Part 5

Koko päivän aaltosi virta konttoorin kautta, ja kun kello löi neljä ja ovet suljettiin siksi päiväksi, oli katu vielä tungokseen asti täynnä odottavaa joukkoa, vaikka kultaa oli tuskin tuhat puntaa jälellä kellareissa.

"Se on vain viivytystä Louis", sanoi Rupert-veli epätoivoissaan viimeisen kirjurin mentyä konttorista, kun he vihdoinkin saattoivat antaa hymyn kadota kalpeilta kasvoiltaan.

"Noita luukkuja ei koskaan enää avata" huudahti veli Louis, ja leväten toistensa sylissä puhkesivat he äkisti nyyhkytyksiin — ei omien huoliensa tähden, vaan sen kurjuuden vuoksi, joka oli kohtaava heille luottamuksensa antaneita henkilöitä.

Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei sille löydy toivoa, joka vain antaa maailman tietää murheistaan?

Samana iltana sai rouva Spurling kirjeen vanhalta koulutoveriltaan Louis Garnaweg'in rouvalta, jossa tämä haasteli huolensa ja toiveensa ja koko heidän surullisen tarinansa.

Nopeasti lensi tieto pappilasta herraskartanoon. Varhain seuraavana aamuna tuli mr Raffles Haw iso musta matkalaukku kädessä ja pyysi tavata Englannin pankin haaraosaston kasööriä kesken hänen aamiaissyöntinsä ja sai hänet avaamaan ovensa ennen konttoriaikaa.

Puoli yhdeksän aikaan oli joukkoa alkanut tunkeilla Garnawegien edustalla, kun outo mies, kalpea ja laiha, kantaen tukevaa matkalaukkua, itsepäisestä pyynnöstään päästettiin sisälle pankin vastaanottohuoneeseen.

"Ei maksa vaivaa sir", sanoi vanhempi veli nöyrästi heidän siinä seisoessaan kehoittamassa toisiaan urhoollisesti käymään onnettomuutta päin. "Me emme voi tehdä enempää. Meillä on vain vähäpätöinen määrä jäljellä ja olisi väärin muita kohtaan, että nyt maksaisimme teille. Voimme ainoastaan toivoa, että kun aktiiviset tallettajamme ovat saaneet rahansa, ei kukaan, paitsi me itse, tule menettämään mitään".

"En tule ottamaan ulos rahoja, vaan päinvastoin panemaan sisälle", sanoi Raffles Haw nöyrällä, anteeksipyytävällä tavallaan. "Minulla on täällä laukussani viisisataatuhatta puntaa englantilaisissa pankkiseteleissä. Jos tahtoisitte olla niin hyvä ja merkitä hyväkseni summan, olisin kiitollinen".

"Mutta taivaan Jumala sir", sammalsi Rupert Garnaweg, "ettekö ole kuulleet? Ettekö ole nähneet? Sitten emme voi sallia teidän tekevän sellaista silmät ummessa, emmehän saata Louis?"

"Emme tietystikään. Emme voi suositella pankkiamme tällä hetkellä, sillä täällä on rynnäkkö rahojen kimppuun, eikä kukaan tiedä, kuinka pitkälle se voi mennä".

"Ai, ai", sanoi Raffles Haw. "Jos rynnäkkö jatkuu, pitää teidän sähköittää minulle, ja minä teen pienen lisäyksen laskuuni. Tehkää hyvin ja lähettäkää minulle kuitti postissa. Hyvästi, hyvät herrat!"

Hän poistui kumartaen, ennenkuin hämmästyneet pankkiherrat edes ymmärsivät, mitä oli tapahtunut, ja ennenkuin he edes olivat siirtäneet silmänsä suunnattomasta, mustasta matkalaukusta ja pöydälle jätetystä nimikortista.

Suoritukset eivät tulleet tuhoisiksi sinä päivänä Birminghamissa, ja Garnawegin pankki on pystyssä vielä tänään, nauttien hyvin ansaitsemaansa menestystä.

Sellaisilla teoilla teki Raffles Haw itsensä tunnetuksi koko sisämaassa, ja kuitenkaan ei hän kaikesta auliudestaan huolimatta ollut se mies, jota kävi pettäminen.

Turhaan kumarteli työkykyinen kerjäläinen hätien portillaan, turhaan sepusteli petturi tuhannet tarunomaiset onnettomuutensa paperille.

Esittäessään herraskartanossa jonkun kertomuksen hädästä ja huolista kummastui Roobert usein erakon nopeata havaintokykyä, kuinka täsmällisesti hän saattoi havaita joka virheen kertomuksessa ja osoittaa jokaisen kohdan, jossa oli väärä sointu. Jos ihminen oli kyllin vankka auttaakseen itse itseään, tai sellainen, ettei apu olisi häntä hyödyttänyt, silloin hän turhaan kääntyi tilanomistajan puoleen. Turhaan esimerkiksi vanha Mc Intyre yhtenään oli miljoneerin tiellä koettaen tuhansin elein ja ilmein selvittää hänelle, miten ankarasti kohtalo oli häntä runnellut ja kuinka hänen mennyt suuruutensa helposti voitaisiin palauttaa. Raffles Haw kuunteli kohteliaasti, kumarsi, hymyili, mutta ei milloinkaan näyttänyt vähintäkään halua jälleen asettaa äreätä asetehtailijaa hänen kunniajalustalleen.

Mutta jos erakon rikkaudet houkuttelivat puoleensa kerjäläisiä läheltä ja kaukaa, niin kuin lampunvalo vetää koiperhosia, niin oli niillä sama vetovoima myöskin erääseen toiseen, paljon vaarallisempaan ihmisluokkaan.

Eriskummallisia, julmia naamoja nähtiin kylätiellä, haamuja, jotka lähtivät ulos saaliinhakuun, havaittiin öiseen aikaan hiiviskelevän mäntyistutuksilla ja varoituksia saapui kaupungin ja kreivikunnan poliisivirastoilta, että pahamaineisten henkilöitten oli nähty lunastavan matkalippuja Tamfieldiin.

Mutta jos, kuten Raffles Haw sanoi, tuskin mikään rajoitti rikkauksien valtaa, niin antoivat ne hänelle kyvyn myöskin suojella itseänsä, jonka yksi ja toinen sai harmikseen havaita.

"Haluaisitteko tulla kartanoon", sanoi hän eräänä aamuna kurkistaessaan ovesta Elmdenen arkihuoneeseen. "Minulla on siellä jotakin, joka ehkä huvittaisi". Hän oli nyt ystävällisissä väleissä Elmdenessä eikä montaakaan päivää kulunut ilman että hän ja Mc Intyret näkivät toisensa.

He seurasivat häntä mielellään kaikki kolme, sillä sellainen kutsumus tiesi tavallisesti jotakin aivan erinomaista, jota hänellä oli heille tarjottavana.

"Olen näyttänyt teille tiikerin", virkkoi hän Lauralle viedessään heidät ruokasaliin. "Nyt näytän teille jotakin yhtä vaarallista, vaikka ei läheskään niin kaunista".

Huoneen toisessa päässä oli peililaite, jonka huipussa oli iso, pyöreä lasi terävässä kulmassa.

"Katsokaa tuonne ylempään lasiin", sanoi Raffles Haw.

"Siunatkoon! niin hirmuisia miehiä", huudahti Laura. "Niitä on kaksi enkä tiedä sanoa kumpi niistä näyttää pahemmalta".

"Mutta, totisesti, missä he ovat?" kysyi Roobert. "Näyttää siltä, kuin he istuisivat jonkinlaisen kellarin lattialla".

"Sangen vaarallisia naamoja" sanoi vanhus. "Minä neuvoisin vakavasti teitä lähettämään noutamaan poliisia".

"Sen olen tehnyt, mutta on melkein liikaa viedä heitä vankilaan, sillä itse asiassa ovat lie jo varsin mukavassa vankilassa. Kuitenkin ajattelen, että laki saa tehdä tehtävänsä".

"Ja keitä he ovat, ja kuinka he ovat joutuneet tänne? Sanokaa meille, herra Haw".

Laura Mc Intyrellä oli sangen mielistelevä tapa, joka vaikutti vastustamattomasti, kun hän lisäksi oli kaunis kuin kuningatar.

"En tiedä siitä enempää kuin tekään. He eivät olleet siellä eilen illalla. Otaksun sen vuoksi varmuudella voitavan väittää heidän joutuneen sinne yöllä, varsinkin kun palvelijani tullessaan löysivät ikkunan avattuna täällä alhaalla. Mitä tulee heidän luonteesensa ja aikomuksiinsa, niin luulisin sen olevan kyllin selvästi kirjoitettuna heidän kasvoihinsa. Oikein kaunis pari, vai mitä arvelette?"

"Mutta en lainkaan käsitä, missä he ovat", sanoi Roobert ja tirkisteli peiliin. Toinen heistä puskee päätään seinään. Ei, hän on kumarruksissa, niin että toinen voi asettua hänen selkäänsä. Nyt hän on ylhäällä ja valo lankeaa hänen kasvoihinsa. Mikä villiytynyt lurjuksen naama! Haluaisin piirustaa sen. Se olisi hyvä luonnos tauluun, jota ajattelin "Hirmuhallituksen ajalta".

"Olen napannut heidät patentin saaneella varasloukullani", virkkoi Haw. "Nämä ovat ensimäiset lintuni, mutta eivät varmaankaan viimeiset. Nyt tahdon näyttää teille, kuinka laite työskentelee. Se on aivan uusi keksintö. Tämä lattia on nyt täysin pitävä, mutta joka ilta muutan sen pudotusluukuksi. Se tapahtuu yht'aikaisesti kaikissa huoneissa alakerrassa erään koneiston avulla, joka on yhteydessä niiden kanssa. Jos silloin astutaan kolme, neljä askelta eteenpäin ovelta tai ikkunalta, niin kääntyy se osa lattiata alas saranoilla, ja mies luisuu alas pehmitettyyn holviin, jossa hän saa raivota, kunnes hänet päästetään ulos. Keskilattialla on luja kohta, johon huonekalut nostetaan yöksi. Lattia menee heti taas entiselleen, niinpian kuin murtovaras on poissa painamasta, ja hän saa istuskella kellarissa minun katsellessani häntä tämän yksinkertaisen peililaitteen avulla. Ajattelin, että teitä huvittaisi nähdä vankejani ennenkuin jätän ne konstaapelille, jonka nyt näen tulevan puistokäytävää pitkin".

"Varas-raukat", sanoi Laura. "Ei ihme, että he näyttävät niin puusta pudonneilta, herra Haw, sillä luultavasti he eivät tiedä, missä ovat tai kuinka ovat sinne tulleet. Olen oikein iloinen tietäissäni, että te niin hyvin ymmärrätte suojella itseänne, sillä usein olen ajatellut, että teidän turvallisuutenne on epävarma".

"Ihanko todella", sanoi Raffles Haw hymyillen hänelle. "Luulen taloni olevan kylläkin suojatun sisäänmurtoja vastaan. Kuitenkin voitaisiin yhtä ikkunaa käyttää sisäänkäytävänä; se on keskimäinen kolmesta laboratoriossani. Olen asettanut sen niin syystä, että totuuden sanoakseni, itsessäni on yökulkijan vikaa, ja kun minua huvittaa kuljeskella tähtien valossa, tahdon mieluummin mennä ja tulla kenenkään huomaamatta. Mutta olisipa paikalle osattua, että varas sattuisi käyttämään juuri sitä yhtä varmaa sisäänpääsötietä sadasta, mutta jospa niinkin sattuisi, luultavasti joutuisi hän kuitenkin loukkuun. Täällä on konstaapeli, mutta te ette saa mennä, sillä minulla on vielä jotakin näytettävää pienessä valtakunnassani. Tehkää hyvin ja käykää biljaardihuoneeseen, minä tulen luoksenne silmänräpäyksen kuluttua."

VIII.

Biljoneerin suunnitelmia.

Sen aamun ja monta muuta vietti Laura herraskartanossa katsellen museon aarteita, leikkien kallisarvoisilla leikkikaluilla, joita Raffles Haw oli kokoillut, tai kulkien kristallikaapissa tupakkahuoneesta lähtien pitkin upeita kasvihuoneita.

Haw tavallisesti kulki vakavana hänen rinnallaan hänen liehuessaan perhosen tavoin paikasta toiseen. Hän kiinnitti salaisesti häneen huomionsa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi hänen ihastuksestaan. Ainoa ilo, minkä rikkaudet hänelle tuottivat, oli se, että hän havaitsi muiden olevan huvitettuja niistä.

Hänen huomaavaisuutensa Lauraa kohtaan oli nyt tullut niin selväksi, että tuskin saattoi erehtyä sen suhteen. Hänen kasvonsa kirkastuivat huomattavasti Lauran läsnäolosta, eikä hän milloinkaan väsynyt keksimästä uutta ja uutta hämmästyttääkseen häntä.

Joka aamu, ennenkuin Mc Intyret olivat vielä ylhäälläkään, toi palvelija herraskartanosta kimpun harvinaisen kauniita kukkia aamiaispöydän koristeeksi. Lauran pieninkin pyyntö, oli se miten fantastinen tahansa, täytettiin heti, mikäli se rahoilla ja ihmisnerolla oli täytettävissä.

Kun pakkanen jatkui, tukittiin joki ja muutettiin suunnastaan, niin että se tulvi kahden niityn yli ainoastaan luistinradan hankkimiseksi hänelle. Lauhan ilman ollessa saapui joka iltapäivä kuomureki kauniin, loistavan hevosen vetämänä, siltä varalta että neiti Mc Intyre olisi halunnut lähteä ajelemaan. Sanalla sanoen, kaikesta näkyi, että hän oli valloittanut herraskartanon erakon kiintymyksen.

Laura puolestaan näytteli osaansa ihmeteltävästi. Naisellisella taipuvaisuudella omisti hän hänen ihanteensa ja katseli maailmaa hänen silmillään. Hän puhui vain köyhäinhuoneista ja kansankirjastoista, armeliaisuustoimista ja kaikellaisista parannuksista. Milloinkaan ei Haw mitään suunnitelmaa tehnyt ilman, että neiti Mc Intyre siihen osasi liittää jonkin sivuseikan, jonka kautta se tuli täydellisemmäksi ja tehokkaammaksi. Haw uskoi vihdoinkin tavanneensa sielun täydellisesti oman sielunsa mukaisen. Siinä olisi seuralainen, joka ei ainoastaan voisi seurata häntä, vaan myös johtaa häntä sillä tiellä, jonka hän oli valinnut. Roobert ei enempää kuin isänsäkään voinut olla huomaamatta, mitä tapahtui, mutta jälkimäiselle ei mikään saattanut olla tervetulleempi, kuin sukulaisuusside, joka edes epäsuorasti yhdistäisi hänet niin suunnattoman rikkaaseen mieheen.

Kultapussien tenhovoima vaikutti myöskin Roobertiin pannen vastaväitteet jähmettymään hänen huulilleen. Oli sangen suloista pidellä noita rikkauksia, joskin vain asiamiehenäkin. Miksi tekisi tai sanoisi hän mitään, joka häiritsisi heidän jokapäiväistä, onnellista yhdessäoloansa. Sehän oli hänen sisarensa asia eikä hänen, ja mitä Hector Spurlingiin tuli, niin sai hän kestää tappionsa, kuten niin moni muu oli saanut tehdä. Ilminähtävästi oli paras olla tekemättä siihen asiaan nähden mitään sinne tai tänne.

Mutta Roobertista itsestään tuntui työnsä ja ympäristönsä yhä vastenmieliseltä. Hänen mieltymyksensä taiteeseen oli vähentynyt senjälkeen kuin hän oli oppinut tuntemaan Raffles Haw'in. Oli niin vaikeata työskennellä ja orjailla ansaitakseen mitättömän rahasumman, kun itse asiassa oli tarpeen vain sana, ja sillä sai rahoja yllin kyllin. Tosin ei hän ollut pyytänyt mitään, mutta suuria summia kulki alituisesti hänen kättensä läpi niille, jotka tarvitsivat, ja jos hän nyt itse olisi tarvinnut, niin varmaankaan hänen ystävänsä ei olisi moittinut häntä siitä.

Siten jäivät roomalaiset galeerilaivat pelkiksi epämääräisiksi ääriviivoiksi suurelle kankaalle Roobertin kuluttaissa päivänsä joko herraskartanon komeassa kirjastossa tai samoillessa ympäri seutua kuuntelemassa kertomuksia surusta ja kurjuudesta palatakseen pelastavana enkelinä tuoden Raffles Haw'in avun tarvitseville.

Se ei ollut kunnianhimoista elämää, vaan se oli elämää, joka sopi erinomaisesti hänen heikolle, kevytmieliselle luonteelleen.

Roobert oli huomannut että miljoneeri usein oli hyvin alakuloinen, ja sentähden pisti joskus hänen päähänsä ajatus, että ne suunnattomat summat, joita hän käytti, mahdollisesti olivat tuntuvasti vähentäneet hänen pääomaansa, ja hän oli huolissaan tulevaisuudesta. Hänen hajamielisyytensä, hänen synkkä otsansa ja kumarainen päänsä puhuivat huolien rasittamasta sielusta; ainoastaan Lauran läsnäolo tuntui vapauttavan hänet salaisesta levottomuudestaan.

Viideksi tunniksi päivässä sulkeutui hän laboratorioonsa ja askaroitsi mieliharrastuksissaan, mutta niin omituinen oli hän, ettei kukaan, ei ainoakaan palvelija, ei Laura tai Roobert saanut astua yli sen rakennuksen kynnyksen. Joka päivä katosi hän sen oven taa, useita tunteja myöhemmin näyttäytyäkseen kalpeana ja väsyneenä. Koneiden jyminä ja savu, joka tuprusi ylös korkeasta savupiipusta, osoittivat, miten suurellaisia ne työt olivat, joita hän toimitti ypö yksinään.

"Enkö voisi auttaa teitä jollakin tavalla", kysyi Roobert kun he eräänä päivänä aamiaisen jälkeen istuivat tupakkahuoneessa. "Ihan varmaan te rasitatte itseänne liiaksi. Tahtoisin niin mielelläni auttaa teitä ja tunnen myös hiukan kemiaa".

"Todellako", sanoi Raffles Haw kohottaen kulmakarvojaan. Sitä en osannut aavistaa; on hyvin harvinaista nähdä yhdistettyinä tieteellisiä ja taiteellisia taipumuksia".

"Ei juuri saata sanoa, että kummatkaan olisivat mainittavasti kehittyneet minussa. Olen käynyt läpi kurssin kemiassa ja kaksi vuotta työskennellyt laboratoriossa Sir Josiah Mason'in laitoksessa".

"Olen iloissani kuullessani teitä", vastasi Raffles Haw painokkaasti. "Se saattaa olla tärkeätä meille. On paljon mahdollista — niin, itse asiassa melkein varmaa, että tulen ottamaan vastaan teidän tarjouksenne ja opettamaan teille muutamia metoodejani, jotka, se täytyy sanoani, poikkeavat tuntuvasti ortodoxisen koulun menettelytavoista. Aika ei kuitenkaan vielä ole tullut. Mitä sinulla on, Jonas?"

"Kirje, sir".

Pöytäpalvelija toi kirjeen hopeaisella tarjottimella. Haw mursi sinetin ja silmäsi sisältöä.

"Ai, ai! Se on lady Morseleyltä, kutsumus maaherran tanssiaisiin. En voi ottaa sitä vastaan. He ovat sangen ystävällisiä, mutta toivoisin todellakin, että minut jätettäisiin rauhaan. Hyvä, Jones. Minä kirjoitan vastauksen. Tiedättekö, Roobert, olen toisinaan kovin onneton".

Hän oli alkanut kutsua nuorta taiteilijaa ristinimeltä, olletikin tuttavallisempina hetkisiä.

"Olen toisinaan pelännyt, että niin olisi laita", sanoi toinen osanottavasti. "Mutta se kuulostaa omituiselta, te kun olette nuori, terve ja kyvykäs nauttimaan ja sen lisäksi miljoneeri".

"Oh, Roobert", huudahti Haw heittäytyen taapäin tuolillaan ja puhallellen paksuja, sinisiä savupyörylöitä piipustaan. "Te olette koskettaneet suoraan huolteni syyhyn. Jos olisin miljoneeri, silloin ehkä olisin onnellinen, mutta voi, minä en ole miljoneeri!"

"Taivaan Jumala", huokasi Roobert.

Jäinen puistatus tunki hänen läpitsensä, sillä hän ajatteli sen olevan esipuhetta tulevaan tunnustukseen edessäolevasta vararikosta, ja että koko tuo loistelias elämä, kaikki kiihoitus, komeus ja vaihtelu olisi luhistuva tyhjiin.

"Ette miljoneeri?" sammalsi hän.

"Ei, Roobert; minä olen biljoneeri — ehkä ainoa maailmassa. Juuri se painaa mieltäni, juuri siitä syystä toisinaan olen onneton. Tunnen, että minun täytyy käyttää rahojani, että velvollisuuteni on panna niitä liikkeeseen — mutta on niin vaikeata, ettei samalla epäonnistuisi; kun tarkoittaa tehdä hyvää, voi tehdä suorastaan vahinkoa. Tunnen syvästi edesvastuuni. Se masentaa minut. Onko minulla halua elää tätä hauskaa elämää, kun on olemassa miljooneja, joita voisin auttaa, pelastaa, jos vain minulla olisi tietoa heistä".

Roobert päästi syvän helpotuksen huokauksen.

"Ehkä otatte velvollisuutenne liian vakavasti", sanoi hän. "Kaikki tietävät teidän tekevän määrättömästi hyvää. Mitä voitte pyytää enempää. Jos todellakin haluaisitte laajentaa vielä hyväntekeväisyyttänne, niin onhan järjestettyjä armeliaisuusyhdistyksiä kaikkialla, jotka ihastuisivat teidän avustanne".

"Minä olen hankkinut tietooni kaksisataaseitsemänkymmentä sellaista yhdistystä", vastasi Haw. "Saatte joskus katsoa läpi nimiluettelon niistä siltä varalta, että mahdollisesti voisitte esittää joitakuita lisää. Lähetän vuotuisen avustuksen jokaiselle niistä. Luulen ettei ole paljoa lisämahdollisuuksia sillä taholla.

"No hyvä, te olette tehneet velvollisuutenne, ja enemmän kuin sen. Minä teidän sijastanne asettuisin rauhaan ja viettäisin onnellista elämää miettimättä enempää sitä asiaa".

"Niin en minä voisi tehdä", vastasi Haw totisena. "En ole määrätty yksin omistamaan niin suunnatonta valtaa ainoastaan elääkseni onnellista elämää. Minun on mahdoton sitä uskoa. No Roobert, ettekö voi ponnistaa kekseliäisyyttänne ja oivaltaa jonkun keinon, miten mies, jolla on — sanokaamme lyhyesti — loppumattomat rikkaudet, mitenkä hän antaisi ihmiskunnan hyötyä siitä, vahingoittamatta samalla kenenkään itsenäisyyttä ja tekemättä millään tavalla sillä pahaa."

"Jaa, kun sitä oikein ajattelee, on se todella hyvin vaikea tehtävä", sanoi Roobert.

"Nyt haluan esittää muutamia suunnitelmia, ja toivoisin teidän lausuvan mielipiteenne niistä. Ajatelkaamme nyt, että tuo mies ostaisi neljä neliöpenikulmaa maata täältä Staffordshirestä ja rakennuttaisi siihen siistin kaupungin, jossa olisi ainoastaan pieniä kodikkaita taloja, jokaisessa neljä huonetta, yksinkertaisia ja kalustettuja, puoteineen j.n.e. mutta ei yhtään väkijuoma-anniskelua. Ajatelkaamme edelleen, että hän tarjoaisi yhden talon vapaasti jokaiselle varattomalle, jokaiselle irtolaiselle, jokaiselle kykenemättömälle ja työttömälle Suurbritanniassa. Antakaamme hänen sitten, koottuaan heidät sinne tarpeellisen tarkastuksen alaisina, käyttää heitä johonkin suunnattomaan työhön, joka kestäisi monta vuotta, ja joka olisi pysyväksi, todelliseksi hyödyksi ihmiskunnalle. Hän antaa heille hyvän päiväpalkan, pitää heidän työaikansa kohtuullisen pitkänä ja heidän vapaa-aikansa mieluisena. Eikö hän silloin tee hyvää heille kaikille ja samalla koko ihmiskunnalle?"

"Mutta minkälaisen työn keksitte, joka niin pitkäksi ajaksi antaisi tehtävää sellaiselle suunnattomalle työmiesjoukolle, ilman että samalla joutuisitte kilpailemaan jonkun varsinaisen ammatin kera? Jos se tulisi tapahtumaan, olisi kaikki vain kurjuuden siirtämistä toisen ihmisluokan hartioilta toiselle.

"Aivan niin. Minun ei pitäisi kilpailla kenenkään kanssa. Ajattelin, että sopisi kaivattaa tunneli maan läpi, joten saataisiin aikaan nopea yhteys vastassa olevan maanpuoliskon kanssa. Kun olisi tultu tiettyyn syvyyteen — mitenkä syvälle, se on mieltäkiinnittävä matemaatinen probleemi — tulisi painovoiman keskus olemaan alapuolella sivussa päin kulkulinjasta, jos nimittäin ei olisi kaivettu suoraan sitä kohden, ja silloin voitaisiin asettaa alas kiskot ja rakentaa tunneli aivan kuin tasaisella maalla".

Silloin sävähytti Roobert Mc Intyreä ensi kerran se ajatus, että hänen isänsä satunnaiset sanat olivat olleet oikeat, ja että hänellä oli edessään hullu. Suuret rikkaudet olivat varmaankin panneet pyöräile miehen pään ja tehneet hänet päähänpistoja hautovaksi: Hän nyökkäsi hyväksyvästi, samoin kuin myönnytään lapsen oikkuihin.

"Se olisi kyllä mainiota", sanoi hän. "Mutta olen kuullut, että maan sisus on sula, ja sen mukaan teidän työmiestenne pitäisi olla salamantereita".

"Myöhemmät tieteelliset mielipiteet ovat luopuneet siitä, että maa olisi niin kuuma", vastasi Raffles Haw. "Totta ja varma on, että kohotettu lämpömäärä hiilenpolttimoissa johtuu ilmanpaineesta. Maassa on kaasuja, jotka voidaan sytyttää, ja siellä on palamaan syttyviä aineita, kuten näemme tulivuorista, mutta jos sellaisia sattuisi tielle kaivettaissa, niin voitaisiin yksinkertaisesti johtaa virta tai pari alas aukkoon ja siten päästäisiin siitä vaikeudesta".

"Mutta kaikki kävisi hullusti, jos tunnelin toinen pää sattuisi avautumaan Suuren Valtameren alle", sanoi Roobert pidätellen naurunhaluaan.

"Olen teettänyt kustannusarvion ja suunnitelmat aikamme parhailla insinööreillä — ranskalaisilla, englantilaisilla ja amerikalaisilla. Tunnelin aukeamiskohta voitaisiin määrätä matemaattisella tarkkuudella ihan pisteen päälle. Salkku tuolla kulmassa on täynnä läpileikkauksia, piirustuksia ja laskuja. Minulla on asiamiehiä, jotka ostavat minulle maata, ja jos kaikki käy hyvin, voidaan aloittaa työt syksyllä. Toinen aikeeni on kaivauttaa kanavia".

"Oh, silloin tulisitte kilpailemaan rautateitten kanssa".

"Ette ymmärrä minua oikein. Aijon kaivauttaa kanavia jokaisen maakannaksen poikki, missä vain sellainen yhdystie helpoittaisi kauppaa. Kun niissä ei kannettaisi lainkaan maksua läpikulkevilta laivoilta, olisi niiden kaivauttaminen luullakseni varsin hienosti ajateltu tapa auttaa ihmiskuntaa".

"Ja mihin, jos saan luvan kysyä, aijotte rakennuttaa kanavia", kysyi Roobert.

"Minulla on maailman kartta", vastasi Haw nousten ja ottaen kartan hyllyltä. "Näettekö sinisiä lyijykynäviivoja? Niihin kohtiin olen ajatellut kaivauttaa kanavia. Luonnollisesti olisi minun alotettava sillä, joka selvästi on minun velvollisuuteni: Panamakanavalla".

"Luonnollisesti". Miehen mielettömyys tuli yhä selvemmin ilmi, ja kuitenkin oli niin paljon järkevyyttä ja johdonmukaisuutta hänen puheessaan, että Roobert vastoin tahtoansakin tunsi halua saada selvää hänen suunnitelmistaan.

"Kysymyksessä on ollut maakannas Korintin luona. Se sentään on pikkuasia niin aineelliselta kuin insinööritieteen kannalta. Edelleen ehdotan suoran vesitien aikaansaamista Kielin luo Itämeren ja Pohjanmeren välille; se helpoittaisi liikettä Saksan ja Venäjän välillä.

"Toinen silmiin pistävä parannus olisi yhdistää Forth ja Clyde vuonot, niin että Leith tulee välittömään yhteyteen irlantilaisen ja amerikalaisen liikenteen kanssa. Näettekö tätä sinistä viivaa?"

"Kyllä näen".

"Tästä teemme pienen läpileikkauksen. Se tulee ulottumaan Oulusta Vienan Kemiin ja yhdistämään Valkeanmeren ja Pohjanlahden. Mielestäni meidän ei sovi pitää silmällä ainoastaan omaa saartamme. Meidän tulee olla kosmopoliitteja pienine töinemme. Meidän on koetettava hankkia kunnon arkangelilaisille parempi kauppatie, jota myöten voivat kuljettaa turkiksiansa ja taliansa".

"Mutta kanava tulee jäätymään".

"Kuudeksi kuukaudeksi vuodessa, kyllä. Mutta se on kuitenkin jotain. Sitten voimme tehdä jotakin itämaitten hyväksi. Ei sovi unohtaa syrjään itämaita".

"Se olisikin todella väärin", sanoi Roobert, joka oli herkkä huomaamaan asiassa hullunkurisia puolia. Mutta Raffles Haw istui hyvin vakavana ja piirusteli viivoja ja pisteitä karttaan sinisellä kynällään.