Part 1

language: Finnish

KULLAN VOIMA

Romaani

Kirj.

ARNOLD BENNETT

Suomennos

Helsingissä, Carl Geislerin kustannustoimisto, 1927.

SISÄLLYS:

I. Ihastuttava Cavalossi. II. Sylviane ummistaa silmänsä kerran. III. Mr Sims saapuu. IV. Arthur ei erikoisemmin hämmästy. V. Tohtori selvittää turhaan, mitä miljoona merkitsee. VI. Cavalossin valloittaminen. VII. Mrs Cavalossi ja Sylviane. VIII. Viikatemies kutsutaan. IX. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. X. Toinen Arthur. XI. Seikkailurikas matka. XII. Sims havaitsee oven olevan tukossa. XIII. Sims antautuu XIV. Aviopuolisoiden kesken. XV. Sataa kultaa.

I.

Ihastuttava mrs Cavalossi.

Hän istui sievässä yksityishuoneessaan hotelli Cecilissä. Suoraan häntä vastapäätä oli iso ikkuna, josta avautui näköala yli The Embankmentin, Themsin, siltojen ja josta voi tarkastella vilkasta näytelmää virralla ja maalla. Aurinko oli korkealla taivaalla ja ilma oli kesäistä. The Embankmentiä reunustavat puut olivat täydessä lehdessä, käytävien vierillä hehkuivat pelargoniat tulipunassa, ohikiitävien vaunujen auringonvarjostinkatokset loistivat, suuret harmaat jokialukset tekivät kulkuvuorojaan Hampton Courtiin täynnään naurua ja valkeita puseroita, vesi näytti yhtä siniseltä kuin taivaskin: koko maailma hymyili.

Paitsi mrs Cavalossi, joka selvästikin oli levoton ja hermostunut.

Ja kuitenkin hän oli vielä verrattain nuori ja silminnähtävästi rikas ja hänen kauneutensa oli huomiotaherättävä, häikäisevä, kiistämätön. Ensi silmäyksellä olisi häntä saattanut luulla kaksikymmentäviisi- tai kaksikymmentäkuusi-vuotiaaksi, mutta lähemmin tarkastellessa saattoi hänen suunsa ympärillä olevista, päättäväisyyttä ilmaisevista juonteista, hänen silmissään vivahtavasta salaperäisyydestä ja hänen suhtautumisestaan täydellä tuntemuksella yleisiin asioihin tulla siihen lopputulokseen, että hän oli ehkä vanhempi. Todellisesti hän oli kolmenkymmenenneljän vuoden vanha ja oli ollut leskenä seitsemäntoista vuotta. Hän oli erikoinen, arvoituksellinen nainen ja erikoisinta, arvoituksellisinta hänessä oli se, ettei hän ollut mennyt naimisiin näiden vuosien kuluessa. Tuntui uskomattomalta, ettei hän ennemmin tai myöhemmin olisi langennut niihin houkutteleviin tarjouksiin, joita -- niin ainakin olisi luullut -- oli täytynyt tulla niin kauniin naisen osaksi. Sitten katse ehkä pysähtyi pitkille, kapeille kasvoille -- hän ei ollut tumma eikä vaalea, vaan jotain siltä väliltä -- helmimäisiin, vaaleanruskeisiin silmiin, kreikkalaisen nenän ihastuttavaan kaarevuuteen, harvinaisen kauniiseen, kiinteään suuhun punaisine, hieman ohuine, yhteenpuristettuine huulineen, leukaan ihastuttavan hienoine syvennyksineen, pyöristyneisiin rusoposkiin, joilla ei ollut ihomaalin tuntua, korkeaan, valkeaan otsaan, pieniin, puoliksi peitettyihin korviin -- kaikkea tätä ihaili ja katseli nautinnolla, mutta tunsi samassa aivankuin pelkoa ja kauhua tuon syvän, onnettomuutta ennustavan katseen edessä, joka tuon tuostakin välähti noissa vaaleanruskeissa silmissä; ja epäämättömästi olisi vakuuttanut itselleen, että se mies, joka olisi uskaltanut kosia mrs Cavalossia, olisi ollut hyvin rohkea, hyvin hurjapäinen.

Hän nousi äkkiä seisomaan ja kulki pari kertaa edes takaisin lattian poikki. Hän oli puettu valkeaan, liinaiseen kävelypukuun; päässään hänellä oli valkea hattu, jonka alla hänen ruskea tukkansa aaltoili kevyesti. Kaikki oli äärimmäisen yksinkertaista ja kuitenkin oli tuo puku ja tukkalaite hienoin ja miellyttävin mitä ajatella saattaa. Hän palasi takaisin ikkunan ääreen, tuijotti laajaa näytelmää ulkona -- mutta ei nähnyt sitä -- ja painoi sitten äkkiä sähkönappulaa.

Kamarineitsyt astui sisään edessään tavanmukainen musta esiliina.

-- Paljonko kello on, Adela? Tämä on pysähtynyt.

-- Täsmälleen viittätoista yli yhdeksän.

-- Eikö tohtori Colpus ole tullut?

-- Ei, ei vielä.

-- Sanokaa Simsille, -- mrs Cavalossi puri huultaan -- että hän menee alas eteishalliin ja odottaa tohtoria sekä tuo hänet tänne heti, kun hän saapuu. Antakaa sitten minulle käsineeni ja se auringonvarjo, jonka sain eilen kotiin Doucetsista. Menkää senjälkeen ja pyytäkää mrs Drewiä pysymään huoneessaan siihen asti, kunnes minä lähetän kutsumaan hänet.

-- Kyllä, rouva. Adela poistui.

Mutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua hänen jälkeensä, kun se taasen avautui ja hän astui sisälle ilmoittaen:

-- Tohtori Colpus.

Vastatullut oli kookas, solakka, vilkas, hiukan yli keski-iän oleva mies. Hänen tukkansa ja pitkät viiksensä olivat harmaat. Hänellä oli päällään moitteeton, harmaa matkapuku, saman värinen kuin viiksetkin. Hän näytti olevan hyvin hengästynyt.

Mrs Cavalossi astui hänen luoksensa suopea hymy huulillaan ja puristi hänen kättään.

-- Minä soitan, kun haluan jotain, sanoi hän kamarineitsyelle ja Adela lähti. Niin pian kuin mrs Cavalossi ja vastatullut jäivät kahdenkesken, muuttui edellisen kasvojen ilme.

-- Te sanoitte olevanne täällä kello yhdeksältä, sanoi hän vakavasti. Oletteko unohtanut, että Arthur Forrest tulee kahdenkymmenen minuutin kuluttua?

-- Juna myöhästyi. Se oli myöhässä jo silloin, kun se lähti Edingburghistä ja myöhästyminen lisääntyi yhä enemmän ja enemmän yön kuluessa.

-- Juna! huudahti mrs Cavalossi purevasti aivankuin tohtori Colpus olisi voinut määritellä junien kulut.

-- Niin, juna, vastasi tohtori ja näytti kauniita hampaitaan hymyillessään kylmän huolettomasti. Luulitteko, että minä voisin määrätä skottilaisen pikajunan lähtemisajat?

Mrs Cavalossi pyysi hiljaisuutta kädenliikkeellä.

-- Noo-o? huudahti hän kärsimättömästi. Onko asia selvä?

-- Aivan selvä.

-- Onko teillä todisteasiapaperi?

-- Kyllä.

-- Ja vihkimis- ja kastetodistukset?

-- Kyllä.

-- Ja oletteko aivan varma siitä, ettei ole kyseessä minkäänlainen erehdys?

-- Olin aivan varma siitä jo puoli vuotta sitten, teidän armonne. Ennenkuin matkustin, sanoin teille, että mielestäni matka oli aivan turha. Mutta naisten tapaan te päätitte -- luonnollisestikin viimeisessä silmänräpäyksessä -- että sen täytyi tapahtua ja siksi se tapahtui. Olen teidän nöyrin palvelijanne, sangen nälkäinen ja välttämättömästi unen tarpeessa.

-- Te olette korvaamaton, mutisi mrs Cavalossi ja laski valkean kätensä vanhan miehen käsivarrelle. Tehän näytätte niin pirteältä kuin nuori poika.

Mrs Cavalossi hymyili taasen.

-- Pukeutumisosasto junassa oli ihastuttava, vastasi tohtori, ja tehän tiedätte, että elämäni kiihoite on olla nuori keikari. Mutta sehän on totta, eräästä asiasta minun täytyy vielä puhua teille. Forrest tulee kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoitte. Siis meillä on aikaa sitä asiaa varten kaksikymmentä minuuttia.

-- Mitä asiaa varten?

-- Saatte kuulla. Mehän olemme sopineet siten, että minä saan satatuhatta, jos tämä yritys onnistuu.

-- Jos se onnistuu? toisti mrs Cavalossi pannen ihmettelevän äänenpainon lauseen ensimmäiselle sanalle. Jos se onnistuu? Eikö se ole sitten onnistunut?

-- Ei, virkkoi tohtori Colpus, se ei ole vielä onnistunut.

-- Te ehkä otaksutte, sanoi mrs Cavalossi pilkallisesti, että meidän nuori ystävämme voi saada halvauksen kadulla tai joutua johonkin muuhun miellyttävään onnettomuuteen?

-- En, enhän toki, minä toivon nuoren ystävämme nauttivan tavallisesta terveydestään, hymyili tohtori ja vaikeni. Sitten hän jatkoi, hänen kasvojensa ilmeen käydessä kovaksi, totiseksi ja onnettomuuttaennuatavaksi: -- Siksi kunnes --

-- Toivon nuoren ystävämme nauttivan tavallisesta terveydestään siksi kunnes --

Tohtori hillitsi taasen itsensä. Hänen katseensa kohtasi kauniin mrs Cavalossin katseen. He katsoivat pitkän aikaa salaperäisellä yhteisymmärryksellä toisiaan, eikä se ollut naisen katse, joka ensiksi painui.

-- Siksi kunnes hän lakkaa nauttimasta tavallisesta terveydestään, jatkoi mrs Cavalossi olematta millänsäkään asiasta.

-- Aivan niin, sanoi Colpus. Ja sallikaa minun lisätä, te kallis ja jumaloitava olento, että te olette kylmäverisin ihminen, minkä minä olen ollut tilaisuudessa tapaamaan.

-- Älkää nyt olko niin tyhmä, vastasi mrs Cavalossi. Te siis myönnätte, että asia on onnistunut?

-- Myönnän, että siten tulee todennäköisesti käymään. Mutta otaksukaapa aivan vain lystiksenne, että --. Hän epäröi.

-- Mitä sitten? kysäisi rouva ja oli -- ihastuttavaan tapaansa -- olevinaan loukkaantunut.

-- Oh, eipä mitään, vastasi tohtori. Olkaamme iloisia ja optimistisia tänä tärkeänä ja kauniina aamuna. Oletetaan, että kaikki onnistuu hyvin. Laulakaamme morsiusmarssi. Mutta ennenkuin laulamme morsiusmarssin nuorelle ystävällemme, täytyy minun puhua siitä seikasta, josta aloin. Me olemme, kuten sanottu, päättäneet, että tulen saamaan satatuhatta.

-- Kyllä, virkahti mrs Cavalossi.

-- Toivon voivani muuttaa sen päätöksen.

-- Muuttaa sen, parahin Colpus?

-- Aivan niin. Minä haluan viisisataatuhatta.

-- Viisisa --

He katsoivat toisiinsa hiljaisuuden vallitessa toisen kerran tänä aamuna, mutta nyt tuo katse sisälsi voimankoetuksen, se ei ollut enää yhteisymmärrystä.

-- Toisilla sanoilla, lausahti tohtori Colpus huolettomasti, puoli miljoonaa.

-- Olen pahoillani, jos teille on sattunut laskuvirhe, vastasi mrs Cavalossi merkillinen välähdys vaaleanruskeissa silmissään, mutta teidän kai täytyy kuitenkin myöntää, että satatuhatta on kylliksi -- puoli miljoonaahan olisi suorastaan mahdotonta.

-- Teidän armonne, minä pidän tänään mahdottomuuksista.

-- Puoli miljoonaa, jatkoi mrs Cavalossi kuin ei vanha narri olisi sanonut mitään, on enemmän kuin minkä arvoinen te olette.

-- Te saisitte silloin tasan kaksi miljoonaa, sanoi Colpus. Ja kun kaikki ympäri käy, ei ole kai ollut niin helppoa tulla toimeen ilman minua.

-- Te olette taidokas ja turhia uskomaton mies, virkkoi mrs Cavalossi rauhallisesti. Menen vieläkin pidemmälle ja myönnän, että te olette äärimmäisen taitava mies. Mutta tässä maassa löytyy useita tuhansia taitavia ja eteviä miehiä, kun sitä vastoin tuskin löytyy kuin vain yksi nainen, joka on niin kaunis kuin Sylviane, ja tuskin montakaan niin kaunista kuin minä. Meidän ihastuttava suunnitelmamme on tarvinnut toteuttamisekseen apua taitavalta, ymmärtäväiseltä mieheltä, mutta pääasiassa kuitenkin naiselliselta kauneudelta, parahin tohtori. Siksi --

-- Siksi minun täytyy tyytyä sataantuhanteen. Niinikö tarkoitatte?

-- Niin. Summa, jonka te alkujaan pyysitte.

-- Naisellista logiikkaa! Mutta minä pyydän joka takauksessa enemmän. Se, mitä -- hm -- vielä on tehtävä, osuu minun kohdalleni ja minä tulen päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, mikä vaara siihen liittyy.

-- Pyh! hymähti rouva. Tehän hoiditte sen asian niin hyvin ensimmäisellä kerralla.

-- Silloin oli vähemmän kyseessä. Aivoni olivat silloin kylmemmät, käteni varmempi. Ja mies vanhempi, paljon vanhempi.

-- Ette kai aio hermostua?

-- Näytänkö hermostuneelta? Minä vaan arvioin sen vaaran, johon antaudun, oikeaan arvoonsa. Ja sen oikea arvo on puoli miljoonaa -- ei enempää eikä vähempää.

Mrs Cavalossi pudisti lumoavaa päätänsä. Miehen kasvoilla häivähti nopeasti suuttumus.

-- Te uskotte, että minä olen teidän ihailijanne, sanoi hän katkerasti. Minä olenkin. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan teidän ihailijanne. Hadeksessa, jonne me molemmat viimein joudumme, tulen alati ihailemaan teitä. Mutta minä en ole teidän sokea välikappaleenne. Minä en ole vanha hempeämielinen narri, joksi minua luulette, Marie. Minä sanon, että teidän täytyy suostua pyyntööni. Tulen pakottamaan teidät.

Hänen äänensä oli hillitty, arvoituksellinen.

-- Pakoittamaan minut?

-- Niin.

Mrs Cavalossi vastasi menemällä tohtorin luo ja laskemaila kalpean, hieman hyväilevän käden hänen olkapäälleen.

-- Älkää puhuko siten, ystäväni, kuiskasi hän hetken äänettömyyden jälkeen. Se koskee minuun. Te ette ole nukkunut yöllä ja olette melkein hysteerinen.

Tohtori nauroi voittajan naurua.

-- Ja minun puoli miljoonaani? kysyi hän.

Mrs Cavalossi asettui istumaan entiselle paikalleen ja tohtori seurasi hänen jäljessään.

-- Tulette saamaan sen, vastasi rouva viimein hyvin rauhallisesti.

-- Te myönnätte, että minä ansaitsen sen?

-- Myönnän.

-- Silloin suutelen kättänne.

Hän kumartui ja suuteli kättä hovimiehen tavalla. Se oli sopiva loppu tälle hankkeelle. Ja nuo kaksi, jotka pelasivat miljoonista, jotka kuolleet olivat koonneet, rupesivat puhumaan kaikenlaisesta turhanpäiväisestä.

II.

Sylviane ummistaa silmänsä kerran.

-- Mr Forrest, ilmoitti palvelija muutamien minuuttien kuluttua.

Mrs Cavalossi ja tohtori Colpus vaihtoivat nopean katseen. Heti sen jälkeen astui huoneeseen nuori mies, joka oli pääosanesittäjä siinä murhenäytelmässä, joka tultaisiin nyt esittämään. Arthur Forrest oli suunnilleen kaksikymmentäviisivuotias, ei kovin pitkä eikä myöskään erittäin voimakasrakenteinen; käytökseltään oli hän hieman neuvoton, kuten yksinäiset opiskelijat useimmiten ovat. Hänen ulkonaisesta olemuksestaan huomasi hänen olevan ylioppilaan ja ehkäpä hänen kasvoissaan oli jotain runoilijamaista -- totista, kysyvää, ystävällistä, jota silloin tällöin valasi hätäinen hymy, ihmettelevä tai ihastunut. Kuten tohtori oli hänkin puettuna matkapukuun.

-- Rakas Arthur, huudahti mrs Cavalossi -- ja hänen tapansa toivottaa tervetulleeksi aivankuin piiritti vastatulleen -- miten iloinen olenkaan nähdessäni sinut. Minä luulen, että sinä tulet pari minuuttia liian aikaisin.

He seisoivat keskellä huonetta. Tohtori Colpus oli jäänyt ikkunan ääreen.

-- Tulen hiukan aikaisin, vastasi Arthur, mutta se ei kai ole niin ihmeellistä tällaisena päivänä? Missä Sylviane on?

Sillä välin kun hän puhui, pujahti Adela hiljaa huoneeseen ja jätti mrs Cavalossille parin neitseellisen valkeita käsineitä.

-- Hän tulee pian, vastasi mrs Cavalossi. Adela, sanokaa mrs Drewille, että me olemme valmiit.

-- Toivon, että Sylviane voi hyvin? virkkoi Arthur.

-- Oletteko milloinkaan kuullut, että Sylviane ja minä voisimme muuta kuin hyvin? kysäisi mrs Cavalossi levollisesti.

-- En milloinkaan, vastasi Arthur, mutta olenkin tuntenut teidät vain puoli vuotta.

-- Minusta melkein tuntuu, että tämä aika on ollut pitempi, sanoi mrs Cavalossi vetäen käsineitä käteensä.

-- Minulle se on ollut kuin uni, virkkoi Arthur Forrest melkein kuiskaten ja katsahtaen hajamielisesti tohtori Colpusta, joka edelleen seisoi ikkunan ääressä. Minä tuskin voin uskoa, että kaikki tämä on totta -- että minä tulen... Onko se totta? Tulenko minä, ylioppilas ilman tuttavuuksia ja jolla on tuloja kaiken kaikkiaan neljäsataa puntaa vuodessa, tulenko minä --

-- Rakas Arthur, miten usein minä olenkaan pyytänyt ettet puhuisi rahoista! Sinähän tiedät, että minulla on tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi Sylvianelle, sinulle ja minulle. Sinähän tunnet tohtori Colpuksen? Hän on perheemme vanha ystävä ja on luvannut olla kanssamme tänään. Parahin tohtori, tulkaa tänne ja vuodattakaa herra Forrestiin hieman sitä käytännöllistä viisautta, josta te olette niin tunnettu. Tällainen tilaisuus vaatii sitä ehdottomasti.

Tohtori Colpus astui tottelevaisesti toisten luo.

-- Minä onnittelen teitä, mr Forrest, sanoi hän.

-- Kiitos, vastasi Arthur.

Molemmat herrat kääntyivät samassa oveen päin, joka oli auennut. Siellä seisoi nuori tyttö -- ei mitään muuta kuin vain eräs nuori tyttö yksinkertaisessa, valkeassa puvussa, mutta molemmat herrat seisoivat kuin lumottuina, vaikka he olivat nähneet hänet monta kertaa ennen.

-- Oh, Jumala, huudahti Arthur puoliääneen. Hän on liian kaunis!

Sylviane seisoi liikkumattomana puoli sekunttia. Hän oli todellakin äärettömän kaunis. Hänellä oli ihmeteltävästi samannäköiset kasvonpiirteet ja vartalo kuin mrs Cavalossilla, mutta voitti hän kuitenkin ehdottomasti hänet kauneudessa. Hänellä oli nuoruuden, kahdeksantoistavuotiaan ainutlaatuinen sulous, silkinhienon kukanlehden kuulakka kauneus, joka ei ollut tärveltynyt ajan ja maailman pahennuksesta. Omistaen kasvot, jotka olivat täydellisemmät kuin marmoriveistoksen, ja hienot, herkät piirteet, joiden hienoissa viivoissa kuvastui hänen sielunsa jokainen tunne, näytti hän siltä kuin hän olikin -- ruumiillistunut korkea ihanne -- ihanne, joka on alituisesti uusi.

Arthur juoksi hänen luokseen, kun hän astui huoneeseen.

-- Saanko minä? kuiskasi hän.

Sylvianen hymyily oli vastaus hänelle. Arthur suuteli häntä.

Mrs Cavalossi ja tohtori Colpus olivat kyllin herttaisia kärsiäkseen tämän välikohtauksen.

-- Onko hetki jo koittanut? kysyi Sylviane, kun hän oli tervehtinyt tohtoria. Hänen äänensä oli hiljainen, värähtelevä, suloinen. Arthur kuunteli sitä ihastuneena, kuten hän oli ihastellut sitä tuhat kertaa ennen.

-- Melkeinpä. Meidän pitänee kai lähteä, sanoi mrs Cavalossi.

-- Asia, jota ei voi peruuttaa, on paras suorittaa nopeasti, jatkoi Colpus välinpitämättömällä äänellä. Mrs Cavalossin katse kohtasi tohtorin katseen hänen puhuessaan. Rouva veti parhaillaan vasempaan käteensä käsinettä. Luoden pilkallisen katseen tohtoriin hän painoi sähkönappulaa.

-- Adela, sanoi hän, antakaa minulle toinen käsinepari. Nämä ovat repeentyneet. Mutta pian, meidän täytyy lähteä.

-- Ja minun aamiaiseni, huomautti tohtori.

-- Ettekö ole syönyt aamiaista? Mistä se johtuu? kysyi Arthur Forrest.

-- Minä -- minä olen niin tottumaton nousemaan aikaisin ylös.

-- Minä valitan, herra tohtori, sanoi mrs Cavalossi huolettomasti, mutta koska olette noussut myöhään, saatte myös aamiaisen myöhään. Tulkaa nyt, nuoret.

Hän puheli iloisesti heidän mennessään hissiin.

-- Minä johdan tätä hupaisaa toimitusta, sanoi hän, juuri kun he menivät ulos. Kaikkien täytyy totella minua.

Kahden hevosen vetämät vaunut odottivat hotellin ulkopuolella ja puolen tusinan kultanauhaisiin virkapukuihin puetun hotellipalvelijan auttamina he nousivat vaunuihin.

-- Onko sinulla tuo kallisarvoinen sininen paperi, Arthur? kysyi mrs Cavalossi kumartuen häntä kohti. Arthur vastasi kysymykseen myönteisesti. Mrs Cavalossi nyökäytti määräävästi palvelijalle ja niin lähdettiin ajamaan länteen päin, rantaa pitkin ja pienelle sivukadulle, joka oli lähellä Charing Crossia. Ajoneuvot pysähtyivät epämiellyttävän, likaisen talon eteen, jonka ovella oli messinkikilpi. He astuivat sisään. Toinen ryhmä, johon kuului neljä henkilöä, tuli samassa ulos.

-- Onko se todellakin täällä? kysyi Sylviane käytävässä ja katsoi syrjäsilmällä kahta tyttöä, joilla oli tulipunaiset sulat hatuissaan. Toinen tytöistä itki hiljaa.

-- Nimi? kysyi notario, joka tuli ulos eräästä huoneesta.

-- Forrest, vastasi Arthur. Notario katsoi erästä paperia.

-- Arthur Forrest ja Sylviane Drew?

-- Niin.

-- Tätä tietä. Tämä on kyllä hieman liian aikaisin, mutta se on aivan sama, virkahti notario ystävällisesti.

Kaikki neljä astuivat nyt huoneeseen, joka oli kalustettu kuin konttori. Huoneessa istui kaksi virkamiestä erään pöydän ääressä. Notario antoi esimiehilleen välttämättömät tiedot.

-- Sopimuksentekijät voivat astua esiin. Onko teillä lupatodistus, mr Forrest? Kiitos.

Virkailijat tutkivat ojennettua asiapaperia.

-- Tässä on varmasti erehdys, sanoi toinen. Sylviane Drew ilmoitetaan leskeksi.

Mies katsoi -- vasten tahtoaan ihmetellen -- nuorta tyttöä, joka seisoi hänen edessään punastuen ja hieman hermostuneena.

Tohtori Colpus hypähti seisomaan ja viittasi virkailijan sivulle.

-- Kyllä se on oikein, kuiskasi hän. Hän on ollut ennen naimisissa kuusitoista vuotiaana. Hyvin surullinen tarina -- minä pyydän, jos on suinkin mahdollista, että ette ottaisi asiaa puheeksi.

Virkailija viittasi kädellään. Hän oli toimittanut kansanomaisia vihkimisiä kahdenkymmenen vuoden aikana, eikä hämmästynyt mistään.

Seuraavassa minuutissa olivat Arthur Clinton Forrest ja Sylviane Drew mies ja vaimo.

-- Todistajat suvainnevat kirjoittaa nimensä alle, sanoi notario virkamiehen äänellä.

Tohtori Colpus ja mrs Cavalossi astuivat pöydän ääreen.

-- Sukuako morsiamelle ja sulhaselle? kysyi toinen virkailijoista.

-- Ei, vastasi tohtori Colpus.

-- Sukuako morsiamelle tai sulhaselle, toisti virkailija koneellisesti.

-- Minä olen morsiamen äiti, vastasi mrs Cavalossi.

-- Morsiamen -- anteeksi, miten oli?

-- Minä olen morsiamen äiti.

-- Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne tähän, kuului lakooninen vastaus.

-- Onko asia valmis nyt? kysyi mrs Cavalossi.

-- Aivan valmis, sanoi tohtori Colpus. Ja vastavihityt naurahtivat hieman ujosti.

He ajoivat takaisin hotelliin, ja aamiainen, joka tarjoiltiin mrs Cavalossin yksityisessä ruokasalissa, oli tosiaan niin valittu ja tyydyttävä kuin tohtori Colpus katsoi olevansa oikeutettu odottamaankin. Hän sanoikin sen useita kertoja. Arthur ja Sylviane eivät puhuneet paljon, mutta mrs Cavalossi ja tohtori kilpailivat pitääkseen keskustelua yllä. Aterian aika kului nopeasti kuin unessa.

-- Milloin lähtee juna Charing Crossilta? kysyi Sylviane mieheltään.

-- 12.40, ilmoitti mrs Cavalossi ennenkuin Arthur ennätti vastata. Teidän täytyy jättää meidät puolen tunnin kuluttua. Ehkä on parasta, että menet laittamaan itsesi kuntoon, Sylviane. Minulla on vähän keskusteltavaa Arthurin kanssa. Hän, tohtori ja minä menemme saliin.

-- Niin, äiti, vastasi Sylviane ja katosi.

-- Nyt, Arthur, aloitti mrs Cavalossi, kun he olivat käytävän kautta tulleet saliin. Hän piti veitikkamaisesti yhtä sormeaan ylhäällä.

-. Niin, äiti, vastasi hän ja seurasi nöyrästi hänen jäljessään kädet selän takana. Mitä äidillisiä neuvoja minä tulen saamaan?

-- Sinä olet nyt aviomies, Arthur.

-- Niin minun pitäisi olla, vaikka minusta tuskin itsestäni tuntuu todelta, että siten on asianlaita.

-- Niinkö? Ja Arthur näki hänen katseensa leimahtavan. Vastaamatta sanoilla viimeiseen nyökäytti Arthur päätään.

-- Sinä tulet hyvin pian huomaamaan sen liiankin todeksi, vastasi mrs Cavalossi nauraen.

-- Miten niin? kysyi Arthur.

-- Avioliitto on hyvin arkipäiväistä.

-- Minun avioliittoni ei muodosta sellaiseksi.

Mrs Cavalossin silmissä leimahti taasen.

-- Ehkäpä olet oikeassa, sanoi hän. Mutta nyt kerron sinulle: Sinähän tiedät, miten syvä suru Sylvianea kohtasi -- hän oli vain kuusitoista vuotias, kun se tapahtui. Näyttää siltä kuin hän olisi unohtanut sen nyt, mutta sitä on mahdoton unohtaa. Huolehdi hänestä, Arthur! Minä tiedän, että jokainen äiti sanoo täten vävypojalleen, mutta sinä ymmärrät kyllä, että tässä tapauksessa on erikoinen syy siihen.

-- Kyllä, kyllä, vastasi Arthur innokkaasti, voit luottaa minuun, äiti.

-- Tiedän, että voin, Arthur, mutta ei liene paha, vaikkapa huomautankin sinulle, että vaikka oletkin mennyt naimisiin lesken kanssa, on hän kuitenkin nuori ja herkkä tyttö. Ja nyt johdumme toiseen asiaan, josta haluan sinulle sanoa.

-- Minä olen pelkkänä korvana.

-- Sinun täytyy laatia testamenttisi.

-- Nyt?

-- Nii-in. Juuri nyt on se asia hoidettava. Se on velvollisuutesi. Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua.

-- Tulevaisuus ei ole meidän käsissämme, huomautti tohtori miettivästi.

-- Minkäänlainen paktumi ei voi tulla kysymykseen, jatkoi mrs Cavalossi. Sinä ilmoitit kunnioitettavalla avomielisyydellä asemasi, silloin kun kosit Sylvianea, Arthur, joten et ole pettänyt minua, mutta sinun täytyy kuitenkin kirjoittaa testamentti vaimosi hyväksi.

-- Suurimmalla mielihyvällä, sanoi Arthur. Minulla on neljän sadan punnan elinkorko vuodessa, joka tietysti lakkautetaan, kun minä kuolen. Pitääkö minun määrätä se testamentissani Sylvianelle?

Mrs Cavalossi nosti toisen kätensä kuin valittavaksi, naiselliseksi vetoomukseksi.

-- Älä nyt toki laske leikkiä anoppi raukkasi kanssa! Sinustahan voi tulla myöhemmin rikas. Eihän ole mahdotonta, ettetkö voisi ansaita jotakin, jatkoi hän sitten hymyillen, vaikkakin arvelen, että sinun toimesi taidearvostelijana ei ole erikoisen tuloja tuottava.

-- Se on totta, vastasi Arthur ja puri huultaan, mutta minä tahdon testamenteerata Sylvianelle kaiken, mitä minulla nyt on tai tulee myöhemmin olemaan.

-- Sen juuri tahdonkin sinun tekevän. Tässä on kynä. Meillä ei ole paljoa aikaa.

-- Miten minä kirjoitan? kysyi Arthur istuutuen tuolille arvokkaan näköisenä.