Part 9

-- Minun... -- Niin, minä olin pakoitettu toimittamaan teidät, pienokaiset täysihoitoon naapureihin ja koettamaan onneani Amerikassa. Vakuutettiin täällä voivan kaivaa kultaa kadulta. Tultuani Chicagoon, olin aivan rahatoin. Monta päivää olin ruoatta ja yöt makasin rautatien odotussaleissa, sillä työtä en onnistunut saamaan. Lopulta pestauduin erääseen Michiganjärvellä kulkevaan laivaan. Laivalle tultuani näin kapteenin lyövän erästä miestä niin, että hän kuoli paikalle, eikä se tehnyt minuun erittäin hyvää vaikutusta. Mutta minun täytyi saada ruokaa, ja se maistui hyvältä. Kannoin siellä lankkuja noin kuukauden ajan. Sitten riitaannuin erään irlantilaisen kanssa ja heitin hänet jokeen. Minun oli heti paettava sieltä. Tulin eräässä kalastaja-aluksessa Maskinawiin Michiganissa. Menin siellä erääseen ravintolaan pyytämään ruokaa. Siellä näin eräällä pöydällä huilun, jota aloin soittaa. Isäntä pyysi minua jäämään sinne soittamaan maksun edestä, mutta minä lähdin sieltä Milwaukeen ja sieltä St. Pauliin, missä sanottiin olevan runsaasti työtä. Olin taas aivan rahatoin, ja jouduin sen lisäksi kuumeessa makaamaan kurjimpaan boardinghouseen, mitä koskaan olen nähnyt. Parannuttuani sain työskennellä neljätoista tuntia vuorokaudessa ensin tiilitehtaalla ja sitten tukkivarikolla. Mutta kesän kuluttua voinkin lähettää sata dollaria kotiin pienokaisilleni. Talveksi menin metsätöihin, ja jouduin siellä mitä kamalimpaan seuraan. Toverini, jotka edustivat kaikkia kansallisuuksia, kiroilivat ja tappelivat, mutta kun minä eräänä päivänä kuritin vähän yhtä heistä, menetin paikkani ja täydyin palata St. Pauliin. Sain sitten kuulla, että sama toveri, joka oli yleisesti vihattu, oli murhattu ja haudattu metsään, mutta rikoksentekijästä ei saatu tietoa.

Sitten pääsin työhön rautatielle ja olin hyvin tyytyväinen. Iloni ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä palkkaa pyytäessäni vastattiin, etten voi sitä saada ennen huhtikuun viidettätoista päivää, ja nyt oli tammikuun viimeinen. Olin tullut työhön juuri uuden palkkauskauden alussa ja palkkoja sanottiin maksettavan vaan määrättyinä aikoina. Olin itse konttoorissa mr Plummerin puheilla. Selitin hänelle niin hyvin, kuin taisin epätoivoisen asemani, sanoin, ett'ei minulla ollut rahaa, ystäviä eikä luottoa. Plummer vastasi, ett'ei minun takiani voitu tehdä poikkeuksia säännöistä, ja että jos en ollut tyytyväinen, sain mennä matkoihini. Olin epätoivon partaalla ja pakoitettu lainaamaan tovereilta ja maamiehiltäni. Näin nälkää ja palelin. Päivän tehtyäni ankarasti työtä palasin illalla jääkylmään huoneeseen. Kun vihdoinkin sain rahaa, oli se jo myöhäistä. Olin melkein kokonaan menettänyt kuuloni ja palelluttanut yhden sormeni käsineiden puutteessa. Mutta kuka siitä välitti? Kapitalistit pitävät työmiesten palkat niin kauan, kuin mahdollista saadakseen pistää korot niistä taskuihinsa sillä välin kun työmies kärsii nälkää ja vilua. Täällä Amerikassa käy kaikki määrättyjen suunnitelmien mukaan.

Olin kuitenkin saanut muutamia satoja dollaria kokoon ja iloitsin jo toivossa saada teidät tänne. Mutta silloin sairastuin ja jouduin hospitaaliin. Kaikki, mitä vaivalla ja kieltäytymisellä olin saanut kokoon hupeni, ja taas olin tyhjin käsin. Lopun tiedät. Aloin uudestaan, ostin tämän pienen tuvan ja sain teidät tänne. Ja nyt on mennyt kädestä suuhun kaikki, mitä pyhät ja aret aamusta iltaan työskennellen on irti saanut. Ne sunnuntait, jolloin olen saanut olla rauhassa, ovat luetut.

-- Isä raukka! Raskasta on elämäsi ollut, sanoi Dina, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja silitteli hyväillen hänen tukkaansa.

-- Raskaampaa olisi se ollut, jos en olisi saanut teitä, sinua ja Arnea, tänne, vastasi isä. -- Ja muutakin iloa on minulla ollut, lisäsi hän näyttäen valkoisia raateluhampaitaan, joilla olisi luullut voivan hienontaa kaikki kapitalistit. -- Olen sanonut heille totuuden, olen kirjoittanut heistä sanomalehtiin. He tuntevat minut ja pelkäävät, mutta ne eivät uskalla eroittaa työstä, sillä he tarvitsevat minua. Ja minä sanon heille totuuden viimeiseen hengenvetooni asti.

Daniel Nilsen nousi suoristaen koukistunutta selkäänsä.

XVI.

Arne Nilsen oli saanut puhtaaksikirjoitustyötä rautatienkonttoorissa, ja hän oli hyvin tyytyväinen. Hän tiesi tekevänsä työnsä hyvin. Mutta hän sai taas määräyksen eräänä päivänä muuttaa jälleen ulkotyöhön. Arne mukautui siihen kärsivällisesti, ja hän raatoi ahkerasti. Mutta ajanpitkään tuli se hänelle liian raskaaksi. Hän oli vielä kehittymätöin ja hento. Hän kadotti ruokahalunsa, valitti selkäänsä särkevän ja laihtui. Isä tuli levottomaksi. Hän meni päällysmiehen luo, mutta sai häneltä vain hävyttömyyksiä. Silloin hän päätti kääntyä mr Plummerin puoleen.

Eräänä aamuna saapui hän konttooriin. Konttoristi vilkasi häneen syrjäsilmällä pulpetin yli. -- Mitä tahdotte?

-- Puhutella johtajaa.

Konttoristi viittasi sivuhuoneeseen vievää ovea. Siellä istuu Plummer pulpettinsa ääressä tarkastaen tilikirjoja. Kuullessaan askelia kääntyi hän ja työnsi silmälasit otsalleen.

-- Mitä nyt? -- sanoi hän jotensakin äreästi, ikäänkuin vihoissaan siitä, että tuli häirityksi.

-- Minä olen Arne Nilsenin isä, hänen, joka työskenteli täällä konttoorissa, sanoi Daniel pidellen hattua kädessään.

-- Hän oli riuska poika.

-- Sentähden minä ihmettelen, että hänet on eroitettu ja ajettu ulkotyöhön.

-- Ei häntä ole eroitettu. Hänelle on vaan annettu toista työtä.

-- Niin, mutta se on liian raskasta keskenkasvuiselle pojalle. Hän ei tosin ole valittanut, sillä hän tekee kunnes voimat loppuvat, mutta hän on tullut sairaalloiseksi. Onko herra Plummer koettanut nostella noita raskaita pyöriä ja kantaa kiskoja?

-- Hän saa puhua päällysmiehelle siitä, vastasi Plummer äreästi.

-- Olen sen jo tehnyt, herra Plummer, mutta hän oli hävytöin.

-- Minulla ei ole aikaa keskustella kanssanne enempää. Otimme hänet työhön tehdäksemme hänelle palveluksen emmekä sentähden, että olisimme häntä tarvinneet. Mutta jos olette tyytymättömiä, voitte mennä molemmat.

-- Olen menettänyt kuuloni herra Plummerin palveluksessa, enkä minä tahdo, että pojastani tulisi kivuloinen raukka dollarin päiväpalkasta, sanoi Daniel.

-- Luuletteko meidän voivan järjestää työmme teidän poikienne terveys-suhteiden mukaan? -- keskeytti Plummer pisteliäästi.

-- En, mutta tekin olette isä ja teidän pitäisi siis ymmärtää isän tunteet, vastasi Daniel. -- Olen työskennellyt niin kauan luonanne, että luulisin senkin jotain vaa'assa painavan. Toivoisin Arnen saavan sellaista työtä, jossa hänellä olisi mahdollisuus edistyä.

-- Hän saa olla tyytyväinen. Emme voi sallia työväen itsensä määrätä, mitä he tahtovat tehdä.

-- Itse työ ei ole halpa-arvoista, mutta se on liian raskasta pojalle. Ette suinkaan tahtone saada omalletunnollenne jonkun ihmisen tahallista terveyden turmelemista? Minä pyydän teitä, herra Plummer, sallikaa hänen tulla takaisin konttooriin.

Plummer kääntyi ja alkoi selailla papereitansa. Kun Nilssen edelleenkin seisoi käsi korvan takana vastausta odottaen, kääntyi hän ja ärjäsi:

-- Niin pian, kun poikanne jättää työpaikkansa, saatte itse eron. Nyt sen tiedätte.

Nilsenin silmät iskivät tulta, mutta hän kumarsi sanaakaan lausumatta ja poistui.

-- Eron! Hän, joka oli uhrannut terveytensä yhtiön palveluksessa! Ja nyt ne vaativat, että hänen saadakseen pitää paikkansa, pitäisi uhrata poikansa. Tekisikö hän kuten Abraham? Ei, tuhat kertaa parempi oli nälkäkuolema. Olihan vaikea ruveta vanhoilla päivillään hakemaan työtä, kun hän lisäksi oli kuuro, mutta Arnen uhraaminen, hänen lahjakkaan, kunnon poikansa... ei, mieluummin nähdä nälkää!

Kotiin tultuaan ilmoitti hän Arnelle, ett'ei tämän tarvinnut mennä työhön seuraavana aamuna. Muutamia päiviä myöhemmin luettiin kaupungin sanomalehdessä kirjoitus: "Yhteiskunnan uhri", jonka alla oli nimimerkki D. N. Siinä kuvailtiin Plummerin ja Daniel Nilsenin kohtaus asiaankuuluvine seikkoineen. Seuraavana päivänä sai Daniel Nilsen eron.

XVII.

Plummerin palvelustytöillä oli yhteinen, sievä, pieni kammari. Dina istui siellä eräänä iltana yksin. Keittäjä oli tanssiaisissa ja herrasväki teaatterissa. Hän oli parsinut sukkiansa ja aikoi juuri mennä sänkyyn, kun joku koputti ovelle. Hän pelästyi.

-- Kuka siellä? -- kysyi hän ja meni ovelle.

-- Elkää pelästykö! Minä täällä olen, Frank, kuului vastaus.

-- Luulin teidän olevan teaatterissa.

-- En mennyt sentähden, että tahdoin mieluummin jäädä kotiin ja puhella teidän kanssanne.

-- Mitä tahdotte?

-- En mitään. Tahdon vaan puhella kanssanne hetkisen. Saanko tulla sisään?

-- Ei, ei.

-- No, te voitte sitten tulla tänne. Meillä on koko talo käytettävänämme. Voimmehan leikkiä herra ja rouva Plummeria.

-- Tuo ei ole oikein tehty, tuo herra Frank. Menkää nyt! -- vastasi Dina.

-- Miksi te olette noin kauhean jäykkä, Dina. Muut teidän ikäisenne tytöt ovat paljon kohteliaampia. Olenko minä sitten niin hirmuinen?

Ja samassa veti Frank oven auki ja astui sisään. Dina pakeni huoneen toiseen päähän.

-- Jos tulette tänne, niin minä huudan, sanoi hän.

-- Huutakaa vaan, sitä ei kuule kukaan. Sitäpaitsi teillä ei ole mitään syytä huutaa, sanoi Frank ja istuutui tyynesti.

Dina vapisi.

-- Tulkaa nyt kauniisti esille, älkääkä olko narri.

Voinette kai käsittää, että minulla on ikävä yksin noissa suurissa huoneissa, ja koska ette tahtonut tulla minun luokseni, täytyi minun tulla teidän luoksenne.

-- En minä ole pyytänyt teitä tulemaan.

-- Ei ole tapana pyytää ketään tulemaan vieraisille, vastasi Frank ja nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat. -- Sanokaa nyt, miksi te kartatte minua.

-- Siksi, että minä pelkään teitä.

-- Pelkäätte minua? Olenko minä sitten varas tahi murhamies tahi ryöväri? Mitä minä ihmisparka olen tehnyt?

-- Te vainoatte minua.

-- Vainoan teitä? Sillä tavallako kiitätte minua siitä, että olen joskus saattanut teitä kotiin? Onko se vainoamista? Minä siis vainoan äitiäni saattaessani häntä teaatteriin ja isääni seuratessani häntä konttooriin?

Dina ei voinut olla nauramatta.

-- Te teette pilaa kaikesta, sanoi hän.

-- Paitsi yhdestä asiasta, nimittäin siitä, että ihailen teitä. Te olette mielestäni niin kaunis, Dina.

-- Vai niin, olenko? -- sanoi Dina punastuen.

-- Jos minä olisin maalari tahi kuvanveistäjä, maksaisin suuren summan saadakseni teidät mallikseni, vastasi hän tarkastellen häntä kiireestä kantapäähän. -- Te olette oikea luonnon mestariteos, Dina. Pynttäämättä ja pukeutumiskonsteittakin olette täydellinen ja sopusuhtainen. Kuinka somasti teidän päänne yhtyy pieneen, hurmaavaan kaulaan, kuinka suuret silmänne säihkyvät, kuinka keveä ja joustava onkaan käyntinne? Kaikki on niin peijakkaan... anteeksi, kuulette kai, että olen ollut taidenäyttelyssä ja seurustellut taiteilijain kanssa. Ja jos minä olisin kuvanveistäjä, lateleisin yhtä ja toista Venuksesta, lemmettäristä ja vanhoista kreikkalaisista jumalattarista, mutta nyt pääsette sitä rojua kuulemasta.

-- Kuulkaa nyt, herra Plummer, nyt teidän täytyy mennä.

-- Mennä? Eikö meillä ole ollut hauskaa? Tahtoisitteko mieluummin istua yksin?

-- Mutta joku voi tulla.

-- Ei kukaan tule vielä, kello on vasta kymmenen. Sanokaapas nyt, Dina Nilsen, tahtoisitteko tulla mrs Plummeriksi?

-- Sitä en voi sanoa.

-- Onko teistä todellakin pesupunkan vieressä seisominen, vuoteiden laittaminen ja astiain peseminen niin hauskaa?

-- Minun asemassani oleva tyttö ei saa katsoa mikä on hauskaa, vastasi Dina. -- Hänen täytyi miettiä miten hän parhaiten voisi ansaita leipänsä.

-- Mutta jos teille nyt tarjottaisiin prinsessan mukavuudet, hyvä ruoka, vapaus maata ja ajella ulkona, sekä elää iloisesti ja yltäkylläisesti, valitseisitteko sittenkin palvelustytön osan?

-- Sen sanon sitten, kun minulla on todella vapaus valita.

-- Mutta jos minä tarjoaisin teille nuo mukavuudet.

-- Te ette tarkoita, mitä sanotte, herra Plummer. Tiedätte yhtä hyvin, kuin minäkin, etteivät vanhempanne koskaan siihen suostuisi.

-- Siinä tapauksessahan voimme karata, niinkuin Fanny ja Charleskin, ja panna kokoon pienen romaanin.

-- Elkää puhuko noin, herra Plummer! Olen liian hyvä pilan esineeksi, sanoi Dina.

-- Pilan? Kenen päähän pistäisi tehdä pilaa teistä? Se olisi vaarallisempaa minulle, kuin teille täällä Amerikassa, vastasi Frank.

-- Kuinka niin?

-- Sentähden, että täällä tehdään kaikki naisten hyväksi. Miespoloiset saavat harvoin oikeutta. Jos sanoo piloillaan tytölle: "tahdotko tulla vaimokseni?", hankkii hän heti todistajat ja haastaa sanojan oikeuteen avioliittolupauksen rikkomisesta, eli kiskaisee häneltä muutamia tuhansia. On paras, että haastatte minut, miss Dina, mutta onneksi teillä ei ole todistajia, sanoi Frank nauraen.

-- Kyllä te osaatte! On jo myöhäinen ja minä olen väsynyt.

-- Kunpa saisi olla keittäjä Jessien sijassa ja jäädä tänne.

-- Kas niin, menkää nyt!

-- Enkö sitten ollenkaan saa pitää teistä, Dina? -- sanoi Frank levittäen kätensä.

-- Kas niin, nyt avattiin ulko-ovi. Joku tulee portaissa. Menkää nyt, kiiruhtakaa!

-- Antakaa suutelo, niin menen.

-- Ettekö kuule? Se on Jessie, joka tulee. Jos hän saa nähdä teidät täällä, tulee siitä kaunis historia.

Ja Dina rupesi itkemään.

-- No antakaa minulle palkintoni, niin menen. Hädissään suuteli Dina häntä ja vaipui sitten tuolille. Oikeastaan hän piti hänestä.

* * * * *

Daniel Nilsen istui väsyneenä ja alakuloisena huoneessaan. Hän oli turhaan etsinyt työtä. Joku koputti ovelle, ja suureksi hämmästyksekseen näki hän Frank Plummerin astuvan huoneeseen.

-- Hyvää päivää, mr Nilsen, sanoi Frank. -- Olipa onni, että tapasin teidät kotona.

-- Minua ei liene nykyään vaikea tavata kotona, sanoi Daniel ja tarjosi Frankille tuolin.

-- Niin, minä olen kuullut, että teidän ja isän kesken on sattunut pientä väärinkäsitystä, ja minä tulin tänne juuri sentähden, sanoi Frank istuutuen. -- Luulen nimittäin, ettei asiaa olisi niinkään vaikea saada entiselleen, jos niin tahdotte.

-- Ei ainakaan poikani terveyden kustannuksella, vastasi Daniel.

-- Sehän on selvä. Mutta minulla on toinenkin asia, josta haluaisin puhella kanssanne.

-- No-o!

-- Teillä on tytär, mr Nilsen... tavattoman kaunis ihmis-suvun eksenplaari...

-- Mitä hänestä? -- kysyi Daniel tuimasti.

-- Hän on meillä palveluksessa, kuten tiedätte, ja minä olen rakastunut häneen.

-- Vai niin.

-- Minusta hän on liian hyvä raatamaan palvelustyttönä. Hän on luotu ihailtavaksi ja hienoa seuraelämää varten.

-- Vai niin, sitä minä en ole huomannut, vastasi Daniel kuivasti. -- Hän saa kyllä raataa, raukka, kuten äitinsäkin, ja kuten me kaikki niin kauan, kun meillä on teidän ja isänne kaltaisia miljoonaryöväriä.

-- Minä tiedän vanhastaan, että te tahdotte aina puskea meitä rikkaita, sanoi Frank nauraen -- enkä sentähden siitä suutukaan. Ymmärrän vallan hyvin, että teidän on vaikea olla työttömänä vanhoilla päivillänne ja ehkä huolehtia toimeentulostanne.

-- Vai niin, te ymmärrätte sen, vastasi Daniel katkerasti. -- Voittehan antaa osan miljoonistanne minulle.

-- Sitä olen ajatellutkin, keskeytti Frank. -- Minä vapautan teidät kaikista tulevaisuuden huolistanne, minä hankin pojallenne sopivaa työtä ja...

-- Mitä tarkoitatte? -- puhkesi Daniel Nilsen puhumaan silmäillen häntä tutkivasti.

-- Tarkoitan, että vuokraan tyttärellenne kauniin huoneuston jossain komeassa talossa. Voitte kernaasti muuttaa sinne. Minä pidän huolen, että saatte kaikki, mitä tarvitsette, ja minä pistäyn joskus tervehtimässä teitä ja pidän itseäni perheen jäsenenä.

-- Tarkoitatteko, että menette hänen kanssaan naimisiin oikein kunniallisella tavalla? -- kysyi Daniel Nilsen, joka tunsi verensä kiehahtavan.

-- Oh, nehän ovat joutavia seremonioita nuo papit ja kirkot ja viralliset toimitukset, ja tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka ennakkoluuloisia ihmiset ovat, vastasi Frank ylimielisesti. Vanhempaini, yhteiskunnallisen asemani ja kulkupuheiden takiakaan ei miljoonan omistajan pojan sovi naida vanhempainsa palvelustyttöä. Kuitenkin toistaiseksi on se pidettävä salaisuutena.

-- Toisin sanoen: te tahdotte kunnioittaa tytärtäni valitsemalla hänet rakastajattareksenne?

-- Minun puolestani voitte käyttää niinkin epämiellyttävää sanaa, jos tahdotte; minä en ainakaan ole sitä tehnyt, vastasi Frank.

-- Daniel Nilsen oli noussut seisoalleen. Hänen silmänsä salamoivat, kädet puristautuivat nyrkkiin, hän avasi suunsa ja näytti pedonhampaitansa, joiden olisi luullut voivan musertaa Frankin yhdellä kertaa, mutta hän hillitsi itsensä.

-- Tiedän teidän Minneapoliksen rikkaiden tapana olevan näytellä kotona uskollisen aviomiehen osaa, mutta kuitenkin olette uskottomia vaimoillenne, sanoi hän käheästi. -- Ja kun teidän rakastajattaristanne on kultaus kulunut, jätätte heidät kurjuuteen. Me siirtolaiset kelpaamme kyllä orjiksenne, kokoamaan teille miljoonia, ja tyttäremme te turmelette perinpohjin. Mutta tällaisen tarjouksen tekeminen tyttären isälle hänen omassa kodissaan menee jo sentään yli äyräiden, ja siihen löytyy vaan yksi vastaus.

Frank pelästyi ja koetti päästä ovelle.

-- Minähän pyysin vaan kohteliasta vastausta, sanoi hän.

Mutta pakeneminen oli myöhäistä. Daniel Nilsen tarttui häneen vahvoilla kourillaan ja heitti hänet lattiaan.

-- Tässä on vastaus, mutta onko se kohtelias, vai ei, siitä saatte itse päättää, sanoi hän ja nujuutti rimpuilevaa Frank-parkaa kaikin voimin. -- Oikeastaan minun pitäisi ampua teidät, kuten koiran, mutta minä en tahdo haaskata ruutia teidän takianne.

-- Päästäkää, tehän tapatte minut, ähkyi Frank hänen väkevissä kourissaan.

Daniel Nilsen avasi oven, tarttui peittoamaansa Frankia niskaan ja heitti hänet ulos. Hetkisen makasi tämä, kuten taintuneena portaan edessä. Sitten nousi hän ja kalpeana, kuin kuolema, puristi nyrkkiänsä Daniel Nilsenille huutaen:

-- Tämän te saatte kalliisti maksaa! Sitten painoi hän kädellään rintaansa ikäänkuin tuskassa, horjui vähän matkaa eteenpäin, viittasi luokseen ensimäisen ajurin ja ajoi kotiin.

Daniel Nilsen veti helpoituksen huokauksen.

-- Vihdoinkin olen saanut yhtä heistä kurittaa. Ne ovatkin niin kauan minua nujuuttaneet, ne katalat!

Kun Dina tavallisuuden mukaan illalla tuli kotiin, sanoi isä hänelle:

-- Saat muuttaa Plummerilta, Dina.

-- Minkätähden, isä? -- kysyi Dina ihmetellen.

-- Sentähden, että... että siellä ei ole enää turvallinen olla.

-- En ymmärrä, mitä tarkoitat.

-- Tiedätkö, että Frank Plummer, se keikari, oli täällä ja ihan suoraan pyysi sinua rakastajattarekseen.

-- Mitä? huudahti Dina vaaleten.

-- Mutta hän saikin vastauksen. Niin perusteellisesti minä en ole ketään peitonnut, en edes sitä irlantilaista, jonka Chicagossa heitin järveen.

-- Frank tuli tänään kotiin sairaana.

-- Usko sitä, sanoi isä nauraen.

-- En voi muuttaa ennen joulua, sanoi Dina. -- Olen luvannut olla siellä siihen saakka. -- Ja minun suhteeni voit olla rauhassa, isä. Varon kyllä itseni.

-- Muista äitiäsi, Dina!

-- Minä ajattelen häntä, eikä sinun koskaan tarvitse hävetä minun tähteni, isä.

Daniel Nilsen tunsi äkkiä sydämensä lämpiävän. Hän sulki tyttärensä syliinsä ja suuteli häntä otsalle.

XVIII.

Frank Plummer makasi sairaana kokonaisen viikon. Hän oli nimenomaan kieltänyt hakemasta lääkäriä, hän paranteli itseänsä kylmillä kääreillä. Hän ei tahtonut tavata ystäviänsäkään. Dinan oli useita kertoja täytynyt viedä hänelle hedelmiä ja limonaatia. Hän näytti aina niin levottomalta. Lieköhän isänsä kertonut hänelle kaikki? Mitä useammin hän katseli häntä, sitä voimakkaammiksi tulivat hänen intohimonsa. Mutta rakkauteen sekaantui nyt myöskin kostonhimoa. Jos hän joskus lienee ajatellutkin Dinaa vaimonansa, niin oli hän nyt täydellisesti luopunut sellaisista lapsellisuuksista. Eihän ollenkaan käynyt päinsä vetää perheeseen sellaista kohloa kuin Dinan isä oli.

Mr ja mrs Plummerin piti mennä näyttelyyn. Sehän sulettaisiin muutaman päivän perästä. He olivat lykänneet sitä päivästä toiseen, ja nytkin se oli heistä hyvin vastenmielistä, mutta menemättä sinne eivät he voineet olla. Näyttely oli koko Minneapoliksen ylpeys ja kaikki ihmiset olivat siellä olleet. Oli mahdoton jäädä sieltä pois. Sanoisivathan ihmiset: "tuossa tulee rikas Plummer rouvineen."

Mr Plummer raivasi itselleen ja paremmalle puoliskolleen tietä väkijoukon läpi. He pitivät velvollisuutenansa tarkastella koneita, jalokiviä, vaunuja ja kaikkia mahdollista. Lopulta tulivat he taidenäyttelyyn, joka oli kaikista hienoin. He astuivat ensiksi kuvanveistososastoon, mutta seisahtuivat molemmat ällistyneinä.

-- No, mutta nehän näyttävät kaikki olevan juuri maata menossa, huudahti Plummer, -- eli mitä sinä tuumit, Georgia? Eivät näy käyttävän yöpaitojakaan siinä maassa, mistä nämä ovat kotoisin.

Mrs Plummer koetti näyttää arvokkaalta ja vakavalta.

-- Vaiti, Plummer, älä puhu niin kovalla äänellä! Mutta minun täytyy kuitenkin myöntää, että sanomalehdet olivat oikeassa sanoessaan, että tämä on aivan sopimatonta. Minun mielestäni olisivat ne kuitenkin voineet hankkia vähän vaatteita näille epäjumalille, ettei nuorten tyttöjen olisi tarvinnut punastua tänne tullessaan, koska tämä kaikki muutoinkin maksaa siksi paljon. Europalaiset lienevät kylläkin pilaantuneita, mutta täällä meidän kristillisessä yhteiskunnassamme pitäisi kuitenkin päästä näkemästä tuollaista ulkomaalaista kevytmielisyyttä. Onko Frank ollut täällä.

-- Tietysti. Mutta katsos tätä naista, Georgia. Hänellä on vallan liian pitkät sääret. -- Ja Plummer meni Milolaisen Venuksen luo ja mittasi sormillaan sekä vertaili mittoja vaimoonsa. -- Noin paljon on liikaa, näetkös.

-- Plummer, oletko hullu? sanoi Georgia ja työnsi pois hänen kätensä. -- Joku voisi nähdä... Mutta minusta näyttää, kuin tulisivat ne sodasta kaikki, nehän ovat menettäneet kätensä ja jalkansa.

Ja Georgia pudisti päätänsä.

-- Täytynee lähettää heidät hospitaaliin, sanoi Plummer nauraen omalle sukkeluudelleen. -- Mennään eteenpäin! Ajattelepas, että ne voivat pyytää kymmenen senttiä tällaisen rojun näkemisestä!

Plummer meni maalaus-osastoon ja alkoi tarkastella taulujen hintoja.

-- Nuo maalarit ovat hävittömimpiä ihmisiä, mitä tunnen, sanoi Plummer vaimolleen. -- Katsohan Georgia, pienestä kankaan palasta, johon on maalattu muutamia puita ja lehmiä, pyytävät he tuhannen dollaria. Pienemmällä summalla voi saada yhtä monta elävää lehmää.

-- Ne eivät tiedä, että täällä Amerikassa voi saada suuria tauluja viidellä dollarilla, sanoi Georgia. -- Mutta teollisuushan onkin meillä kehittynyt paljoa korkeammalle. -- Ja kannattaako nyt pistää tuollaista pientä kangaslappua kehyksiin? Kehys on suurempi kuin itse taulu. Kuka viitsisi tuollaisia seinälleen ripustaa?

Plummer oli hyvin tyytymätöin, ja tuumi ettei hän ollut koskaan nähnyt ajattelemattomampaa kankaan tuhlausta. Bierstädtin kummalliset taulut jäävuorineen, kesäyön aurinkoineen, pohjattomine, sumun peittämine kuiluineen, hänen syysmaisemansa, mihin oli ajettu räikeitä punaisia, sinisiä, keltaisia ja vihreitä värejä säästämättä, ne miellyttivät Plummeria. Siinä oli seinän kokoisia tauluja. Se oli jotain, se. Mutta kyllä oli hintaakin. Tuhannen dollaria yhdestä taulusta. Sehän oli enemmän, kuin huonekalutehtaan vuotuiset tulot. Mutta eroitus olikin siinä, että tuolit ja pöydät kävivät kaupaksi, mutta taulut jäivät riippumaan myymättä.

Plummer oli vaimoineen täyttänyt kansalaisvelvollisuutensa ja palasi keveällä mielellä kotiinsa. Lamppu sytytettiin, kirjeet ja sanomalehdet otettiin esille. Siinä oli kirje Charlekselta ja Fannyltä. He olivat ylen onnellisia metsä-asunnossaan.

-- Emmekö sentään ole hyvin onnellisia, Georgia? -- sanoi Plummer oikaisten itseänsä. -- Pastori kysyi tänään, miksi et sinä, Frank kuulu nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen.

-- Siksi, etten välitä siitä humbuugista, vastasi Frank.

-- No, no, poikaseni! -- sanoi Plummer sormellaan heristäen. -- Muista, ettei liikemiehelle ole mikään, joka häntä voi hyödyttää, humbuugia. Sellaiseen yhdistykseen kuuluminen on puoltolause, se vahvistaa luottoa, ja sehän on liikemiehelle välttämätöin.

-- Minä en usko sitä, mitä ne siellä puhuvat.