Part 8

"Johan herrat viimeinkin tulevat!" huutaa isäntiä vastaanottamaan portaille kiireesti tullut Karoliina, vilkuttaen vihaisesti tulijoille ainoata silmäänsä. "Missä te olette koko yön olleet?"

"Kokoko yön", kysyy vänrikki nolona.

"Eihän me juuri missään", sanoo välskäri.

"Eikö missään", mutisee Karoliina äkäisesti. "Juoksentelevat kuin pahat poikanulikat tai joulutontut kaikki juhlayöt, harmaapartaiset miehet! Ja minä täällä yksin — — syötä ja juota kaikki väet, anna lahjukset, pidä rukoukset ja tee jos mitä. Sydän kurkussa odotan puoleen yöhön ja iltaan, kun arvelen eksyneenne susien saaliiksi — — — kun vielä olette vaivaisetkin molemmat raukat, jotta ei ole toisesta toisen auttajata."

"No rauhoituhan, Karoliina", lohduttaa vänrikki. "Eihän me kun oltiin vähän vieraisilla, mutta kun tuli valvotuksi liian myöhään, niin mentiin kirkkoon yksin tein."

"Valvotuksi myöhään!" huudahtaa Karoliina. "Sen kyllä uskon — — ja sitte menettekin kirkkoon kuorsaamaan, kuorsaamaan kumpikin 'koko kirkkoväen kummaksi', niinkuin renki Aatto kertoi. — — Rovastin oli pitänyt saarnata paahtaa pari tuntia, saadakseen teitä hereille mutta meidän herrat vaan vetelivät unta kaikessa rauhassa — — keskellä kirkkoa, niin, että, on synti sanoakin. ‒ ‒ Missä ihmeessä te olitte sitte koko yön?"

"Johan tuota sanottiin, että oltiin vieraissa ‒ ‒ ‒ kylässä, joulukestissä", selittelee välskäri, mutta on nähtävästi häpeissään siitä, kun Karoliina on heitä noin julkisesti torunut kaikkien ulostulleiden palvelijain kuullen.

Ei ole rauhallisena vänrikinkään omatunto, sillä hänen täytyy myöntää nukkuneensa Herran huoneessa — — ja vielä joulupäivänä. "Hyi häpeä! ‒ ‒ ‒ Harmittaa ja suututtaa — — — ja kun olisi edes hän yksin — — — mutta kun välskärikin, joka kuitenkin on niin kelpo mies. Voi hyvä isä — — — miksi sallit niin tapahtua! Ja jos sallitkin minulle, mutta kun välskärillekin — — joka kuitenkin on aivan toista kuin minä raukka, niinkuin sinä korkeudessa hyvin tiedät."

Ei maistunut ruoka sinä päivänä kummallekaan vanhuksista. Markka, luvattiin, Karoliinalta salaa, renki Aatolle siitä, kun hän — niin joulupäivä kun olikin — otti viedäkseen herrain juhlaruoat ja hinkin maitoa Kähärälän torppaan Kaisa-Liisalle. Ei kuitenkaan markoilla eikä millään saatu tekemättömäksi tuota kirkossa tapahtunutta tuhmuutta. Koko päivän kävelivät sitte isännät edestakaisin rauhattomina, äänettöminä. Illallisen perästä vetääntyivät vanhukset heti paikalla makuuhuoneeseensa ja välskäri sytytti sikarin. Heti hän heitti kuitenkin sen tuhka-astiaan, riisuutui ja peittihen vuoteelleen. Kuu paistoi niin rauhallisesti huoneeseen, eikä kuulunut koko talossa liikkeen hisahdustakaan.

Vänrikkikin oli jo vuoteellaan ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa. Vieno tuulen henkäys toisinaan humisi ulkona puutarhassa koivujen latvoissa ja tähdet tuikkivat niin tyynesti taivaan laessa. Niin ajatteli vänrikki: "Puut ja koko luonto veisaavat öin ja päivin; tuulet hymisevät kesin ja talvin kiitostansa ja ylistävät luojansa laupeutta. Niin! — — Taivaassa kun pyhäin parvet partaillansa, kaiuttavat kiitosvirttä Vapahtajalle syntisten sovituksesta, niin minä viheliäinen — nukun; nukun Herrani huoneessa!" Hän huokasi ja hiljaa puhkesi lausumaan: "Oi, ystävä sinä, vuoteellasi siellä! Miksi sahasit poikki jalkani Orchaniessa, vaikka lääkärit olivat minut jo hyljänneet? Olisit antanut minun sinne mädätä, kuolla, sillä silloin minä olin Jumalan lapsi."

"Sitäpä minäkin tässä juuri mietin", kuului nyyhkytysten tyrehdyttämä ääni toiselta vuoteelta, "sitäpä minäkin tässä juuri mietin, että miksi sinä autoit minut ylös Iskerin synkistä aalloista ja ajoit bashibosukit pakoon?"

"No, mutta sinähän olisit hukkunut, kun ne jaloistasi kiinni pitivät" lausui vänrikki viattomasti.

"Hukkunut — — kyllä, mutta ainoastaan ruumiillisesti, enkä olisi koskaan kuorsaillut keskellä riemuitsevaista seurakuntaa, niinkuin nyt, että hävettää ihan sydänjuuria myöten."

"Nukkuvathan ne usein muutkin, jotta se häpeä..."

"Minä ihmisistä viis", keskeytti välskäri, "mutta... mutta... ethän sinä toki liene torkahtanut?"

"Torkahtanut? Voi veikkonen! Minähän sitä vasta oikein nukuinkin, nukuin oikein ryntäilläni, melkein koko saarna-ajan. Sinähän tuota toki istuit ihmisiksi, jos lienet lopulta vähän torkahtanutkin?"

"Kun olisin istunut ihmisiksi, niin tottapa minä saarnastakin jotain tietäisin, mutta siitä en tiedä niin mitäkään. Minä näin koko ajan unia Kähärälän Mikosta. Olin näet toisesta kädestä taluttavinani Mikkoa Vapahtajan eteen ja sinä häntä tu'it toiselta puolen. Sinä selitit siinä matkalla ellikolle, että kun hän nyt on saanut uuden elämän, niin tulee hänen uudessa elämässä vaeltaakin. Kun me juuri saimme hänet sysätyksi Herramme syliin, sanoi joku: 'nyt se kuolee', mutta minä sanoin: 'ei se nyt enää kuole, Jumalan kiitos, ja heräsin siihen'."

"Samanlaisia syntisiä siis", sanoi vänrikki huoaten. "Ja kun minä sinusta niin ylpeilin mielessäni ja olin itsekin olevinani, kun sain olla ystävänä semmoisen miehen, joka silmin nähtävästi ryösti, Jumalan avulla, saaliin itse kuolemalta. Mutta ylpeys kävi lankeemuksen edellä taaskin."

"Minäkö sen ryöstin", puhkesi välskäri puhumaan vähän suuttuneen äänellä. "Kuka se ensin sanoi: lähdetään katsomaan Kähärälän Mikkoa. Kuuluu olevan kovassa kuumeessa ja kuoleman kielissä niin, että kunnanlääkäri oli sanonut: ei näe huomista aamua; kuka kantoi kylmää vettä; kuka auttoi Mikon ammeeseen; kuka se rukoili koko yön niin hartaasti, että sen täytyi taivaaseen kuulua; kuka se — kysyn minä — oli Mooseksena, kun me, Mikon vaimo ja minä, olimme vain Aaronina ja Hur'ina?"

"Minä voisin myös kysyä", tuumaili vänrikki vastaukseksi, "kuka se sanoi: kunnanlääkäri on oikeassa, kyllä se kuolisi ennen aamua, jos se olisi elänyt sokerikakuilla ja siirapilla, mutta se ellikkopa on syönytkin rukiista leipää; kuka se vastasi, kun vaimo väitti: 'Kyllä se kuolee, kun jo kuoleman kylmät kintaat on kädessä', ett'ei kuolema ole kaikkivaltias; kuka se sanoi: 'koetetaan kamppailla kuoleman kanssa, sillä ei Herra tahdo syntisen kuolemaa'; kuka se sanoi: 'tottele', kun minä vaimon pyynnöstä kieltäydyin nostamasta tunnotonta sairasta toista ja kolmatta kertaa jääkylmään veteen; kuka se ei heittänyt sairasta, vaikka vaimo rukoili ja minä pyysin, oman onnensa nojaan? Kuka se sanoi: 'rukoile, ettei tänä yönä tulisi tähän taloon kuolema, vaan Herra'; kuka se sanoi: 'muista, että hänelläkin on lunastettu sielu, joka hukkuu, jos ei armon aikaa jatku...”

"Ei kiistellä nyt niistä" keskeytti välskäri ystävätänsä, "mutta ajatellaanpas nyt omaa kohtaamme. Mitä meidän on tehtävä, parantaaksemme tekemämme pahennuksen?"

Sinne tänne kauan tuumailtuansa, tulivat vanhukset viimein siihen päätökseen, että heidän on ihan ensimmäisenä oikeana arkena mentävä rovastin puheille ja rehellisinä miehinä tarjouduttava kirkkoneuvoston rangaistaviksi ja vaikka jalkapuuhun pantaviksi.

Juhlapäivät kuluivat kulumistaan, mutta ikäviltä ne tuntuivat Lehtilammin isännistä kumpaisestakin. Juhlatunnelma oli kokonaan poissa ja he odottamalla odottivat arkipäivää. Eivät näet juhlapäivinä eikä pieninä pyhinäkään tahtoneet mennä rovastia mitenkään häiritsemään.

Ensi arkena, vanhusten juuri valmistautuessa pappilaan lähtemään, ajaakin sitten pappilan renki pihaan. Sillä oli asiana pyytää sotilaita Kähärälän torppaan, jossa rovasti kuuluu olevan heitä odottamassa, kun oli kutsuttu Mikkoa ripittämään. Ja Mikko kuului haluavan ennen ehtoollista puhua vanhusten kanssa.

Kähärälän torppaan tultua olivat rovasti ja Mikon vaimo jo eteisessä sotilaita vastassa. Rovasti puristi lämpimästi kumpaisenkin kättä, mutta emäntä, itkettynein silmin, teki ilmeisen rienan. Hän näet heittäytyi ensin vänrikin kaulaan semmoisella voimalla, että puujalka päästi pitkän pörinän pelkästä ilosta, kun sen omistajaa niin hellästi hyväiltiin. Ja sitte sai välskäri samalla mitalla, itse rovastin läsnä ollessa.

"Kiitos teille, te Herran siunatut", huusi tuo ihmeellinen vaimo. "Te teitte sinä yönä enemmän, kuin pelastitte vain Mikon hengen; te rukoilitte minulle ja ollikolle takaisin sielun, jota meillä ei enää ollut moneen vuoteen, eli sitte kuin varkaiksi ruvettiin, ja silloin vasta minulle selvisi teiltä, Jumalan enkelit, meille aina — Mikon linnassa ollessa — ilmestyneen ne setelit ja särvinaineet, joita niin ihmeellisesti torppaamme tuli aina juuri silloin, kuin niitä tarvittiin. Ja minä kun vihasin teitä kumpaistakin; voi kuitenkin miten minä teitä vihasin."

"Kyllähän me ollaan koko enkeleitä", naljaili välskäri, vaikka oli vähän hölmistyneenä, kun siirryttiin eteisestä pirttiin. Kääntyen rovastiin, lisäsi hän: "kirkossa kuorsaavia enkeleitä!"

Rovasti hymähti, mutta kyynelet kiilsivät hänellä silmissä, kun hän sanoi: "veljeni, voitteko antaa minulle anteeksi, kun tuomitsin teitä? Oi jospa olisin silloin tiennyt mitä olitte tehneet näille vähäisimmille vapahtajamme veljistä! Ehkä olisi silloin saarnasta lähtenyt siunausta, eikä pelkkää pahennusta ja kiukkua."

"Mekö anteeksi?" sanoi vänrikki ihmeissään. "Mehän olimme juuri lähdössä teille anteeksi pyytämään, kun renkinne pihaamme ajoi. Ja siksi nyt ollaan täällä!"

Sill'aikaa oli välskäri mennyt ellikon vuoteen viereen ja puristi ystävällisesti sairaan kättä. Ennenkuin hän aavistikaan, painoi Mikko tuolle ryppyiselle kädelle palavan suudelman ja supisi: "hän on voittanut. Rohkeus on väkevämpi pahaa. Antakaa anteeksi minulle synteini vääryys!"

Hetkisen perästä polvistui Mikon vuoteen vieressä kolme tervettäkin, ja rovasti olisi suonut, että olisi ottanut mukaan apulaisensakin, niin olisi voinut hänkin osallistua ehtoolliseen yhdessä noiden toisten kanssa — noiden suurien lasten kanssa. "Et tinä utko, Matti", kuiskutteli Mikon nuorempi poika keskellä toimitusta rovastin rengin korvaan, "et tinä utko, miten hattulta te näytti, kun ne nuo ukot, tilloin yöllä, aina toivat kaivolta niitä vetitaavia tupaan tiinuun. Puujalka murtti ja nartki lumetta ja tuo toinen ukko niin tomatti liikata nilkutti tiinä linnalla ja ne olivat niin toimettaan molemmat, kun 'tappelivat kuoleman kantta', niinkuin äiti tanoi."