Part 8

-- Kyllä, kun saisi soittaa, mitä itse tahtoo, vastasi Linner. -- Mutta kahvilassa minun täytyy soittaa Boccaccioa ja Pinaforea sekä mitä kurjimpia amerikalaisia tanssikappaleita. Toisinaan tuntuu minusta, kuin pitäisin huoneeseeni päästyä pyytää anteeksi viulultani, että olen sitä väärin käyttänyt. Mutta sekin on aikoinaan peloittanut minulta useimmat asiatuttavani.

-- Kuinka niin?

-- Niin, nähkääs, kun minä parempina päivinäni istuin konttoorissani eikä ollut mitään erityistä kiirettä, otin minä viuluni ja soittelin itselleni mielisäveltäjieni Beethovenin ja Chopinin kappaleita. Kun minä siten sävelten siivillä liitelin yläilmoihin, tuli joku kurja visukinttu teettämään jotain sopimusta tahi tekemään selvää jostakin kapakkamellakasta, ja ne rupesivat heti selittelemään inhoittavia juttujansa kysymättä ollenkaan olinko minä huvitettu kuulemaan heitä tahi en. Minä ärjäsin heille, että he pitäisivät suunsa kiinni tahi puikkisivat hiiteen, ja ne ottivat tavallisesti viimeksi mainitun neuvon huomioon.

-- Olipa se todella merkillinen tapa hankkia asiatuttavia, sanoi rouva Pryts nauraen.

-- Lienette oikeassa, rouva Pryts, mutta mitä voin? En suinkaan voinut häväistä Beethovenia ja Chopinia muutamien kurjien dollarien tähden.

Daniel Nilsen, joka, kuten useimmat pohjoismaalaiset, oli hyvin musikaalinen, oli akkunan pielessä hiljaa keskustellut poikansa Arnen kanssa. Hän lähestyi Linneriä.

-- Opetatteko soitantoa, herra Linner? -- kysyi hän.

-- En, vastasi Linner.

-- Se oli vahinko, sillä minä olisin pyytänyt teitä antamaan Arnelle hiukan opetusta, jos ette olisi tahtonut kovin kallista maksua.

-- Soittaako poikanne?

-- Hän on yritellyt soittaa viulua ja minä olen soittanut mukana huilulla, mutta minä rupean tulemaan jo niin kuuroksi, ett'ei siitä tahdo enää tulla mitään, sanoi Daniel.

Linner katseli Arnea, jonka kauniit silmät loistivat ihastuksesta puhetta kuunnellessaan.

-- Näen, että hänellä on sielukin, eikä vaan sormet, sanoi Linner. -- Lähettäkää hänet sunnuntaiaamupuolella luokseni, niin saamme pitää yhdessä jumalanpalvelusta. Ottakoon viulun mukaansa.

Daniel Nilsen katsoi poikaansa.

-- Mitä sanot siitä, Arne. Arnen silmät loistivat.

-- Minä tietysti tulen, koska herra Linner tahtoo olla hyvä...

-- Mitään ei ole vielä päätetty, poikaseni, keskeytti Linner.

Rouva Pryts kysyi eikö Linner tahtoisi ottaa virkistystä ja viittasi toti-tarjotinta.

Linner pudisti päätään.

-- Muistatte kai, mitä lupasin teille, rouva Pryts? Elkää asettako lasia janoisen huulille. Jos minä juon yhden lasin, olen hukassa. Kiitos! Tänä iltana juon vaan vettä, mutta huomena... Hän kohautti olkapäitään.

Kello oli lähemmä kaksitoista, kun seura hajosi. Linnerin kotiin tullessa suljettiin juuri kahvilaa. Viinuri kiersi oven lukkoon.

-- Otatteko naukun, ennenkun menette levolle, herra Linner, huusi hän ja kaatoi lasiin. Minä tarjoan nyt, jouluiltana.

Linner seisahtui ja katseli ympärillään olevia oluella tahrattuja pöytiä, epämiellyttäviä alastomien naisten kuvia seinällä sekä tunsi viskyn ja sikaarin hajua.

-- Paratiisi on taas suljettu, mutisi hän. Langennut Aatami on jälleen ajettu ohdakkeiden ja orjantappurain sekaan. Maljasi viinuri!

Ja hän tyhjensi lasin sekä lähti huoneeseensa kasvoilla surullinen ilme.

XIV.

Sunnuntai-aamuna kymmenen tienoissa meni Arne viuluinensa Linnerin luo. Kun ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa, avasi hän varovasti oven. Linner makasi sängyssään sikeässä unessa. Arne seisoi hetkisen ovessa ja tarkasteli häntä. Hän näytti inhoittavalta. Suu paksuine, sinertäville huulineen oli auki, ja hän hengitti raskaasti. Kasvojen sinipunerva väri eroittautui jyrkästi valkoisesta päänaluksesta ja paksu vanukkeinen tukka riippui otsalle. Likainen paita, joka hänellä oli päällään, teki vaikutuksen vieläkin epämiellyttävämmäksi. Hänkö se todellakin oli soittanut niin kauniisti jouluiltana ja puhunut niin, että Arnen silmiin olivat kyyneleet tulleet? Näytti kuin hän olisi aikonut maata koko aamupäivän. Arne kolahutti hiukan viululaatikkoaan. Silloin kohosi yht'äkkiä pää vuoteesta ja katseli ihmetellen ympärilleen.

-- Jahah, tekö se olette nuori mies? -- Sehän on totta, että meidän oli pidettävä jumalanpalvelusta yhdessä. Paljonko kello on?... Yli kymmenen. No niin, messu alkaa harvoin ennen puolta yhtätoista, niin että meillä on kyllä aikaa vielä.

Linner kieritteli ulos sängystään. Hän haukotteli ja hieroi silmiään, ja veti sitten jalkaansa rikkinäiset sukat, hyvin epäilyttävän näköiset alusvaatteet ja hyvin pilkkuiset päällimmäiset, joita hän hyvin tarkoin tutki.

-- Niin, ei pidä kovin tarkoin katsoa ulkokuorta, nuori mies, sanoi Linner, kun huomasi Arnen katseillaan seuraavan hänen liikkeitänsä. Mitätön raukka voi kätkeä kalliin helmen, eikä pidä koiraa katsoa karvoihin, sanotaan. Moni hieno herra, joka kultavitjoineen keikaroi Nicollet avenuella on lurjus, ja moni kuluneihin vaatteisiin puettu työmies on kunnon mies. Kas niin. Aluksi saatte nyt sen opetuksen pitää hyvänänne. Avatkaapas nyt akkuna, jotta saamme raitista ilmaa!

Linner kaatoi vettä pesuastiaan, pisti koko päänsä sinne ja alkoi saippuoida, kynsiä ja hieroa päätä ja kaulaa.

-- Näette, että minä kyllä käytän vettä _ulkonaisesti_, sanoi hän pyyhkien paksua tukkaansa. -- Jos olisin aikoinani käyttänyt sitä enemmän _sisällisesti_, niin olisin nyt kokonaan toinen mies. Saippua on tarpeellinen aine, sillä sen avulla pääsee kapakkatomusta, mutta kainin merkit -- hän osoitti sormellaan nenäänsä ja poskiaan -- tässä ja tässä -- ne eivät lähde, ne seuraavat hautaan saakka. Ja odottakaas, minun piti sanoa teille jotain, nuori mies. Juotteko te, eli himoitsetteko väkeviä?

-- En, vastasi Arne punastuen. -- Miksi sitä kysytte?

-- Siksi, että otitte vähän liikaa jouluiltana, sanoi Linner. -- Olkaa varovainen, nuori mies! Niin minäkin aloin. Lasi iloisessa seurassa maustettuna puheilla ja laululla, siinä alku, joka voi odottamatta muuttua tavaksi.

Linner istui pidellen märkää pyyhinliinaa kädessään.

-- Tiedättekö mitä hävitystä juoppous tekee vuosittain täällä Amerikassa? Enemmän kuin kolmas osa puutetta kärsivistä työmiesperheistä on siihen joutunut juoppouden takia. Jos rupeaa silloin tällöin ottamaan lasin toverien seurassa, joutuu aivan pian tavan orjaksi. Viinaksin takaa näkee juomari rääkätyn, kärsineen vaimon, kalpeat, nälkiintyneet, risoihin puetut lapset; hän näkee ne, mutta hän ei sittenkään voi luopua lasista, sillä jos kerran on alkanut liukumaan kaltevalla pinnalla, niin silloin -- Jumala armahtakoon -- liukuu aina pohjattomaan kuiluun. Minä olen joutunut sinne jo, poikaseni, eikä mikään mahti maailmassa voi minua sieltä pelastaa.

Linner istui hiljaa ja tuijotti eteensä. Sitten alkoi hän ahkerasti hangata kasvojaan pyyhkeellä.

-- Kun te sisään astuessanne näitte minun makaavan, kuin mikäkin lihamöhkäle vuoteellani, niin ajattelitte varmaan, ettette ollut koskaan nähnyt mitään epämiellyttävämpää, eikö totta? kysyi Linner.

Arne ei tiennyt, mitä olisi vastannut, hän punastui vaan.

-- Ja te olette onnellinen niin kauan, kun sillä tavalla ajattelette. Se on paras ja jaloin osa teistä, joka tuntee inhoa kaikkea alhaista ja rumaa nähdessänne. Mutta minussakin on jotain, jota ette voi nähdä; se on voima, näkymätöin, kuin sähkö, mutta myös yhtä väkevä. Täällä sisässä on jotain -- Linner löi rintaansa -- joka sykkii kaikelle oikealle, jalolle ja hyvälle, jotain, joka nousee kapinaan kaikkea kurjaa, halpaa ja pikkumaista vastaan ja tahtoo lyödä sen maahan. Ja katsokaas, se on se oikea Linner. Se on se, joka ei voi kuolla, mutta jonka täytyy elää sittenkin, kun tämä lihamöhkäle mätänee. Ehkäpä saan silloin alkaa alusta uudestaan ja koettaa parantaa sen, mitä nyt olen laiminlyönyt.

Linnerin silmät säteilivät ja Arne unhoitti kokonaan hänen rumuutensa.

-- Uskotteko olevan ijankaikkista elämää, nuori mies? -- kysyi hän äkkiä katsoen Arnea.

Arne oli niin tottumatoin tämän tapaisiin kysymyksiin, että vallan hämmästyi; hän vastasi hiljaa myöntävästi.

-- Se on oikein -- jatkoi Linner. -- Ilman sitä toivoa ihminen menehtyisi. Ainakaan ei juomarin kannattaisi elää. Kerron teille jotain, nuori mies. Kun toisinaan menen levolle tavallista selkeämpänä, mietiskelen tulevaista elämää. Autuaat henget viittailevat minulle tuolla ylhäällä, nähkääs, ja minä uneksun, että minun oma sieluni on pieni, avutoin lintu, joka räpistelee ympäri pimeässä ja sumussa pääsemättä mihinkään. Mutta silloin aurinko pistää esiin pilvien raosta, ja minä näen valon, loppumattoman äärettömän valon ja kuulen taivaallisten olentojen laulua ja soittoa. Ja minä kohoon korkeuteen, siivet kasvavat, ja minä nousen ylös, ylös, ylös, hänen luokseen, joka on ijankaikkinen elämä. Linner purskahti itkuun. Sitten hän ryntäsi pesuastian luo, pisti päänsä siihen ja alkoi taas pestä ja hieroa.

-- Älkää pelästykö, vaikka minä olen hiukan omituinen ja toisinan itkenkin, sanoi hän. -- Se on näette juoppouden seurauksia, se on sen kolmas aste. Me tulemme pian liikutetuiksi. Elämä on unelma. Aamulla herättyäni huomaan sielun olevan poissa, eläin, lihamöhkäle-Linner on jälellä ja tahtoo naukun ennen, kun se ottaa hartioilleen päivän kuorman... Mutta se ei ole mikään unelma, huudahti hän kiivaasti. -- Se on korkein totuus, se luvattu maa, jonka me innostuksen hetkenä näemme sielumme silmillä.

Vihdoinkin lopetti Linner pesemisen. Hän otti laatikosta puhtaan paidan, puki sen sekä liivin ja takin ylleen.

-- Luulenpa, että olemme saaneet jo tarpeeksi raitista ilmaa, sanoi hän... Sulkekaa akkuna ja kohentakaa puita, niin palavat paremmin. Minä syön sillä aikaa aamiaista.

Hän sytytti väkiviinakeittiön, otti erään verhon takana olevalta hyllyltä kahvipannun, voita ja leipää.

-- Tämä on ruokasäiliöni, mutta aamiaiseni ei ole niin herkullinen, että sitä voisi vieraalle tarjota.

Hän valmisti kahvin, laittoi voileipää ja alkoi aterioida.

Hyllyllä oli pullo sitä ainetta, jota Plummer nimitti Byroniksi, mutta se sai tällä kertaa olla rauhassa.

Katseltuaan hetkisen Arnen terveitä kasvoja sanoi Linner:

-- Ette varmaankaan tunne mitään tulevan elämän ikävää, näytätte olevan itse terveys. Tämä elämä voi tarjota teille vielä paljon, se hymyilee teille ihanana ja rikkaana. Tulevaisuutenne on puhkeamattoman ruusun kaltainen, te odotatte aikaa, jolloin saisitte poimia siitä kukkia. Minä kahmasin kouraani okaita, minä ja ne repivät minuun verta vuotavia haavoja. Koristakaa te ruusuilla tukkanne, kuten muinaiset kreikkalaiset tekivät pitoihin mennessään. Mutta muistakaa, nuori ystäväni, että jollette täällä sisässä säilytä oikeuden- ja totuudentuntoa sekä hehkuvaa vihaa kaikkea vääryyttä vastaan maailmassa, niin ette koskaan tule suureksi, ette koskaan saavuta kunnian kukkuloita... Mutta meidänhän oli pidettävä jumalanpalvelusta. -- Hän pyyhkäsi leivän murut pöydältä ja pani ruoanjätteet hyllylle.

-- Niin, nyt ne istuvat kirkossa, laulavat ja kuuntelevat saarnaa, ja huomena tekevät he taas syntiä. Skandinavialaisissa kirkoissa istuvat vanhat akat murtuneina ja huokaillen, mutta kotiin päästyään alkavat he panettelujuttunsa. Ja heidän miehensä istuvat siellä ajatellen, että heillä on kotona oluttynnyri kellarissa iltapäivällä tulevia vieraita varten. Nuoret tytöt ja pojat vilkuilevat salaa toisiansa alkaakseen leperryksensä heti oven ulkopuolelle päästyään. Hienossa amerikalaisessa kirkossa istuu harmaapää _business_-mies ja laskee hiljaisuudessa, kuinka paljon hän voi peijata farmareilta vehnäsadon aikana, ja hänen vaimonsa samaan aikaan tarkastelee katehisin silmäyksin rouva L:n sametti-päällystakkia. Ja kaikki he hymyilevät lempeästi saarnaajalle, joka myös hymyilee heille käyttäen kauneinta kukkaiskieltään ja ihaillen seurakuntansa tarkkaavaisuutta ja omaa kaunopuheliaisuuttaan. Karttakaamme sellaista humbuugia. Rakentakaamme parempi alttari Jumalallemme! Katselette ympärillenne, nokista kattoa, repaleisia seinäpapereita, mutta ne katoavat sävelten voimasta, pilarit kohoavat ja nostavat katon loistavaksi holviksi ja sävelvirrat saavat meidät unhottamaan ullakkokamarin, juoppouden ja koko ankaran todellisuuden.

Linner otti juhlallisen näköisenä viulunsa. Hän asettui keskelle lattiaa ja huudahti:

-- Kadotkaa seinät!

Hän sulki silmänsä ja alkoi soittaa. Samalla puheli hän omituisella hillityllä äänellä ikäänkuin siten säestäen soittoansa.

-- Nyt olemme niityllä. On kaunis kesäpäivä, puheli hän. -- Niitty on täynnä leikkiviä lapsia, lapsia, jotka piehtaroivat kukkien seassa. Puettuina kauniimpiin pyhäpukuihinsa hoitelevat äidit pienokaisiansa ja nyökkäilevät toisilleen. Ilma ei ole kuuma, mutta lämmin ja ihana, ja linnut visertävät, lapset nauravat ja pilvetöin, sininen taivas katselee tätä onnea ja elämänhalua. Terve sinulle, Haydn, terve! Ja ilmoille helähti eräs Haydnin kauneimmista symfonioista, ja sävelissä kertautui se, mitä Linner oli puhellut.

-- Ja nyt olemme hienossa, valaistussa salissa. Juhlapukuisia naisia vanhanaikaisissa vaatetuksissaan istuu, laskee leikkiä ja hymyilee viuhkojensa suojassa. Sukkeluudet salamoivat kilpaa kynttiläkruunusta säteilevän valon kanssa, ja heidän keskellään istuu nuori Mozart puettuna hopeasolkisiin kiiltonahkakenkiin, hienoihin silkkisukkiin, punaiseen samettitakkiin pitsiröyhelöineen, ja päässä hänellä on huolellisesti käherretty teko-tukka. Hän on seurueen epäjumala. Hän laskee leikkiä, ja naiset heristelevät hurmaantuneina häntä viuhkoillansa. Hän asettuu pianon ääreen. Mutta hän on tuskin ehtinyt saada ensimäiset sävelet kuuluville, kun naiset nousevat ja muodostavat carrén [nelikulma] ja alkavat tanssia minuettia vahatulla lattialla. Kuulkaa noita suloisia sointuja, katsokaa tuota kauneutta ja suloutta. Säveleet tuudittavat, sulattavat ihmisen itseensä, sinä ihana Mozart!

Linner taivutti päänsä viulua vastaan, ja sen kielistä helkähti minuetti don Juanista, ynnä senjälkeen toisia Mozartin kappaleita.

-- Mutta elämä ei ole paljasta leikkiä, ruusujen seassa on orjantappuroitakin. Ja nyt tulevat intohimot kohisten, kuin mahtavat urut. Kuulkaa, kuinka ne valittavat ja vaikeroivat. Se on ihmiskunnan hätää, pettynyttä rakkautta, kaihon kyyneliä, murtuneita toiveita, kalvavia intohimoja, ja välillä on aina helähteleviä säveliä suuresta maailman kaikkeudesta, vakavia ja yleviä, kuin virret. Jumalallinen Beethoven, kuka on sinun vertaisesi!

Linner jatkoi soittamistaan.

Älkää soittako sen mestarin kappaleita ennen, kun olette kärsinyt ja itkenyt -- sanoi hän hiljaa -- älkääkä tätäkään hurjaa, uhkamielistä musiikkia, tätä rajuimman ilon ja nurjimman epätoivon myllerrystä; se on mielikuvituksesta rikkaan, loistavan neron, vapauttaan huokailevan kansan pojan hengen tuotetta.

Se oli Chopinin musiikkia. Hän soitti kappaleen toisensa perästä, lopettaen sen mahtavalla, sydäntäsärkevään valitukseen päättyvällä surumarssilla.

Linner oli ihan kalpea mielenliikutuksesta.

-- Nyt hautaamme kaiken pikkumaisuuden, kaiken vihan, kaiken katkeruuden -- sanoi hän hiljaa, hautaamme unelmamme, toiveemme, tulevaisuutemme, elämän onnemme, hautaamme Jennien, Jennien...

Hän pysähtyi äkkiä. Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedon tapaisesti, ja hän vaipui tuolille. Hän sulki silmänsä, huulet liikkuivat hiljaa, Arne ei voi kuulla, mitä hän sanoi. Vihdoin hän nousi taas seisoalleen.

-- Jumalanpalvelus on loppunut, ja me palaamme taas kylmään todellisuuteen, sanoi hän. -- No niin, antakaapas minun nyt kuulla soittoanne.

Arne olisi tahtonut vajota maan alle. Soittaisiko _hän_ nyt, kaiken tämän jälkeen? Hänen täytyi kuitenkin totella opettajaansa, sitävartenhan hän oli tullut. Ujosti otti hän viulun ja soitti muutamia vaatimattomia kansanlauluja. Linner nyökkäsi päällään.

-- Oikein, hyvä on? Te soitatte nyt paimenpilliä ylhäällä tunturilla kauniina aamuna. Siinä on sointuisuutta. Pian tulee kirkonkellojen vuoro. Voitte tulla tänne sunnuntaisin, niin opetan teitä ainakin ymmärtämään musiikkia, jos ei muuta.

Sinä päivänä kotiin mennessään oli Arne, kuin toinen ihminen. Hän lupasi itselleen, ett'ei hän koskaan maista väkijuomia, että hän kohtelee myötätuntoisesti kaikkia juoppouspaheen orjia ja että hän koettaa kehittää itseänsä, vihata kaikkea vääryyttä sekä taistella aina toden ja oikean puolesta.

XV.

Frankin huomaavaisuus Dinaa kohtaan kasvoi päivä päivältä. Vanhempain läsnäollessa ei hän ollut häntä huomaavanansakaan, mutta kahdenkesken laski aina leikkiä hänelle. Hän oli pari kertaa yrittänyt syleillä ja suudella häntä, mutta Dina oli puollustautunut urheasti. Ja kuitenkin hän piti tuosta kauniista nuorukaisesta ja oli iloinen, kun tämä iltasilla saattoi häntä kotiin. Isä oli sattunut usean kerran näkemään heidän tulevan yhdessä. Hän oli silloin rypistänyt otsaansa ja näyttänyt katkeralta. Eräänä iltana, kun Arne oli poissa ja he olivat kahdenkesken, kysyi hän äkkiä:

-- Kuulehan, Dina, eihän sinulla liene mitään suunnitelmia nuoren Plummerin kanssa?

-- Kuinka voit sellaista ajatella, isä? -- kysyi Dina punastuen.

-- Olen nähnyt teidät usein yhdessä, ja minä tiedän missä tarkoituksessa tuollaiset herrat saattelevat nuoria tyttöjä.

-- Sinä et koskaan usko mitään hyvää rikkaista, isä, sanoi Dina.

-- Minulla on siihen pätevät syyt, vastasi Daniel Nilsen katkerasti hymyillen. -- On kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka rosvoavat ja niitä, jotka antavat rosvota itsensä, eivätkä ne voi koskaan sopia. Me kuulumme viimeksimainittuun lajiin, Dina.

-- Mikä sinut on tehnyt niin katkeraksi, isä? -- kysyi Dina.

-- Oma elämänkokemukseni, vastasi isä. -- Olen sen kalliisti ostanut. Ihminen on petoeläin, joka koettaa aina pitää omaa puoltansa huolimatta siitä, että hän polkee toisia jalkainsa alle. Ja tämä maa on nälkäisten petoeläinten maa... -- Hetken hiljaisuuden perästä hän jatkoi: -- En ole usein puhunut äidistäsi, Dina, mutta nyt, ollessamme kahden, teen sen. Tiedät ehkä, ettei minulla ole ollut hyvää lapsuudenkotia. Vanhempani olivat riitaiset ja syyttivät toisiaan uskottomuudesta, ja kumpikin koetti houkutella minua puolellensa ja saada vakoilemaan toisen toimia. Minä en voinut sietää sitä, sentähden tulin isoäitini kasvatiksi. Hän oli hyvin omituinen ihminen ja minun kasvatukseni muodostui sen mukaan. Hän oli ahkera ja haaveksiva, ja pidettiin häntä "viisaana eukkona". Hän tiesi keinot kaikkeen. Kerran hän antoi minulle korvapuustin, kun en aikonut uskoa, että hän oli nähnyt kummituksen ilmi elävänä ladon katolla. Nuorena hän oli kirjoitellut rakkauslauluja miehelleen lypsinkiulun kylkeen, ja hänellä oli vieläkin tapana sepitellä runoja. Hän oli elänyt sodan ja nälänhädän aikoina. Hän kertoi että hän sotamiesten marssiessa niin, että veri saappaista purskui, kätki neljä kaurasäkkiä maahan peläten heidän ryöstävän ne. Ne pyysivätkin ruokaa, ja hän keitti heille puuroa, mutta kun hän heidän mielestään pani siihen liian vähän jauhoja, työnsivät he hänet syrjään ja alkoivat itse ajaa niitä pataan. -- Isoäiti osasi myös soittaa, ja siellä minä opin puhaltamaan huilua.

Jonkun ajan kuluttua tulin minä taas kotiin, mutta kun asiat siellä olivat entisestäänkin huonontuneet, päätin koettaa tulla toimeen omin neuvoin. Matkustin erään tulitikkutehtaan asiamiehenä ja näillä matkoilla tutustuin äitiisi. Hän oli hyvin sinun näköisesi, mutta paljon solakampi. Olin luonnollisesti liian köyhä saadakseni häntä, mutta me olimme uskolliset toisillemme, ja vihdoinkin tuli meistä pari. Hänellä oli tuhat dollaria ja niillä ostimme sievän talon syöttömaineen. Meillä oli lehmiä, hevonen ja puutarha, me möimme maitoa ja vihanneksia kaupunkiin.

Tuskin lienee koskaan elänyt onnellisimpia ihmisiä, kuin me olimme. Aina, kun elämä tuntuu katkeralta ja raskaalta, ajattelen sitä aikaa. Minullakin on ollut valoisa aika, niin valoisa, että harvoilla on siitä aavistustakaan. Äitisi oli niin suloinen ja lempeä, Dina. Hänen hymynsä oli kuin auringon säde. Hän ei puhunut paljoa, mutta kaikki hänen sanansa olivat viisaita ja tarkoin mietittyjä.

Kun sitten tuli kaksi pienokaista, -- ne, jotka siellä kirkkomaassa lepäävät -- eivät tulot enää riittäneet, ja meidän oli mietittävä jotain muuta ansiota. Minä pääsin metsän lukijaksi Karlstadin ympäristölle Ruotsiin, ja vaimoni seurasi minua metsiin uskollisesti jakaen kaikki vastukset. Miten hyvin maistuikaan ruoka noiden korkeiden honkien alla, ja miten suloisesti nukuimme kuusenhavumajassamme! Mutta, kun tulot eivät sittenkään tahtoneet riittää, vuokrasin minä erään papin virkatalon viideksi vuodeksi. Vuoden perästä kuoli pappi enkä minä saanut mitään vuokraa talosta. Minun täytyi muuttaa. Sitten vuokrasin erään suuren maatilan. Omistaja teki vararikon, ja meidän täytyi myydä kaikki mitä meillä oli. Arne oli juuri syntynyt, ja vaikka vaimoni olisi tarvinnut kaiken sen hoidon, minkä minä olisin hänelle kyennyt antamaan, olin pakoitettu olemaan ulkona ohjaamassa huutokauppatoimitusta. Sain kuulla, että Hanna oli tullut heikommaksi. Riensin sisään, hymy väikkyi hänen kalpeilla kasvoillansa. Istuuduin sängyn reunalle enkä voinut pidättää kyyneleitäni tarttuessani hänen käteensä. Hän kietoi kätensä kaulalleni ja sanoi: "Rohkeutta vaan! Kaikki käy kyllä hyvin, olethan niin voimakas". Ne olivat viimeiset sanat, jotka häneltä sain kuulla. Minun täytyi taas mennä ulos. Takaisin tultuani oli hän jo jättänyt tämän elämän vaivat. Pienokainen itki kehdossa, mutta minun täytyi taas mennä myymään vaunuja, talous- ja työkaluja ja innostaakseni ostajia laskea leikkiä heidän kanssaan silloin, kun olisi tehnyt mieli itkeä. Ne varastivat ja kohmusivat olkia, lihaa ja perunoita, ja minä annoin heidän viedä, kaikki oli minulle yhdentekevää. Elämäni aurinko oli laskenut eikä se ole enää noussut. Toimituksen päätyttyä heittäysin latoon heinien sekaan ja itkin niin, että sydän oli halkeamaisillaan. Sen jälkeen on kaikki ollut synkkää, Dina, paljasta taistelua ja pettymyksiä. Hän vei minun elämänhaluni hautaan, ja siellä se on pysynyt. Mutta kun kiusaukset sinua kohtaavat, Dina, niin muista häntä. Hän oli puhdas, siveä ja viatoin. Älä häpäise koskaan hänen muistoansa! Kuuletko? Jos jotain sellaista tapahtuisi, en tiedä, mitä silloin tekisin. En voisi nähdä sinua enää.

-- Puhuthan, kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut, isä, sanoi Dina. -- Mutta voit olla huoleti minun takiani.

-- Et tunne maailmaa, Dina. Et tiedä, mitä kiusauksia suurkaupungissa on joka kadun kulmassa. Ei ole sillä hyvä, että rikkaat varastavat töittemme tulokset, he ryöväävät vielä työmiestensä tyttäret ja tärväävät ne ainiaaksi. Ja jos rakkaus vielä pääsee peliin osalliseksi, on kaikki vastustus turha, se raivaa tieltä kaikki esteet.

-- Koetan olla varuillani, sanoi Dina. -- Mutta kerro edelleen, isä. Miten sinun sitten kävi?