -- Te tahdoitte, että minä hankkisin osaksi käteistä rahaa. Olen tehnyt sen. Loppujen lopuksi on teillä siis kaksisataatuhatta puntaa talletettuna, jotka lisäävät tuloja joutavalla kahdeksallakymmenellä punnalla viikossa.
-- Onko siinä kaikki?
-- On.
-- Ja mikä on loppusumma?
-- Omaisuutenne kokonaisarvo on pyörein luvuin kolme miljoonaa satakaksituhatta viisisataa puntaa.
-- Isäni omaisuus on siis lisääntynyt hänen kuoltuaan?
-- Suurilla omaisuuksilla on ihastuttava ominaisuus kasvaa itsestään. Niin, se on lisääntynyt noin kolmellasadalla tuhannella punnalla. Summa olisi ollut suurempi, jos ei perintövero olisi nykyisin niin korkea.
-- Ja minun nykyiset tuloni?
-- Teidän nykyiset tulonne lähentelevät kahtasataa tuhatta puntaa vuodessa.
-- Kiitos, virkkoi Arthur Peterson. Nyt, mr Thrush, on minulla annettavana teille muutamia yksinkertaisia ohjeita. Te olette minua paljon vanhempi ja te olette minun juriidinen neuvonantajani.
-- Sallikaa minun ensin sanoa, huomautti mr Thrush leikillisesti, että te, mr Peterson, olette minun korkea-arvoisin asiakkaani, minun rikkain asiakkaani. Toiset tulevat minun luokseni, mutta minä tulen teidän luoksenne.
-- Minä otankin sen asian kunnia-asiaksi, vastasi Peterson hymyillen. Te olette, kuten sanoin, vanhempi minua ja minun juriidinen neuvonantajani. Ne ohjeet, jotka aion antaa teille, tulevat ihmetyttämään teitä. Mutta sanon jo etukäteen, että en halua niistä syntyvän mitään neuvotteluja -- olen perustellut päätökseni.
-- En anna minkään hämmästyttää itseäni, virkkoi mr Thrush, olkaa hyvä, jatkakaa!
-? Ohjeeni ovat nämä: teidän täytyy myydä koko omaisuuteni, oli se mitä laatua tahansa, paitsi valtio-obligationit, ja ostaa valtio-obligationeja.
Mr Thrush oli juuri sanonut, että hän ei aikonut antaa minkään ihmetyttää itseään, ja kuitenkin hän havaitsi nyt olevansa sellaisessa sieluntilassa, jota ilman epäilystä saattoi sanoa hämmentymiseksi.
-- Oletteko hullu! huusi hän.
Etevä juristi oli tuskin lausunut nuo sanat, kun hän jo huomasi, että hän oli mennyt yli sopivaisuuden rajojen.
-- Hullu? toisti Arthur Peterson. Vai niin, niinkö ihmiset sanovat? Näytänkö minä hullulta? Onko minussa jotain, josta saattaa päätellä minun olevan mielenvikainen, mr Thrush?
-- Te käsitätte minut väärin, rakas mr Peterson, virkkoi mr Thrush lepytellen. Me juristit olemme liian valmiit katsomaan jokaista tekoa, joka ei pohjaudu liiketottumuksiin, kuin -- niin, kuin hullutusta. Tarkoitin vain sitä. Enkä tietenkään ole niin kiintynyt materiaan, etten voisi ymmärtää, että löytyy muitakin katsantokantoja kuin meidän.
Mr Thrushin käytös oli muuttunut. Olematta vähimmässäkään määrin mielistelevä ilmaisi hänen käytöksensä nuorelle miljonäärille kuitenkin, että vanha asianajaja kunnioitti häntä.