Part 4

Lumipyryssä ei pikajunan ensimmäisen vaunun porras ole mikään kesäasunto. Tuuli menee suoraan läpi ja kimmahtaa vaunun seinästä takaisin. Seuraavassa pysähdyspaikassa, pimeän tultua, menin lämmittäjän puheille. Tarjouduin lapioimaan hiiliä hänen rataosansa päähän asti, Rawlinsiin. Tarjoukseni otettiin vastaan, työni oli kivihiilimöykkyjen pienenteleminen lumisessa tenderissä ja niiden lämmittäjälle lapioiminen: Mutta kun ei ollut työtä koko aikaa, pääsin välillä pistäytymään konekopissakin.

"Kuules", sanoin lämmittäjälle ensi hengähdyslomallani, "tuolla vaunun nokalla on pieni poikanen. Hänen on kylmä."

Union Pacificin veturinkopit ovat tilavat, ja me sijoitimme poikasen lämpimään nurkkaan lämmittäjän istuimen alle, johon hän heti nukahti. Me saavuimme Rawlinsiin keskellä yötä. Täällä oli veturin mentävä talliin ja sijalle otettiin toinen. Junan pysähtyessä hyppäsin veturilta suoraan ison, päällystakkiin puetun miehen syliin. Hän alkoi tehdä kysymyksiä, mutta minä kysäisin tiukasti, kuka hän oli. Yhtä tiukasti hän vastasi olevansa sheriffi (poliisipäällikkö). Minä vedin sarveni sisään, kuuntelin ja vastailin.

Hän kuvaili sen pojan tuntomerkit, joka nukkui kopissa. Minä ajattelin nopeasti. Perhe oli nähtävästi pojan jäljillä, ja poliisi oli saanut sähköteitse määräyksiä. Kyllä, minä olin nähnyt pojan. Ensin Ogdenissa. Päivä sopi sheriffin tietoihin. Mutta se nulikka oli yhä jossakin jäljelläpäin, selitin minä, sillä hänet oli heitetty ojaan juuri tästä pikajunasta sen lähtiessä Rock Springsistä. Ja koko ajan rukoilin itsekseni, ettei se nulikka vain heräisi, tulisi alas ja saattaisi minua kiikkiin.

Sheriffi jätti minut lähteäkseen tiedustelemaan asiaa junamiehiltä, mutta ennen lähtöään hän sanoi: "Bo, tämä paikka ei ole sinua varten. Ymmärrät? Sinä lähdet tällä junalla edelleen, etkä erehdy. Jos tapaan sinut..."

Minä vakuutin, etten ollut omasta halustani hänen kaupungissaan, että siihen oli ainoana syynä junan pysähtyminen ja että hän ei näe savuakaan minusta, kun lähden hänen pyhästä kaupungistaan.

Hänen lähdettyään junamiehiä haastattelemaan hypähdin takaisin veturinkoppiin. Poikanen oli hereillä ja hieroi juuri silmiään. Minä kerroin hänelle uutisen ja käskin hänen mennä mukana talliin. Ja lyhyesti sen asian kuitatakseni sanon, että nulikka lähti samassa ylimaanjunassa edelleen veturinnokalla, ohjeenaan ensi pysähdyspaikalla yrittää lämmittäjän luvalla veturinkoppiin. Minä puolestani jouduin ojaan. Uusi lämmittäjä oli nuori eikä uskaltanut rikkoa yhtiön säädöstä, ettei saa laskea kulkureita veturiin, ja niin hän palautti minut alas noustessani tarjoamaan apuani hiilien lapioimisessa. Toivon sen poikasen sentään saaneen hänet heltymään, sillä veturinnokalla olo siinä myrskyssä olisi merkinnyt kuolemaa.

Omituista kyllä en muista tarkalleen, miten Rawlinsissa jouduin ojaan. Muistan vain, kuinka katsoin lumimyrskyyn katoavaa junaa ja lähdin kapakkaan saadakseni jotakin lämmintä. Siellä oli valoisaa ja lämmintä. Elämä parhaillaan. Farao-, ruletti-, noppapeli- ja pokeripöydät täydessä käynnissä ja jotkut hullut karjapojat pitivät äänekästä iloa. Minun oli juuri onnistunut veljestyä heidän kanssaan ja olin kumoamassa ensimmäistä ryyppyäni heidän kustannuksellaan, kun raskas käsi laskeutui olalleni. Minä käännähdin ja huokaisin. Sheriffi!

Sanaakaan sanomatta hän johdatti minut ulos tuiskuun.

"Ratapihalla on appelsiinijuna", hän sanoi.

"On pirun kylmä yö", sanoin minä.

"Se lähtee kymmenen minuutin kuluttua", sanoi hän.

Siinä kaikki. Ei mitään keskusteltavaa. Ja siinä junassa minä lähdin. Olin jääkaapissa. Luulin jalkaini paleltuvan piloille ennen aamua, ja viimeiset parikymmentä mailia Laramiehin minä tanssin vaunun portailla. Pyry oli niin sakea, etteivät kiertolaiset minua nähneet, enkä olisi välittänyt, vaikka olisivat nähneetkin.

Neljännestaalallani ostin lämpimän aamiaisen Laramiessa ja heti olin taas ylimaanjunan pakettivaunun portailla kiiveten sen mukana yli Kalliovuorten selkärangan. Eipä ole tapana kulkurien matkustella pikajunissa päivisin, mutta tässä myrskyssä en luullut junamiesten hennovan heittää miestä ojaan. Eivätkä heittäneetkään. Tulivat vain joka pysähdyspaikalla katsomaan, enkö vielä ollut kuoliaaksi paleltunut.

Amesin muistomerkin luona vuorten korkeimmalla kohdalla -- en muista korkeuslukua -- tuli jarrumies luokseni viimeisen kerran. "Kuules, Bo", sanoi hän. "Näetkö tuota tavarajunaa tuolla sivuraiteella?"

Näin minä. Se oli kuuden jalan päässä. Muuten en siinä myrskyssä olisi sitä nähnytkään.

"Weil, siinä on eräässä vaunussa Kellyn armeijan jälkisakki. Niillä on olkia allaan ja niitä on niin paljon, että vaunu pysyy lämpimänä."

Hänen neuvonsa oli hyvä, ja minä noudatin sitä, kuitenkin valmiina, jos hän olisi pistänyt "vasenkätistä", kiepsahtamaan takaisin pikajunaan. Mutta hän oli puhunut totta. Minä löysin vaunun -- se oli iso jäähdytysvaunu, jonka tuulenalusovi oli avattu ilmanvaihtoa varten. Kiipesin ylös ja astuin sisään. Polkaisin miehen jalalle ja toisen käsivarrelle. Valoa oli niukalti, ja minä näin vain sääriä, käsivarsia ja miesruhoja merkillisessä sekasorrossa. Eipä muualta voisi löytää sellaista ihmisaineistoa. Ne olivat pitkällään, poikkipuolin, toistensa yli ja ympäri. Neljäyhdeksättä reimaa pummia ottaa aika tilan, kun ovat pitkällään. Ne miehet, joille astuin, taisivat vähän ärähtää. Niiden ruumiit ainakin liikahtivat kuin meren aallot ja ihan tahtomattani painoivat minua eteenpäin. En nähnyt mitään olkista paikkaa, mihin astua, ja niin astuin yhä miesten jäsenille. Levottomuutta syntyi niiden keskuudessa, ja minua lykättiin yhä eteenpäin. Menetin tasapainoni ja putosin istualleni. Onnettomasti kyllä jäi alleni jonkun pää. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kohahtanut kontalleen vihassa, ja minä lensin kautta ilman. Mikä ylös lentää, sen on alas tultava, ja minä tulin alas toisen miehen pään kohdalle.

Mitä sen jälkeen tapahtui, se on vain hyvin epäselvänä muistossani. Kuljin kuin puimakoneen läpi. Minut lennätettiin vaunun toisesta päästä toiseen. Ne kahdeksankymmentäneljä pummia vanuttivat minua, kunnes minusta ei ollut paljoa jäljellä, ja silloin kuin ihmeen kautta näin olkisen paikan, johon asetuin. Olin päässyt sakkiin, ja hauskaan sakkiin tosiaankin. Koko sen päivän lennätimme eteenpäin lumimyrskyssä, ja ajan kuluksi päätettiin, että kunkin oli kerrottava tarina. Ehtona oli, että jutun oli oltava hyvä, ja lisäksi sellainen, jota kukaan ei ennen ollut kuullut. Rangaistukseksi säädettiin se puimakonesatsi. Kukaan ei sitä hankkinut itselleen. Ja sanonpa heti, etten koko elämässäni ole kuullut niin mainiota kertomuskokoelmaa. Koossa oli neljäyhdeksättä miestä kaikista ilmansuunnista -- minä viidentenäyhdeksättä -- ja jokainen kertoi mestarinäytteen. Täytyi, sillä vaihtoehtona oli puimakone.

Myöhään illalla saavuimme Cheyenneen. Lumimyrsky oli huipussaan, ja vaikka viime ateriamme oli ollut aamiainen, ei kellään ollut halua lähteä jalkaa heittämään illaliiseksi. Koko yön me vielä matkasimme myrskyssä, ja seuraava päivä tapasi meidät Nebraskan ihanilla lakeuksilla, ja yhä olimme matkalla. Mutta me olimme irti myrskystä ja vuoristosta. Siunattu aurinko paistoi yli hymyilevän maan, emmekä me olleet syöneet neljäänkolmatta tuntiin. Saimme tietää, että juna saapuu puolenpäivän aikaan kaupunkiin, jonka nimi oli kai Grand Island.

Me keräsimme kolehdin ja lähetimme sähkösanoman sen kaupungin viranomaisille. Sen tekstinä oli, että 85 tervettä, nälkäistä pummia saapuu puolenpäivän junassa ja että olisi mainio juttu, jos heille olisi päivällinen valmiina. Niillä viranomaisilla oli kaksi tietä valittavana. He voivat ruokkia meidät tai heittää vankilaan. Viimeksimainitussa tapauksessa heidän täytyisi joka tapauksessa ruokkia meitä, ja he päättivät viisaasti kyllä, että yksi ateria sai riittää.

Kun tavarajuna saapui kaupunkiin, istuimme me vaunujen katoilla heilutellen jalkojamme päivänpaisteessa. Koko kaupungin poliisivoima kuului vastaanottokomiteaan. He johtivat meidät pikku sakkeina kaupungin eri hotelleihin ja ravintoloihin, missä päivällinen oli meille valmistettuna. Olimme olleet kuusineljättä tuntia ruoatta emmekä tarvinneet opastusta, mitä tehdä. Sen jälkeen meidät marssitettiin takaisin asemalle. Poliisi oli varmuuden vuoksi pakottanut tavarajunan odottamaan meitä. Se lähti hitaasti, ja viisiyhdeksättä kulkuria rimpuili sen vaiheilla tarttuen seinänvieriportaisiin. Me "valtasimme" junan.

Sinä iltana emme saaneet illallista -- ei saanut sakki, mutta minä kyllä. Näet illallisen aikaan, kun juna oli lähdössä jostakin kylästä, kiipesi vaunuun, jossa juuri pelasin pedroa kolmen muun jäykkäniskan kanssa, muuan mies. Hänen paitansa rinnus oli epäilyttävästi pullollaan. Kädessä hänellä oli kuhmuinen peltipurkki, josta nousi tuoksu. Minä haistoin "jaavaa". Annoin korttini katselevalle toverille ja pyysin anteeksi poistumistani. Sitten, vaunun toisessa päässä, kateellisten katseitten seuraamana minä jaoin hänen jaavansa ja paitansa sisällyksen hänen kanssaan. Se mies oli ruotsalainen veikkoni.

Kymmenen maissa illalla päästiin Omahaan.

"Vaihdetaan sakkia", sanoi hän.

"Vaikka vain", sanoin minä.

Junan saapuessa Omahaan olimme valmiit täyttämään aikomuksemme. Mutta Omahan asukkaat olivat valmistuneet myös. Ruotsalainen ja minä roikuimme sivuportaissa valmiina tipauttamaan itsemme alas. Mutta juna ei pysähtynytkään. Lisäksi oli rivi poliiseja, napit ja tähdet loistaen sähkövalossa, radan kummallakin puolella. Ruotsalainen tiesi, ja minä tiesin, mitä meille tapahtuisi, jos niiden syliin tipahtaisimme. Me emme hellittäneet portaistamme, ja juna kulki edelleen yli Missouri-joen Council Bluffsiin.

"Kenraali" Kelly oli kahdentuhannen pumminsa kanssa leirillä Chautauqua-puistossa muutaman mailin päässä. Me olimme hänen armeijansa jälkijoukon loppusakki ja lähdimme nyt marssimaan leirille. Ilta oli kääntynyt kylmäksi, ja raskaat tuulenpuuskaukset, sateen mukana tullen, kastelivat ja saivat meidät värisemään. Joukko poliiseja vartioi meitä ja seurasi leiriin asti. Ruotsalaisen kanssa vaanimme sopivaa tilaisuutta ja pääsimme pujahtamaan tiehemme.

Sade tuli alas kuuroina, ja pimeässä, missä ei nähnyt mitään kasvojensa edessä, me hapuilimme kuin sokeat. Vaistomme ohjasi meitä, sillä pian osuimme krouvin kohdalle -- ei avoimen ja vilkasliikkeisen, ei myöskään sellaisen, joka yöksi oli suljettu, eikä sellaisenkaan kapakan kohdalle, jolla on vakituinen osoite, vaan me satuimme sellaiselle krouville, joka oli tukkien varassa siirrettävissä toiseen paikkaan. Ovet olivat lukossa. Ilkeä tuuli ja sade olivat niskassamme. Emme epäröineet. Rikki rysähti ovi, ja me painuimme sisään.

Minä olen ollut monasti huonossa yökortteerissa, "kantanut lippua" kaiken yötä helvetillisissä suurkaupungeissa, maannut vesilätäköissä, nukkunut lumessa kahden huovan alla lämpömittarin osoittaessa 74 astetta (Fahrenheitia) alle nollan, mutta sen voin vakuuttaa, etten surkeampaa yötä ole viettänyt kuin sen yön siinä siirrettävässä kapakassa sen ruotsalaisen seurassa Council Bluffsissa. Talo kun oli tukkien varassa, niin tuuli vihelsi sen lukuisissa lattia-aukoissa. Toiseksi sen varastot olivat tyhjät; ei ollut pulloihin pantua tulivettä, millä lämmitellä ja saada kurjuutensa unohtumaan. Meillä ei ollut peitteitä, vaan märkinä pintaa myöten koetimme nukkua. Minä vääntäysin kapakkatiskin ja ruotsalainen pöydän alle. Lattian aukot tekivät nukkumisen mahdottomaksi, ja vähän päästä kiipesin tiskille. Ja hetken kuluttua kiipesi ruotsalainen pöydälleen.

Ja siinä minä väristen rukoilin aamun koittamista. Minä värisin, kunnes en enää voinut väristä, kunnes värisemislihakset uupuivat ja vain tuottivat ankaraa tuskaa. Ruotsalainen vaikeroi ja huokaili: "Ei koskaan enää, ei koskaan." Hän hoki tätä lausetta alinomaa, keskeyttämättä, tuhatkertaisesi; ja kun hän torkahti, hoki hän sitä unissaankin.

Aamun harmaan valon koittaessa me lähdimme tästä kidutuksen paikasta ja tulimme sumuiseen, kylmään, värisyttävään ilmaan. Me kompuroimme rautatielle. Minä päätin palata Omahaan heittämään jalkaa aamiaiseksi, ja toverini päätti lähteä Chicagoon päin. Eron hetki oli tullut. Kohmettuneet kätemme ojentuivat toisiaan kohti. Me värisimme kumpikin. Kun koetimme puhua, ei jähmettyneiltä huulilta ääntä lähtenyt. Siinä seisoimme yksin, maailman hylkääminä; näimme vain rautatien, jonka kumpikin pää haihtui häilyvään sumuun. Me tuijotimme mykkinä toisiimme käsien alkaessa puristaa toisiaan toverillisesti. Ruotsalaisen kasvot olivat siniset vilusta, ja minun mahtoivat olla samanlaiset.

"Ei enää koskaan, vai mitä?" sain sanotuksi.

Sanat pyrkivät muodostumaan hänen kurkussaan, sitten tuli hänen kylmettyneen sielunsa pohjasta heikko kuiskaus: "Ei koskaan kulkuriksi."

Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten lujemmalla äänellä: "En enää lähde kulkuriksi. Hankin työpaikan. Paras olisi sinunkin. Tällaisista öistä saa reumatismin."

Hän puristi kättäni: "Hyvästi, Bo."

"Hyvästi, Bo", sanoin minä.

Sumu nielaisi meidät helmaansa. Se oli lopullinen eromme. Mutta tässä on tervehdykseni, veli Ruotsalainen missä lienetkin. Toivon, että sait haluamasi työpaikan.

Reisupoikia ja kisakissoja

Aina vähän väliä saan sanomalehdistä, aikakaus- ja tietosanakirjoista lukea elämäkerrallisia kuvauksia itsestäni, joissa sievin lausein sanotaan minun ruvenneen kulkuriksi tehdäkseni yhteiskunnallisia tutkimuksia. Tämä on elämänkertojien puolelta hyvin ystävällisesti tehty, mutta tieto on epätarkka. Minusta tuli kulkuri, trämppi -- niin, sen elämänhalun takia, mikä minussa oli, sen levottoman vaellushalun takia, mikä kuohui veressäni. Yhteiskuntatutkimus tuli jälkeenpäin niinkuin sukeltaessa pinnan kastuminen. Minä lähdin kulkurien poluille, koska en voinut olla lähtemättä, koska ei ollut rautatielipun hintaa taskussani, koska olin sellaiseksi syntynyt, etten voinut tehdä työtä alinomaa "samalla vuorolla", ja koska -- niin, koska oli helpompi lähteä kuin olla lähtemättä.

Olin siihen aikaan kotikaupungissani, Oaklandissa, ja olin kuusitoistavuotias. Olin myös saavuttanut häikäisevän maineen valitsemassani seikkailijasakissa, jossa olin tunnettu "Osterirosvojen Prinssinä". Totta on, että piirini ulkopuolella olevat kunnialliset lahtilaivurit, lastaajat, jahtimatruusit ja osterien lailliset omistajat nimittivät minua "hamppariksi", "heittiöksi", "varkaaksi" ja "rosvoksi" ja antoivat muita vähemmän sieviä nimityksiä -- joita kaikkia pidimme kunnianiminä ja jotka kohottivat omanarvontuntoani korkealla istuimellani. En ollut silloin vielä lukenut Miltonin "Kadotettua paratiisia", mutta kun sitten tutustuin sen säkeeseen: "Parempi herrana helvetissä kuin taivaassa palvelijana", niin tunsin, että suurten sielujen ajatukset kulkevat samoja ratoja.

Tähän aikaan tapahtumain onnekas yhteensattuma heitti minut kulkurien poluille. Ei sattunut olemaan osterinpyynnissä mitään tehtävää, minun oli haettava Beniciasta, neljänkymmenen mailin päästä, joitakin huopia, ja Porta Costassa, muutaman mailin päässä Beniciasta, oli muuan vene poliisilla panttina. Nyt oli tämän veneen omistaja tuttavani, nimeltä Dinny McCrea. Veneen oli Whisky-Bob, toinen tuttava, varastanut ja jättänyt Porta Costaan. (Whisky-Bob parka, vasta viime talvena vedettiin hänen ruumiinsa lahden vedestä ja sen oli ampunut täyteen reikiä ties kuka.) Minä olin tullut "ylävirralta" alas vähää ennen ja ilmoittanut Dinny McCrealle hänen veneensä olinpaikan, ja hän oli tarjonnut minulle kymmenen dollaria sen tuomisesta Oaklandiin.

Aikaa minulla oli. Istuin laiturilla jutellen asiasta Kreikan-Nikin kanssa, joka hänkin oli jouten oleva osterirosvo. "Lähdetään", sanoin Nikille, ja hän oli suostuvainen. Oli muuten "poikki". Minulla oli sentään viisikymmentä senttiä ja pieni vene. Edellinen sijoitettiin jälkimmäiseen leivän, suolalihan ja sinappirasian muodossa. (Me söimme halulla ranskalaista sinappia siihen aikaan.) Sitten myöhään iltapäivällä nostimme purjeen ja lähdimme. Purjehdimme koko yön, ja seuraavana aamuna, nousevan vuoksiaallon harjalla, tuulen työntäessä takaapäin tulimme uljaasti Carquinez-väylää pitkin Porta Costaan. Siinä oli varastettu vene, tuskin viidenkolmatta jalan päässä laiturista. Me laskimme siihen kiinni ja pudotimme pienen purjeemme. Lähetin Nikin kohottamaan ankkuria ja kävin itse purjenuoria irroittamaan.

Laiturille juoksi mies ja huusi meille jotakin. Se oli poliisi. Silloin muistui mieleeni, etten ollut ottanut Dinnyltä valtakirjaa hänen veneensä haltuunottamiseksi.

Sitäpaitsi tiesin poliisin vaativan viisikolmatta dollaria veneen talteenottamisesta ja hoitamisesta. Minun viimeinen puolidollariani oli mennyt suolalihaan ja ranskalaiseen sinappiin, ja palkkiota oli tiedossa vain kymmenen dollaria. Minä vilkaisin Nikkiin. Hänellä näytti olevan ankkuri nousemassa. "Vedä hiidessä", kuiskasin hänelle ja käännyin vastaamaan poliisille. Puhuessamme yht'aikaa kohtasivat sanamme toisensa veden yllä ja törmäsivät vastakkain. Nikki veti ankkuria niin että luulin jonkun suonen kädestä repeävän. Kun poliisi oli lopettanut uhkauksensa ja varoituksensa, kysyin häneltä, kuka hän oli. Sinä aikana, jonka hän tuhlasi sen selittämiseen, sai Nikki ankkurin irti. Minä tein nopeita laskelmia. Poliisin jalkain luona olivat portaat ja niiden alapäässä vene. Siinä airot. Mutta se oli munalukossa. Sen varaan minä tein laskelmani. Tunsin poskillani tuulen viiman, näin veden vuolteen, katsoin montako nuoranpäätä vielä oli päästettävä, silmäsin taljoja ja pylpyröitä ja tiesin kaiken olevan kunnossa sekä heitin arvelemiset hiiteen.

"Ankkuri veneeseen", huusin Nikille, tempasin nuorat irti kiittäen kohtaloa siitä, että Whisky-Bob oli sitonut ne vetosolmuun eikä "umpeen".

Poliisi oli hypähtänyt portaitten alapäähän ja hapuili lukkoa. Ankkuri nousi veneeseen, ja viimeisen siteen käsissäni irroittuessa sai poliisi veneensä irti ja tarttui airoihin.

"Nosta", komensin ojentaen Nikille toisen ja tarttuen itse toiseen nostoköyteen. Poliisi oli juuri tarttumassa aluksemme perään. Tuulenpuuska täytti samassa purjeemme, ja me tempauduimme liikkeelle. Mainiota. Jos olisi ollut musta lippu, olisin kohottanut sen riemuiten. Poliisi nousi seisomaan, ja hänen kielensä elävyyden rinnalla kalpenivat kirkkaan päivän värit. Tapaili myös ampuma-asetta.

Mutta emmehän me varastaneet sitä venettä. Se ei ollut hänen. Mehän vain varastimme hänen palkkionsa, joka oli hänen erityinen keinottelumuotonsa. Emmekä me sitäkään itsellemme varastaneet, vaan tuttavalleni Dinny McCrealle.

Benician ohi tulimme muutamassa minuutissa, ja muutaman hetken päästä olivat myös minun huopani veneessä. Käänsimme aluksen kulkemaan höyrylaivalaiturin päitse, niin että näkisimme, jos sille joku tulisi. Eihän sitä tiennyt. Ehkäpä Port Costan poliisi oli soittanut Benician poliisille kertoen tulostamme. Pidimme sotaneuvottelun. Lojuimme kannella auringon lämpimässä, raittiin viiman vilvoittaessa kasvojamme ja virran vieriellessä allamme. Mahdoton oli sinä iltana päästä Oaklandiin iltapäiväksi ennen luodeveden aikaa. Ja arvasimme poliisinkin ryhtyneen toimiin Carquinez-väylän kohdalla, niin että meillä ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa seuraavaa pakovettä, joka tulisi kahden aikaan aamulla, päästäksemme pimeässä livahtamaan ohi nuuskijain.

Me makailimme kannella, polttelimme savukkeita ja iloitsimme siitä, että elimme. Silmäsin virran vauhtiin veneen sivulla ja sanoin: "Tällä tuulella pääsisi pian Rio Vistaan."

"Ja sen rannoilla on hedelmäaika", lisäsi Nikki.

"Alavesi virralla", sanoin. "Paras aika vuodesta mennä Sacramentoon."

Me kohahdimme ylös ja katsoimme toisiimme. Mainio länsituuli valui yllemme kuin viini. Tarkastimme vielä kerran virran voimaa. Minä väitän, että syy oli yksinomaan sen vuoksivirran ja hyvän, sopivan tuulen. Ne vaikuttivat merimiesvaistoihimme. Jos niitä ei olisi ollut, olisi koko se tapahtumain sarja, joka minut johti kulkurien poluille, katkennut.

Emme sanoneet sanaakaan, pudistimme pian vetelyyden pois ja kohotimme purjeet. Seikkailumme Sacramento-virralla eivät kuulu tähän kertomukseen. Mutta vihdoin saavuimme pääkaupunkiin ja kiinnitimme aluksemme laituriin. Vesi oli mainiota, ja me kulutimme suurimman osan aikaamme uimalla. Hietarannalla rautatiesillan vierellä tapasimme joukon muitakin uimareita. Uintimme lomassa lojuimme hiekalla tarinoiden. Ne puhuivat eri kieltä kuin meidän sakki. Toinen sanasto tykkänään. Olivat reisupoikia, ja joka sanalta tarttui minuun Polun viehätys yhä lujemmin.

"Kun olin Alabamassa", aloitti juttunsa joku niistä; tai sanoi toinen: "Tullessani C. & A-rataa K. C:stä"; kolmas tiesi, että "C. & A:lla ei ole umpivaunuissa portaita". Ja minä makasin ääneti ja kuuntelin. "Lake Shoren tiellä Ohiossa sattui minulle", jutteli muuan reisupoika; ja toinen: "Oletko matkustanut Wabash-radan 'Tykinluodilla'?" -- "En", vastasi toinen, "mutta olen lähtenyt Chicagosta Valkoisella Postilla". -- "Puhukaa te rautateistä -- odottakaahan, kun pääsette Pennsylvaniaan; neljä raidetta rinnan, ei vesitorneja, vaan ottavat vettä lennossa, se se on kulkua." -- "Pohjois-Pacific on huono tie nyt." -- "Salinas on mennyttä kalua, mullit äkäisiä." -- "Jouduimme kiikkiin El Pasossa Mokki-Pojan kanssa." -- "Pistäytykääs kerran Kanadan ranskalaismaalla -- eivät siellä ymmärrä ollenkaan engelskaa -- sanokaa 'mangee, madame, mangee, ei puhu ranska', hieraiskaa vatsaanne ja olkaa nälkäisen näköiset, niin saatte viipaleen sianvatsaa ja kimpaleen kuivaa taulaa."

Ja minä makasin hietikolla ja kuuntelin. Näiden rinnalla oli koko osterirosvous kuin kolmekymmentä senttiä. Uusi maailma kutsui minua joka sanalta -- maailma, jossa oli teitä ja tunneleita, umpiportaita ja sivuovi-pullmanneja, oli mäjäyksiä ja puraisuja, "käyräkäsiä" ja "myttyjusseja", taulaa ja taitureita. Ja kaikki huokui seikkailua. Hyvä, minä tahdoin tutustua tähän maailmaan. Heittäysin noiden reisupoikain pariin. Olin yhtä voimakas kuin kuka tahansa heistä, yhtä nopsa, yhtä jäntevä, ja aivoni olivat yhtä hyvät.

Uinnin jälkeen, kun ilta tuli, he pukeutuivat ja lähtivät kaupungille. Minä mukaan. Pojat alkoivat "pommittaa pääväylää" saadakseen "hienoja", s.o. ryhtyivät pääkadulla kerjäämään rahoja. Minä en ollut elämässäni kerjännyt, ja tämä oli luonnolleni kovin pähkinä, kun ensin lähdin Polulle. Minulla oli tuhma päähänpinttymä kerjuuta vastaan. Filosofiani sanoi siihen aikaan, että oli kunniakkaampaa varastaa kuin kerjätä ja että rosvous oli vieläkin hienompaa siihen liittyväin vaarain ja suuremman rangaistusuhkan takia. Osterirosvona olin jo tutustunut lain kouraan siinä määrin, että jos sen tuomiot olisin palvellut, olisi minulta mennyt tuhat vuotta vankiloissa. Rosvous oli miehekästä, kerjuu noloa ja hävettävää. Mutta minä kehityin niinä päivinä, kunnes opin pitämään kerjuuta huvittavana ajanviettona, älyä kysyvänä pelinä, hermojen koettelijana.

Mutta tänä ensi iltana en saanut itseäni siihen pakotetuksi, ja seuraus olikin, että kun pojat olivat valmiit menemään ravintolaan, olin minä yhä "poikki". Miini-Poika, luulen ma, antoi minulle hinnan, ja me söimme sakilla. Mutta syödessäni mietiskelin. Toinen oli kerjännyt, ja minä hyödyin. Minä päätin, että varastetun tavaran vastaanottaja oli koko joukon kehnompi kuin varas ja että toista kertaa ei sitä sattuisi. Eikä sattunutkaan. Minä rohkaisin mieleni seuraavana päivänä ja "heitin jalkaa" yhtä hyvin kuin naapurikin.

Kreikan-Nikin kunnianhimo ei vetänyt Polulle. Hän ei onnistunut yrittäessään heittää jalkaa, ja hän katosi eräänä iltana mennen jollakin jaalalla San Franciscoon. Viime viikolla tapasin hänet nyrkkeilynäytöksessä. Hän oli edistynyt. Istui kunniapaikalla areenan luona. On ammattinyrkkeilijä-yhdistyksen taloudenhoitaja ja ylpeä ammatistaan. Tavallaan hän on näin kotikaupungissaan tähti urheilualalla.