Part 5

"Eipä ole kukaan 'reisupoika', ennenkuin on kulkenut yli Mäen", se oli Polun laki Sacramentossa julistettuna. All right, minun oli siis mentävä yli Mäen ja ansaittava kannukseni. "Mäki" oli, sivumennen sanoen, Sierra Nevadan vuoristo. Koko sakki oli matkalla yli Mäen ja minä tietenkin mukana. Se oli myös Ranskan-Pojan ensi seikkailu Polulla. Hän oli juuri karannut kotoaan San Franciscosta. Hänen ja minun oli nyt suoritettava sällinäyte. Ohimennen huomautettakoon, että minun Prinssi-nimeni oli haihtunut olemattomiin. Minä olin saanut "monikani". Olin Seilari-Poika, sittemmin Friscon Poika, kun Kalliovuoret jo olivat minun ja synnyinvaltioni välillä.

Kello 10.20 lähti Central Pacificin ylimaanjuna Sacramenton asemalta itää kohti -- tuo aikamäärä on lähtemättömästi painunut mieleeni. Meitä oli toistakymmentä, ja me hapuilimme pimeässä edelläpäin valmiina hyppäämään junaan sen lähdettyä liikkeelle. Kaikki paikkakunnan reisupojat, mitä tunsimme, olivat tulleet katsomaan meidän tipahtamistamme, jopa tipauttamaankin, jos voisivat. Se oli heidän pilantekotapojaan, ja nelisenkymmentä heitä vain oli sitä toteuttamassa. Heidän johtajanaan oli rempseä reisupoika nimeltä Bob. Sacramento oli hänen kotikaupunkinsa, mutta kuljeskellut hän oli yli maan. Hän otti Ranskan-Pojan ja minut erilleen ja antoi tämän tapaisen neuvon: "Me koetamme tipauttaa ojaan koko roikan, ymmärrättekö? Mutta te kaksi olette heikot. Muut saavat pitää huolta itsestään. Niin pian kuin saatte naulatuksi umpiportaan, niin kattakaa se. Ja pysykää katolla Rosevillen yhdysaseman ohi, sillä siellä ovat poliisit pirullisia siepaten jokaisen, jonka tapaavat."

Veturi vihelsi, ja ylimaanjuna lähti. Siinä oli kolme umpiporrasta -- tilaa siis kaikille. Olisimme tietenkin mieluimmin livahtaneet paikoillemme huomaamatta, mutta neljäkymmentä ystäväämme ryntäsivät yhteen mylläkkään pitäen mitä häpeämättömintä menoa ja julkista kuuluttelua. Bobin neuvoa noudattaen minä heti nousin postivaunun katolle. Siinä makasin sitten sydämen tykyttäessä koko joukon ylimääräisiä sykähdyksiä ja kuuntelin toisten remua. Koko junamiehistö oli edelläpäin, ja ojaan heittäminen oli käynnissä nopeasti ja armottomasti. Kun juna oli kulkenut puolen mailia, se pysähtyi, ja junamiehet heittivät jäljelläolevatkin ojaan. Minun yksin oli onnistunut jäädä.

Takanapäin, luonaan pari kolme toveria, jotka olivat tapauksen nähneet, makasi Ranskan-Poika molemmat jalat poikki. Hän oli livennyt ja kompastunut -- siinä kaikki, ja pyörät olivat suorittaneet lopun. Sellainen oli ensi astumiseni Polulle. Kaksi vuotta myöhemmin tapasin Ranskan-Pojan ja tarkastin hänen "tynkänsä". Tämä oli kohteliaisuuden osoitus. Raajarikot kernaasti tutkituttavat tynkiään. Kulkuripolun nähtävyyksiin kuuluu kahden sellaisen kohtaus. Heidän yhteinen onnettomuutensa on loppumattoman keskustelun aiheena heidän keskensä; he kertovat kuinka se tapahtui, kuvailevat mitä tunsivat leikattaessa, lausuvat arvosteluja omastaan ja toisen lääkäristä, vetäytyvät sivuun, riisuvat ryysynsä ja siteensä sekä vertailevat tynkiä.

Mutta vasta muutamia päiviä myöhemmin, Nevadan tuolla puolen, kun sakki sai minut kiinni, sain kuulla Ranskan-Pojan onnettomuudesta. Sakki itsekin tuli varsin huonossa kunnossa. Oli ollut mukana junarikossa lumisuojuksilla; Ilo-Joe oli siteissä, reidet poikki, ja muut parantelivat haavojaan ja murtumiaan.

Mutta, palatakseni lähtöömme, minä lojuin sillä välin vaunun katolla, koettaen muistaa, oliko Rosevillen yhdysasema, josta Bob oli minua varoittanut, ensimmäinen vai toinen pysähdyspaikka. Enkä minä alas tullut sittenkään. Olin outo pelissä ja tunsin olevani paremmassa turvassa siellä, missä olin. Mutta enpä koskaan kertonut sakille, että olin koko yön katolla, yli Sierrain, läpi lumikatosten ja tunnelien, sekä alas Truckeehen toisella puolen, johon saavuin klo 7 aamulla. Sellainen menettely oli sopimaton, ja minä olisin joutunut naurunalaiseksi. Täten vasta ensi kerran tunnustan totuuden, kuinka silloin kuljin yli Mäen. Mutta sakki tunnusti minut vertaisekseen, ja kun tulin takaisin Sacramentoon, olin täysiverinen reisupoika.

Mutta paljon oli vielä opittavaa. Bob oli opettajani, ja hän oli hyvä. Muistanpa erään illan (oli juuri näyttely Sacramentossa, ja me olimme liikkeellä pitäen hyvää aikaa), kun kadotin hattuni tappelussa. Siinä seisoin kananvarkaana kadulla, ja Bobin oli minut pelastettava. Hän veti minut vähän sivulle ja antoi ohjeet. Olin juuri tullut kolmen päivän reisulta vankilasta ja tiesin, että jos nyt jouduin "kiikkiin", olin pahassa pulassa. Mutta eipä sopinut myöskään vilauttaa valkeaa sulkaa. Minä olin ollut Mäen takana, olin sakissa täysiverinen, ja minun oli huutooni vastattava. Niin hyväksyinkin Bobin ohjeet, ja hän tuli mukaan tarkastamaan, kuinka niitä noudatin.

Asetuimme K-kadun jalkakäytävälle, muistaakseni viidenteen kulmaan. Ilta oli aikainen ja katu oli täynnä väkeä. Bob tarkasteli jokaisen ohikulkevan kiinalaisen päähinettä. Olin ihmetellyt, miksi reisupojilla yleensä oli "viiden dollarin kankealaitaiset Stetsonhatut", ja nyt tiesin. Saivat ne niin kuin minä nyt olin saava kiinalaisilta. Olin hermostunut -- niin paljon kansaa oli läsnä; mutta Bob oli kylmä kuin jäävuori. Monta kertaa, kun minä jo lähdin kiinalaista kohti, jännittyneenä ja valmiina, hän veti minut takaisin: hän tahtoi, että saisin hyvän hatun, ja sellaisen, joka sopisi. Ohi kulki hattu, joka oli sopiva, mutta ei uusi; ja kymmenkunnan mahdottoman hatun jälkeen tuli uusi, mutta se ei ollut sopivaa kokoa. Ja kun tuli uusi ja sopiva, ei lieri ollut kyllin leveä tai oli se liian leveä. Kylläpä se Bob oli tarkka. Minä olin jo niin hermostunut, että olisin ottanut minkälaisen päähineen tahansa.

Vihdoin tuli hattu, ainoa hattu Sacramentossa minua varten. Minä tiesin, että se oli se, heti sen nähtyäni. Minä vilkaisin Bobiin. Hän loi silmäyksen poliisiin päin ja päätään nyökäytti. Minä kohotin hatun kiinalaisen päästä ja laskin sen omaani. Se sopi kuin valettu. Sitten lähdin. Kuulin Bobin huudahtavan, ja näin hänen painiskelevan vimmastuneen mongolin kanssa. Juoksin. Käännyin seuraavasta kulmasta. Katu ei ollut niin täysi kuin K, ja minä kävelin tyyntyäkseni, huohotin ja onnittelin itseäni uuden hattuni ja pakoonpääsyni johdosta.

Ja silloin, äkkiä, kulman taitse kiepsahti siihen paljaspää kiinalainen. Mukanaan oli hänellä joukko kansalaisiaan ja niiden kantapäillä puolen tusinaa miehiä ja poikia. Minä lennätin seuraavaan kulmaan, juoksin kadun poikki ja seuraavan kulman taa. Arvelin nyt ainakin hänestä päässeeni, ja aloin kävellä taas. Mutta kulman takaa tuli hännissäni se sitkeä mongoli. Olimme kuin tarinan jänis ja siili. Hän ei juossut niin nopeaan kuin minä, mutta hän lönkytti jäljessä omaa tahtiaan ja tuhlasi paljon henkeään äänekkääseen metelöimiseen. Hän kutsui koko Sacramenton todistamaan häväistystään, ja hyvä joukko sacramentolaisia saikin sen kuulla ja joukkoutui hänen kantapäilleen. Minä juoksin kuin jänis, mutta aina se siili, seurassaan yhä kasvava armeija, pääsi jäljilleni. Mutta kun sitten poliisikin oli yhtynyt hänen sakkiinsa, panin parhaani liikkeelle. Minä kiisin ja käännähtelin, ja vannon juosseeni ainakin kaksikymmentä kortteliväliä suoraankin. Enkä enää koskaan sitä kiinalaista tavannut. Olipa se keikarihattu, ihkauusi Stetson, juuri kaupasta lähtenyt, ja koko sakki sitä kadehti. Sitäpaitsi se oli todistus, että olin näytteeni suorittanut. Käytin sitä toista vuotta.

Reisupojat ovat sieviä poikasia -- kun tapaat heidät yksitellen ja he kertovat, "kuinka se tapahtui"; mutta usko minua, että sakissa on paras varoa. Ovat susia ja sellaisina kaatavat voimakkaimmankin miehen. Eivät ole arkalaisia. Tarrautuvat mieheen käsiksi ja jänteikkäiden ruumiittensa kaikilla voimilla pysyttelevät kiinni, kunnes hän on maassa avuttomana. Useamman kuin yhden kerran olen nähnyt, ja tiedän mitä sanon. Ja varo "vankkaa kättä". Jokainen reisupoika, jonka kanssa olen ollut Polulla, on sen mestari. Ranskan-Poikakin osasi, ennenkuin junan alle joutui.

Muistanpa elävästi, mitä näin "Pajukossa". Tämä paikka on puuryhmä suurella maa-alueella lähellä rautatieasemaa, tuskin viiden minuutin matkan päässä Sacramenton sydämestä. On yöaika ja näyttämöä valaisevat himmeästi tähtien tulet. Näen vantteran työmiehen reisupoikasakin keskellä. Hän on raivoissaan ja kiroilee niitä, ei pelkkää rahtuakaan, luottaa voimiinsa. Painaa noin 180 naulaa ja lihaksensa ovat kovat; mutta hän ei tiedä ketä on vastassa. Pojat murisevat rumasti. Ryntäävät joka puolelta, ja hän iskee ympäri käännähdellen. Parturi-Poika on vierelläni. Miehen kääntyessä hän hypähtää tehden sen tempun. Miehen selkä sattuu hänen polveensa; miehen kaulan ympäri, takaapäin, kiertyy hänen oikea kätensä, ranneluun painaessa kaulasuonta. Parturi-Poika heittäytyy koko painollaan taapäin. Se on vaikuttava heitto. Miehen hengityshän sitäpaitsi on salvattu. Se on "vankka käsi". Mies vastustelee, mutta on jo itse asiassa avuton. Reisupojat ovat hänen kimpussaan joka puolelta, tarttuen hänen käsiinsä, jalkoihinsa ja vartaloonsa, ja kuin susi hirven kurkussa kuristaa Parturi-Poika painaen häntä taapäin. Ja kaatuupa mies, maahan sakin alle. Parturi-Poika muuttaa asentoaan, mutta ei hellitä hetkeksikään. Toisten poikain "käydessä läpi" miestä pitelevät toiset sääristä, niin ettei hän voi potkia eikä pyristellä vastaan. He parantavat asemansa riisumalla hänen kenkänsä. Ja johan hän onkin antautunut. Voitettu mies. Ja henkeä ahdistaa yhä se vankka käsi. Hän korahtelee ilkeästi, ja pojat kiirehtivät. Eivätkä he tahdo tappaa. Kaikki on täytetty. Kuin komennosta hellittävät kaikki yht'aikaa ja haihtuvat joka suunnalle, yhdellä hänen kenkänsä mukanaan -- hän tietää mistä niillä saa puoli dollaria.

Mies nousee istualleen ja katselee ympärilleen ällistyneenä ja avuttomana. Vaikka hän tahtoisikin, olisi takaa-ajo paljain jaloin pimeässä toivotonta. Viivyn hetken katsellakseni häntä. Hän koettaa kurkkuaan, yskähtelee kuivasti ja kääntelee päätään kuin koetellakseen, ettei se ole poissa sijoiltaan. Sitten livahdan pois liittyäkseni sakkiin enkä näe sitä miestä enää -- vaikka aina olen hänet edessäni näkevä, tähtien valossa istuvana, hieman säikähtäneenä, aika lailla poissa suunniltaan ja nyökytellen päätään ja käännellen niskaansa merkillisellä tavalla.

Juopuneet miehet ovat reisupoikain erikoissaalista. Päihtyneen rosvoamista he nimittävät "käärön kääntelemiseksi", ja missä ovatkin, aina he vaanivat juopuneita. Ne ovat heidän herkkuaan kuin kärpänen hämähäkin. Sellaisen käärön käänteleminen on varsin huvittava näky, varsinkin kun käärö on hyvin juopunut eikä häiriötä ole pelättävissä. Ensi pyöräyksellä katoavat hänen rahansa ja arvoesineensä. Sitten istuvat pojat ympärillä kuin intiaanit. Yhtä miellyttää juopuneen kravatti. Se katoaa. Toinen himoitsee hänen alusvaatteitaan. Yks kaks, ne riisutaan, ja veitsi lyhentää pian hihat ja alushousut. Tuttavia pummeja kutsutaan korjaamaan takki ja housut, jotka ovat pojille liian suuret. Ja lopuksi he lähtevät jättäen jäljelle juopuneen ja kasan ryysyjään.

Toinen näky väikkyy mielessäni. Pimeä yö. Sakkini astelee katukäytävää pitkin esikaupungissa. Tuosta menee mies kadun poikki sähkölampun kohdalla. Hänen astuntansa on hieman epävakaista ja retkahtelevaa. Pojat vainuavat riistaa heti. Mies on päihtynyt. Hän kompuroi toiselle katukäytävälle ja katoaa pimeään oikaisten yli rakentamattoman tontin. Mitään metsästyshuutoa ei kohoteta, mutta sakki ryhtyy nopeaan takaa-ajoon. Tontin keskivaiheilla se kiertää hänet. Mutta mitä nyt? -- murinaa ja outoja hahmoja, pieniä ja hämäriä ja epäilyttäviä, on saaliin ja takaa-ajajien välillä. Toinen sakki reisupoikia! Ja vihamielin osoittavat he pian, että olemme tulleet heidän apajalleen, heidän seurattuaan saalistaan jo kymmenkunta korttelia. Mutta elämmehän alkuajan oloissa. Nämä sudet ovat pentuja, en luule niiden olleen juuri yli kahden-kolmentoista, tapasin joitakin niistä myöhemmin ja sain kuulla, että olivat juuri tulleet yli Mäen ollen kotoisin Denveristä ja Salt Lake Citystä. Meidän sakkimme etenee. Pennut ärisevät ja rähisevät ja tappelevat kuin pikkupirut. Sen juopuneen ympärillä riehuu taistelu hänen omistamisestaan. Kumoonpa menee hänkin, ja siinä hänen ruumiinsa yli riehuu taistelu kuin kreikkalaisten ja troijalaisten kesken kaatuneen sankarin ruumiin ja varustusten yllä. Kirkunan ja valitusten kaikuessa, kyynelten vuotaessa ajetaan pennut pakoon ja minun sakkini kääntelee kääröä. Mutta aina muistan sen päihtyneen miesparan ällistyksen sen taistelun riehuessa hänen ympärillään sillä rakentamattomalla tontilla. Näen hänen himmeässä valossa tolkuttavan typerää selitystään, hyvänahkaisesti rauhaa rakentaen mylläkässä, jonka syytä hän ei käsittänyt, ja kasvoillaan tosissaan närkästynyt ilme, kun hänen kimppuunsa -- ihan asiatta -- käy käsien paljous temmaten hänet siihen pyörteeseen.

"Kääröselät" ovat myös reisupoikain haluttua saalista. Ne ovat työtätekeviä trämppejä. Nimi johtuu kääröstä, huopapeitteestä, joka on hänen selässään. Se on nimeltään "punteli". Kun hän kulkee työhommissa, otaksutaan hänellä aina olevan joitakin lantteja, ja niitä reisupojat himoitsevat. Kääröselkiä pyydystetään parhaiten vajoista, ladoista, lautatarhoista, ratapihoista yms., kaupunkien laitapuolilta, ja öisin, jolloin he levittävät huopapeitteensä ja laskeutuvat levolle.

"Kisakissat" ovat myös pelissä reisupoikain käsissä. Tutunomaisella kielellä puhuen ovat kisakissat lyhytsarvisia che-cha-quo'ita, tulokkaita, hentokoipia. Kisakissa on sellainen Polulle-tulija, joka on miehen mittainen tai ainakin jo nuorukainen. Poikanen, kuinka "vihreä" onkaan Polulla, ei ole kisakissa, hän on "taulanpala", ja jos hän matkaa "sällin" seurassa, on hän "opissa". Minun ei tarvinnut olla siinä asemassa, sillä en ollut kenenkään turvissa. Olin ensin reisupoika ja sitten sälli. Kun olin niin nuorena Polulla, hyppäsin yli kisakissa-oppiajan. Lyhyen hetken, siihen aikaan jolloin vaihdoin Friscon-Poikamonikani Seilari-Jackin nimeen, epäiltiin minua lyhyen aikaa kisakissaksi. Mutta lyhyen koeajan jälkeen epäilijät luopuivat harhaluuloistaan, kun minä näytin täysoppineen sällin pettämättömät merkit ja tavat. Ja sanottakoon tässä nyt, että sälli on Polun ylimys. Ne ovat herroja ja mestareita, hyökkääviä miehiä, esihistorian päälliköitä, Nietzschen vaaleita petoja.

Kun minä tulin takaisin yli Mäen Nevadasta, sain tietää, että jokin virtarosvo oli varastanut Dinny McCrean veneen. (Merkillistä kyllä, en muista mihin joutui se vene, jolla Kreikan-Nikin kanssa purjehdin Oaklandista Port Costaan. Poliisi ei sitä saanut, eikä se ollut mukanamme ylös jokea tullessamme Sacramentoon, enkä muuta tiedä.) Hukattuani Dinny McCrean veneen olin tuomittu Polulle; ja kun kyllästyin Sacramentoon, sanoin hyvästit sakille (joka ystävälliseen tapaan yritti saada minut ojaan, kun lähdin tavarajunalla) ja matkasin sitten "pasaseerilla" alas San Joaquinin laaksoa. Kulkuripolku oli ottanut minut omakseen eikä hellittänyt; ja myöhemmin, kun olin meriä kulkenut ja ollut vakkana jos kantenakin, palasin taas Polulle tehdäkseni pitkän matkan "komeettana" ja "sällinä" ja sukeltaakseni yhteiskuntatutkimuksiinkin, joissa nahkani kastui.

Kaksituhatta.

Onneni ohjasi minut kerran muutaman viikon ajaksi sakkiin, johon kuului kaksituhatta trämppiä. Sitä nimitetään "Kellyn armeijaksi". Halki villin Lännen, Kaliforniasta lähtien, "kenraali" Kelly miehineen oli kulkenut junia vallaten; mutta poispa heidät tipautettiin, kun tulivat yli Missourin Idän maille. Itä ei ole lainkaan halukas antamaan vapaata kyytiä kahdelletuhannelle trämpille. Kellyn armeija loikoili neuvottomana jonkin aikaa Council Bluffissa. Sinä päivänä, jona minä siihen liityin, odotti se epätoivon päättäväisyydellä junaa.

Komea nähtävä se oli. Kenraali Kelly istui mustan ratsun selässä, ja liehuvin lipuin, säkkipillien ja rumpujen soidessa, marssivat nuo kaksituhatta pummia hänen ohitseen, komppania komppanian jälkeen jaettuina kahteen divisioonaan, matkalla Vestonin pieneen kaupunkiin, jonne oli seitsemän mailin matka. Viimeisenä rekryyttinä jouduin toisen divisioonan viimeisen rykmentin viimeiseen komppaniaan, ihan jälkijoukon viimeiseen riviin. Armeija asettui leiriin Vestonin laidalle, rautatieratojen vierille -- siitä kulki kaksi rataa: Chicago, Milwaukee ja St. Paul sekä Rock Island.

Aikomuksemme oli ottaa haltuumme ensi juna, mutta rautatievirkailijat asettuivat poikkiteloin -- ja veivät voiton. Ei tullut mitään ensi junaa. Liikenne pysäytettiin sillä rataosalla. Sillä välin kuin me loikoilimme noiden kuolleiden ratojen varrella, tekivät Omahan ja Council Bluffsin hyvät ihmiset parastaan. Valmistautuivat muodostamaan vapaajoukkoja, joka sieppaisi haltuunsa junan Council Bluffsissa, ajaisi sen meidän luoksemme ja lahjoittaisi sen meille. Mutta rautatieherrat tekivät tyhjäksi senkin tuuman. Eivät jääneet sitä vapaajoukkoa odottamaan. Aikaisin tuli asemalle veturi, perässään vain yksi yksityisvaunu; kun tämä osoitti elämän jälleen virkoavan kuolleella radalla, asettui armeija raiteiden vierille.

Mutta eipä koskaan viriä elämä kuolleille radoille niin merkillisellä tavalla kuin tuolloin noilla kahdella radalla. Lännestä päin kuului junan vihellys. Se tuli meitä kohti matkalla itään. Mekin olimme matkalla itään. Rivimme olivat valmistautumistouhussa. Veturin pilli puhalsi taajaan ja raivoisasti, ja juna lennätti täyttä vauhtiaan. Ei ollut pummia, joka olisi voinut siihen nousta. Kuului veturin vihellys ja tuli toinen juna; sivuutti täyttä vauhtia, ja tuli vielä juna, ja vielä, kunnes lopulta tuli junia, joiksi oli koottu matkustaja-, tavara-, avo-, konduktööri- ja postivaunuja, vanhoja vetureita ja radankorjausvaunuja, kaikenlaista rojua ja käytännöstä pois joutunutta liikkuvaa kalustoa, mitä kerääntyy suurten rautatielinjain ratapihoille. Kun siten Council Bluffsin varikko oli tyhjennetty, lähti kone yksityisvaunuineen itään, ja liikenne kuoli taas.

Kului se päivä ja seuraava, eikä mitään liikkunut, ja kaiken aikaa lojuivat ne kaksituhatta pummia ratavierellä tuulen ja sateen pieksämiselle alttiina. Mutta sinä yönä saivat Council Bluffsin hyvät ihmiset muodostetuksi vapaajoukon, joka kulki yli joen Omahaan ja liittyi siellä toiseen, yhdessä hyökäten Union Pacificin ratapihalle. Ottivat ensin haltuunsa veturin, saivat kokoon junan, nousivat siihen ja toivat sen Missourin yli Rock Islandin rataa pitkin meille. Rautatievirkailijat yrittivät tehdä tuuman tyhjäksi, mutta eivät onnistuneet. Piiripomo ja yksi radankorjauskunnan mies yrittivät salaisten sähkösanomaohjeiden mukaan kääntää junaa pois kiskoilta, mutta meillä oli partiot liikkeellä. Jäätyään kiinni junarikkohommista ja kahdentuhannen raivostuneen pummin keskellä miehet tunsivat olonsa epävarmaksi. En muista mikä heidät pelasti, arvatenkin junan saapuminen.

Nyt oli meidän vuoromme ottaa johto, ja me panimme toimeksi. Kiireessä oli juna jäänyt liian pieneksi 2 000:lle. Ja niin nuo ystävät ja pummit pitivät puhejuhlan, veljestyivät, lauloivat ja erosivat. Junan anastajat veivät sen takaisin Omahaan, ja pummit lähtivät seuraavana aamuna 140 mailin vaellukselle Des Moinesia kohti. Missourin yli päästyä alkoi siten Kellyn armeija marssia, eikä se enää päässyt junaa käyttämään. Se maksoi rautatieyhtiölle kapoittain rahaa, mutta ne pitivät kiinni periaatteesta ja voittivat.

Underwood, Leola, Menden, Avoca, Vainut, Marno, Atlantic, Wvoto, Anita, Adair, Adam, Casey, Stuart, Dexter, Carlham, De Soto, Van Meter, Bouneville, Commerce, Valley Junction -- nuo nimet vilahtavat muistoissani, kun kartalta seuraan retkemme suuntaa läpi rehevän Iowan. Entäpä sen vieraanvaraiset farmarit! Ne lähtivät vankkureillaan kuljettamaan tavaroitamme ja tarjosivat tiepuolessa lämminruoka-aterioita puolenpäivän aikaan; pienten sievien kaupunkien pormestarit pitivät tervehdyspuheita ja jouduttivat meitä eteenpäin; pikku tyttöjä ja neitosia tuli lähetystöinä vastaamme, ja kunnon kansalaiset marssivat vierellämme pääkatuja pitkin. Joka päivä oli kuin juhlapäivä, sillä noita kaupunkipahasia oli taajassa.

Illoin tuli koko niiden väestö meidän leiriimme. Joka komppanialla oli nuotionsa, ja joka tulen vaiheilla oli jotakin erikoista nähtävää. Minun komppaniani, L:n, kokit olivat laulu- ja tanssitaiteilijoita ja pitivät huvista huolta. Jossakin toisella puolen leiriä lauloi kuoro -- sen tähtiä oli meidän "hammaslääkärimme", ja me olimme hänestä ylpeät. Hän veti myös pois koko armeijan särkevät hampaat, ja kun nämä toimitukset tavallisesti tapahtuivat ruoka-aikoina, virkisti ruokahaluamme mitä vaihtelevin tapahtumain kirjavuus. Hammaslääkärillä ei ollut mitään kuoletusaineita, mutta pari kolme miestä oli aina apuna pitelemässä potilasta. Lisäksi pidettiin kirkonmenoja paikallisten pappien avulla, ja yhtämittainen oli poliittisten puheitten sarja. Oli se elämää. Ja aika lailla kykyjä löytyykin kahdentuhannen kulkurin sakista. Meillä oli mm. pesäpalloyhdeksikkö, ja sunnuntaijuhlissa se tavallisesti voitti paikkakunnan joukkueen. Väliin parikin kertaa sunnuntaissa.

Viime vuonna saavuin luentomatkalla Des Moines'in Pullman-vaunussa -- ei trämpin "sivuovipullmanissa", vaan oikeassa. Näin tiepuolessa vanhan kamiinatehtaan, ja sydämeni sykähti. Siellä oli toistakymmentä vuotta sitten armeijamme leiriytyneenä vannonut, että ei askeltakaan enää kipein jaloin. Me otimme haltuumme nuo tehdasrakennukset ja selitimme kaupunkilaisille, että olimme heidän muuriensa suojaan marssineet, mutta hiis vie, jos lähdimme jalan pois. Des Moines oli vieraanvarainen, mutta tässä oli liikaa kestiystäviä. Rakas lukija, käytähän hiukkasen laskutaitoasi! Kaksituhatta pummia syö kolme vankkaa ateriaa päivässä, 42.000 viikossa eli 168.000 ateriaa kalenterin lyhyimpänä kuukautena. Se tuntuu jossakin. Meillä ei ollut rahaa. Des Moines sai sen tuntea.

Des Moines joutui epätoivoon. Me lojuimme leirillä, pidimme poliittisia puheita, panimme toimeen hengellisiä konsertteja, kiskoimme irti hampaita, pelasimme pesäpalloa ja "seitsentä" sekä söimme kuusituhatta ateriaa päivässä. Ja Des Moines maksoi. Des Moines esitti rautateille anomuksen, mutta ne pysyivät jyrkästi päätöksessään; selittivät, että junaa me emme saa, ja sillä hyvä. Jos myöntäisivät, olisi se ennakkotapaus, ja sitä yllykettä eivät anna. Ja me popsimme edelleen. Sepä siinä hirvittikin. Me olimme matkalla Washingtonin kaupunkiin presidentin puheille, ja Des Moines olisi saanut ottaa obligaatiolainan maksaakseen matkamme, alennushinnallakin, ja jos vielä viivyimme, silloinkin täytyi sen tehdä velkaa.

Silloinpa joku paikkakunnan nero keksi ratkaisun. Me emme aikoneet kävellä. Hyvä. Meille oli toimitettava kyyti. Des Moines'ista virtasi Mississipin varrella olevaan Keokukiin Des Moines-joki. Tämä osa siitä oli kolmesataa mailia pitkä. Siinä meille kulkutie, sanoi se paikkakunnan nero; ja kun meillä kerran olisi uivaa kalustoa, voisimme retkeillä Mississippiä alas Ohion suulle ja sitä ylös, kunnes Washingtoniin olisi vain lyhyt matka yli vuoriston.

Des Moines pani toimeen keräyksen. Kaupungin menestystä harrastavat kansalaiset lahjoittivat useita tuhansia dollareita. Lautatavaraa, köysiä, nauloja ja tilkityspuuvillaa ostettiin summassa, ja Des Moinesin rannoilla virisi vilkas laivanrakennusteollisuus. Des Moines on kuitenkin niin mitätön, että sille aiheettomasti on annettu "joen" nimitys. Meillä Lännessä sellaista sanottaisiin "puroksi". Seudun vanhemmat asukkaat pudistelivat päätään ja selittivät, ettei siinä ole vettä kylliksi. Mutta Des Moines ei huolinut siitä, kun vain oli toivo päästä meistä; ja me taas olimme niin herttaisen hyväuskoisia, ettemme mekään olleet huolissamme.