Part 6

Keskiviikkona toukokuun 9. päivänä 1894 me lähdimme valtavalle riemuretkellemme. Des Moines selvisi meistä verrattain helposti, ja se olisi ollut velkapää pystyttämään pronssipatsaan sille nerolleen, joka sen pulasta päästi. Totta kyllä, Des Moines sai suorittaa aluksistamme hyvät rahat; me olimme syöneet 66.000 ateriaa niiden kamiinatehtaiden vaiheilla ja otimme vielä mukaamme 12.000 ateriaa -- erämaassa uhkaavaa nälkää vastaan; mutta sittenkin, ajatelkaahan mitä olisi merkinnyt, jos olisimme olleet Des Moines'issa yksitoista kuukautta yhtä monen päivän asemesta. Lähtiessämme lupasimme myös palata, jos ei joki meitä suostuisi kuljettamaan.

Hyvä on tietää, että varastossa on 12.000 ateriaa, ja hyvää huolta niistä kai varastonhoitajat pitivätkin, sillä kuorma-alus katosi äkkiä eikä sitä ainakaan meidän veneestä käsin enää nähty. Komppaniajako meni toivottomasti pirstoiksi jokimatkalla. Jokaisessa leirikunnassa on aina jokin määrä veijareita, nahjuksia, tavallisia ihmisiä ja hosujia. Meidän veneessä oli kymmenen miestä, ja ne olivat L-komppanian kerma. Jokainen oli toimen mies. Kahdesta syystä minut oli otettu siihen sakkiin. Ensiksikin olin yhtä taitava kuin kuka hyvänsä ruoanhaun "jalan heitossa", ja sitten olin "Seilari-Jack". Ymmärsin veneenhoitoa. Meidän kymmenikkömme unohti pian L-komppanian jäljellejääneet 40 miestä, ja kun meiltä oli mennyt hukkaan yksi ateria, unohdimme nopeasti varastonhoitajatkin. Olimme riippumattomat. Omin päin painoimme jokea alas sivuuttaen muut veneet ja, myönnänpä, aika ajoin ottaen talteemme ruokavarat, joita farmariväki oli armeijaa varten tuonut.

Tuosta kolmensadan mailin taipaleesta olimme suurimman osan päivän tai puolen matkan armeijaa edellä. Olimme hankkineet useita Amerikan lippuja. Kun saavuimme pieneen kaupunkiin tai näimme ryhmän farmareita rannalla, nostimme lippumme, selitimme olevamme "etujoukko" ja tiedustelimme, mitä hyvyyksiä he olivat armeijaa varten tuoneet. Me edustimme sitä, tietysti, ja varastot annettiin meidän haltuumme.

Mutta me emme olleetkaan mitään lurjuksia. Emme koskaan ottaneet enempää kuin tarvitsimme. Mutta me otimme parhaat palat. Jos esim. joku farmari oli lahjoittanut useiden dollarien arvoisen tupakkapaketin, joutui se meille. Otimme myös voit, sokerit, kahvit ja säilykkeet. Mutta jos varastona oli herne- ja jauhosäkkejä, pari kolme teurastettua nautaa, niin me päättävästi pidätyimme niihin kajoamasta, ja lähtiessämme annoimme määräyksen jättää ne jäljessämme tulevalle varastonhoitajalle.

Totta vie, me kymmenen elimme hyvin maan lihavuudesta! Pitkän aikaa koetti kenraali Kelly saada meitä kiinni. Hän lähetti soutajia keveillä veneillä meitä pidättämään ja ehkäisemään merirosvomenoamme. He saivat meidät kylläkin kiinni, mutta heitä oli kaksi, meitä kymmenen. Kenraali oli antanut heille valtuuden vangita meidät, ja he sanoivat sen meille. Kun me ilmoitimme, ettei ollut halua antaa vangita itseämme, kiirehtivät he edelleen seuraavaan kaupunkiin pyytämään apua viranomaisilta. Me menimme maihin heti ja keitimme aikaisen illallisen; ja pimeän tultua lipuilimme hiljaa ohi kaupungin ja sen viranomaisten.

Minä pidin päiväkirjaa osalta retkeämme, ja kun nyt sitä selailen, pistää tuon tuostakin silmiini lauseparsi "hyvin eletään". Ja hyvin elettiinkin. Meille ei enää kelvannut veteen keitetty kahvi. Me käytimme siihen maitoa ja nimitimme sen, jos oikein muistan, "vaalakaksi wieniksi".

Ja meidän niin edellä kulkiessamme kermoja kuorien sekä varastonhoitajankin yhä jäädessä jälkeen sai jäljessä tuleva pääarmeija nähdä nälkää. Se oli sille kovaa, arvaan mä; mutta me kymmenen olimme individualisteja. Meillä oli aloitekykyä ja päättäväisyyttä. Me olimme varmasti vakuuttuneet sen periaatteen paikkansapitävyydestä, että kaukalo oli sen, joka sen ääreen ensinnä ennätti, ja että "vaalakka wieni" oli voimakkaille miehille kuuluva. Yhteen mittaan sai armeija kerran matkata ruoatta kahdeksanviidettä tuntia, ja sen jälkeen se saapui pieneen kylään, jossa oli noin 300 asukasta. Sen nimi oli muistaakseni Red Rock. Kylä oli muiden armeijamme kauttakulkupaikkain lailla asettanut turvallisuuskomitean. Jos otaksutaan perheeseen kuuluvan viisi henkeä, oli Red Rockissa kuusikymmentä ruokakuntaa. Niiden komitea jähmettyi säikähdyksestä, kun 2.000 nälkäistä pummia kiinnitti veneitään kahteen kolmeen riviin jokivarrelle. Mutta kenraali Kelly oli kohtuuden mies. Hänellä ei ollut halua rasittaa kyläkuntaa. Hän ei odottanut 60:n ruokakunnan voivan tarjota 2.000 ateriaa. Sitä paitsi armeijalla oli raha-arkkukin.

Mutta asukkaiden komitea rupesi päättömäksi. "Tunkeilijaa ei ole mitenkään rohkaistava", oli sen ohjelma, ja kun kenraali Kelly halusi ostaa ruokaa, komitea kieltäytyi keskusteluista. Sillä ei ollut mitään myydä; Kellyn raha ei ollut "hyvää" heidän kauppalassaan. Silloin kävi kenraali toimeen. Torvet törähtelivät. Armeija nousi maihin ja asettui rantatörmällä taistelujärjestykseen. Komitea oli lähistöllä. Kenraali Kellyn puhe oli lyhyt.

"Pojat", sanoi hän, "milloin söitte viimeksi?"

"Toissa päivänä", kuului huuto.

"Oletteko nälkäiset?"

Kaksituhatta kurkkua jyräytti vastauksen. Sitten kenraali kääntyi komitean puoleen ja puhui:

"Hyvät herrat, te näette tilanteen. Mieheni eivät ole kahdeksaanviidettä tuntiin syöneet. Jos he saavat merkin tutkia kylänne, en vastaa seurauksista. Minä tarjouduin ostamaan teiltä ruokaa, mutta te kieltäysitte myymästä. Minä peruutan nyt tarjoukseni. Sen sijaan vaadin. Teillä on viisi minuuttia aikaa päätöksen tekoon. Te teurastatte kuusi nautaa ja valmistatte 4.000 annosta, tai me tulemme kylään. Viisi minuuttia, hyvät herrat."

Komitea katsahti pummien riveihin ja antautui. Ei tarvinnut viittä minuuttia. Se ei halunnut niin kauan olla epätietoisena. Nautain teurastus ja muiden ruokavarain kokoaminen alkoi heti, ja armeija aterioitsi.

Ja säälittä retkeili yhä edellä kymmenen individualistia kahmien mitä näkyvissä oli. Mutta kenraali Kelly naulasi meidät. Hän lähetti ratsumiehiä kumpaakin rantaa pitkin varoittamaan farmareita ja kaupunkien asukkaita meistä. Ne tekivät työnsä perinpohjin. Muutoin niin vieraanvaraiset farmarit kohtelivat meitä jäätävän kylmästi. Panivat vielä poliisit liikkeelle ja laskivat koirat irti. Minä tiedän. Kaksi viimeksimainittua yllätti minut, kun oli vielä piikkilanka-aita joen ja minun välilläni. Minulla oli kaksi maitosankoa "vaalakkaa wieniä" varten. Aita ei kärsinyt vaurioita, mutta me joimme sinä päivänä jokivedestä keitettyä alhaisokahvia ja minulla oli edessäni "jalan heittäminen" saadakseni uuden parin housuja. Oletko, rakas lukija, yrittänyt kiivetä piikkilanka-aidan yli maitosanko kummassakin kädessä? Siitä saakka on minussa vankka ennakkoluulo piikkilanka-aitaa vastaan, ja minä olen kokoillut sitä asiaa valaisevaa tilastoa.

Voimatta ansaita kunniallista elantoa, niin kauan kuin Kellyn ratsulähetit olivat edellä, palasimme armeijaan ja panimme toimeen kumouksen. Se oli pikkujuttu, mutta se tuhosi toisen divisioonan L-komppanian. Kapteeni kieltäytyi hyväksymästä meitä enää joukkoon; sanoi että olemme karkureita ja roikaleita; ja kun hän toi komppanian ravinto-osuuden, ei hän aikonut antaa meille mitään. Se kapteeni ei tuntenut meitä, muutoin hän ei olisi evännyt meiltä ruokaa. Heti paikalla ryhdyimme vehkeilemään hänen luutnanttinsa kanssa. Tämä liittyi meihin, mukanaan kymmenmiehinen venekuntansa, ja palkinnoksi valitsimme hänet M-komppanian kapteeniksi. L:n kapteeni nosti metakan. Se johti luoksemme kenraali Kellyn sekä everstit Speedin ja Bakerin. Mutta kun me kaksikymmentä pysyimme lujina, sai toimeenpanemamme kumous virallisen vahvistuksen.

Me emme yleensä vaivanneet varastonhoitajaa. Touhuajamme toivat parempia ruokavaroja farmareilta. Mutta kapteenimme epäili meitä. Hän ei ollut varma siitä, näkisikö meitä enää illalla, jos aamulla laskisi meidät kovin etäälle. Siksi hän kutsui sepän kapteeninvaltaansa lujittamaan. Meidän veneemme perään lyötiin kumpaankin kulmaan isot silmäpultit. Niitä vastaamaan hänen veneensä keulaan isot koukut. Ne painettiin meidän veneemme pultinsilmiin, ja niin olimme lujaan lukitut. Emme päässeet irti siitä kapteenista. Mutta me olimme masentumattomat. Kahleistammekin teimme verrattoman keksinnön kautta keinon, millä voitimme kaikki muut laivueen alukset.

Kuten muutkin suuret keksinnöt se oli sattuman tuoma. Johduimme siihen, kun ensi kerran ajoimme uponneeseen puunrunkoon kiinni virtapaikassa. Edellinen vene jäi kiinni ja toinen kiepsahti sen ympäri. Minä olin jälkiveneessä perää pitämässä. Turhaan yrittelimme irti. Silloin komensin toisen veneen miehet meille. Heti pääsi vene irti ja miehet palasivat siihen. Senjälkeen eivät tukit, karit eivätkä mitkään esteet meitä pelottaneet. Kun nokkavene törmäsi päin, olivat miehet silmänräpäyksessä häntäveneessä. Tietysti nokkavene silloin ui yli esteen, mutta häntävene tarttui. Kuin automaatit lennähtivät miehet yli nokkaveneeseen, ja irti olimme.

Armeijan käyttämät alukset olivat kaikki samaa mallia, tehdyt yhtä jatkuvaa pituutta ja sahalla katkaistut. Tasapohjaiset, suorakulmaiset. Kukin kuusi jalkaa leveä, kymmenen pitkä ja puolitoista syvä. Kun ne kaksi venettä olivat kytketyt yhteen, ohjasin kahdenkymmenen jalan alusta, joka veti kaksikymmentä isoa, väkevää pummia, jotka vuorotellen soutivat ja meloivat sitä edelleen. Lastina oli vielä huopia, keittokalut ja yksityiset irtaimistot.

Vielä hankimme harmia kenraali Kellylle. Hän oli kutsunut pois ratsulähettinsä ja asettanut niiden sijaan etupäähän kolme poliisivenettä, jotka eivät laskeneet ketään edelleen. M-komppanian alus ahdisti näitä ankarasti. Olisimme helposti päässeet edelle, mutta se oli sääntöjä vastaan. Niin pysyimme sopivan välimatkan päässä vuoroamme odottaen. Edessä oli, me tiesimme, neitseellinen farmiseutu, kerjureilta säästynyt ja antelias; mutta me odotimme. Valkoista vettä me tarvitsimme, ja kun niemen taipeen takaa aukeni koski, tiesimme mitä oli tapahtuva. Kas niin! Poliisivene n:o 1 törmää karille ja jää siihen. Noin! Poliisivene n:o 2 seuraa esimerkkiä. Hei! Kolmas saa osakseen saman kohtalon. Tietysti törmää meidänkin veneemme päin, mutta yks kaks, miehet ovat peräveneessä ja heti taas keulaveneessä; yks kaks, peräveneessä ja keulaveneessä; taas kukin omassaan, ja edelleen mennään. "Seis! Te tulen korvennettavat!" kiljutaan poliisiveneistä. "Kuinka me voisimme -- tuhat tulimmaista!" me vastaamme yksinkertaisesti kiitäen vetävässä virrassa, joka pian kantaa meidät toisten näkymättömiin vieraanvaraista farmiseutua kohti, joka luovuttaa erikoistaloutemme hoitajalle antimiensa kerman. Taas juodaan "vaalakkaa wieniä" ja uskotaan, että saalis kuuluu sille, joka sen saa.

Kenraali parka! Hän sai keksiä uuden keinon. Koko laivue pantiin meidän edellemme. Toisen divisioonan M-komppania sai rivissä paikkansa, joka oli viimeinen. Mutta vain päivä täytyi meidän siellä kuhnustella. Edessä oli viisikolmatta mailia koskisia vesiä -- virtoja, kareja, tukkeja. Tätä kohtaa ajatellen Des Moines'in vanhimmat asukkaat olivat päätään pudistelleet. Lähes kaksisataa alusta painuu koskiin edessämme, ja merkillisesti ne tarttuivat kareille. Mutta me menimme niiden haaksirikkoisten lomitse niinkuin öljytty salama. Kareja ei voinut välttää muutoin kuin rannalle mennen. Me emme niitä välttäneetkään. Me menimme suoraan yli, yks kaks, yks kaks, nokkavene häntävene, nokkavene häntävene, kaikki perään, kaikki nokkaan ja paikoilleen! Sinä yönä rakensimme leirimme yksin ja maleksimme siinä koko seuraavan päivän armeijan paikatessa haaksirikkojaan ja lipuillessa perässä luoksemme.

Yritteliäisyydellämme ei ollut rajoja. Kohotimme maston, levitimme huopia purjeiksi ja suoritimme muutamissa tunneissa päivämatkan armeijan reuhtoessa yliaikaa pysyäkseen perässämme. Kenraali Kellyn oli turvauduttava diplomatiaan. Mikään vene ei voinut saavuttaa meitä. Riidattomasti olimme nopein sakki, mikä milloinkaan on Des Moines'in puroa alas purjehtinut. Poliisivenekomentoa lievennettiin. Eversti Speed asettui alukseemme, ja tämän arvokkaan esimiehen seurassa oli meillä kunnia saapua ensimmäisinä Keokukiin Mississipille. Ja tässä paikassa haluan sanoa kenraali Kellylle ja eversti Speedille: Tässä on kourani! Te olitte sankareita, kumpikin, ja te olitte miehiä. Kadun ainakin kymmentä prosenttia niistä huolista, jotka teille olin aiheuttamassa M-komppanian esiveneen miehenä.

Keokukissa kytkettiin veneet yhteen suureksi lautaksi, ja oltuamme tuuliajolla päivän saimme höyrylaivan hinaamaan meidät Mississippiä alas Quincyyn, Illinoisiin, jossa pystytimme leirimme Goose Islandille. Sitten hylättiin isolauttahomma ja kytkettiin veneet neljä yhteen ja vedettiin kansi päälle.

Joku vihjasi minulle, että Quincy oli Yhdysvaltain rikkain kaupunki kokoisistaan. Kun sen kuulin, sain vastustamattoman halun "heittää jalkaa". Kuinka voisin jättää sellaisen tilaisuuden käyttämättä! Pikku ruuhessa meloin yli joen, mutta kun palasin laivueelle, toin ison jokiveneellisen saalista. Tietysti pidin saamani rahat itse -- maksaen kyllä soutajille; vaatteista otin myös parhaat: sukat, alushousut, paidan, housut ja puseron; ja kun M-komppania oli täysin varustautunut, jäi vielä kunnioitettava kasa, joka lahjoitettiin L:lle. Niin, olinpa silloin nuori ja keinokas! Kerroin tuhansia "elämäntarinoita" Quincyn hyville ihmisille, ja jokainen tarina oli "hyvä"; ja nyt ruvettuani sepittelemään kuvalehtiin novelleja olen usein kaiholla muistellut sitä aiheiden runsautta ja käsittelytavan monipuolisuutta, joka oli käytettävänäni sinä päivänä Quincyn kaupungissa Illinoisissa.

Hannibalissa, Missourissa, meni voittamaton kymmenikkömme hajalle. Se tapahtui tarkoituksetta. Jouduimme vain erillemme. Pannuseppä ja minä livahdimme pois salaa. Samana päivänä Scotty ja Davy pujahtivat Illinoisin rajalle; myös McAvoy ja Fish katosivat. Se teki jo kuusi kymmenestä; mitä niistä jäljellejääneistä neljästä tuli, sitä emme tiedä. Kuvaavina elämällemme otan tähän kappaleita päiväkirjastani.

"Perjantai, toukok. 25 p. Pannuseppä ja minä jätämme leirin. Maihin veneellä Illinoisin puolelle. Kuusi mailia C. B. & Q:n rataa Fall Creekin. Sen verran käveltyämme tapaamme resiinan ja painelemme taas kuusi mailia Hulliin, Wabash-radalla. Siellä tapaamme McAvoyn, Fishin, Scottyn ja Davyn, jotka myös ovat eronneet armeijasta."

"Lauantai, toukok. 26 p. Klo 2.11 aamulla sieppaamme kiinni 'tykinluodista' sen hiljentäessä vauhtiaan rataristeyksessä. Scotty ja Davy lensivät ojaan. Muut neljä jouduimme ojaan vasta Bluffsissa, 40 mailin päässä. Iltapäivällä Fish ja McAvoy ottivat tavarajunan, minä ja pannuseppä lähdimme ruokaa etsimään."

"Sunnuntai, toukok. 27 p. Klo 3.21 aamulla saimme 'tykkiluodin' umpiportaista kiinni ja tapasimme Scottyn ja Davyn. Päivän koittaessa kaikki ojaan Jacksonvillessä. C. & A-juna sivuuttaa sen, ja me yritämme mukaan. Pannuseppä meni, ei palannut. Pääsi kai tavarajunaan."

"Maanantai, toukok. 28 p. Pannuseppää ei kuulu. Scotty ja Davy menivät johonkin nukahtamaan eivätkä palanneet ajoissa päästäkseen matkustajajunaan klo 3.30 ap. Minä pääsin ja aamun valjetessa olin Mason Cityssä; 25.000 asukasta. Sieltä läksin karjajunassa ja ajoin koko yön."

"Tiistai, toukok. 29 p. Saavuin Chicagoon klo 7 ap..."

Vuosia myöhemmin sain surukseni Kiinassa kuulla, että meidän keksintömme, jolla pääsimme yli Des Moines'in koskien -- yks kaks, nokkavene häntävene -- ei ollut ensimmäinen laatuaan maailmassa. Kiinalaiset jokivenemiehet ovat sitä tapaa noudattaneet vuosituhansia "pahoissa vesissä". Hyvä keino kumminkin. Se kestää tri Jordanin "totuuskokeen", joka kuuluu näin: "Toimiiko se? Uskoisitteko henkenne sen varaan?"

Mullit.

Jos kulkuri äkkiä katoaisi Yhdysvalloista, seuraisi siitä suurta kurjuutta moniin perheisiin. Trämppi näet toimittaa tuhansille ihmisille tilaisuuden ansaita kunniallisen elantonsa sekä kasvattaa lapsensa kurituksessa ja Herran nuhteessa. Minä tiedän sen. Aikoinaan oli isänikin konstaapeli ja ahdisteli trämppejä elannokseen. Kunta maksoi hänelle hänen pyydystämäinsä trämppien pääluvun mukaan korvausta, ja hän sai, luulen, tierahojakin. Tulojen ja menojen yhteenkäyminen oli aina ankara kysymys meidän perheessämme, ja lihamäärä pöydässä, uusi kenkäpari, päivän huvitukset tai uuden koulukirjan osto riippuivat isän onnistumisesta tuossa takaa-ajossa. Muistanpa millä jännityksellä ja innolla odotin aamulla tietoa siitä, kuinka yöllinen metsästys oli onnistunut -- kuinka monta trämppiä isä oli putkaan kuljettanut ja mitä mahdollisuuksia oli saada ne tuomituiksi. Ja niin minä, kun myöhemmin elämässä trämppinä olin onnistunut välttämään vaanivan konstaapelin, tunsin sääliä hänen kotonaan odottavia pikku tyttöjä ja poikia kohtaan; tunsin kuin olisin heiltä riistänyt jotakin elämän hyvyyksistä.

Mutta se kaikki kuuluu peliin. Pummi halveksii yhteiskuntaa, ja yhteiskunnan vahtikoirat elävät hänestä. Jotkut pummit antavat kernaasti siepata itsensä kiinni -- talvisin varsinkin. Tietysti sellaiset pummit valitsevat yhteiskunnan, missä vankilat ovat "hyviä", työtä ei vaadita ja ruokaa on kyllin. Onpa myös ollut, ja kai on vieläkin, konstaapeleita, jotka jakavat saaliinsa pummin kanssa. Sellaisen ei tarvitse metsästää. Hän viheltää ja saalis tulee käsiin. Ihmeteltävän paljon rahaa tehdään perkipennittömillä trämpeillä. Kautta koko Etelän on -- oli ainakin minun kierrellessäni -- vankileirejä ja -tiloja, joista farmarit ostavat vangittujen pummien työajan ja joissa näiden on tehtävä työtä. Sitten on seutuja, kuten Rutlandin kivilouhimot Vermontissa, missä kulkuria riistetään, missä hänen ruumiinsa voima, mikä on koottu "nuottaa potkemalla" tai "portteja kolistamalla", käytetään sen erikoisen yhdyskunnan eduksi.

Minä en kylläkään omakohtaisesti tunne Rutlandin kivilouhimoja ja olen siitä iloinen, varsinkin kun muistan kuinka vähällä olin joutua sinne. Trämppejä myöten tiedot kulkevat, ja minä kuulin niistä puhuttavan ollessani Indianassa. Uuteen Englantiin tultuani kuulin niistä puhuttavan varsin usein, ja aina liehuivat silloin vaaran merkit. "Miehiä halutaan louhoksiin", sanoivat pummit, "eikä vähempää anneta kuin yhdeksänkymmentä päivää." New Hampshireen tultuani olin perin varuillani noiden paikkain suhteen ja vältin hartaasti kosketusta rautatie-"koppien" ja "mullien", s.o. poliisien kanssa, tarkemmin kuin koskaan ennen.

Eräänä iltana kuljin Concordin ratapihaa ja löysin lähtövalmiin tavarajunan. Etsin tyhjän vaunun, vedin oven auki ja kiipesin sisään. Toivoin pääseväni White Riverin yli aamuun; se veisi minut Vermontiin ja vielä hyvän matkan päähän Rutlandista. Mutta sen jälkeen pohjoiseen pyrkiessäni lähenisi tuo vaaran paikka. Vaunustani löysin "kisakissan", joka tavattomasti säikähti tullessani. Hän piti minua "kiertolaisena" (jarrumiehenä) ja saatuaan tietää, että olin vain "jäykkäniska", selitti Rutlandin louhokset säikähdyksensä syyksi. Hän oli nuori maalaispoika ja oli retkeillyt vasta kotimaillaan.

Juna lähti ja me nukahdimme vaunun toiseen päähän. Pari kolme tuntia myöhemmin heräsin siihen, että sivuovi avautui. Kisakissa nukkui yhä. En liikahtanut, varjostin vain vähän silmiäni voidakseni tirkistää. Lyhty pistettiin ovesta sisään ja sen jälkeen "kiertolaisen" pää. Hän huomasi meidät ja tarkasti hetken. Minä odotin tavallista tiuskausta: "Pääsettekö sieltä, sammakonpojat!" Sen sijaan hän veti varovasti lyhdyn pois ja sulki hiljaa oven. Tämä oli tavatonta ja tuntui epäilyttävältä. Minä kuuntelin ja kuulin salvan sulkeutuvan. Ovi oli ulkoapäin teljetty. Sisäpuolelta ei sitä voisi avata. Nopean poispääsyn tie oli tukittu. Tämä ei käy. Minä odotin joitakin sekunteja, sitten hiivin vasemmalle ovelle ja koetin sitä. Se ei ollut vielä telkeessä. Avasin sen, pudottauduin maahan ja suljin sen. Sitten matelin junan alitse toiselle puolen ja avasin jarrumiehen sulkeman oven sekä kiipesin paikalleni. Suljin oven. Kumpikin tie oli taas käytettävissä. Poikanen nukkui yhä.

Juna lähti. Tuli seuraava pysähdys. Kuulin askeleita soralla. Vasen ovi lensi meluisasti auki. Kisakissa heräsi, minä olin heräävinäni; kohahdimme istuallemme ja tuijotimme lyhtyyn. Jarrumies ei kuluttanut aikaa turhaan, vaan kävi suoraan asiaan.

"Tahdon kolme dollaria", sanoi hän.

Me lähenimme häntä neuvotellaksemme. Me ilmaisimme hartaan halumme olevan antaa hänelle kolme taalaa, mutta ilmoitimme, että kirotun kova onnemme ei sallinut meidän tätä haluamme tyydyttää. Kiertolainen ei uskonut. Hän ryhtyi tinkimään. Lupasi tyytyä kahteen. Me valitimme köyhyyttämme. Hän käytti rumaa puhetta, haukkui meitä sammakonpojiksi ja toivoi helvettiin aamiaiselle. Sitten hän uhkasi. Hän selitti, että jos ei rahaa löydy, hän sulkee meidät vaunuumme ja White Riverillä luovuttaa viranomaisille. Antoi myös kuvauksen Rutlandin louhimoista.

Ja niin hän luuli saaneensa meidät pihtiin. Eikö hän itse ollut toisella ovella ja toisenhan hän oli sulkenut ulkoapäin! Kun hän alkoi puhua louhimosta, yritti säikähtynyt kisakissa hypätä toiselle ovelle. Kiertolainen nauraa hohotti. "Älä hätäile, poika", sanoi hän: "Suljin sen oven viime asemalla." Kisakissa uskoi ja oli epätoivoissaan.

Kiertolainen antoi uhkavaatimuksensa. Joko me kaivoimme esille kaksi dollaria tai hän sulki meidät vaunuun jättääkseen meidät konstaapeleille -- ja se merkitsi 90 päivää louhoksessa. Kuvittelepas nyt, hyvä lukija, että toinen ovi olisi ollut lukittuna. Ajattele ihmiselämän epävakaisuutta. Yhden dollarin takia olisi sinun ollut mentävä kivilouhimoon ja raadettava orjana kolme kuukautta. Niin myös kisakissan. Älä sentään välitä minusta, joka olin hirtehinen, mutta ajattele sitä kisakissaa. Hän olisi saattanut noiden kolmen kuukauden jälkeen tulla maailmaan takaisin rikoksiin tuomittuna. Ja sitten hän joskus olisi saattanut halkaista kallosi saadakseen rahasi -- tai jos ei sinun kalloasi, niin jonkun toisen viattoman olentoparan kallon!

Mutta ovi oli auki ja vain minä sen tiesin. Kisakissa ja minä rukoilimme armoa. Minä yhdyin rukoiluun ja vaikeroimiseen, ihan piruuttani, mutta tein kuitenkin parastani. Kerroin "tarinan", joka olisi sulattanut minkä saiturin sydämen tahansa, mutta se ei sulattanut sen rahaa himoitsevan kiertolaisen sydäntä. Kun hän tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei meillä ollut rahaa, paiskasi hän oven kiinni ja sulki sen, sitten hän seisoi hetkisen epäillen meidän pettäneen häntä ja odotti vieläkin kahta taalaansa.

Silloin minä heittelin hänelle muutamia kompia. Nimitin vuorostani häntä sammakonpojaksi ja muuksi, millä kaikilla nimillä hän oli meitä kunnioittanut. Ja lisäsinpä vielä omastakin puolestani. Tulin näet Lännestä, jossa osataan kirota, enkä minä voinut antaa vaivaisen uusenglantilaisen kiertolaisen voittaa itseäni kielen eloisuudessa ja voimassa. Alussa se yritti nauraa. Sitten erehtyi vastaamaan. Minä heitin pari lausetta lisää ja somistin hänet lennokkailla ja leimuavilla nimityksillä. Eikä ollut puhetulvani pelkkää sanahelinää, minä olin todella suuttunut tähän viheliäiseen olentoon, joka dollarivaivaisen takia oli valmis myymään minut kolmen kuukauden orjuuteen. Epäilenpä myös, että hänelle olisi tullut osuus konstaapelin saaliista.

Mutta minä höyhensin hänet. Monen dollarin edestä ärsytin hänen tunteitaan ja masensin hänen itserakkauttaan. Hän yritti uhkailla luvaten tulla ja potkaista sisälmykseni ulos. Minä puolestani lupasin potkaista häntä tauluun hänen kiivetessään vaunuun. Aseman etu oli minun puolellani, ja hän havaitsi sen. Ja niin piti hän oven suljettuna ja kutsui muuta junamiehistöä apuun. Minä kuulin niiden vastaavan ja soran roiskuvan niiden askeleista. Ja koko ajan oli toinen ovi salvaton eivätkä he sitä tienneet; ja sillä välin oli kisakissa kuolla kauhusta.