Part 2

Sinä kuljet, kuljet ja etsit, etkä rauhaa koskaan saa. Minä kuljen, kuljen ja etsin, kuka kiusaa kulkijaa? Sinä taivaantähtiä katsot, ne on usvaa, ilmaa vaan. Minä taivaantähtiä katson, sillä sieltä ma toivoni saan. Sinä kuljet, kuljet ja houraat ja houreesi unta on. Minä kuljen, kuljen ja houraan, mut loistossa auringon. Sinä tuhaksi, tomuksi muutut, sun naapuris multaan vie. Minä tuhaksi, tomuksi muutun, käy ylläni elämän tie. -- -- Minä katselin ylös ja sivullein, minä unissa hourasin itseksein.

Kirkon varjossa.

1.

Tienvarrelta ma katselin miten kukkaset kastetta joivat ja yli kultaketojen pyhät huomenkellot soivat.

Ma aidan alla lymysin ja soittoa kuuntelin hiljaa, se tuuti lainehet nukuksiin ja tuuti suvista viljaa.

Ja kansa pyhävaatteissaan pois pyhille portaille astui, ma elämääni ajattelin ja silmä siinä kastui.

Ei pyhää mieltä mulla oo, pyhävaatteita ei ole mulla, mut saahan Herran huoneeseen myös kaikki kulkurit tulla,

Ma otin sauvan nurmelta ja kaartelin kirkkoa kohti, ja huomenkellon kaijussa kedon kelmeät kukat hohti.

2.

Ma arasti astelin paljain päin, tulin vanhaan kirkkoon ja ovelle jäin, johon pylväs varjoja loi.

Oli raskas ilma ja tomuinen, ja raskas saarna ja sumuinen, urut uniset ylläni soi.

Pyhimykset kalseilla katseillaan mua soimasi hopeapuitteistaan kevätpaastoista ylpeillen.

Katon enkelit pilvillä leijaili, ne armon autuutta keimaili vesiväreissä kylpeillen.

Pyhän alttarin pikari kimmelsi ja punanen sametti välkkyili kuin verta se vuotanut ois.

Oli rintani köyhempi entistään ma tuijotin tyhjään hämärään ja hiivin portaita pois.

3.

Taas ulkona seijas taivas on, taas loistaa sen porttipielet ja säteet lehvillä väreilee kuin kantelon hopeakielet. Pois tylyn kirkonkellon pauhinasta, sen vaskikita maita manaa, se muistuttaa niin paljon maalimasta, joka aina käyttää kovaa sanaa!

En tahdo kuunnella saarnoja, jotka tulvivat palkkasuusta, vaan tahdon etsiä elämää hyvän tiedon puhtaasta puusta! Ja nuorten kuusten puolihämärässä ma etsin lepoa ja suojaa ja tuulten kymbaalien hyminässä ma tahdon rukoella Luojaa. --

Ota se kaunis kannel taas!

Ota se kaunis kannel taas ja istu sen koivun alle, soita sydämen lauluja sille halulle haikialle!

Anna sormesi soudella sen vaskisen kielen yli, laula kulohon kukkia ja lepoa aallon syliin!

Viritä nuori neitonen mun sieluni kanteloita, laula kuin laulaisit itsekses, kun katselen silmiäs noita!

Pois on mennyt laulajaneito.

Pois on mennyt laulajaneito kuin pilventerään ilta, eikä raiju raikas ääni näiltä seutuvilta.

Pois on illan iloni kuin kuiviin juossut puro, laulu taisi lakastua, sydän on niin juro.

En ma kesää surekkaan, en noita marjamaita, suren onnen lyhyyttä ja lemmen lauvantaita.

Niin on tunnit tukalat kun vaeltelen vaivoin, juhlavaatteet valkeat ne sudenkuoppaan kaivoin.

Huhuilen ja huutelen ja eksyn surun suohon, tästä on kulta kulkenut ja rutistanut ruohon.

Huudan kaijun kartanossa: tule, tule kulta! Suuri kaiku kaukaa vastaa: sule, sule multa!

Epätoivo.

Ajoteiltä ne tulivat tulvaillen rujot miehet ja parkuvat lapset, tuli neidot irstahat ilkkuillen avorinnoin ja hajalla hapset; ja tietä raivasi nyrkki ja kylki, ja viinasta villeinä tielle ne sylki vihan sairaassa vimmassaan.

Epätoivon silmästä silmään näin, oli kurkkunsa kiroista kuivat ja kuumassa kimmassa änköttäin ne taivaalle nyrkkiä puivat, ja Luojaa pilkkasi nälkäinen kansa, kivet, puukot suhahti kouristansa ja ne tallasi vihreän maan.

Hyys, hyys, rivo rikkaus ahneen maan, joka kullalla kalliomme raiskaa, joka suonemme rihmoiksi ratkoo vaan ja ne tunkiokasalle paiskaa! On sielumme niinkuin palava huone, on otsilla tarra, se tarra on tuonen, jok'ei katoa milloinkaan!

-- -- Ja ma kuulin matalan mainingin, suli iltaan ilkkuva ääni, ma sammalpolulla havahdin, rajumyrsky se soi ohi pääni, ja korpi se pitkässä kaaressa vinkui, tuhotuuli se pitkillä siivillä sinkui hätätorvea toitottamaan.

Jouten.

Kuin unissa kuleksin vuodet ja päivät ja kuvat ja seudut ne vaihtuivat, tien puoleen punaiset viitat jäivät ja aamuiset ajat ne haihtuivat.

Ja ihmiset kylissä kynti ja hääri, ne väänsivät kiviä, kantoja, ma kysyvät katseensa käsitin väärin ja jouten soutelin rantoja. --

Joka pensaasta katseet ne seuraa, ne soimaa: "mies, hoi, missä on sun tuntosi, ota kirkas kuokka, jos sulla on voimaa ja nosta kulkeva kuntosi!

Lie viimeinen virkasi pilarengin, sa maantien ruohoa litistät, muut pellolla pelmuvat kyntökengin, sa viikon virsuissa vitistät.

Ja sentään sa elämän leipää vaadit ja laulelet kujissa, kaduilla ja niitä ja näitä sa yhteen laadit ja itseäs petkutat saduilla!"

-- Mies heitä jo! Anna kuokka ja aura, ma kanssasi peltoa äestän, ei jouten oo juhlaa ja älähän naura, jos työtäni virsillä säestän!

Soitin pillillä.

Elämä se veitikka viisas ja nuori se iloisen pillini laittoi, sointuvan oksan se lemmessä löysi ja viinipuusta sen taittoi. Soitin pillillä pienen polskan ja nauruun ratkesi ääni.

Sitte ma soitin kun iltasin istuin sen kotini nurmikolla, laitumen tiellä ne karitsat hyppi ja mun oli hyvä olla. Soitin pillillä pienen polskan ja omaa naurua nauroin.

Sitte ma jätin ne kotoiset rannat ja kiertelin mielin määrin, nuoruutta itkin ja neitoni mieltä, mut huomasin surreeni väärin. Soitin pillillä pienen polskan ja nauroin juuri kun itkin.

Joskin se hellä heilini hylkäs, niin enhän ma valita noita, onhan maalima tyttöjä täynnä kuin ahot on mansikoita. Soitan pillillä pienen polskan ja naisten naurua nauran.

Vaikk' olen köyhä ja köyhän lapsi ja monta on matkan vaaraa, rikkaita riemuja sentään laulan ma keskellä maantienhaaraa. Soitan pillillä pienen polskan ja köyhän naurua nauran.

Elämä se pillini ryöstää tahtois ja kauppoja peruuttaisi, en sitä vaihtais tähtiinkään, vaikka hopiatynnörin saisin. Soitan pillillä pienen polskan ja elämän naurua matkin.

Jääpylväät.

Te istutte kehässä kerskaillen pitopöydän pitkän päässä, on silmänne lasiset, järjekkäät kuin liikkuvat kuplat jäässä.

Mitä mietitte? Omaa itseä vaan, jonka nostatte päähän patsaan, voi, paistien lemuvaa ylpeyttä, kun ne pääsi niin arvosaan vatsaan.

Ma viimanne vilussa värjötän, te imette veren multa ja kylmän naurunne huurteessa minä kaipaan tunteen tulta.

Minä tahdon revästä ilman sen, joka sieluni sumulla peittää, ma vimmasta polonen ponnahdan ja ma tahdon sanoja heittää.

Ovet rintani avaan seljälleen ja annan auringon paistaa joka sieluni soppihin salaisiin ja ma tahdon onnea maistaa.

Poroporvarit nurkassa nalkuttaa, ivan veitsellä sydäntä ne viiltää, ne istuvat viisaina paikallaan ja naamat ne nauriina kiiltää.

Ne pistää kaukaa... ne vakuuttaa, että maalima laahaa norjaks, ne tahtovat haaveita haavoittaa ja tahtovat tapojen orjaks.

Ma nousen ma, lähden, ma läkähdin, ne ajavat mua kuni peuraa, näen ulkona taivaan ja tähdet taas, min'en kaipaa pylvässeuraa.

Eksyksissä.

On sieluni erherakennus, se täynnä on sokkeloita ja toisiin valoa virtailee ja toiset on pimennoita.

Ja yhdessä kuollutta kaivataan ja itkevi pitkä parvi, mut toisessa rajusti remutaan ja kiertävi juomasarvi.

Ma pilarin varjossa valmon nään, joka jotain etsivän näyttää, hän hiipii huoneesta huoneeseen ja akkunat kukilla täyttää.

On seinällä kannel tomuinen, sen kieltä hän hellästi pyyhkii ja katsoo yöhön ja pimeään ja akkunan ääressä nyyhkii.

Hän etsivi sälhkölähdettä, joka valoa pimeään johtais, hän koskisi valkeilla käsillään ja kaikki kammiot hohtais.

Hän pyrkii sieluni pyhäkköön ja eksyy aamuin ja illoin, kun elämän sylissä havahdan, nään vanhan äitini silloin.

Pakosalla.

Ylänköjä yksin mä taivalsin ja harmaille harjuille nousin, kosken kihoissa kahlasin ja outoja rantoja sousin.

Kauvas kylistä pakenin ja kuilun kukkia taitoin, vuoren varjoon kuusen alle ma piilopirttini laitoin.

Pelkäsin ihmisaskelta ja vavahdin polun puolla, teirin permiä jännitin ja ongin virran vuolla.

Kaste, auer ja illankuu ja ne metsälukkojen juuret, siellä ne metsäkyyhkyset lensi ja unelmat uudet, suuret.

Majani ovelle kaaressa kulki kaukaisten kytöjen sauhu, kuusten latvat ne lauleli ja kuului purojen pauhu.

Kaste, auer ja kukkaset, ei niist' ole kumppaliksi, heporastaskin ikävän tuo ja miksi ma kaipaan, miksi?

Yksin tunnit on tukalat ja kolkko on korven ranta, laaksoon laskeun etsimään taas sydämmeni morsianta.

Tien ristissä.

Ma muistan ne punaiset nuotiot, joilta heloitti heinän hilve, kun parissa neitojen, veljien vain kajahti karku ja ilve.

Me olimme onnemme oppaita ja tuulentupia luotiin, oli elämän neuvoja sadottain, kun lähtömaljoja juotiin.

Ma kuljin minne mun tahtoni vei ja ma teuhasin otsa hiessä ohi savuisten nuotiohiilosten; -- nyt seison ma ristitiessä.

Ja löytää se jänökin poluilleen ja lintu se tiensä taitaa, vaan matkan viittaa ei mulla oo, eikä onnen ojennusaitaa.

Ja kaksi tietä on, tiedän sen, vaan tiedä en matkan määrää, vai viekö ne molemmat oikeaan tai kuljenko polkua väärää?

Sen toisen päässä on surkeat suot, missä kivut ja kirot kiihtyy, vie toinen mun riemukaupunkiin, missä huomenhaltijat viihtyy.

Ma tahdon itseni sonnustaa ihan kiireestä kantapäähän, ma tahdon soitellen sotihin ja elämän myrskysäähän.

Jos sorrun, niin sortua tahtoisin, kun tuomi on tuoksullansa, kun uusia toukoja kylvetään ja laulavi nuori kansa.

II.

Koskelle tulo.

Hän pimeällä polulla seisahtui, hän kuuli niin kumman pauhun, hän lähti sen kutsua kuulemaan, näki vuorelta lauhkean laaksomaan läpi utuisen kaskisauhun.

Ja koski se laaksossa lauleli, se sumussa, humussa hylly', sen kyljessä katajat kahisten ui ja sen hopeaniskalle kouristui tän vihreä, vanha mylly.

Hän sillankorvassa palavan näki usean olkilyhteen, oluttynnörit pihalla punoitti, pitovieraat sillalle hoipersi ja ne nauraen lyöttyi yhteen.

Kuu metsikön rantaa souteli, sitä uninen halli haukkui, joen suistosta hiipivä hirvi joi, kuu otsasarvia hopeoi, tuliluikut myllyltä paukkui.

Oven aukosta höyryä tupruili, tuvan telme se ilman täytti, tuli kulkuri koskelle laulellen ja myllärin mies ryhyselkäinen se varjosta hampaita näytti.

Myllärin neito.

Jokilaaksossa koski pauhaa, vesirattaat ratisten käy, ne kultajyviä jauhaa, eikä myllärin neitoa näy.

Ja myllärin nuori neito se paasilla hyppeli vaan ja monikin viljon veito kävi neitosta kosimaan.

Ne hiippakääseissä kiikkui, ne tarjoili talojaan ja jalan ne maantiellä liikkui ja kantoivat kihlojaan.

Se myllärin renkiruho vei myllylle säkkinsä ja silmistä tuikahti tuho, hän salasi lempensä.

Mut neito se ulpuna kukki ja soimasi sydäntään ja se ahne myllärin ukki se tyrkytti tytärtään.

Niin himmeni silmä seijas, niin vaaleni neitonen, rikas kulkijapoika sen veijas ja antoi sormuksen.

Jokilaaksossa koski pauhaa, vesirattaat kumisten käy, ja mylly se rahaa jauhaa, mut onnea siellä ei näy.

Limokujassa.

Tule limokujaan, miss' on nuori parvi, älä kysy kenen häitä juodaan, lienet lauluniekka, ota olutsarvi, kivikellarista uutta tuodaan! Maista, juo ja nauti, naura haarikalle, kerran tulee tauti, joka pitopöydän alle suuren salakuopan kaivaa!

Kysy lainehelta, miksi itkee ranta, -- juo ja sulattele rintas jäätä! -- Luhdin solass' oisit nähnyt morsianta, itki, suki surullista päätä! Maista, juo ja nauti, naura haarikalle, kerran tulee tauti, joka pitopöydän alle suuren salakuopan kaivaa!

Sieltä alas astui helykruunussansa niinkuin lumipilvi säteissänsä, kosken poika soitti suurta kanneltansa, nurmi nuokkui silkkiliepeillänsä. Maista, juo ja nauti, naura haarikalle, kerran tulee tauti, joka pitopöydän alle suuren salakuopan kaivaa!

Mitä mylläristä? Siitä tarut toiset, nälkävuodet sille kultaa kantoi, karjaa kuljetteli talolliset, loiset, jauhotynnörin hän niukan antoi. Maista, juo ja nauti, naura haarikalle, kerran tulee tauti, joka pitopöydän alle suuren salakuopan kaivaa!

Arkun pohjat kiiltää myllysillan alla, älä sinne katso, juodaan aamuun saakka, lienet lauluniekka, laula laulamalla kuinka helykruunukin on taakka! Maista, juo ja nauti, naura haarikalle, kerran tulee tauti, joka pitopöydän alle suuren salakuopan kaivaa!

Häitä kuokkimassa.

Miksi häihin iloisiin mun tänne piti tulla, kun sen toisen morsian vain mielessä on multa?

Morsian se kuva on mun lapsuusystävästä, äänen hellän, hellän ma kuulen hälinästä.

Sirkut oli silmät sen kuin päivän vanhan vuokon, varsi laikkui valloillaan kuin kailarannan ruoko.

Noin se katsoi keinuessa keskilattialla, piti kättä poskellaan kun istui ikkunalla.

Ystävinä yhdyttiin ja juostiin helkamäissä, ennenkuin sen tiesikään, jo käytiin käsikäissä.

Rakkaus se raukeni kuin niittypuron juoksu, vaan ei mene mielestäni lehdon iltatuoksu.

Sinun katson kauniimmaksi, sinussa on tulta, sinua ma rakastelen, vaikk' oot toisen kulta.

Anna suuta suurukseksi, iltaseksi kättä, tämä on hullun humalaa ja unimyrkyn mettä!

Paina lemmen paljetta ja kohenna sen hiiltä, paina sillä sormellasi, jossa sormus kiittää!

Tulikukat tuoksahtaa ja lyövät säkenöitä, valaisevat häitäsi ja näitä ilon öitä.

Huumeessa.

Ovensuussa hän seisoi kummissaan, näyn luuli hän unelmaksi, sadun hirven näki hän kruunussaan, joka muuttui prinsessaksi. Ja hän oli kuin huumeissansa ja maltaista, maireesta kiihtyen tuvan perälle notkui hän hyräillen ja sysäsi syrjään kansan.

Hän tuijotti silmihin sinisiin, jotka salaista paloa kaihtoi ja sukulaismaljoja maisteltiin, hän tulijaissanoja vaihtoi; taas ihmisten parissa hän viihtyi, ja oli kuin hongat soineet ois, he kahden kulkivat lehtoon pois, missä hehkeät liitot kiihtyi.

Ja oli kuin olisi lauennut käsiranteita kihnaava köysi, hän laulajaneittä oli kuulostanut ja nyt hän sen vihdoin löysi. Taas purona pulppui virsi, taas hymyili elämä autio ja hän nousi kuin lumesta kontio, kun sulavi keväinen kirsi.

Suorannan ruususta lauloi hän vaan, jolle kulkija tarjosi kättään, jota koskaan ei voinut unhoittaa, mut köyhänä täytyi jättää. Niin heräsi katkera henki, hän näki nyt villityn morsiamen ja takaa kuuli hän kirouksen, siellä seisoi myllärinrenki.

Myllärinrengin laulu.

Voi, iloinen, nuori nainen on elämän leivän särvin, se on päivän paahtaman takamaan noron notkossa piilevä järvi.

Hän oli kuin päivänpaiste ja ilosta silmäni kastui, tienvarrelle heitti hän katsomaan, kun iloiten vihille astui.

Miks hilpeä helosilmä sa silmiisi katsoa annoit, olit kaunis kuin alttarinenkeli, mut toiselle kätesi vannoit?

Nyt sajasneitoset pilkkaa kas, kosijapoikaa reimaa, joka kutsuvi närhin äänellään ja kyttyrällänsä keimaa! --

Kun hämärtää pitkä päivä, sen ilkkuvan naurun kuulen ja aittani pimeellä seinällä ma puukkoni välkkyvän luulen.

Ja musta metsä se nauraa, kun katselen tähtitarhaa, ma juhannuskukkaani muistelen ja luhtinsa ovelle harhaan.

Sillä iloinen, nuori nainen on myllärinrengin särvin ja rakkaus se on pettävä kuin kevätjäinen järvi.

Hääpolska.

(Sävel: hyppään, tanssaan kultani kanssa että on lakki kallellaan.)

Taas on koossa nuori kansa, sillä on mieli rennollaan, morsian harsohunnussansa sulhastansa katsoo vaan. :,: Lystimpää kuin näissä häissä olisiko ollut milloinkaan! :,:

Voi, tämän kansan kauneutta, kuinka se liukuu ja luikertaa, voi, sitä silmän kirkkautta, nurkasta viulu kun vingahtaa! :,: Kaatakaatte oltta tuoppiin, sitte ne palkit paukahtaa! :,:

Katsohan meidän puhemiestä, uudessa paidassa höyryilee, pallona pyörii märkänä hiestä, sukkansa säärillä lyllyilee, :,: polvia heittää laipiolle, hiirennahkoja näyttelee! :,:

[hiirennahkoja = puhemisrahoja]

Sulho se on kuin rannan viita juhannuksen aikana; poijes pojat se vanha riita, sulhasta täytyy nostella, :,: kultansa kotiin kuljettaa se silkkisessä kuomussa! :,:

Morsian on kuin tuomenterttu viheriäisellä varvulla, poika se lensi kuin kiivas kerttu, otti sen illalla ilolla, :,: otti sen oksalta ylimmältä, sirkutti sille polulta! :,:

Morsian on kuin saksanviini, yljän yrtti se vihannoi, ken sen nyt saa sokkona kiini, morsiustanssihin päästä voi, :,: silloinpa näitten häitten telme kirkonaitaan asti soi! :,:

Minä sitä lennän kultani kanssa vaikk' olen halpa kuokkuri, koskahan ystävä kruunussansa omaksensa ottavi! :,: Kaatakaatte oltta tuoppiin, sitte ne palkit paukkuvi! :,:

Unelmissa.

Kun käännyt kisoissa eessäni, sun nostan sykkivään syliin, sua suutelen kihlareessäni, näin mennään metsiin ja kyliin ja pakkaisviimojen vinkuessa ja sutten luhdalla ulvoessa, häämatka alkavi vallaton, soi nauru kopseessa kavion.

Ma tartun onneni ohjihin ja helmiruoskani läiskyy, ma katson silmies pohjihin, kun revontulet ne räiskyy; ja katsos kuinka ne orhit laukkaa ja lumi sinkoo ja hanki paukkaa, kas taivaan tähdetkin ilakoi, ja talven valkoiset kellot soi!

Hoi, varsat juoskatte nopeaan kuin varjot aavalle leijaa, pois salon huurteiseen hopeaan sun laulaen vien, heleijaa; on piilopirttini siellä mulla, ei ihmispolkuja sinne tulla, häävuoteen untuihin peitän sun ja silloin, silloin sa olet mun!

Pöytälaulu.

En ma sanatulvaa säästä, laulan pitkän pöydän päästä näistä pidoista hyvistä, rymyryypyistä syvistä, koska nyt lauluja suositaan saloilla Suomenmaan.

Tääll' on kaunis juomakansa niinkuin kukka kuoressansa, humuhuilujen remuissa, juhlapaistien lemuissa haarikat kädestä käteen käy, eikä ne loppuvan näy.

Tääll' on syöty sekä juotu, pötyä on pöytään tuotu tässä seurassa jalossa, tässä kuulussa talossa, joska nyt sarkkani pohjaan juon, illalle ilon suon.

Tuskin pienet sanat riittää, emäntää kun alan kiittää, joka varahin heräsi, kansan juhlihin keräsi, hänelle parissa ystäväin viritin virren näin.

Hän riisti piiristä morsiamen.

Hän riisti piiristä morsiamen kuin oisi hän omissa häissään, hän huusi ja orhia selkään löi kuin oisi hän ollut päissään. Mut nuoteet tuvasta juoksivat ja ne orhin suitsihin tarttui, hän huitoi, löi sekä riuhtasi, mut joukkoa kimppuunsa karttui. Se mylläri juoksi kuin järjiltä ois ja tulet ne tuvasta sammui, humuveikot hokivat aseitaan ja läävästä karja ammui; ja kärryt ja valjaat kaadettiin, missä kiristyi ottelun piiri ja ullakkoportaat kumahti, oluttynnörit koskeen kiiri. Hän kirmaisi niinkuin otus voi, jota polttavat pihdit pistää, hän temmelsi myllypihalla, eikä enään huolinut mistään. Mut myllärin renki kuin saukkona nous ja puukko sen hampaissa kiilsi, tasajalkaa hyppi hän piilostaan ja syviä piiruja viilsi. Yli sillan kulkija heitettiin ja ne honkaporttinsa sulki, hän juoksi, kaatui ja juoksi taas ja rintaa painoi kuin suuri paas, kuun varjoon hän vuorille kulki. Hän kuuli kuin kaukaista huminaa, niin kelmeenä paistoi poski ja metsät suhisi surujaan ja pauhasi kumea koski.

Häistäpalaaja.

Huu, kuinka se koski nyt huutaa ja pauhaa ma pakenen suurille saloille pois, en saa minä laakossa rauhaa, voi, etten sen ääntä ma kuullut ois!

Sen kihoissa kiljuvi vaahtopäitä, ne kiljuu mun suuresta surustain, kun katselin ystävän häitä ja turhaan sen lenseetä katsetta hain.

Ma muistan ne nuoruuden pääsiäishetket, ma muistan ne kinkeriretket, kun keinut ja kiekot ne vauhtiin sai, kun arkikin oli kuin sunnuntai.

En enään sun silmiisi katsoa saata, en enään sun ääntäsi etsiä saa, nyt kiertelen vierasta maata, että voisin sun iäti unhoittaa.

Ma kuulen vielä sen häätalon telmeen, hän silkissä loisti mun silmissäin ja poskensa oli niin kelmee kuin kerran sen kuutamoiltana näin.

Ma aijoin sun elämän juhlihin johtaa ja saattaa sun kirkonalttarin luo, missä punainen sametti hohtaa ja siunaus kätemme liittyä suo.

Ma oisin sun uudispirttihin vienyt ja tupani tuoksuksi aattelin sun, voi, oisin ma silloin tiennyt, että, ihana ystävä, hyljäsit mun.

Jos maalimaan minne nyt kullatta kuljen tai uuden ystävän vierehen jään, jos yöllä ma silmäni suljen, niin sieluni silmällä aina sun nään.

Huu, kuinka se koski nyt huutaa ja pauhaa, ja on kuin sen holoissa horna sois, en saa minä laaksossa rauhaa, voi, etten ma lemmessä syntynyt ois!

III.

Silkkisiteissä.

Hän kulki kuin vaeltava teini käy, nyt hänellä on hienot ja verkaiset vaatteet ja oppia otsassa, jumala ties, hän hymyilee niinkuin maaliman mies, ei kulkijaluontoa herrassa näy, sillä hällä on uudet aatteet.

Hän hylkäsi maantietapansa pois ja siintävään silkkikuoreen ne peitti, hän on oppinut ontosti nauramaan ja sutten parissa ulvomaan, mut on kuin katseensa laimea ois, kun ojaan hän haaveensa heitti.

Hän herraslauluja laulelee ja puheissa käyttävi kukkaiskieltä, niin hienossa humussa kuluvi yö, on päivän hupina joskus työ; hän mieronmiehiä karttelee ja väistyvi rahvaan tieltä.

Naamiosalissa.

Hän astui naamiosalihin, jossa kimmelsi katto ja seinä ja kaaresti hieno seura. Hän narrinutussaan teikaroi, sotaherrana lammas prameili, kävi piispana jalopeura ja naiset ne liehuivat enkeleinä, tekopiru se pillihin puhalsi ja hiilihangolla tahtia toisti ja ylinnä kukkien kuningatar, sinisiipinen enkeli loisti. Hän astui sen sinisen enkelin luo ja heilui kuin tuuliviiri, sanat käheät kimposi kurkustaan: sinä tääll' olet myöskin, Siiri!

Silmästä silmään.

Sua rakastan kuin ennenkin, kuin ihanaa virvatulta, ma unta nään, ma unta nään, älä vie sitä unelmaa multa. Voi, rakastanko ma silmiäs vaan ja niissäkö sielusi palaa, jos tietäisin, jos tietäisin, mitä kiehtova katse salaa? Ma rakastan silmiäs noita kuin öisiä salamoita, jotka kulkurimatkoja ohjaa, ma katselen silmiäs noita ja selvitän ongelmoita, enkä näe minä koskaan pohjaa.

Sinä olet kuin kiiltävä perhonen.

Sinä olet kuin kiiltävä perhonen, sinä olet niin liukas ja lieto, mut kuinka sen nuoren sydämmes lie, vain tuulella siit' on tieto.

Minä kultaista perhoa pyytelin ja kulutin aikani hukkaan, yli suuren metsän perhoni lens ja kiiteli kukasta kukkaan.

Sua hain minä pitkiltä pihoilta, sinä olit mun toivoni kirkkain, helolamppujen hohteessa nään sinun taas iloparvessa heinäsirkkain.

Voi, muistatko?