Part 3

Tshelkashin vene oli pysähtynyt ja keinui veden pinnalla, niinkuin olisi joutunut ymmälle. Kaapro oli veneen pohjalla suojaten kasvoja käsillään. Tshelkash tyrkki häntä melallaan, vimmoissansa kähisten hiljaisella äänellä:

-- Hölmö! Sehän on tullikryssäri... Sähkölyhty se on... Nouse, senkin pölkky! Pian tässä meihinkin valon viskaavat! Hukassa ollaan, piru vieköön, kumpikin. Kuuletkos sinä!

Vihdoin iski melan terävä syrjä entistä kipeämmin Kaapron selkään. Hän kavahti pystyyn, uskaltamatta vieläkään avata silmiänsä, hyppäsi teljolleen ja tarttui kopeloimalla airoihin. Vene liukumaan jälleen.

-- Hiljaa! Muutoin lyön sinut kuoliaaksi. Hiljaa, kuulethan! No kyll' olet pöllö, saakeli soikoon!... Sitäkö sinä säikähdit? Voi sua, koirankuono!... Lyhty ja peili -- siinä se. Souda hiljaa, hitto!... Peiliä kääntelevät puoleen ja toiseen ja merta valaisevat nähdäkseen, eikö olisi missä meidänmoisia miehiä. Salakuljettajia vaanivat. Meihin ne eivät enää osu: kovin ovat jo kaukana. Älä pelkää, poika! Eivät osu. Ja nyt... -- Riemuissaan katsahti Tshelkash ympärilleen. -- Nyt on selvä... Huhhuh!... No onnenmyyrä se olet vaan sinäkin, senkin kelopuu!

Kaapro souti sanaakaan sanomatta. Hän hengitti raskaasti, tuontuostakin vilkaisten sinnepäin, missä tuo tulinen miekka nousi ja laski. Hänen oli mahdoton uskoa, ettei siinä muuta ole pelissä kuin lyhty ja heijastin. Tuo sinertävä valo, joka halkaisee pimeyttä ja panee meren välkehtimään hopeahohteessa, -- siinä oli jotain selittämätöntä, ja niinpä Kaapro jälleen joutui tuskallisen kauhun valtaan. Aavistukset alkoivat uudestaan ahdistaa hänen intoansa. Hän souti konemaisesti, yhä lyyhistellen kokoon, ikäänkuin joka hetki odotellen iskua ylhäältä. Eikä hänessä ollut enää mitään, ei pienintäkään toivomusta. Tyhjä hän oli ja sielua vailla. Tämän yön kamalat tunnelmat olivat juurtajaksain jäytäneet hänestä pois kaiken sen, mikä on inhimillistä.

Tshelkash se jälleen riemuitsi: kaikki on onnistunut!... Ankariin mielenliikutuksiin tottuneet hermot olivat rauhoittuneet. Hekumoiden elehtivät miehen viikset, ja silmissä alkoi viritä ahnas tuli. Mainion hyvällä tuulella hän oli, vihelteli hampaittensa välistä ja veti syvälle henkeensä meren kosteata ilmaa, silloin tällöin vilkaisten ympärilleen ja suopeasti myhähtäen, kun katseensa sattui pysähtymään Kaaproon.

Tuuli huhahti ja herätti meren. Hieno väre kulki sen pinnalla. Pilvet näyttivät ohenevan ja käyvän läpikuultavammiksi, mutta yhä vieläkin ne verhosivat taivaan kannen. Vapaasti, vaikka heikkonakin liiteli kyllä tuuli pitkin meren pintaa, mutta pilvet eivät liikahtaneetkaan. Niitten mieltä näkyi painavan joku harmaa, ikävä ajatus.

-- Heräjäpäs henkiin taas, veikkonen! Jo on aika! Kylläpä olet näköinen: niinkuin olisi nahastasi jo ken kaiken hengen pusertanut: säkillinen luita vaan jäljellä! Jo loppui lappamiset! Mies hoi!

Kaapron teki hyvää kuulla ihmis-ääntä, vaikka vain Tshelkashinkin.

-- Kuulenhan minä, -- virkkoi hän hiljaa.

-- Sepä se! Mokomakin mötys... Mene perään nyt, minä soudan. Väsyttää kai sinua!

Konemaisesti muutti Kaapro sijaa. Siirtyessään kokkapuolelle sattui Tshelkash katsahtamaan häntä kasvoihin ja huomasi hänen horjahtelevan ja hänen jalkainsa tutisevan. Hänen kävi yhä enemmän sääliksi miestä. Hän löi Kaaproa olkapäälle.

-- No älä ole peloissasi! Kelpo palkan olet ansainnut, ja koreat kaupanpäälliset saat multa. Kelpaisiko viidenkolmatta seteli, häh?

-- Minä... en tahdo mitään. Pääsis tästä vaan maihin.

Tshelkash huitaisi kädellään, sylkäisi ja rupesi soutamaan, viskoen airoja kauaksi taakseen lujilla käsillään.

Meri oli herännyt. Se leikitteli pienten laineitten kera, loi niitä näkyviin, koristeli niitä vaahtoisilla heloilla, paiskeli niitä yhteen ja särki ne jälleen hienoksi usvaksi. Vaahto kihahteli sulaessaan ja huokaili -- ja kaikki ylt'ympärillä oli täynnä soitannollista huminaa ja loisketta. Tuntui kuin pimeyskin olisi elpynyt.

-- No sanopas nyt... -- alkoi Tshelkash tarinoida, -- nyt kun tulet kotipuoleesi, otat akan, alat maassa möyriä, siementä kylvät, akka sulle synnyttää lapsia kasallisen, leivästä alkaa tulla tiukka, ja niin saat ikäsi kaiken vääntää selkä vääränä... ja lopuksi?... Mitäs siitä oikeastaan lähtee?

-- Mitäpäs siitä lähtee! -- vastasi toinen ujosti ja vavahdellen, -- eihän sitä...

Siellä täällä tempasi tuuli pilviä hajalle, ja silloin niitten lomista siinti palanen sinistä taivasta, pieni tähtönen keskellä, mitäpä kaksikin. Kuviansa nuo tähtöset sitten kurkistelivat leikkivän meren pinnassa, laineilla hyppelehtien... vuoroin katosivat, vuoroin välähtivät jälleen.

-- Pidä enemmän oikealle! -- virkkoi Tshelkash. -- Pian ollaan perillä. Päähän sitä vain päästiin kuin päästiinkin. Se se sitten oli urakka! Katsopas: yksi yö vain ja puolituhatta tipahti taskuun! Jaa-a! Mitäs sanot?

-- Ettäkö puolituhatta?! -- venäytti Kaapro epäillen, mutta säikähti samassa ja kysyi kiireimmän kaupalla, sysien jalallaan veneessä olevia tavarapakkoja: -- mutta mitäs sorttia noissa?

-- Silkkiä niiss' on. Kallista tavaraa. Kun oikean hinnan ottais, niin tuskin mahtuis tuhanteenkaan. Mutta enhän minä liikoja... Niin, eikös tämä ole mukavaa?

-- Jaa-a! -- äännähti Kaapro verkkaan ja kysyvästi. -- Annapahan, että olisi mulla! -- huokasi hän, ja samassa muistui hänen mieleensä kotipuoli, viheliäinen talo siellä, puutteet, äiti ja kaikki, mitä tuolla kaukana omaa on, kaikki se, jonka tähden hän oli lähtenyt työnhakuun ja jonka tähden nyt viime yönä oli raatanut itsensä väsyksiin. Muistojen tulva hulvahti hänen päälleen: kotikylä, jyrkän mäen rinteellä, koivujen, pajujen, pihlajain ja tuomien suojassa, ja mäen alla puro... Näistä muistoista leyhähti häneen jotain lämmintä, ne rohkaisivat hänen mieltänsä. -- Olispa se mainiota! -- huokasi hän haikeasti.

-- Niin, niin! Sinä kai suoraa päätä soittaisit junalla kotia... ja sielläkös tytöt sinusta tykkäämään, jaa-a! Katso paras joukosta! Uuden talonkin rakentaisit, säväyttäisit... no niin... kenties ei taloksi sentään ihan riittäisikään...

-- Eihän se... Meillä on puuvärkki kallista.

-- Entäs sitten? Entisesi korjaisit. Onhan teillä hevonen, vai?

-- Jaa niin, hevonenko! Onhan se, mutta kovin on kaakki vanha jo.

-- No sitten hevosen ostaisit, ja hyvän... Sitten lehmän... lampaita... siipikarjaa sitten... Mitä?

-- Älä, veikkonen, puhukaan... Olis sillä viisiä, niin kyll' olisi lysti elää, hyvä Isä kuitenkin...

-- Eipä hullumpaa oliskaan... Ymmärrän minäkin näitä asioita. Olihan se oma pesä ennen vanhaan minullakin... Isä oli niitä varakkaimpia meidän kylässä.

Tshelkash souti verkalleen. Vene keikkui aalloilla, jotka vallattomasti loiskivat sen laitoja vasten; hiljalleen se liukui meren tummalla pinnalla, mutta meri itse kävi hetkestä hetkeen yhä vilkkaammaksi. Kaksi miestä keinui veneessä, mietiskellen, aatoksissaan katsellen ympärilleen. Tshelkash oli ottanut Kaapron kanssa puheeksi maalaiselämän, rohkaistakseen ja rauhoittaakseen häntä. Ensi alussa hän oli itsekin epäröiden naurahdellut viiksiinsä, mutta sittemmin, antaakseen puheen-ainetta kumppalilleen, oli hän alkanut puhella maaelämän suloista... Hän oli itse niihin jo aikaa sitten kyllästynyt, hän oli unohtanut ne, ja nyt vasta ne johtuivat hänen mieleensä. Ja niinpä hän vähitellen viehättyi niistä... Hän ei enää kysellyt Kaaprolta, miten siellä maalla eletään ja ollaan, vaan huomaamattansa rupesi itse kertomaan.

-- Pääasia talonpojan elämässä, se on, veikkonen, vapaus. Itse olet oma isäntäsi. Oma on sulla talo; viheliäinen se on, röpiskä, mutta omas se on. Oma on sulla maa; ei sitä ole kuin pivollinen vaan, mutta omaas se on. Oma sull' on kana, omat on omenatkin! Olet kuin kuningas valtakunnassas!... Ja kaikki, niinkuin nakutettu: aamulla, kun sait silmäs auki, lähde työhön, ja eri on työ keväällä, eri kesällä, ja sitten syksyllä taas eri. Jos menit tuonne tai tänne, niin omaanpa tulet tupaasi takaisin. Siell' on lämmin, ja rauhassa saat olla. Ihan kuin kuningas, vai mitä? -- Niin päätti innoissaan Tshelkash, lopetettuaan pitkän luettelonsa talonpoikain eduista ja oikeuksista ja mainittuaan, ties miksi, myös hänen velvollisuuksistaan.

Kaapro katseli häntä uteliaana ja innostui hänkin. Ei hän enää muistanutkaan, mikä mies tuo hänen kumppalinsa on. Hän näki edessään vain samanlaisen talonpojan kuin hän itsekin oli: monen miespolven hiki oli hänet ainaiseksi kiinnittänyt maankamaraan, lapsuuden muistot sitoivat häntä siihen, mutta hän oli omin päin luopunut siitä, laiminlyönyt sen hoitamisen ja vaalinnan ja siitä syystä saanut ansaitun rangaistuksenkin.

-- Oikein sinä puhut, ystäväiseni! Kohdalleen sanoit justiin. Katsopas nyt esimerkiksi itseäsi: minkä oletkaan lainen, kun ei ole sulla maata. Minun päiviäni!... Maankamara, se on kuin emo: et sitä kauaksi mielestäsi saa.

Tshelkashin ajatukset saivat toisen suunnan... Hän tunsi jälleen ärsyttävän polton rinnassaan, niinkuin ainakin, jos ken ja varsinkin joku hänen silmissään arvoton mies sattui kajoamaan hänen itserakkauteensa -- huimapäisen kulkurin itserakkauteen.

-- Jo lähtee pötyä taas! -- tiuskaisi hän vimmoissaan. -- Luulit kai minun jo todenkin perästä... Äläs!

-- Kyll' on kumma mies, -- säikähti Kaapro jälleen. Sinustakos minä sitten puhuin? On niitä paljo muitakin sinun laisiasi! Kyll' on vainenkin viljalti tuota kovan onnen väkeä maailmassa!... Maankulkijoita semmoisia...

-- Käy airoihin, pässi! -- komensi Tshelkash jyrkästi. Hänellä oli jo kurkun täydeltä kokonainen raesade täriseviä haukkumasanoja, mutta miten ollakaan, hän hillitsi itsensä.

He vaihtoivat paikkoja toistamiseen, ja siinä kun Tshelkash kulkea kiipesi tavarapakkain ylitse perälaudalle, teki hänen kiihkeästi mieli sysäistä Kaapro suin päin veteen, mutta samalla hän ei kyennyt katsahtamaan häntä silmiinkään.

Lyhyt keskustelu oli tauonnut. Mutta nytpä yksin Kaapron vaitiolostakin tuulahti Tshelkashiin maalais-elämän sulot... Hän ajatteli entisiä aikoja eikä muistanut venettänsäkään ohjata. Aalto käänsi sen toisaalle, ja niinpä se alkoikin painua merelle päin. Aallot näkyivät huomanneen, että vene oli joutunut suunniltaan. Ne viskelivät sitä yhä korkeammalle, ne leikkivät sillä, välkähdellen sen airojen viskomassa vedessä lempeällä, sinervällä valollaan. Mutta Tshelkashin silmäin edessä kulki kuva toisensa perästä kauan, kauan sitten menneiltä päiviltä, joita nykyajasta erotti kokonainen seinä yksitoista ajast'aikaa kestänyttä kulkurielämää. Hän ennätti nähdä itsensä lapsena, ennätti nähdä kotikylänsä, äitinsä, tuon punaposkisen, lihavan vaimon, jolla oli niin suopeat, harmaat silmät, -- isänsä, punapartaisen jättiläisen, jurokasvoisen. Hän näki itsensä sulhasena, näki vaimonsa, mustasilmäisen Anfisan, pitkä palmikko niskassa, täyteläisen, pehmeän pullean, iloisen... näki itsensä sitten pulskana kaartilaisena... näki uudestaan isänsä, nyt jo harmaan ja työstä kumaraisen, ja äitinsä, ryppyisen ja kutistuneen. Esiintyi siinä sekin kuva, jossa hän palajaa sotapalveluksesta ja kylä käy häntä vastaan... isä on koko kylän nähden niin ylpeä Yrjöstänsä, tuuheaviiksisestä, uljaasta sotamiehestä, sukkelasta, pulskasta pojasta... Muisto, tuo kovaonnisten vitsaus, herättää henkiin kivetkin menneisyydessä ja vuodattaa hunajapisaroita joskus juotuun myrkkyynkin... siksi vain, että viimeisetkin iskunsa saisi lyöneeksi, pannakseen ihmisen tunnustamaan erehdyksensä ja siten pakottaaksensa häntä rakastamaan sitä, joka mennyt on, ja riistääkseen häneltä tulevaisuuden toiveet.

Tshelkash tunsi joutuneensa kotoisen ilman sovittavaisen, lempeän tuulahduksen helmaan. Se oli saattanut hänen kuuluviinsa sekä äidin helliä sanoja että isän, uljaan talonpojan vakavia puheita... sieltä kuului monta unohtunutta säveltä, mehuisasti siellä maaemonen tuoksui... routa oli vast'ikään lähtenyt, aura oli vast'ikään mullan muokannut, tuolla smaragdinen silkkioras peitti peltoa... Ja hän tunsi olevansa suunnaltaan suistunut, langennut, viheliäinen ja yksinäinen olento... hänet oli temmaistu ja ainaiseksi heitetty siitä elämän kehyksestä, missä tämä samainen, hänen suonissaan nyt virtaileva veri oli muodostunut.

-- Hei, minnekäs sitä nyt mennään! --- kysyi Kaapro äkkiä.

Tshelkash murahti ja loi ympärilleen saaliinhimoisen, väijyvän katseen.

-- Piruko sitä nyt lennättelee!... Ei hätää sentään... Panepas höyryä lisää! Pian ollaan perillä.

-- Aatoksissaan oli mies, vai? -- kysäisi Kaapro myhäillen.

Tshelkash iski häneen terävän silmäyksen. Kaapro oli jälleen aivan entisellään, levollinen, iloinen, melkeinpä näytti voitonriemuiselta. Hyvin hän oli nuori; koko elämänsä oli hänellä vallassaan. Eikä hän mitään tiedä. Se on paha se! Kenties sentään maa voi hänet pidättää... Entistä haikeammalta tuntui Tshelkashista, heti kun nämä ajatukset olivat vilahtaneet hänen mieleensä... Siksipä hän Kaapron kysymykseen jurosti mörähti:

-- Väsyttää... Vene keikkuu kanssa...

-- Keikkuu, se on vissi se... Tuota noin... eihän sitä enää kiinni jouduttane noitten kanssa? -- Kaapro sysäsi jalallaan tavarapakkoja.

-- Ei jouduta. Ole rauhassa. Tuossa paikassa annan tavarat pois ja sitten rahat kouraan... Ni-in!

-- Ettäkö viis sataa?

-- Ei kai vähempääkään.

-- Onpas se... tuota noin... koko summa! Annas, että olis se semmoinen minulla, poloisella pojalla!... Se olis yhtä huilutusta vaan.

-- Jaa, maalla?

-- Kuinkas muuten? Heti minä...

Jo pyrähti Kaapro lentämään mielikuvituksen siivillä. Tshelkash näytti murtuneelta. Viikset olivat riipuksissa, toinen kylki oli märkänä aaltojen roiskeista, silmät olivat kuopallaan, väikettä vailla. Hän oli kurjan, voipuneen näköinen. Mietiskelevä masennus, joka ilmeni yksin hänen likaisen paitansa poimuissakin, näytti silittäneen tuntumattomiin kaiken saaliinhimoisuuden hänessä.

-- Väsyttää minuakin... Eipä juuri jaksais...

-- Kohta tullaan... Tuolla noin.

Tshelkash käänsi jyrkästi veneen ja suuntasi sen jotain mustaa, vedestä nousevaa esinettä kohti.

Taivas peittyi pilviin jälleen. Alkoi sataa. Se oli hienoa, lämmintä vihmaa, ja hilpeästi se rapsahteli aaltojen harjoille.

-- Seis! Hiljempaa! -- komensi Tshelkash.

Veneen kokka kolahti lotjan kylkeä vasten.

-- Nukkuuko ne pirut? -- murisi Tshelkash iskien keksin köydentapaisiin, joita riippui lotjan kyljessä. -- Ei ole laskettu portaita... rupesi vielä satamaankin. Olisi tuota jo ennättänyt.. Hoi, etanat! Ho-hoi!

-- Selkashko siellä? -- kuului ylhäältä ystävällinen ynähdys.

-- Portaat alas!

-- Kalimera, Selkash!

-- Portaat alas, senkin korvennettava saakeli! -- kiljaisi Tshelkash.

-- Kas kun on äkäinen tänään... Hioei!

-- Ala kiivetä, Kaapro! -- virkkoi Tshelkash kumppalilleen.

Seuraavassa tuokiossa he olivat kannella. Kolme mustaa olentoa, partasuuta, puheli siellä keskenään kummallista terävä-äänteistä kieltä, katsellen alas Tshelkashin veneeseen. Neljäs, pitkässä viitassa, astui hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta antoi hänelle kättä. Sitten hän vilkaisi epäluuloisin silmin Kaaproon.

-- Laita huomiseksi rahat, -- virkkoi Tshelkash hänelle. -- Nyt minä menen maata. Tule pois, Kaapro! Tahdotkos syödä?

-- Kun pääsis maata! -- vastasi Kaapro. Viiden minutin perästä hän jo kuorsasi lotjan likaisessa ruumassa. Tshelkash istui hänen vieressään, koetellen jonkun saapasta jalkaansa. Äreänä ja alakuloisena hän vihelteli hampaittensa välistä, ajatuksissaan syljeskellen sivuillensa. Sitten hän oikaisihe Kaapron viereen, riisumatta saapasta jalastaan, heitti kädet niskan taakse ja katseli kauan aikaa kattoon, viiksiänsä liikutellen.

Hiljalleen lotja huojui leikkivän aallon pinnalla; jossakin narahti puu valittaen, sade rapisi pehmoisesti kannella, laine loiskui lotjan kuvetta vasten... Kaikki tuo oli niin alakuloista. Oli kuin olisi tuutulaulua hyräillyt äiti, jolla ei ole toivoa poikansa onnesta...

Irvistäen kohotti Tshelkash päätänsä, katsahti ympärilleen, virkkoi jotain itsekseen ja oikaisihe jälleen, heittäen jalat hajalleen. Sellaisena hän muistutti suuria saksia.

III.

Hän heräsi ensimmäisenä, vilkaisi levottomasti ympärilleen, mutta rauhoittui heti kohta ja katsahti Kaaproon, joka vielä nukkui. Tämä kuorsahteli makeassa unessa. Mitä lienee nähnytkään unissaan, mutta hymy elehti koko hänen lapsellisilla, terveillä, päivettyneillä kasvoillansa. Tshelkash huokasi ja kiipesi nuoraportaita myöten kannelle. Ruuman aukosta pilkisti sisään lyijynkarvaista taivasta. Päivä oli valjennut, ikävä, harmaa, syksyinen päivä.

Parin tunnin perästä Tshelkash palasi. Hänen kasvonsa punoittivat, viikset oli uljaasti keikautettu ylöspäin, huulilla leijaili suopean-iloinen hymy. Jalassa oli hänellä pitkävartiset lujat saappaat ja nahkahousut, yllään kurtikka. Hän oli metsämiehen näköinen. Koko hänen pukunsa oli kulunut, mutta lujaa ainetta ja sopi hänelle hyvin. Se teki hänet hartevammaksi, kätkien hänen laihuutensa ja luoden häneen sotilasmaisen ryhdin.

-- Nouse pois, vetelys! -- virkkoi hän sysäten jalallaan Kaaproa.

Toinen kavahti pystyyn ja, tuntematta unenpöpperössä kumppaliansa, katsoa tuijotti häneen sameilla silmillään. Tshelkash purskahti nauramaan.

-- Kappas tuota! -- naurahti viimein Kaapro suun täydeltä. -- Herra mikä herra!

-- Näin se meillä vain käy, kättä kääntäin. Mutta onpas sinua vaan arka mies! Voi sentään! Kuinkas monta kertaa sinä viime yönä yrititkään kuoloa tehdä? Häh! Sanopas!

-- Niin no, mutta aatteles itsekin: ensihän kertaa minä sellaisissa! Vähällä oli, ettei tässä sielu parkaansa paholaiselle pantannut.

-- Vieläkö lähtisit uuden kerran, lähtisitkö?

-- Jaa ettäkö lähtisin?... Tuota noin... mitenkäs minä sanoisin?... Mikä siitä lähtis?... Sepä se!

-- Entäs kun lähti kaksi vesikaarenkarvaista?

-- Kaksiko sataa ruplaa! Ka... Sopishan koettaa...

-- Hei! Entäs kun sielu paholaiselle panttiin!

-- No tuota... ehkei se sentään niinkään mene! -- myhähti Kaapro. -- Eikä menekään, mutta sitten sitä eläis ihmisiksi koko ikänsä.

Tshelkash nauraa hohotti iloisesti.

-- No niin, leikit syrjään. Nyt lähtään maihin... Tule!

-- Ka, ei minusta estettä. Lähtään vaan!

Ja jälleen he istuvat veneessä, Tshelkash pitää perää, Kaapro soutaa. Heidän yllään kohoilee harmaa taivas, tasaisesti pilven peittämä. Sakeanvihreä meri leikittelee heidän veneellänsä, kohinalla viskellen sitä laineilla. Nämä eivät ole vielä ennättäneet suuriksi paisua. Iloisesti ne heittelevät kirkkaita, suolaisia pärskeitä heidän päällensä. Tuolla kaukana, kokan puolella, kuultaa keltaisena kaistaleena hiekkainen ranta, perällä taas pakenee silmänkantamattomiin vapaa, kisaileva meri liikehtiväin lainelaumojen uurtamana. Siellä täällä alkaa aallonharja jo koristautua uhkealla, valkoisella vaahtoreunuksella. Kaukana siellä huojuu meren rinnoilla joukko aluksia, vasemmalla näkyy kokonainen mastometsä ja kaupungin talojen valkoiset ryhmät. Sieltä vyöryy merenpintaa myöten kumea humu helähdellen ja aallon loiskeen kera luontuen kovaääniseksi, soreaksi soitoksi... Ja kaiken tämän yli on heitetty ohut, usmainen, harmaa harso, joka yhä kauemmas siirtää esineitä toisistaan.

-- Illaksi tuosta vielä aika leikki nousee, -- virkkoi Tshelkash nyökäyttäen päätään ulappaa kohti.

-- Myrskykö? -- kysyi Kaapro, voimakkaasti vedellen vakoja laineisiin. Hän oli yltäänsä märkä tuulen viskomista pärskeistä.

-- Niinpä niinkin! -- vakuutti Tshelkash.

Kaapro loi häneen tutkistelevan katseen.

-- Paljonko sulle annettiin? -- kysyi hän huomattuaan, ettei Tshelkash aio alottaa puhetta.

-- Täss' on! -- sanoi Tshelkash ojentaen Kaaproa kohti jotain, minkä oli vetänyt taskustansa.

Kaapro näki vesikaarenkarvaisia seteleitä, ja kaikki hänen silmissään pukeutui vesikaarenväriseksi.

-- Kappas! -- Ja minä kun ajattelin, että valehteleehan se mies!... Mitenkäs paljon siinä on?

-- Viisisataaneljäkymmentä! Aika sieppaus!

-- Jaa-a! -- kuiskasi Kaapro, ahnaasti seuraten silmillään viittäsataaneljääkymmentä, niitten taas pujahtaessa taskuun. -- Hohhoo! Olispa minulla semmoinen kasa! -- Hän huokasi raskain mielin.

-- Nyt pidetään lystiä, poika ressu! -- huudahti Tshelkash ihastuksella. -- Huimat pidetään pidot!... Ole huoleti, osas saat sinäkin... Neljäkymmentä saat! Kuulethan! Piisaako? Tahdotko, niin heti rahat lautaan!

-- No, jos tuota... sinun passaa, niin miks'ei! Otannan minä.

Kaapro vapisi odotuksesta ja samalla jostain muustakin rinnassaan pistävästä ja ahdistavasta tunteesta.

-- Ha-ha-haa! Voi sua, penteleen pentu itseäsikin! Vai "otanhan minä"! No ota, veikkonen, ole niin hyvä! Pyydän nöyrimmästi, ota! En näet tiedä, minne panen tällaisen raharöykkiön. Kevennä, veikkonen, kuormaa, ota, he!

Tshelkash ojensi Kaaprolle muutamia punalaitaisia seteleitä. Toinen otti ne vapisevin käsin vastaan, heitti soutamisen sikseen ja rupesi kätkemään seteleitä syvälle poveensa, ahnaasti siristellen silmiänsä ja haukkoen, puhallellen ilmaa, niinkuin olisi niitä varia juonut. Tshelkash seurasi hänen liikkeitään naurusuin. Mutta Kaapro oli jälleen tarttunut airoihin ja souti nyt hätäisesti, tempomalla, ikäänkuin mitä säikähdellen ja luoden silmänsä alas. Miehellä hytkähtelivät sekä hartiat että korvat.

-- Kyll' olet ahne!... Ei se tiedä hyvää... Vaikka mitäpä minä tuosta!... Talonpoika... -- virkkoi Tshelkash mietteissään.

-- Niin, aatteles, mitä kaikkea rahalla saa! -- huudahti Kaapro, äkkiä lehahtaen kiihkoihinsa. Ja sitten hän alkoi puhua elämästä maalla rahallisna ja rahatonna. Hän puheli katkonaisesti, hätäillen, ikäänkuin tavoitellen ajatuksiansa ja lennosta sieppaillen sanoja... Kun on rahaa, niin on arvoa, kaikkea yltäkyllin, elämä vapaata, iloista!...

Tshelkash kuunteli häntä tarkasti, kasvot ankarina ja siristetyissä silmissä joku aie. Tuontuostakin hän myhähti tyytyväisenä.

-- Perillä ollaan! -- keskeytti Tshelkash äkkiä Kaapron puheet.

Aalto kohotti samassa venettä ja työnsi sen somasti hiekkaan.

-- No nyt on asia lukossa, veikkonen. Vedetään vaan vene rannemmas, jottei aallot sitä vie. Kylläpähän tulevat perimään. Ja nyt on meillä ero edessä. Kaupunkiin on tästä kahdeksan virstan verta. Sinne kai sinä taaskin, vai mitä?

Tshelkashin kasvoilla leijui vielä hyväntahtoinen, salaperäinen hymy. Päältäpäin näki, että hän mietti mielessään jotain hauskaa hänelle itselleen ja odottamatonta Kaaprolle. Hän pisti käden taskuunsa ja kahisteli siellä seteleitä.

-- En, en minä kaupunkiin mene... Minä... -- Kaapron oli vaikea puhua, niinkuin olisi mikä salvannut henkeä häneltä. Hänessä kihisi kokonainen parvi toivomuksia, sanoja, tunteita, mutta ne nielivät toisiansa ja polttivat häntä kuin tulella.

Tshelkash katseli häntä kummastellen.

-- Mikäs sinua repelee? -- kysyi hän.

-- Muuten minä vaan... -- Kaapron kasvot ne vuoroin punastuivat, vuoroin lensivät harmaiksi. Hän tarpoi maata jaloillaan... Väliin näytti siltä, kuin hän tahtoisi hyökätä Tshelkashin kimppuun, väliin taas niinkuin raastelisi häntä joku muu aikomus, jota hänen on vaikea panna täytäntöön.

Tshelkashista tuntui oudolta nähdessään tuon maalaisen sellaisessa kiihkotilassa. Hän odotteli vain, mikä tästä lopuksi tulee.

Kaapro rupesi nauramaan, mutta hänen naurunsa oli omituista, itkun tapaista. Hänellä oli pää alaspäin, kasvojen ilmettä ei Tshelkash voinut nähdä. Epäselvästi erotti vain korvat, jotka väliin punastuivat, vuoroin kalpenivat.

-- Mene hiiteen! -- virkkoi Tshelkash viitaten kädellään. -- Rakastunutko sinä olet minuun, vai? Virnailee siinä kuin mikä tyttö! Vai mieltäsikö kääntää, kun pitää erota minusta? Kuuletko sinä, räpäle? Puhu, mikä sinun on, tahikka ma lähden tieheni...

-- Lähdetkö? -- huudahti Kaapro kimakalla äänellä.

Hiekkainen, autio ranta vavahti hänen huudostaan, ja meren aaltojen kastelemat hiekka-aallot ne ikäänkuin huljahtivat. Hätkähti Tshelkashkin. Yht'äkkiä hyppäsi Kaapro sijaltaan ja heittäysi Tshelkashin jalkoihin, otti ne syliinsä ja riuhtaisi puoleensa. Tshelkash horjahti ja putosi raskaasti istuvilleen hiekalle. Hammasta puraisten hän huimasti huitaisi ilmaa nyrkkiin puristetulla kädellään. Mutta hän ei ennättänyt vielä lyödä, kun hänet jo pysäytti Kaapron kaino, rukoileva sopotus: