Part 4

Ja jokaiselle linna aukenee, ken unohdusta kaipaa elämässään ja jonka kyyneleit' ei kukaan nää. Sen portinpuuss' on kultakirjoitus: "käy tänne sairas mies!"

Tuutulaulu.

Kansan tapaan.

Äite tuutii vauvaa, taata veistää jo sauvaa, tuuti rulla, tui ja tuu, nyt nuku oikein kauvan!

Äite kutoo sarkaa, kissa kiukaalle karkaa, pikkupiltin piloiksi se sieppaa hiirivarkaan.

Taata kääntää auraa, kylvää ohraa ja kauraa, taatan illan ilo on, kun kiikun käärö nauraa.

Älä itke suotta, taata varsaasi juottaa, sillä piltti omiin häihin oman kukan tuottaa!

Silloin ilomäärin äite häissäsi häärii, pojan vaimon valkiaisen kihlaryijyyn käärii.

Äite kerran kuolee, taata arkkua vuolee, jäiskö äidin silmänterä ikävään ja huoleen!

Astui tietä vanha vaari.

Astui tietä vanha vaari, langanpäätä punoili, takaperin loitsut luki, takaperin tallusti.

Mitä naurat vanha vaari? -- "Kulkuani naurelen!" Miksi kierrät langanpäätä? -- "Elonlankaa kiertelen!

Sain ma langan laatusankin, onnen oksaan sidoin sen, siinä vitmi virsin viippui laulaessa lapsuuden.

Läksin langan kierräntähän, nuoret luvut lomaan luin, ahot muuttui kussa kuljin, onnenpuusta vieraannuin.

Lanka luistaa, taival taittuu, taakseni en näe vaan, virka nuori virsiniekka, joko kuoppaa kaivetaan!

Lanka laukee, loitsut loppuu, kun ma romuun romahdan. Luojan käsiin langan lasken, nurmen alle nukahdan. --"

Astui tietä vanha vaari, Jumalastaan jupisi, luki kaikki lankaloitsut, viekkahasti virnuili.

Kun maa pyörii.

1.

Pyörremyrsky mylvi, repi, riehui, taivas tuprutteli tuliaan, valtamerten kattilat ne kiehui, maa se horjui korsipatsaallaan.

Kansat kauhussansa maassa kieri, vuoret kaatui yhteen rymyyn pois, tuli yö ja tyhjyys vettä vieri, laastiin maa kuin ei sit' ollut ois.

Maan sen sijaan uusi tähti nousi, syntyi uusi kansa uuden maan, tähti loisti, kun se aavaa sousi... Tää on sentään pahaa unta vaan!

2.

Mua itkettää ja naurattaa, niin vinosti se pyörii maa ja siellä tikuista riidellään ja raja-aitoja pystytetään, kuin myllyssä ihmiset pyörii ja häärää ja toinen on orja ja toinen määrää, ne tutkivat elämän öötä ja aata ja tulella ne toisensa kauniisti kaataa, voi, voi sitä ikuisen ihanaa maata, se vanhassa vauhdissa pyöriköön vaan, kun minäkin mitätön pyöriä saan!

Onnen lupa.

"Majani minä rakennan sille korkeelle kalliolle..."

Kansanlaulu.

Onnen tupaani rakensin ja veistelin nurkkahirttä, hakkuu salossa kaikuili ja ma laulelin ilovirttä.

Tuvanseinät mä kuvasin ja koristin ovipieltä, raidat ja risut ma perkailin ja niitin nokkoset tieltä.

Luulin tupani seisovan ja torjuvan tuulen töitä, ilonpäiviä oottelin ja keveitä kesä-öitä.

-- Tuli ne syyskuun myrsky-yöt ja takavuodet ne kosti, repi ne kirjatun kattoni ja tupani ilmaan nosti.

Raunion kukkia poimin nyt ja sammal peittävi uksen; miksi ma kuvasin koruja vaan ja unohdin perustuksen?

Kullan kahleissa.

Näin minä kerran kultaista unta: taivaan räppänä tuprutti lunta, hiuteet ja rakeet ne rotkoihin vyörivät, hopeamarkkoina laaksoon ne pyörivät, siellä ne ihmiset hyöri ja hääri, rahoja ne suuriin tukkuihin kääri, helisevin taskuin ne toisiaan löivät, kultasilla kasoilla ne joivat ja söivät, rahoja laskivat harmajahapset, veli sysäs veljeä ja isäänsä lapset, kuka kahlas kullassa kainaloita myöden, kuka lepäs selällänsä rakeita syöden, unikekolukkari iloisena heräsi, Maaliman-Matti se konttiinsa keräsi.

Maalima ryysyistä kullaksi muuttui, sydämmet paatui ja rakkaus raukeni, kultaisen vasikan templit ne aukeni, juutalaiset itki ja kiskurit suuttui, pomot ne huonoja aikoja moitti. Hopeiset kirkonkellot ne soitti, pyhä oli päivä, jona lunta oli tullut ja köyhiä vain oli hullut. -- -- -- -- --

Unessa ma poimin, poimin ja kourin, heräsin hämärissä tyhjin kourin. Maaliman-Matin näin vieressäin ja sen penniä pyytävän näin.

Manan majoilla.

Taatan kuolo mun mieltäni painaa, unissa näin minä taatavainaan.

Miss' olet viipynyt vieraissa taata? "-- Kiertänyt oon minä kaukaista maata."

Millaiset maat oli kulkeissa tuolla? -- "Varjot ne vaeltavat, siellä ei kuolla."

Näitkö sa varjossa valoista kohtaa? -- "Kaukainen saari se mereltä hohtaa."

Sinnekö levoton henkesi halaa? -- "Sinne ma kerran soutelin salaa."

Näitkö sa lapsesi, sano hyvä taata! -- "Sitä en, poikani, sanoa saata."

Maineen siivillä.

Matkan varrelta kummia kuulin maaliman veräjänsuista, porsailla vakoja kynnettiin ja hiirillä puitiin ruista.

Pappi se patusti kaalimaassa ja pikkupoikiaan syötti, pukki se saarnavirassa täyttyi ja säkkinsä suuta vyötti.

Kirkkoräystään tasalle nousi jokaisen ometan harja, kylvöheinässä laiskana laikkui jalosukuinen karja.

Vakanpohjalta näytti kuu, kun heilui tuhannet hännät, talosta taloon kolske kulki, kun mäiskyi kirnujen männät.

Linnut ne pilkasta pelästyi, ja ne kirkui keskellä soita, pihoilla tynnörit pyhiä piti ja ne tippui hunajavoita.

Siinäpä maassa ne kirnujat lauloi: "vie, metsä, sun uhrisi kypsä; tääll' olet, laulaja, tiellämme vaan, ota kiulu ja lypsä, lypsä!

Voi, teitä, itkevät laulajat, voi, ei ääntänne kuulla jaksa, toistenne virsiä matkitte vaan, ei pillinne penniä maksa!

Valtio itsekin kirnuu, näes, ja meitä se hädässä auttaa, meidän maasta jo viestit käyvät suurien salmien kautta.

Istuhan tynnörin harjalle vaan ja meidän lapsille soita, kuinka ne laivat kuljettaa sitä meidän hyvää voita!"

Oravan jäljillä.

Ja orava se hyppeli varvullaan ja keinutti syntymäpuuta, sen hyppyset käpyä käänteli ja se irvisti vasten kuuta. lie harvoin niin iloista oravaa, no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan ja keinutti syntymäpuuta!

Se oli niin kelveä kerkillään, se latvalta latvalle loikki, tuli vastaan joki, sepä kaarnallaan pois souteli lahden poikki ja punainen häntä oli purjeenaan, no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan ja latvalta latvalle loikki!

Yksi kulkija näki sen polullaan: -- "mikä kirjava kiire on sulla?" -- "Tytär myötäjäisiä tarvitsee, oma eukko ja tupa on mulla! Lie harvoin niin iloista oravaa, no, hypsis ja ropsis, ma hyppelen vaan ja kirjava kiire on mulla!"

Ja se kulkija hyräili kulkeissaan, eikä ilolta voinut muuta, hän murensi leipänsä linnuille ja naureli vasten kuuta. Lie harvoin niin iloista kulkijaa, hän kulki, kulki ja hyräili vaan, eikä ilolta voinut muuta!

Vieraalla maalla.

Voi jos viikot vierisi ja koti kangastaisi, ikihyväks suostuisin ja hyvän mielen saisin!

Länteen päivä pyörivi tuon sinisillan rataa, sinne kurppa lepsattaa ja pienin mato mataa.

Lämmin se on lännen tuuli kalvehessa hongan, itä harmaan huolen tuo ja mustan pilvenlongan.

Idästä se susi käy ja siellä sanat syödään, kunnia on kulkemassa, rautoihin se lyödään.

Kotipuolen perukoilla syvemmät on rimmet, taivas siell' on korkeampi, luontevammat immet.

Sinne joet jouduttaa ja viittaa oksan haarat, täällä pillat piilevät ja monet matkan vaarat.

Siellä armas astuvi ja ikävissä itkee, myrttipuuta kastelee ja keltalehdet kitkee.

Voi jos sinne joutuisin, niin järvet kirkastuisi, puutkin juoksis mukana ja virret vilkastuisi.

Tähtien lentäessä.

Tähdet ne taivahan tarhoista tuikkaa railosta heleän uurteen, sinisessä valossa metsät uinuu hopeassa iltaisen huurteen, mitä ne tähdet merkinnee, tähdet ne syttyy ja sammuilee!

Kuulas on ilma ja kaunis on ilta, polulle varjot lankee, alenevat laaksot ja norot ne vaipuu sinisen sileään hankeen, hileet ne hämyssä kimmeltää, kulkuset kaukaa helistää.

Matkamiehiä resloissa rientää, hirnuvat hevoset laukkaa, ohitseni jalaksen säkenet sinkuu, kumeat kaviot paukkaa, harmaa kallio vastaan soi, metsä se nauravan kaijun toi.

Otavan tulet ne kaaressa hehkuu, utuhun singahti tähti, mitä minä aattelin, sitä min'en muista rinnasta huokaus lähti, aatos lensi niin kauvas pois, on kuin rinnassa joulu ois.

On kuin kirkkahat kasvot vilkuis taivahan akkunoista, huminassa urkujen kynttilät palaa, jäiset akkunat loistaa. Äitini sylistä mä nostan pään kyliä, kirkkoja kaukana nään.

Kotimatkalla.

Silloin kun rakkaasta kodista läksin, oli vihreä nurmi jo maassa, varsankello se kalkahti ja lintuset lauloi haassa.

Silloin kun rakkaasta kodista läksin, ei mieltäni pistänyt kauna, naapurin leilistä olutta join ja savusi iloinen sauna.

Silloin kun rakkaasta kodista läksin, en pelännyt polulla kyytä, raitilla vakavat vaarit kulki ja kyseli kulkuni syytä.

Nyt olen kulkenut kuusianne ja kunnian houreessa maannut, mitä ma maineessa lauloinkaan, olen veijariveljille jaannut.

Ei ole saunahan kutsuttu eikä pitkän pöydän päähän, taipaleelle on viitattu ja talven purevaan säähän.

Kahlasin kinosten koloihin, kun korskat ajeli reessä, tulin minä tuuman eteenpäin, kun lankesin silmät veessä.

En ole sentään säälinsäyseä, enkä ma taloon näänny, vapaa ma olen kuin taivaan lintu, kun kotiini taasen käännyn.

Kotini kulmilta vastatuuli nyt polttaen poveeni puskee, lehdosta laulu on kaikonnut ja lehti on kellanruskee.

Eikö jo näy sitä harjua, josta näkyy kotini kirkko, kutsuuko kirkkaat huomenkellot ja kiiltääkö ristin nirkko?

Siellä mä pääsisin pöydän päähän ja ystävät saunaan veisi, matkasta kaskuja kerrottais ja sydämmet lämpeneisi.

Tulo kotikylään.

Hyvää iltaa paimenelle, et tutuksi minua tunne! "Hyvää iltaa tulijalle, ei silmäni sinua tunne!"

Tuossapa lehto on kuurassa, johon varsan vietiin liekaan, riihiraunion seinän takaa sumuinen lampi vilkkuu, kylässä kuolonhiljaa on, vain aidalta kukko kiekaa, kodalla tyhjät pääskysen pesät suvisia suloja ilkkuu. Metsä on juuria, kantoja täynnä ja harju on köyhän kalju, päivä se on kuin häpeissään ja kuukin on niin valju.

Miss' on kaunis kuusikkoni, joka kasvoi ylinnä muita? -- "Taisi ne kaataa rahalliset miehet suuria tukklpuita!"

Talosta kuuluu virren pätkä ja heiluu jo ruokakellot, lapset lelunsa heittävät ja seisovat sormi suussa, luhdit on poissa, saunat on uudet ja laajemmat on pellot, portaalla harmaa Tellu herää ja kasi se istuu puussa. Pirtissä väki jo illastaa ja pöydällä höyryää huttu, miniä vieras on, neidot uudet ja moni on vanha ja tuttu.

Hyvää iltaa isännälle, kas pankoll' on vielä vaari, anna kättä kävijälle, kuin oisi nyt mittumaari!

Mistäkö tullaan? Maaliman mailta, missä on läyli olla, taival on tallattu, Kyöpelit käyty ja nähty sen seitsemät kummat, vilu on mainehen portailla ja kuninkaan kartanolla, virrassa vesi on suolainen ja sorsat ne siellä on tummat. Ylinnä maaliman tahko se pyörii ja maata ja vettä se viiltää, mahtajat vääntää, kansat kiljuu ja helisevät harput kiiltää.

Mistä olet neito nuori, ma lähteelles tahtoisin tulla, katsoisin sinua muistaakseni ja jano on kovin mulla.

Turolla tuolla ma hilastelin ja päremyllyjä laitoin, notkuvan koivun latvasta katselin selkien sinistä pintaa, tuosta ma kullalle ensikerran lemmenlehden taitoin, silloin en kysynyt sydämmen syitä, en ontuvan onnen hintaa. Missä on vanha laulajaveikkoni, lauloi se ennen aina? -- "Lähtölaulunsa vappuna soitti, jo nukahti helluntaina!"

Hyvää iltaa mummo kulta, miss' äitini vanha lienee? -- "Äitisi sairaana rukoilee ja siskoista tuuli tiennee!"

Onnen ovella.

Äiti.

Kuka se ulkona kolkuttaa, kun ilta on sysimusta?

Kulkuripoika.

Eksynyt vieras kulkija vaan, joka etsivi vaimennusta!

Äiti.

Käänny taloihin rikkaampiin, ei elämän leipää oo mulla!

Kulkuripoika.

Anna mun kättäni lämmittää ja vilusta valohon tulla!

Äiti.

Ken sinä lienetkin, sisähän käy, mut poikaani vuode vuottaa.

Kulkuripoika.

Pyhä sun vuoteesi pojalle lie, mut tokko hän tähtihin luottaa!

Äiti.

Lupasi poikani lähteissään viel' loistossa palaavansa.

Kulkuripoika.

Ei sun poikasi loistossa käy, tais eksyä kulkeissansa, poikas on köyhempi varpuakin ja kummina kerjurilasten.

Äiti.

Kun viluvarpuni palais vaan, niin lämpenis rintaa vasten.

Kulkuripoika.

Äitini, äitini, poikasi oon, älä heitä helmasi lasta!

Äiti.

Poikani, poikani, missä sa oot, sinä tulet kuin taivahasta!

Rakkauden ha'ussa.

Ma lähdin kuin iloihin ikuisiin ja kiertelin monta vuotta, ma etsin rakasta ystävää ja aina ma etsin suotta.

Ja moni oli kukka kuultava noilla elämän mairemailla, vahakukiksi aina ne huomasin, ne olivat tuoksua vailla.

Oli neidoilla tuntehen tulukset, mut tulesta huono huoli, oli povet kuin marjamättähät, mut sydäntä vaan oli puoli.

Ma palasin taatani tupahan, tulet tuikkivat akkunasta, siell' äitini vanha kehräili ja kauvan kaipasi lasta.

Hän kehräsi muiston lankojaan ja salasi kyyneltänsä ja poikansa polkuja valaisten hän kurotti kynttilänsä.

Näin valossa varren vanhenneen, hän hoippui tuessa sauvan, näin harmaissa silmissä rakkauden, jota etsinyt olin niin kauvan.

Kotona.

Ma muistelen kulkuni vaiheita kuin eilistä unta ne oisi, ja on kuin hopeassa huurtehen ne muistojen kelloina soisi.

Näen vuoret, laaksot ja kaupungit, näen saleja, sokkeloita, näen tummien silmien hehkuja ja vetreitä vartaloita.

Ma katselen sieluni syvyyksiin kuin syvään ja synkkään kaivoon; taas aavalla merellä ajelen, jossa hillitön himo raivoo.

Näen pimeät aaltojen onkalot, kun pilvet päälläni riehtoi, ma kuuntelen hurjia huutoja, jotka elämän vaahtoon mun kiehtoi.

Ne himmeten haituvat huminaan ja on kuin ma rannalle uisin ja nousisin päivän kummuille ja eloni tasaantuisi.

Käyn kirves olalla metsähän ja kaukana meri pauhaa, salo on kuin morsiusharsossaan ja talvi on leppeän lauha.

Ma veistelen uudismökkiä, johon vanhan äitini saatan, ma vyörytän pilviä, kantoja ja ma kynnän ja käännän maata.

Ma rakennan uuden maaliman tämän maalimanrannan laitaan ja työssä ma tahdon unhoittaa ja kulkea polkua kaitaa.

Ma veistän, veistän ja laulelen ja huurteinen huone kaikaa, mut kuinka ne lastut lentääkin, niin kaipaan kulkuriaikaa.