Part 3
Voi, muistatko lehdon ja lammin veen, myös koivun ja mättään sen alla, siell' istuit sa iltaisin myöhäiseen käen kukkuuta kuuntelemalla?
Minä pensaan takaa ryntäilin ja sun itkusi minua moitti ja hämmillä mielin ma vaikenin ja silloinkos nauru sun voitti.
Se naurusi lempeän tuoksun sai, sinä olit niin veikeän uhkee, sua lammin ulpuhun vertasin kai, joka aaltojen kuohusta puhkee.
Ja sille sa rennosti naurelit taas ja katselit viekkahasti, se ilta se toivoni tomuun kaas, -- minä saatoin sun portille asti. --
Ma muistan sen koivun ja lammin veen, viel' entiset naurusi soivat, minä mokoma toivioretkiä teen, sua teikarit liehakoivat.
Itke ihana!
Itke ihana, itke taas kuin itkit sa ennen illoin, surusi syy olis lempesi syy ja kaunein olisit silloin!
Itkusi suolat silitän pois ja hellään unehen tuudin, iltatuuli se viuhkasi on ja pilvi se on sun uudin.
Unten maita kun matkaisit, ois hymyä ihana muisto, polvilla pulmuni herätä sais ja lauluista kaikuis puisto.
Ma tahdon heittää sen naamarin.
Ma tahdon heittää sen naamarin ja olla suora ja hellä, ma tahdon ilolla tunnustaa, mitä mulla on sydämmellä.
Hän istuu siinä kuin odottais mun tunteeni huumausta ja siksi ma huultani puristan ja siksi on naamari musta.
Hän raotti naamarin reunaa vaan, ma katselin katselemalla, ma tuijotin tummaa katsettaan, oli naamari naamarin alla.
Aiheen hakija.
Tuli luokseni hieno ja hintelä mies, joka viiksenalkuja nyppi, hän hihitti, hykersi käsiään ja naisten hameissa hyppi.
Hän pisti otsansa ryppyihin kuin Shakespeare vainaalta näyttäis, hän pudisti pientä rintaansa kuin kolme kyynärää täyttäis.
"Hm" sanoi hän lasia kilistäin, "surunäytelmän aihe on mulla, viis virstaa mulla jo sanoja on, vaan henki ei tahdo tulla.
Ja siinä on prinssit ja prinsessat, mut anteeksi... täytyy jo mennä, tuolla nurkassa paksun aiheen näin, voi, ettei se pois vaan lennä!"
Hän sukelsi hännystakkeihin, joka nurkkaan hän juosta viisti, hän helisti kärpäisläppäänsä ja aiheilta niskat niisti.
Kuin nuoren ruovon sun notkistan.
Kuin nuoren ruovon sun notkistan ja polvilleni sinut painan, sun täytyy minua rakastaa, sillä sua minä rakastin aina!
Sun kätteni pihtiin kietaisen ja imen sun huultesi mettä, sun silmies säihkyä ahnehdin, vaikka vuotais ne vihaista vettä!
Ma tahtoisin rajuksi rakkauden kuin oisi se tulitusta; -- mut kylmästi sinulle kujertelen, eikä oo mulla uskallusta.
Keskellä karkeloa.
Ja piru se on niin leikkisä mies, se on muuttanut muotoansa, punatöyhtö sen vallast' on jälellä vaan, sit' ei enään pelkää kansa, se hunningoille on joutunut kai ja ravistunut on sen huilu; minä Siirini kanssa leijun vaan ja allamme kiiltää kuilu. Ma kuiskasin keskellä karkelon: näin tahtoisin liehua aina! Hän hengitti raskaasti sivullain: voi, älä sinä kättäni paina!
Suo suojaisin.
Sua Siirini, Siirini suojaisin kuin maanmies suojaa pienen pääskyn pesää, se pääsky touvon taiat taloon tuo ja laulaa sitten pitkin kesää!
Voi, tule, tule luoksen lintusein, ma kauvan ootin toukopääskyäni, se huolet huojentaisi lauluillaan ja soitteleisi lemmestäni!
Jos syyskuun myrskyt veiskin sun pois ja muita maita kiertäis laulus taika, en yksin jäis, ois muisto mullakin, ois kerran ollut kesä-aika.
Narrin kannel.
Ma soittelin narrin kanneltain, sitä elämän humupuolta, ma kuulin sun kuivasti huokaavan, sinä sanoit mun soittoni vaativan sitä elämän syvää huolta.
Ja huolet ne tulivat itsestään, en sinua niistä ma kiitä; kun soittelin haikeita laulujain, sinä nauroit vain, sinä nauroit vain ja hauskoiksi kehuit niitä. --
Narrin lauluja.
1.
Ma suurten pöydiltä liemen latkin, ma maantieojassa synnyin kai ja mahtimiestä ma tässä matkin, ja tuossa porvari nauraa sai.
Ja suru vieri ja kyynel kirkas, näin kansan nuoren ja suruisen, "hei, heitä, keisari, tuhma virkas!" hän nauroi patjoilla hyllyen.
On sukkeluuteni totta puoli, lie lehtolapsi se tuhmuuden, mut suuri yleisö siit' ei huoli, se nauraa -- omille vioillen.
2.
Narrissa on narrin leima, siksi se hupsuna kulkea saa, moni viisas on narrin kaima, vaikka hän tiukunsa piiloittaa. Narri on viisas kujeillaan, kaikki kai ollaan narreja vaan.
Viuhkain liehuessa.
Sun luonasi kaikki liehakoi, se maaliman maire ja ilve soi ja silkit kahisee ja kengät viiltää ja liekit lehahtaa ja ruunut kiiltää, ma seison nurkassa täynnä tulta ja yhtä katsetta kerjään sulta, sun viuhkas viileän muille suo, mut jäisen viiman se mulle tuo.
Voi, olisiko surua silmissäs.
Voi, olisiko surua silmissäs, vai harminko harmaa häimä, vai olisiko itkua äänessäs tai linnun vilkasta vitinää, kun nousevi uusi päivä!
Ja hiipikö kompaisten sanojeni kyy sun sydämmesi ihmetarhaan ja oliko se mustan lempeni syy, että kaikessa kauniissa valhetta nään ja oikkujen orjana harhaan!
Kuvastimen edessä.
Sivukammion suojaan ma pakenen ja seison kuvastimen eessä, mies vieras lasista virnuilee kuin sillä ois silmät veessä.
Se mies on tuttu jo vanhastaan, mut missä sen näin sekä milloin? Kadunkulmassa kerran sen pimeässä näin, sitä miestä ma kavahdin silloin.
Hän sopersi hiljaa kuin itsekseen: en tee minä mitään pahaa, ma kullalle arkun ostaisin ja siihen ma pyytäisin rahaa.
Minä olen kuin sulho ja morsian, -- se hassulta kuuluu varmaan, pilapuheita vain ne on surevan, joka menetti nuoren armaan. --
"Sinä kumma mies, sinä houraat vaan tai joit sinä liiaksi viinaa!" Hyvä herra, en maistanut tilkkaakaan, mut tuska se tulena piinaa.
"Kai elämä sun polttosi parantaa ja loppuu se vaiva ja huoli!" Niin, silloin se loppuu, kun hautaan sen, mikä minussa eilen kuoli.
Sen vanhan lemmen ma hautaisin ja peijaisia minä joisin, ma alkaisin elämäni uudestaan ja ehkä se ehjetä voisi. --
-- Katulyhdyn valossa kasvonsa näin, näin silmänsä harmaan kalvon, ne silmät ma usein unissa nään ja yöllä, kun valotta valvon.
Sinä aijot mun hyljätä.
Sinä aijot mun hyljätä, näänhän sen, sit' ei naamaris enään peitä, ma epäilen entistä hyvyyttäs ja ma epäilen enkeleitä.
Sinä olit mun sydämmeni morsian, sun jätän kuin iloisen lesken. -- Sinä sanoit mun hyvästi heittäissäs: joko lähdet iloista kesken?
Miksi viivyn?
Miksi viivyn ja miksi houraan, reppu selkään ja sauva kouraan, tääll' en viihtyä enään vois? Miksi katselen akkunoita, missä liukuvi vartaloita, ilmaa tahdon ja tahdon pois!
Tahdon etsiä honkapuita, metsäkansaa ja seikkailuita, miss' ei tapojen orjaa näy, lokit kirkuu ja vailla paulaa meri yltiöpäänä laulaa, siellä aalloissa aatos käy.
Tulkaa kumppanit, mieron veikot, tulkaa keijut ja vuorten peikot maantienuotion valohon, leilit kiertää ja surut niellään, kulkuneidot ne notkuu tiellään, metsä nauraa ja lämmin on!
IV.
Hyypiö.
Näin minä kerran hyypiölinnun nuorena noroa astuissain, laulupaaella soittaen istuin, kankaalla kaijutin kanneltain.
Heräsin suhinaan harmaan siiven, siinä kun paimenvirsiä hain, päälläni kaarteli hyypiölintu, kannel putosi polviltain.
Suolta ma kuulin lapsen itkun, elämän itkuja aavistin, toisin nyt luonnonääniä kuulen, toisin soipi nyt kannelkin. --
Laululaaksossa.
Sillä elämän vihreellä niitulla, jolla ryytikukkaset loistaa, tuli vastaani kaksi neitosta ja ne syleili toinen toistaan.
Se toinen oli niin iloinen kuin sinisen pilven kaista, ja se toinen oli kuin syksy-yö, kun hopeinen kuuhut paistaa.
Ja kumpikin tarttui käteeni ja laululaaksoon ne veivät, missä elämän viini virtailee ja tuoksuu sen mesileivät.
Ei siell' ole pihat pieniä eikä siell' ole pahan paulaa, vaan aamu siellä on ainainen ja linnut iäti laulaa.
Se vallaton neitonen soitteli ja laulun laineet ne pirskui ja kantelon pohjasta nauru soi, sen kielet kiivaasti tirskui.
Ma opin ne laulut neidolta ja kauvan ne kaijut kesti, se toinen hellästi katsoi vaan ja hymyili suruisesti.
Miks olet niin vaiti ja vakava, et viritä kirkasta kieltä, sitä suurta suruas suosita ja herätä hellää mieltä!
Hän otti sen kantelon polvilleen ja soitteli hennon hiljaa, ja taivas se pilvistä kirkastui ja valaisi laakson liljaa.
Ne kaijut soipi nyt rinnassain, sitä säveltä en voi toistaa, ma nään vaan surevat silmänsä, jotka kyynelkasteessa loistaa.
Hämärän ääniä.
1.
Tule, tule iltainen hämy, sun luonasi hyvä mun on olla, kun soittelet kantelolla! Mene, mene päiväinen räme, sinä maaliman huutava ääni, joka soittelet suruhun pääni!
Tule, tule iltainen mieli kuni takaa pitkien poutain yli suurten vetten soutain! Soi, soi heleä kieli, soi muistojen ihanaa unta ja sulata rintani lunta!
2.
Mun henki levotonna harhailee, ma etsin tietä unten onnelaani, näin päivät sokkosilla soutelee, öin vaivun valhe-unelmaani.
Ma tiedän, pilvilinnoja on nuo, mut ilman niitä en ma elää voisi, mun sielu niistä toivon mettä juo ja ilman niitä varmaan jäänä oisi!
3.
Tuulentupia, tuulentupia, vanhoja, tuttuja ennestään, aikojen ahava se niissä nyt soittaa tullessa talven ja tumman sään.
Tuulentupia, tuulentupia toiveet on satujen lehdossaan, syksyisen illan iloisia puita, hiiltyen sytti ne hetkeks vaan.
Tuulentupia, tuulentupia, olkohot tuulentupia vain, itsehän taivaan tapuliin ne nostin onnessa outojen unelmain!
4.
Musta juova mun silmäni alla, mitä sa tiedät mun elostain? oletko maaliman vitsanjälki, matkani muistomerkki vain?
Musta juova mun silmäni alla, ajatusviivaksi kuvaisin sun, puhutko nuoruushaaveista mulle, että ma vihdoinkin viisastun?
Musta juova mun silmäni alla, oletko Tuonen varjo vain, itsepilkan ja syksyisen synnin tumma kupla mun sielustain?
5.
Tien varressa ma miehen nään, hän seisoo luona märän mättään, on tumma tuike hänen silmissään, kun kerjäten hän tarjoo kättään:
"Voi, päästäkäätte vaunuhun, te riemurikkaat hymyhuulet, on valtatielle pitkä matka mun ja eessä yö ja vastatuulet!"
Kun tutkin kalpeata muotoaan, näin omat piirteet hänen naamassaan.
6.
Kuljin noita illan maita, sovitusta etsin sieltä, etsin sielun kantelooni uutta ilokieltä.
Noita kuulin kulkeissani: soitto riehkui rahkasuolta korven töistä, korven öistä pimeätä huolta.
Syksyn suuret keltakellot korpipuissa heilui silloin. Nyt ne sielun kantelossain soivat usein illoin.
7.
Näin hämärän umpilammen, sitä kanssasi soutaa sain, sinä neitoni tumma tukka, sinä unteni kruunu ja kukka, jota omakseni toivoin ain.
Ja sulle ma kerroin kaikki, mitä syksystä sydämmeni ties, syvät syntini kerroin sulle, sinä anteeksi annoit ne mulle ja ma olin kuin uusi mies.
-- Oli lammilla lainetta kaksi, oli musta ja valkoinen, yli mustan hän kätensä tarjos ja sylillään syntini varjos kuun kullassa välkkyillen.
8.
Vaiti, vaiti, kaikki nukkuu, äänet hiipii, kaiku hukkuu, on kuin itse tyhjyys sois! On kuin sielukellot soittais, eikä aamu koskaan koittais, eikä kuukaan loistaa vois.
Kuuluu kolme huokausta, kolme mullan musahdusta avohautaan siunattuun. Lapiot ja kivet taipuu, arkunkansi soraan vaipuu alle kieron ristinpuun.
Sataa lunta, sataa lunta, Tuonelasta näen unta, tummaa rantaa hapuilen; on kuin sielukellot soittais, eikä aamu koskaan koittais vaeltaissa varjojen.
9.
Ne kulkevat hopeassa kuutamovyön mun unteni utuiset perhot yli maiden ja merten pois.
Ne liukuvat liepeillä maaliman yön ja teillä on hämärät verhot ja on kuin siivet sois.
Ja uneen ja unhoon ne tuutii vaan ja muiston kukkiin ne taipuu sekä tulevien aikojen luo.
Ne vievät mun suuressa saatossaan ja maa se vaipuu, se vaipuu ja sieluni valoa juo.
Paistaa se päivä kiville.
Paistaa se päivä kiville ja lahonneille puille, ja vanhat puut ne alastomat ne avaa silmuja sille.
Paistaa se päivä köyhille ja vaivaisille muille ja paistaa se paimen paralle ja halvalle kulkurille.
Hän laulavi köyhiä laulujaan ja ilostuvi poutasäällä, voi, kuinka suloista sentään on näin laulaa laaksossa täällä.
Hän ei tiedä, miksi hän laulaakaan, sen lahjan sydän kai säätää, hän laulaa päivälle hyvyyttään ja nyökkävi sille päätään.
Pensas varjossa.
Ja elämänrannalla vierellä virran on pensas suuri ja tumma, ja sieltä se salainen huokaus kuuluu ja siellä on taika ja kumma.
Ja rannalla julkean, juoksevan vuon käy polkuja ristin ja rastin ja siellä on tutjuvat porraspuut koko maaliman päähän asti.
Ja niitä ne kansat ja karjat kulkee ja kalpeat kulkijalaumat, kun musta pensas on marjassaan ja jyviä tippuu aumat.
Ne kansat ne nauravat pilleinensä ja noutavat lähteestä juomaa, ne kastavat kukkia kauniin maan, mut eihän ne pensasta huomaa.
Mut tulee se suuri suru ja yö, kun lentotähtiä putoo, ne kansat ne ryömivät pensaan luo, jossa hämärä ääniä kutoo.
Ne maistavat marjoja mustan oksan, ne vaipuvat pensaan juureen, ne elämän ääniä kuulostain pois nukkuvat unehen suureen.
Satu.
On mulla satutarha ruusuinen, se iltaruskon mailta puuntaa ja siell' on helorintasatakielet ja sinne keltaperhot suuntaa.
Siell' yöt on suviset ja valkeat ja kekri joutuu juoksujalkaa, käy herkkä hirvi uhrilepikössä ja sinisorsain soidin alkaa.
On mökki mulla pieni, punainen, se ritvakoivun alla lymyy ja Tellervoni kirjokarjaa sukii ja terhennellen lehtiin lymyy.
Hoi, Tellervoni, hienohelmani, jo heitä mättähille marjas ja joudu silkkisiltä silloiltasi ja aja kotiin kaunis karjas!
Sa hämärissä hieno hiipijä, tuo metsän tuoksu tullessasi ja anna levätä mun katseissasi ja huolittele hoivassasi!
Ei taivu Tellervoni tupihin, hän Nyyrikille kutoo sarkaa ja ristinkastettani arastellen pois karjapoluilleen hän karkaa.
Ja etsiessä ehtoo tummenee, vain iltaruskon kulma puuntaa, jos siivet saisinkin ja viesti veisi en löytäis tietä enkä suuntaa.
Näky.
Näin, näin minä oudon kaupungin, joka heleästi helteessä hohti, näin temppeliharjojen välkkyvän, polut kaidat sinne johti.
Ma kuuntelin humua kaupungin, se kuului kankaalle kauvas, hilaporteilla paimenet lauloivat: "tule tänne, mies, ota sauvas!
Sua kauvan täällä jo kaivattiin, et nähnyt sa näkyjä näitä, sun kulkusi kujeita itkettiin ja juotihin karitsan häitä!"
Ja ma kuljin portista kaupunkiin, joka kummulta alttari nousi, turun keskellä roviot roihuivat, savu kitkerä kattoja sousi.
Ylt'ympäri rovion kirkuen parit varjosta valoon liehui, lihankiihkoja liekeissä kärventäin ne huumassa hyppi ja liehui.
Ne kirosivat suuren rakkauden ja ne polttivat lasten kehdot, ne kivitti lintuja pesistään ja ne kaatoi lemmenlehdot.
Ne runteli omaa ruumistaan ja ne tallasi tulevan taimen -- --. Pois, paimen, en huoli sun huudoistas, kovan onnen oot sinä paimen!
Ja aukase porttisi poloinen, en voi minä kilvoitella, mut elämän vilkkaassa virrassa minä tahdon vilvoitella!
Ilokivellä.
Istun ilokivellä, sidon otsalle vehmahan vaulan, näillä laulun suvisilla mailla Huomenen himmeitä huolia vailla ma lähteen laidalla laulan.
Ilovirsi syntyvi kuni virran reunalle laine, eihän se tiedä synnystänsä, Huuhtovi kultaista kynnystänsä ja rannalle raikuvi maine.
Sydämmestäni laulelen, se on täynnänsä säveleitä, on kuin sen pohjasta purot soisi, aatokset taivahan lintuja oisi ja ne piirtäisi pilven teitä.
Tulkaa lapset viluiset, jotka surette yksin illoin, ettekö päivän paistetta huomaa, juokatte elämän lähteen juomaa, niin ettette itkisi silloin!
Kiitän äidin hellyyttä, joka kohdussa minua kantoi, imetti lastaan maidollansa, hoiteli, voiteli pulmuistansa ja lempeitä neuvoja antoi.
Kiitän Luojaa lahjasta, kun ei silmill' oo sokean häivää, nähdessä maat, jotka kukkia kantaa, katsoessa kuuta ja taivaan rantaa ja suurta, suloista päivää.
Kaikki vuoret tahtoisin ilokiviksi, jotka hohtais, kansat ne laaksossa kättä löisi, suvinen rakkaus heilimöisi ja jumalien juhliin johtais.
Unen liepeillä.
Ma valvein lepäsin vuoteellain, yön helmaan henkeni heittyi, sen harso hajosi silmillein ja kaikki pimeään peittyi.
Tuli kuiskeet kummat piiloistaan, tuli vanhat kiihkot ja muistot ja kuvia aatos piirteli, näin elämän solisevat suistot.
Ja varjot vaihteli sielussain, näin hyytävän syksyn unta, punavihreät aallot meressä ui ja ne huuhteli saarten lunta.
Se meri oli epäilyn erämaa, johon upposi valheet ja vaivat, näin airoja, lauttoja laineilla, ajovesillä hylkiölaivat.
Ja vuoteeni viereen loiskaillen ne riippuvin purjein sousi, ja mukana pimeän mainingin mun rintani laski ja nousi.
Se meri se hiljaa jähmettyi, ma vereni jäätyvän luulin, ja oli kuin pimeä liikkunut ois ja ma onton kohinan kuulin.
Ja myrskyn kellot ne seisahtui, näin pilvissä piilevän taivaan, tuli pitkä aalto ja nosti mun yön selkään hylkiölaivaan.
Näin kotini himmeän tähden vaan, joka taivaan rannalla kulki ja sinne se hatara haahteni vei, kun unetar silmäni sulki.
Kuutamossa.
Ja haaveksijakulkuri hän kuutamossa kulki, ne aatoksensa harhaili kuin lentotähdet taivaan, ja tähtitarhan tulista hän katsantonsa sulki. Hän näki taivaan merenä ja kuun kuin suuren lumpeen hän tunsi kaikki ilonsa, mitä tunsi vuodet umpeen. Se haaveksijakulkuri nousi kuutamoiseen laivaan, hän souteli merta avaraa ja kokka pilviin viilsi ja punapurjeen laskoksissa sadat tähdet kiilsi. Hän näki maat ne luvatut ja hämärät ja pimeät, hän kuuli kultakaupungista huilun äänet kimeät, hän sinne laski laulaen, se laulu oli uutta, ei tajunnut hän itsekään sen laulun salaisuutta. -- -- -- -- --
Hän kuunteli omaa lauluaan ja uneen unohti itkuisen maan, joka usvana altansa häilyi. "Alas, alas!" tylyt henget ilmasta soi ja hän kompastui ja hän haparoi, löi kiviin päänsä ja vaikeroi; näki allansa vihreän, viekkaan veen ja sen kalvossa tähtien himmenneen ja alinna kuvansa päilyi. --
Kulkurin lankeemus.
1.
Mene henki mullanmusta, joka laulat kaiken kadotusta, joka kuihutellen kuljet takanain, hiot hyssytellen halpaa aatostain.
Miksi puhut synnintyöstä, tahdot uudestaan mun siihen syöstä, tahdot päivän mailta varjon vaaraan pois, eikä hetken rauhaa konnasielus sois!
Imarrellen kyntes peität, mitä pystyyn sain, sen maahan heität, lokalaakereita tarjoovan sun näin, kun ma epäilysten erämaahan jäin.
Astu eteen, älä säästä, tahdon varjostasi päivään päästä, tahdon miehen töihin, suureen elämään, taikka sortua sun kalpas helinään!
2.
Me seistiin kalliolla korkealla maan, taivaan taipaleella rinnakkain, lens ahne tornihaukka pilven alla ja laakson kyyhkyä se vaani vain.
Mun allain kulki tyhjä arkimelske, näin ihmismuurahaisen juoksussaan, soi ylläin ilmakannen hieno helske ja päivä loisti kultakruunussaan.
Ja katso, kiusaaja se puhui hiljaa: "mies mieti, muista, kätke, mitä näät; kas, kuinka laakso lainehtivi viljaa, on siellä talkoot sekä suuret häät!
Ja tuolla auvon avotemppelit loistaa ja vapaan rakkauden kannel soi, se huolet huojentaa ja murheet poistaa, kun ilon immet sulle ailakoi.
Miks toivot sitä, mikä kerran kaatuu kun Tuonen maat on ihmissatua, sun sielus sammuu, ruumis liejuun maatuu, kai myöhäistä on silloin katua?
Miks Luojaan luottaa pieni ihmiskunta, ei Luoja enään jatka luomistaan, hän vanha, kuuro on ja näkee unta ja maalima se menee menojaan.
Ei kestä ruosteen raiskaa pilvilinnat, sa kuljet itsepettymystä päin ja valetoiveit' tykkii ihmisrinnat; lie enkeleinkin laita niin ja näin.
Jos ei sun järkes riitä, luota pappiin, hahhaa, niin nöyryyttävän sukkelaa! Ja kuka järjen loi? Ei, mene Lappiin ja pilkkaa sitte vaikka Saatanaa!
Sa järkimies oot, tiedän, uskos heitä, maan päälle vankat kivilinnat luo ja viinilehväsillä otsas peitä ja lemmi vuorotellen sekä juo!
Ei vanha oppi sua enään vaivaa, kun valtaa saat ja kultaa, kunniaa, ne annan, jos vaan hylkäät tyhjän taivaan ja muistat joskus lahjanantajaa!"
-- Me seistiin kalliolla korkealla, hän katsoi silmin kieroin, kiiluvin, Hän puhui maiheasti mairimalla ja vuoroin uskoin, vuoroin epäilin.
3.
Jo luulin voivani hengittää, ma kuljin lappeella vuoriston, mut synti se jäljessä kulki, katinkultaiset kenkänsä helisten soi, hän vaapukan varsissa kiemuroi ja kuihutti kulohon, mun seittinsä silmuihin sulki.
Hän sulki mun ovilta onnelan ja riisti mun rinnasta auringon, joka töilleni arvon antaa, Hän nauroi makeinta nauruaan ja hiveli silmiä niljallaan ja sammutti sainion, jota tahdoin vuorille kantaa.
Mene pois sinä säälitön kiusaaja, ma tahdon loistohon auringon, ma tahdon, ma voin ja ma voitan! Ma uusia soihtuja heilutan ja kuiluun ma kukistan kiusaajan ja kerran ma hymnini soitan!
4.
Kulkurin virsi.
Oi, Herra olen sun palvelias, surun laaksosta mistä sun löydän, näen suuren, sinisen templisi ja viheriän uhripöydän?
Minä olen kuin kaarna laineilla ja silmäni sokeus verhoo, sun luoksesi aatos harhailee kuin sorasiipinen perho.
Ja synnissä olen minä syntynyt ja lokaan tallannut taimen, olen eksynyt harhapoluille, minä olen kuin huono paimen.
Sun templisi tähtisalissa sulle linnut kiitosta soittaa, min' en löydä soitinta sopivaa, jolla voisin sun armosi voittaa.
Oi, Herra ilmaise itsesi, että kulkija rauhan saisi ja löytäisi tiensä kotihin, johon päänsä hän kallistaisi!
Äiti.
Kisoista kisoihin kiiruhdin tämän elämän markkinoilla, huumasin päätäni neidoilla ja sulilla suuteloilla.
Paljon olen minä laulellut ja tuhlannut tunteen tulta, herjat herkeni kuuntelemasta, kun viinini loppui multa.
Sulle annoin niin vähäsen sitä iltaista iloisuutta, sulta ma sain sen hellän mielen ja mikä on viattomuutta.
Usein öin olet itkenyt sun poloisen poikasi mieltä, kaivannut kotoisen lieden ääreen elämän markkinatieltä.
Äidin sielus on vuotanut ylen runsaasti lempeä mulle, salannut paljon olen minä sulta ja tuskia tuottanut sulle.
Salasin rintaani rakkauden, jota kaikista pyhinnä kannoin, salasin paljon lempesi tähden ja enemmän otin kuin annoin.
Salaa olen sua katsellut, näin harmaiksi käyneen hasten, poikasi janoo lempeä, tule syyllistä sydäntä vasten!
Unen unhola.
Ma tiedän linnan laajan, korkean, sen kirjoseinät kohoo kalliolta, sen torninastat pistää pilvihin ja siellä hohtaa holvit hopeiset ja salit siintävät.
Saa siellä hellän hoidon suruilleen ja pehmeät on sinisilkkipatjat, siell' yössä helmet heljät helahtaa ja oudot unikukat tuoksahtaa, kun siellä vaeltaa.
Ja keijut keveät ne kisailee ja soittelevat simapillejänsä, ne silittävät päätä väsyvää, ne hellävaroin otsaa suutelee ja silmiin hengittää.