Part 4

-- Niin, lausui tohtori viisaasti hymyillen. Luuletteko te, etten näe vaikutteitanne, nuori mies? Nuori, onneton Arthur Peterson on kasvatettu siinä mielessä, että hän voisi ottaa kerran vastaan suuren, luonnottoman suuren omaisuuden. Teidät on sitä vastoin kasvatettu toisin. Teillä ei ollut ensinkään sellaisia kultaisia tulevaisuuden toiveita silmäinne edessä. Ja sitten eräänä kauniina päivänä saattekin tietää, että tuo rikkaus, josta te olette unelmoinut, ei olekaan hänen, vaan teidän. Te olette hänen ystävänsä, sanoitte, te pidätte hänestä -- hän on ehkä oikeutettu saamaan teidän kiitollisuutenne. Silloin sanotte te suuremmoisella epäitsekkyydellä itsellenne: "Isku olisi liian ankara hänelle. Minä en halua rahoja. En milloinkaan kerro hänelle, että ne kuuluvat minulle!" Siten te olette, mr Forrest, sanonut itsellenne. Minä ihailen teitä sen takia, mutta sellainen menettely ei kuitenkaan ole puolustettavissa. Minun täytyy sitä paitsi sanoa teille, että te ette ole vielä käsittänyt, mitä aiotte tehdä.

-- Miten tiedätte kaiken tämän? kysyi Arthur hievahtamatta.

-- Näen sen selvästi, vastasi tohtori.

-- Sallikaa minun sitten sanoa, herra tohtori, että te erehdytte täydellisesti. Mitkään erikoiset syyt ystävyyteemme eivät ole milloinkaan juolahtaneet mieleenikään. Vaikuttimet menettelyyni ovat paljon syvemmät.

-- Te halveksitte rahaa -- niinkö? Lempeä tohtori puhui melkein pilkallisesti.

-- Kyllä, jos haluatte siten, vastasi Arthur.

Herrat olivat tähän asti vain kahden kesken keskustelleet, mutta nyt ei mrs Cavalossi voinut enää pitempää aikaa vaieta.

-- Jos unohdatkin itsesi, Arthur, virkkoi hän, niin älä kuitenkaan unhoita tytärtäni.

Mrs Cavalossi oli rauhallinen, mutta hän sai ponnistella pysyäkseen rauhallisena.

Arthur katsoi vaimoaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat, muistuttaen kaunista naamiota.

-- Rahoihin nähden, vastasi Arthur, en ole Sylvianelle velvollinen. En ole mennyt naimisiin hänen kanssaan missään väärässä valossa. Sinä tunsit tuloni. Sinä lupasit antaa Sylvianelle yhtä paljon kuin minulla oli. Suostuin siihen. Mitä me teemme enemmällä? Nuo miljoonat -- mitä ne merkitsevät minulle? Minulla on elämänkutsumukseni ja kaikki Euroopan miljoonat eivät voi auttaa minua sen täyttämisessä.

-- Elämänkutsumuksesi? kysyi mrs Cavalossi.

-- Niin, vastasi Arthur.

-- Ja saammeko kunnioittaen tiedustella, mikä se on?

-- Luulen, vastasi Arthur myöntyväisesti, mutta peloittavan rauhallisesti, luulen, että olen useasti puhunut työstäni, joka koskee italialaista taidetta. Useamman kuin yhden kerran olet ollut kyllin ystävällinen kuunnellaksesi lämpimästi esitystäni. Olet innostanut minua jatkamaan, olet sanonut, että tuo työ, jonka minä olen aloittanut, on kyllin arvokas loppuun asti suoritettavaksi ja että siitä tulisi kautta aikojen maailman taide-elämässä säilyvä teos.

-- Niin, virkkoi mrs Cavalossi hieman muuttuneella äänellä, se on kyllä totta, mutta...

-- Niin, se olisi kyllä sopiva elämäntehtävä köyhälle miehelle, puuttui tohtori puheeseen, mutta rikkaan miehen, hyvin rikkaan miehen -- Englannin erään rikkaimman -- täytyy ehdottomasti omaksua itselleen joku laajempi ala, joku ihmiskunnalle suurmerkityksellisempi.

-- Te unohdatte erään asian, herra tohtori, vastasi Arthur.

-- Minkä sitten?

-- Te unohdatte, että minä en ole rikas mies -- minä olen köyhä. Kuten sanoin, menin Sylvianen kanssa naimisiin köyhänä miehenä. Minut on kasvatettu köyhyyteen, olen aina päättänyt pysyä köyhänä ja toivon edelleenkin olevani köyhä, toisin sanoen, jos sitä, jolla on kaikki, mitä hän tarvitsee, voi nimittää köyhäksi.

-- Te ette ole rikas tänä hetkenä, vastasi tohtori, mutta teidänhän tarvitsee vain astua esiin ja pyytää, mikä teille kuuluu.

-- Sitä en tule milloinkaan tekemään.

-- Suo anteeksi, rakas Arthur, lausui mrs Cavalossi, mutta minun täytyy sanoa, että jos sinä aiot käyttäytyä niin omituisesti, katson minä olevani oikeutettu esittämään vaatimukset tuohon rikkauteen nähden sinun nimissäsi tyttäreni tähden.

-- Ei mitään voida tehdä ilman minua, virkkoi Arthur kohteliaasti. Minä tunnen lakia hyvin vähän, mutta tästä olen aivan varma. Sitten hän lisäsi: Se ei ole asia, josta voidaan keskustella, se on jotain, jonka täytyy tuntea -- se on tunteen eikä järjen asia. Ja minä vakuutan, ettei mikään voi saada minua vaatimaan Arthur Petersonilta isäni miljoonia -- ei mikään!

Nuori mies puhui päättävällä, ratkaisevalla äänellä. Hänen sanojaan seuranneen kohtalokkaan hiljaisuuden kestäessä hän katsoi uudelleen vaimoaan. Tällä kertaa kohtasi hän Sylvianen katseen. Tuskin havaittava punastus häivähti yli hänen marmorimaisten kasvojensa. Pitkien, mustien silmäripsiensä takaa katsoi hän arasti äitiään. Hieman huokaisten kumartui hän lähemmäksi miestään ja hyväili pienillä sormillaan hänen kättään, joka oli pöydällä.

Arthur säpsähti. Tuntui kuin tuon yksinkertaisen teon kautta kohtalon peloittava arpanoppa olisi heitetty. Mrs Cavalossi tuijotti jäykkänä nuoria.

-- Tule, Sylviane, virkkoi Arthur ja hypähti seisomaan. Pane takki päällesi. Me kaksi menemme hieman ulos kävelemään.

Päästyään oven ulkopuolelle veti Arthur vaimonsa lähemmäksi itseään pimeässä käytävässä.

-- Sylvie! kuiskasi hän.

Sylviane kiersi hoikat, pitkät käsivartensa kiihkeänä hänen kaulaansa.

Mies ja vaimo kulkivat rantasärkkiä pitkin Rantakadulle ja kääntyivät sitten kiemurtelevalle polulle, joka johti pensaikon kautta aivan veden rajaan asti. Kun he olivat ennättäneet melkein alas, pysähtyi Sylviane erään penkin luona, jonka kaupungin isät ajattelevaisesti olivat asettaneet erääseen pieneen, vihreään kulmaukseen.

He istuutuivat. Oli aivan pimeä. Jyrkkä vuorenseinämä kohosi melkein kohtisuorana heidän ylitseen ja varjosti heitä kuunsäteiltä. Laineet liplattivat rauhallisina, viihdyttävinä vasten rantaa.

-- Arthur, virkkoi Sylviane kuiskaten. Hänen kuiskauksensa muistutti meren hiljaista huminaa.

Arthur puristi hänen pientä kättään, joka loisti valkeana pimeyden halki.

-- Toivoisin voivani sanoa sinulle, miten suuremmoisena sinua pidän! lausui hän ujon ihastuneena.

-- Minä pelkäsin, että pitäisit minua heittiönä, vastasi Arthur onnellisena.

-- Nyt syntyy vaikeuksia! jatkoi Sylviane sitten.

-- Vaikeuksia? Miksi syntyisi vaikeuksia? Mehän huolehdimme itse itsestämme.

-- Mutta niitä syntyy sittenkin, joka tapauksessa, virkkoi Sylviane. Mutta, Arthur, sinun täytyy aina luottaa minuun.

-- Rakkaani, lausui Arthur puoliksi levottomana, puoliksi rauhoittaen, mitä sinä tarkoitat sanoessasi siten? Tietysti luotan aina sinuun. Miksi puhut sellaista?

Mutta Sylviane ei vastannut. Hän suuteli Arthuria ja hänen silmästään putosi kyynel Arthurin poskelle.

VI.

Mrs Cavalossin valloittaminen.

Samaan aikaan istuivat mrs Cavalossi ja tohtori Colpus edelleen ruokasalissa.

Mrs Cavalossi nauroi. Se oli pahaa naurua, josta uhka uumoi, mutta samalla siinä kuitenkin oli jonkinverran pelkoa.

Tohtori katsoi häneen yli ruokapöydän, joka oli vielä katettuna ja upeana. Lempeän, punaisen valon loisteessa tohtorista näytti kuin ei mrs Cavalossi olisi hiukkaakaan muuttunut kuudentoista vuoden aikana. Hänen kauneutensa oli yhtä vastustamaton, yhtä valloittava, yhtä täydellinen kuin ennenkin.

-- Miksi te nauratte? kysyi tohtori.

-- Sylviane tulee nyhtämään hänestä nuo aatteet, vastasi mrs Cavalossi.

-- Luuletteko?

-- Hän voi menetellä miehensä kanssa, miten vain haluaa, virkahti mrs Cavalossi huolettomasti.

-- Mutta otaksukaapa, että Sylviane on rakastunut mieheensä?

-- Sylviane rakastunut tuohon poikaan! Tuskinpa!

-- Mutta Sylvianehan on vain nuori tyttö.

-- Suokaa anteeksi, Sylviane on nainen. Hän on minun tyttäreni ja minun oppilaani -- hän tietää, mitä hän tekee. Hän tietää tarkoin, mitä pitää tehdä. Mies jumaloi häntä. Sylviane tulee käyttämään korttejaan oikein. Me voimme olla levolliset hänen hulluista aatteistaan huolimatta.

-- Oletteko antanut ohjeita Sylvianelle?

-- Sen tein puoli vuotta sitten ennenkuin Sylviane oli nähnyt Forrestia eikä minulla ole ollut mitään syytä muuttaa niitä. Kun on niin kaunis kuin Sylviane, täytyy ohjeiden -- vieläpä niinkin tärkeässä hankkeessa kuin tämä on -- olla hyvin yksinkertaiset. Miehet ovat sellaisia lapsia.

-- Mutta otaksukaapa, ettei hän tottele teitä?

Mrs Cavalossi nauroi taasen.

-- Se on mahdotonta, hymähti hän varmana.

-? Varoitan teitä joka tapauksessa, virkkoi tohtori vakavana. Hän muuttuu tottelemattomaksi teitä kohtaan.

-- Siihen ei hän pysty, vakuutti mrs Cavalossi. Hänen äänessään vivahti hieno kerskunta.

-- Kun nainen rakastaa, pystyy hän mihin tahansa.

-- Nyt te puhutte taas tuossa äänilajissa. Minähän sanoin teille, että sellainen olisi mahdotonta. Aivan yksinkertaisesti: Sylviane ei voisi rakastaa häntä.

-- Miksi ei?

-- Minä aivan yksinkertaisesti tiedän sen -- siinä kaikki.

-- Mitä te tiedätte rakkaudesta? kysyi tohtori hieman katkerasti. Muistakaa, että minulla on ollut tilaisuus olla tuttavanne jo monta vuotta.

-- Aivan liian monta.

-- Te olette sanonut ennenkin jotain saman tapaista, lausui tohtori. Älkää toistako samoja asioita -- teidän laisenne naisen ei kannata siten menetellä. Kysyn teiltä, mitä tiedätte te rakkaudesta?

-- Ehkä enemmän kuin te luulette. Naisellinen luonne ilmeni lyhyen silmänräpäyksen aikana hänen äänessään.

-- Te rakastatte siis minua? virkkoi tohtori salamannopeasti.

Mrs Cavalossi katseli pöytäliinaa. Tohtori oli lukenut hänen ajatuksensa, mutta mrs Cavalossi ei voinut myöntää tohtorin päätelmää oikeaksi.

-- Tehkää minulle se palvelus, että pysytte asiassa, virkkoi hän ulkonaisesti ihmeteltävän rauhallisena. Me keskustelimme siitä, rakastaako Sylviane vai ei Arthur Forrestia.

-- Hän rakastaa.

-- Mahdotonta.

-- Te ette huomannut Sylvianen katsetta, kun mr Forrest pyysi häntä ulos kävelemään. Se oli sellainen katse, jollaista ei ainoakaan nainen voi silmiinsä saada ilman todellista tunnetta -- minä olen nähnyt samanlaisen ilmeen teidän silmissänne, Marie.

-- Vaikka hän rakastaisikin häntä, -- mrs Cavalossi pysyi itsepäisesti päätelmässään -- menettelisi hän ohjeitteni mukaisesti. Miksi ei hän tekisi siten? Sylviane on olento, joka on luotu elämään rikkaudessa ja ylellisyydessä. Suunnattomain rikkauksien ainoa kaunistus on, että ne tuottavat nautintoja ja iloa naisille sellaisille kuin on Sylviane. Hän ottaa kyllä hallitakseen tuon suuren rikkauden omasta puolestaan.

-- Todisteenne on kyllä sekä sattuva että filosoofinen, hymyili tohtori, ainakin jossakin määrin. Suuren rikkauden todellinen tarkoitus on huolehtia kauniitten ja ihastuttavien naisten kalliista elämäntavoista -- se on perustelu, jota täytyy levittää. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että Sylviane ei enää välitä rikkaudesta.

-- Miksi sanotte niin?

-- Hän välittää sen sijaan miehestään. Rikkaus ei tulevaisuudessa tule merkitsemään hänelle mitään. Minä voisin lyödä kymmenen puntaa vetoa siitä, että he tällä hetkellä istuvat ja kuhertelevat jossain rannalla. Sylviane pitää miehensä menettelyä Petersonin omaisuuteen nähden suurena uhrautuvaisuutena. Hän ihailee häntä siksi ja katsoo häneen kuin sankariin. Arthur voisi kietoa hänet pikkusormensa ympärille.

-- Arthur! Joutavaa!

-- Se ei ole joutavaa, se on syvällistä viisautta ja te olette minulle kiitollisuuden velassa.

Mrs Cavalossi supisti suutaan. Tohtori näytti todellakin muuttuvan typeräksi.

-- Mutta meidän kiltti Arthurimme on niin -- niin kuivakiskoinen. Vaikka minä olen vain hänen anoppinsa, saisin hänet varmasti järkiinsä, jos saisin keskustella hänen kanssaan kahden kesken tunninkaan ajan.

-- Teidän mielestänne mr Forrest on typerä?

-- Hän voi kyllä olla suuri asiantuntija, kun madonnat ja pyhimykset ovat kyseessä, mutta kun tulee kysymykseen joku muu --

-- Marie, katkaisi tohtori hymyillen siten kuin mies hymyilee vain kauniille naiselle, vain teidän kauneutenne takia saattaa antaa anteeksi lyhytnäköisyytenne. Miten voidaan puhua naisellisesta älykkyydestä? Minä en ole milloinkaan nähnyt sellaista. Se on vain satua. Kuulkaahan nyt, te jumaloitava olento! En ole vielä päässyt perille Arthur Forrestin todellisista syistä tässä asiassa, mutta voin sanoa teille, että ette te eikä Sylviane myöskään -- vaikka hän haluaisikin sen tehdä -- voi saada häntä muuttamaan päätöstään. Ettekö ole nähnyt hänen leukaansa? Miehet, joilla on sellainen leuka, eivät antaudu milloinkaan. Siksi, että hän on hiukan kömpelö, että hän ei puhu eikä kuhertele alituisesti, ettei hän ole aina puettu viimeisen muodin mukaisesti -- kuten minä -- luulette te, että hän on aivan ymmärtämätön ja ettei hänellä ole omaa tahtoa. Teitä on harvoin niin täydellisesti petetty.

Mrs Cavalossi vapisi kärsimättömänä.

-- Te olette aina ollut ylvästelijä, rakas ystäväni, lausui mrs Cavalossi, ja nyt te koetatte ylvästellä minulle. Mahtavine ilmeinenne kuulutte te juuri yhteen mieslajiin. Hyvä on, te huvitatte minua -- siinä kaikki. Aion pelata oman pelini loppuun ja jos menetän sen, voitte te sitten yrittää.

-- Nyt on kyseessä vain yksi peli, vastasi tohtori rauhallisesti, ja se on teidän ja minun yhdistetty pelimme. Jos te pelaatte sitä ja häviätte, on kaikki kadotettu. Ei, Marie, minä pelaan tämän pelin. Minä olen sen keksinyt.

-- Oletteko te keksinyt sen?

-- Kyllä, sillä kuka huomasi ensiksi tuon omituisen Petersonin perhesalaisuuden kaikki yksityiskohdat? Kuka ensiksi huomasi, mitä mahdollisuuksia kätkeytyi Sylvianeen? Kuka ensiksi keksi sen suunnitelman, joka Sylvianen avulla tekisi teistä ei ainoastaan kauneimman, vaan myös rikkaimman naisen Euroopassa -- tekö vai minä?

-- Niin, luonnollisesti te ensiksi tulitte asiaa ajatelleeksi.

-- Hyvä, lausui tohtori.

-- Te sanoitte myös, että suunnitelma oli virheetön -- että sen täytyi onnistua.

-- Kyllä. Mutta en ollut ottanut huomioon Arthur Forrestin harvinaista luonnetta enkä hänen ihmeellistä käsitystään rahoista. Kuitenkin toistan nyt, että sen täytyy onnistua -- se tahtoo sanoa, jos jatkuvasti saan pitää ohjauksen käsissäni. Mutta ainoastaan minä voin saada sen onnistumaan. Se on ollut alusta asti rohkea yritys ja nyt sen täytyy muuttua vieläkin rohkeammaksi. Tunnetko olevasi kyllin pätevä tähän, Marie?

-. Olenko minä milloinkaan pelännyt? kysyi mrs Cavalossi kylmästi.

-- Ollakseni oikeudenmukainen teitä kohtaan, vastasi tohtori, myönnän, että pelkuri ette ole ollut ja kuitenkin meillä täytyisi -- kuten sanoin -- olla vielä enemmän rohkeutta.

-- Te kuvailette vaikeuksia olevan enemmän kuin niitä todellisuudessa on, ystäväiseni.

-- Vaikeuksia ei voi liioitella. Ne ovat salassa. Ainoastaan teidän kauneutenne ja minun älykkäisyyteni yhdistettyinä voivat ne voittaa.

Hän puhui vakavalla äänellä ja näytti siltä kuin hän viimein olisi saanut mrs Cavalossin vakuutetuksi siitä, että heidän yhteinen tiensä oli epätasaisempi kuin rouva oli luullut.

-- Aloitetaan sitten, virkahti mrs Cavalossi.

-- Kaikkein ensimmäiseksi sanon teille, mitä teidän lähinnä tulee tehdä, jatkoi tohtori rykäistyään pari kertaa hermostuneesti. On tärkeätä, että me olemme alituisesti yhdessä, Marie. Te ette voi tehdä mitään ilman minua ja minä olen voimaton ilman teitä. Pelastaaksemme tilanteen ja tasoittaaksemme tien täytyy teidän -- täytyy meidän mennä keskenämme naimisiin.

Mrs Cavalossi katsoi häneen.

-- Käytätte väärin hyvyyttäni, lausui hän melkein vavisten.

-- Miten niin?

Tohtori nousi ja asettui seisomaan etäämmäksi uunin eteen.

-- Ottamalla taasen tuon asian puheeksi. Ettekö näe, ettekö ole kyllin viisas ymmärtääksenne, että meidän suhteemme ei ole muuta kuin vain liikemiessuhde? Minä suvaitsen teitä, koska te olette hyödyllinen minulle -- en minkään muun vuoksi. Miksi pakotatte minut puhumaan niin selvää kieltä?

-- Suloinen ystäväni, vastasi tohtori, minä ehdotan, että meistä tulisi mies ja vaimo tämän suunnitelmamme takia. Se ei ole kai erikoisen harvinaista? Folkestonessa on tänä iltana kymmenentuhatta henkeä, jotka ovat menneet naimisiin ja suvaitsevat toisiaan täydellisesti vain liikemieskannalta katsottuna.

-- Minä vihaan teitä.

-- Älkää toistako sitä valhetta, lausui tohtori. Olen jo varoittanut teitä samasta asiasta. Te ette vihaa minua: te rakastatte minua. Voin selvästi nähdä sielunne syvyyksiin, Marie. Vain erästä asiaa en voi käsittää, nimittäin, miksi käyttäydytte siten kuin ette pitäisi Colpuksestanne.

Hän astui mrs Cavalossin luo ja hyväili järkähtämättömän levollisesti hänen hiuksiaan.

-- Katsokaa minuun!

Mrs Cavalossi katsoi ylös.

-- Mistä tiedätte, että rakastan teitä? kysyi hän tohtorilta matalalla äänellä.

-- Samojen merkkien perusteella kuin tiesin senkin, että Sylviane rakastaa Arthur Forrestia.

Kun hän oli sanonut tuon, astui hän ikkunan ääreen ja istuutui eräälle tuolille. Mrs Cavalossin katse ei siirtynyt hänestä.

-- Te tiedätte, että minä rakastan teitä mielettömästi, jatkoi tohtori hymyillen.

Mrs Cavalossi liikahti kärsimättömästi.

-- Miksi meidän täytyy alituisesti olla toistemme seurassa? kysyi hän.

-- Miten uskaltaisin jättää teidät yksin, enkelini? Oletteko jo unohtanut teatterimaisen esiintymisenne tänään päivällisen aikana? Minä vapisen ajatellessani, mitä olisi saattanut tapahtua, jos en olisi ollut täällä ja vain pelkällä läsnäolollani luonut diplomaattista rauhaa. Tuo kiusallinen tilanne olisi saattanut päättyä avoimeen tunnustukseen.

-- Ja jos olisi tapahtunut siten?

-- Silloin meidän olisi täytynyt taasen aloittaa alusta. Sitäpaitsi se olisi ollut epätaiteellista, neuvokkuudellemme arvotonta.

-- Te olette ainoa mies, jota olen milloinkaan pelännyt, kuiskasi mrs Cavalossi. Hän näytti kesytetyltä puumalta ja ihmeellisintä oli, ettei tohtori Colpus näyttänyt tehneen mitään muuta kuin korkeintaan antaneen henkisen voimannäytteen. Hän oli vain hivellyt hänen hiuksiaan.

-- Minä tiedän sen, vastasi hän. Syntyi pitkä, hyvin pitkä hiljaisuus, josta erottui vain mrs Cavalossin hiljainen, tasainen hengitys.

-- Pyh, sanoi hän äkkiä, menkää sitten kanssani naimisiin, jos haluatte. Kuten äsken sanoitte, on teillä ollut tilaisuus olla tuttavani monta vuotta ja sen perusteella teidän pitäisi tietää jotain niistä vaaroista, joihin antaudutte, kun tarjoatte minulle kättänne.

-- Sinä suostut, Marie?

-- Suostun.

-- Tule tänne ja suutele minua, sanoi tohtori välinpitämättömästi.

Merkillistä sanoa: mrs Cavalossi totteli tohtoria kuin orjatar.

-- Istuudu viereeni, rakkaani, virkkoi tohtori sitten. Ja he istuutuivat yhdessä leposohvalle.

Mrs Cavalossi tarttui tohtorin käteen.

-- Frank, kuiskasi hän ja hymyili.

-- Sano se vielä kerran, käski tohtori. Minä pidän siitä.

-- Frank! kuiskasi hän toistamiseen.

Se oli kummallista, outoa, vastahakoista lemmenleikkiä -- mutta se oli lemmenleikkiä.

-- Kuten sinä olet aina rakastanut minua, puhui tohtori, samoin olen minä aina rakastanut sinua. Mutta minä rakastin sinua paljon enemmän miehesi kuoleman jälkeen kuin sitä ennen.

-- Miksi? kysyi mrs Cavalossi melkein äänettömästi.

-- Koska aivan varmasti tiedän, että sinä oikeastaan surmasit hänet, Marie. Sinulla on rohkeutta, eikä naisessa ole mitään, mitä ihailisin enemmän. -- Ei, ei, en pelkää vähääkään, että sinä lyhennät minun elämäni. Suutele minua vielä kerran!

Mrs Cavalossi huokasi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Näytti aivan siltä kuin hän olisi muuttunut täysin voimattomaksi.

-- Minä vihasin sinua, koska arvasin sinun tietävän syyn mieheni kuolemaan, etkä sinä kuitenkaan välittänyt siitä sen enempää, änkytti hän. Voi, minä pelkään suorastaan sinua. Sitten hän sulki silmänsä. Tohtori rauhoitti häntä.

Niin, se oli kummallista lemmenkuhertelua.

-- Mikä on seuraava askel? kysyi mrs Cavalossi. Olemme päässeet siitä yksimielisyyteen, että saadaksemme Arthur Forrestin taipumaan meidän täytyy mennä naimisiin. Sano nyt minulle seuraava askel.

-- En tänä iltana, vastasi tohtori lempeästi. Minä matkustan huomenna -- aamupäivällä -- takaisin Lontooseen ja minun täytyy nukkua hyvin yöllä. Minä en ajattele milloinkaan aamuisin -- en milloinkaan hyvän päivällisen jälkeen, enkä milloinkaan sen jälkeen, kun kaunis nainen on suostunut menemään kanssani naimisiin.

He nauroivat molemmat kuin kaksi lasta.

VII.

Mrs Cavalossi ja Sylviane.

-- Kuulehan, virkkoi tohtori Colpus ja kumartui alas ensi luokan vaunun ikkunasta mrs Cavalossia kohti, miten paljon sinulla on vielä rahaa jäljellä?

Lontoon-junan piti juuri lähteä. He olivat syöneet aamiaista yhdessä, sitten he olivat lähteneet asemalle ja keskustelleet ahkerasti tunnin ja neljänneksen ajan. Ulkonaisesti katsottuna olivat kumpikin ihmissuvun oivallisia edustajia. Tohtori Colpus oli yhtä joustava kuin mies parhaassa iässään. Mrs Cavalossin vyötäiset ja kaula olivat kuin nuoren tytön ja hän oli aina terve kuin kasakka.

-- Miten paljon sinulla on jäljellä? toisti tohtori. Mrs Cavalossin otsalle ilmestyi hetkeksi varjo.

-- No, koko paljon, vastasi hän hetken vaitiolon jälkeen.

-- Onko sinulla viisituhatta?

-- Ei.

-- Kolmetuhatta?

-- Kyllä, vähän enemmänkin.

-- Tarkastelkaamme asioita sellaisina kuin ne esiintyvät. Sinä sanoit minulle tässä eräänä päivänä -- muistaakseni -- että sinä laskit menosi sadaksi punnaksi viikossa?

Rouva nyökkäsi.

-- Kyllä, suunnilleen sen verran.

-- Se on neljätoista puntaa päivässä.

-- Niinkö? Minä olen niin huono laskemaan päässä.

-- Se on koko suuri summa, jatkoi tohtori.

-- Sinähän tiedät, miten kallista hotellissa on.

-- Kyllä, tunnen kyllä hieman hotellielämää ja luulen, että voisin asua jossakin hotellissa maksaen pari puntaa päivässä tai vieläpä kolmekymmentä shillinkiä.

-- Minulla on myös Sims ja Adela. Älä unohda näitä tärkeitä henkilöitä.

-- He eivät riitä selvittämään kahden ja neljäntoista erotusta.

-- Niin no, täytyyhän myös pukeutua, vastasi mrs Cavalossi. Täällä ei minulla ole langanpätkääkään päälleni pistettäväksi.

-- Ehkei langanpätkää, virkahti tohtori leikillinen hymy huulillaan, mutta syvä vakavuus äänessään, ehkei langanpätkää, mutta silkkipuku, jonka on täytynyt maksaa yhtä monta puntaa kuin kuukaudessa on päiviä.

-- Entä sitten? sanoi mrs Cavalossi kiusoitellen.

-- Sanohan minulle, uudisti tohtori, miten paljon kulutat verhotaksesi tuon kauniin vartalon, salataksesi tuon voittamattoman ihanuutesi maailman silmiltä?

-- En tiedä.

-- Tahdon, että teet laskelman. Etkö voi?

-- Mitä hyödyttää tehdä laskelmia? virkkoi mrs Cavalossi ja laski kätensä tohtorin kädelle, jolla hän nojasi vasten vaununikkunaa. Tohtori katsoi hänen pientä kättään tai pikemminkin hienoa, uutta hansikasta, joka sen peitti.

-- Miten kallisarvoiset hansikkaat! huokasi hän. Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä: -- Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä, Marie. Elämä on kyllin vakavaa. Jos sinä kulutat sata puntaa viikossa ja sinulla on vain kolmetuhatta puntaa...

-- Oh, miten inhoittava olet, Frank! katkaisi mrs Cavalossi tohtorin puheen samalla hyväillen taasen hänen kättään.

-- ... niin merkitsee se, että sinulla on liikuntoväline kolmeksikymmeneksi viikoksi, virkkoi tohtori rauhallisesti kuin ei olisi huomannut mrs Cavalossin menettelyä. Kolmekymmentä viikkoa kuluu pian. Etkö voisi vähän supistaa menojasi?

-- Mahdotonta, vastasi hän ja pudisti vilkkaasti päätään. Meillähän on silti niin äärettömän hyvää aikaa --

-- Marie, keskeytti tohtori hänen puheensa, sinä olet taivaallinen, mutta sinä olet pieni ajattelematon hupakko ja pahinta on, että sinä luulet olevasi äärettömän älykäs. Sinä tulet saattamaan meidät molemmat perikatoon tuollaisella elämälläsi. Kuule nyt mitä sanon ja supista menojasi. Sanon vielä kerran, että kolmekymmentä viikkoa ei ole pitkä aika.

-- Se on tavattoman pitkä aika, lausui mrs Cavalossi uudelleen papukaijan itsepäisyydellä ja kyyhkysen lempeydellä.

-- Nyt suutun pian sinulle, vastasi tohtori.

-- Muista, että emme ole vielä naimisissa, rakas ystäväni, huomautti rouva, ja että minä voin vielä muuttaa päätöstäni.

Tohtori huomasi, ettei hän halunnut olla ymmärtäväinen.