Part 7

-- En aluksi, vastasi poika. Mutta minä jään tänne, istun pöytään teidän kanssanne ja kerron kaikille ihmisille ja ilmoitan sanomalehdille, että mr Plummerilla on toinen vaimo Wisconsissa, sekä ettei hän ole ollut turhan tarkka hakeakseen laillista avioeroa.

Mr Plummer käveli edestakaisin, kuten haavoitettu leijona häkissään. Hän sieppasi erään pöydällä olevan paperin ja repi sen pieniksi paloiksi.

-- Sinä olet oikea perkele, mutisi hän.

Georg Vashington ei antanut peloitella itseään. Hän istui tyynesti tuolillaan ja otti käteensä sanomalehden, jota hän oli lukenut mr Plummeria odotellessaan. Isä seisahtui hänen eteensä. Oikeastaan oli tuo poika kaunis mies.

-- Georg, minä ostan sinulle sen sahan, sanoi hän.

-- Koko sahanko? -- kysyi poika.

-- Niin, kaikki, jatkoi Plummer, mutta sillä ehdolla, että sitten olemme kuitit. Se on paljoa enemmän, kuin sinun perintö-osasi.

-- Hyvä!

-- Ja sitten sinä et enää koskaan tule Minneapolikseen.

-- Sitä minä en lupaa. Minä tulen, kun minua haluttaa ja kun te tarvitsette minua.

-- Kun me tarvitsemme sinua, niin, mutta ei silloin, kun sinä tarvitset meitä. Tule silloin, kun me lähetämme hakemaan sinua, mutta älä ennen.

-- Koetan tehdä niin, mutta en lupaa mitään... Ja milloin päätämme sahan oston?

-- Huomenna yhdentoista aikaan konttoorissani. Tässä on nimikorttini. Ravintolassa saat tietää, missä konttoori on. On paras, että menet sinne yöksi, sillä jos jäisit tänne, herättäisi se epäilystä. Minä maksan ravintolalaskusi, mutta sinun on pidettävä salassa syntyperäsi.

-- Kyllä, kumminkin toistaiseksi.

Mr Plummer oli yht'äkkiä tullut odottamattoman myöntyväiseksi. Lopullisesti kyseli hän pojaltaan, kuinka hän ja äitinsä olivat voineet, ja he erosivat vihdoin parhaina ystävinä. George Washingtonin mentyä seisoi mr Plummer hetkisen vaiti. Sitten pudisti hän päätään ja huoahti.

-- Kunhan nyt vaan ei tulisi useampia vaimoja ja lapsia vielä noilta Missisippimatkojen ajoilta. Se vaan vielä puuttuisi! Niin, niin, oikeastaan ei pitäisi koskaan mennä naimisiin.

Ja Plummer nousi mennäkseen paremman puoliskonsa luo.

XI.

Kun Georg Vashington aikoi lähteä, pysäytti Fanny hänet eteisessä. Hän oli istunut portailla ja odottanut.

-- Matkustatteko suoraan Wisconsiin?

-- Kyllä, miss Plummer.

-- Milloin?

-- Huomen aamulla.

Fanny vilkasi salaa ympärilleen.

-- Voisitteko ottaa minut mukaanne? Intiaaniveli katsoi häntä ihmeissään; Fanny pani sormen huulilleen.

-- Se on salaisuus. Matkustan sen miehen luo, jolta toitte kirjeen. Me olemme kihloissa.

-- Ja vanhempanne?

-- He eivät saa tietää mitään. Minä jätin heille kirjeen, josta selviää kaikki. Voinko luottaa teihin?

Veli nyökkäsi.

-- Tulkaa Milwaukeedepootille kello yhdeksän, sanoi hän, kumarsi ja meni.

Kun palvelustyttö seuraavana päivänä ilmoitti, ettei Fanny-neiti ollut huoneessaan, vaan, että siellä oli "isälle ja äidille" osoitettu kirje, syntyi siitä yleinen säikähdys. Mr Plummer asetti silmälasit nenälleen, mutta mrs Plummer ei joutanut odottamaan siksi, kunnes se toimitus oli suoritettu, vaan avasi kirjeen ja luki:

"Teidän lukiessanne tätä olen minä jo kaukana täältä. Matkustan Charleksen luo, joka on ilmoittanut minulle olinpaikkansa. Minä rakastan häntä ja tahdon tulla hänen vaimokseen. En tule enää aikaan Minneapoliksessa. Antakaa minulle anteeksi ottamani askel! Kun kaikki on suoritettu, ilmoitan teille olinpaikkani. Rauhoittakoon teitä tieto, että minä olen täydellisesti tyyni, ja että minulla on suojaa matkalla. Olen miettinyt, mitä minun olisi tehtävä, mutta luulen, että tämä on paras menettelytapa. Älkää nyt sitä kovin murehtiko.

Tyttärenne Fanny."

Mrs Plummer istui, kuin kivettyneenä ja odotti pyörtyvänsä, mutta se ei kuitenkaan tapahtunut.

-- Kirottu tyttöletukka! -- huudahti mr Plummer. -- Luulen että pian koko joukko karkaa. Ettekö tekin, sinä ja Frank lähde?

-- Kuka tietää? -- vastasi Frank leikatessaan palan häränpaistista. Todellisuudessa hän ihaili sisarensa päättäväisyyttä, ja jos hän olisi voinut saada Agneksen mukaansa, olisi hän mielellään pannut toimeen pienen romantillisen ryöstöretken, tullakseen sitten takaisin vaimoineen saamaan vanhempien siunauksen, kuten tapahtuu romaaneissa ja New-Yorkissa.

-- Tällainen häpeä... ja Fanny... tuo tyyni Fanny! -- puhkesi mrs Plummer puhumaan. -- Ja sellaisen henkilön kanssa!

-- Mies on kyllä hyvä, sanoi mr Plummer. -- Hän on hauska mies ja oikein _smart_ ... "sitten ne söivät minut"... ha -- ha -- ha!...

Mr Plummer ei voinut olla nauramatta muistellessaan sitä iltaa, kun he kilpaa kertoivat juttuja "paratiisissa" ja yhdessä tutkivat Byronia.

-- Sinä vaivasit kylläkin itseäsi, äiti, saadaksesi Charleksen tarttumaan onkeen, sanoi Frank, saaden yllykettä isän naurusta.

-- Ei mitään nokkaviisauksia, Frank -- keskeytti äiti. -- Luulen todellakin, että olisit kyllä valmis murtamaan äitisi sydämen ja karkaamaan tuon norjalaisen tyttöletukan kanssa.

-- Äiti, en kärsi, että sinä puhut Agneksesta tuolla tavalla, sanoi Frank ja iski kahvelin päällä pöytään. -- Agnes on parempi, kuin sinä ja kaikki yankeenaiset yhteensä.

-- Agnes? Norjalainen tyttöletukka? Mitä juttuja ne ovat, tarttui mr Plummer puheeseen heristäen korviansa.

-- Niin, sinun on pidettävä vähän huolta Frankista, joka nyt on rakastunut meidän entiseen palvelustyttöömme, sanoi mrs Plummer tulipunaisena kasvoiltaan. -- Se vaan puuttuisi, että hänkin jonakin kauniina päivänä katoaisi. Minä onneton, jolla on sellaisia lapsia!

Ja mrs Plummer pudisteli päätään ja koetti saada itkua alkuun, mutta hän ei voinut mielenliikutukseltaan.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? -- kysyi mr Plummer. -- Oletko sinäkin rakastunut, Frank, ja aiotko karata?

-- Minä pidän Agneksesta, satakielestä, jota me niin hävyttömästi kohtelimme pitkät ajat kuten palvelustyttöä, vastasi Frank.

-- No, mutta miksi et mene naimisiin hänen kanssaan? -- sanoi mr Plummer leikatessaan häränpaistia.

-- Äitihän kääntää taivaan ja maan nurin sen asian takia, vastasi Frank ihmetellen isän myöntyväisyyttä.

-- No, mutta mitä sinulla, muori, on häntä vastaan? Eikö hän ole terve ja reipas? Sehän on kylliksi.

Ja Plummer jatkoi syömistänsä.

-- Minua kovin hämmästyttää, että sinä voit puhua tuolla tavalla, Plummer, huudahti hänen vaimonsa arvokkaasti. -- Etkö todellakaan käsitä omaa asemaasi?

-- Sinä et totisesti ollut perin hieno silloin, kun minä sinut otin, muoriseni, vastasi Plummer järkähtämättömän tyynesti.

-- En, etkä sinäkään, vastasi hänen vaimonsa kiivaasti. -- Mutta nyt me olemme hienoja, ja sitä emme saa unohtaa. On sentään mielestäni aivan liian karkeata, että Frankin ehdottomasti pitäisi ottaa siirtolaistyttö, joka sen lisäksi vielä on norjalainen, kun hänen tarvitsee vaan ojentaa kätensä saadakseen jonkun kaupungin rikkaimmista ja hienoimmista neitosista.

-- No, mikset sinä sitte ota jotain niistä, jotka seurustelevat meillä, Lily Brown'ia eli Jessie Nettelman'ia eli... niin, paremminhan ne itse tunnet?

-- Siksi, etten pidä heistä, isä. Kaikki ne ovat niin laihoja, kalpeita ja koreiluhaluisia, sekä täynnä pensioniviisautta, vastasi Frank.

Plummer siristeli tyytyväisenä silmiänsä pojalleen. Hän oli todellisuudessa samaa mieltä.

-- Sinä voit aivan hyvin ottaa kenen tahdot, kunhan se vaan on terve ja reipas, kuten äiti.

-- Kiitos, isä! Tiesinhän, että sinä olet järkevä; sinä olet aina niin hyvä, huudahti Frank iloisesti. -- Mutta pahinta on, ett'ei hän huoli minusta.

-- Se vielä puuttuisi, sanoi mrs Plummer. -- Meidän kai pitäisi vielä pyydellä tuota skandinavialaista tyttöletukkaa. Mutta sen minä sanon sinulle, Plummer, että jos sinä oletkin välinpitämätön lastesi parhaasta, niin en minä suinkaan ole, ja minä tulen kynsin hampain vastustamaan sitä avioliittoa. Hänen äitinsä on minun kanssani yhtä mieltä, hän ei luule heidän sopivan toisillensa. Olen itse puhellut hänen kanssaan.

-- Ja minä sanon sinulle, äiti, että jos sinä vastustat minun onneani, kuten tähän asti, niin saat itse vastata seurauksista, keskeytti Frank kiivaasti.

Plummer karisteli kurkkuansa merkiksi siitä, että hän oli saanut tarpeeksi ja nousi pöydästä mennäkseen konttooriin.

-- Kas niin, Plummer, aiotko todellakin jättää minut yksin tämän onnettoman kirjeen kanssa? -- huudahti mrs Plummer, -- Mitä aijot tehdä? Et suinkaan antane asian mennä menoaan. Etkö voi kuulustella depooteilta, ehkä joku siellä olisi nähnyt hänet ja tietäisi mihin päin hän on matkustanut? Etkö voi käyttää poliisin apua?

-- En -- sitä en aijo tehdä, vastasi mr Plummer. -- Emme huoli sillä asialla vaivata itseämme. Odotamme yksinkertaisesti, kunnes hän joutuu naimisiin, sillä sitä kai hän tahtoo, ja sitten kun hän ilmoittaa olinpaikkansa, kirjoitamme ja pyydämme heitä tulemaan kotiin. Sitten otamme Charleksen _business'iin_, ja sitten on kaikki hyvin. Nyt voit kertoa, että olemme lähettäneet Fannyn pienelle huvimatkalle.

Ja Plummer vilkutti viekkaasti silmiään ja meni tiehensä.

Frank poistui myös, ja mrs Plummer istui yksinään majesteetillisuudessaan.

Mutta sen sijaan, että olisi antautunut epätoivoon, käski hän valjastaa hevoset ja lähti ajelemaan.

XII.

Frank oli ruvennut rentustelemaan. Hän oli usein öisin ulkona, ja väitettiin hänen kuleskelevan sangen siivottomissa paikoissa. Agneksen varma kielto sekä äidin valitusvirret suututtivat ja ärsyttivät häntä. Hän huomasi, että hänen täytyi luopua koko ajatuksesta, ja vasta sitten, kun hän oli sen päätöksen tehnyt, tuli hän kaikesta välinpitämättömäksi. Hän oli väliin tullut liian myöhään konttooriin, ja se oli isän mielestä liikaa. Silloin isä läksytti häntä aika tavalla ja sanoi, että hänen oli jätettävä sellaiset tyhmyydet. Hänen mielestään oli nuorella miehellä kylläkin oikeus huvitella hiukan, mutta se ei saanut tapahtua liikkeen kustannuksella.

Eräänä aamuna sattui Frank menemään ulos kyökin kautta, ja hän näki silloin palvelustytön, Dina Nilsenin seisovan pesupunkan vieressä. Hän hieroi niin, että saippuavaahto roiskui voimakkaiden käsivarsien ympäri. Ihmetellen seisahtui Frank ja tarkasteli hetkisen häntä, ollen muka hakevinaan jotain. Sellainen kaunis vartalo! Olkapäät olivat pyöreät ja häikäisevän valkoiset, lantiot voimakkaat, ja selvästi huomasi, ettei kureliivi ollut saanut turmella hänen luonnonkaunista ja hyvin muodostunutta vartaloansa. Kasvot punoittivat kovasta työstä ja uhkuivat terveyttä. Hän ei ollut koskaan huomannut häntä niin kauniiksi. Hän ei ollut pitkä ja solakka, kuten Agnes, mutta täyteläinen ja hyvin muodostunut. Frank nautti niin kauan, kun mahdollista tästä näystä, ja kun hän vihdoinkin poistui, seurasi hänen kuvansa häntä niin, että hänen täytyi useampaan kertaan laskea jokaisen sarekkeen konttoorikirjoissa, kun ajatukset tahtoivat harhailla tuon kuvan ympärillä. Siitä päivästä saakka koetti Frank asettaa pyydyksiään Dina Nilsenin tielle.

Jonkun ajan perästä saapui kirje Fannyltä. Hänestä oli kuin olikin tullut mrs Bradford, ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Luonnollisesti sisälsi kirje rukouksia ja anteeksipyyntöjä, kuten tavallisesti sellaisissa tapauksissa. Mrs Plummer kirjoitti hänelle oikein tunteellisen kirjeen, missä hän lahjoitti tyttärellensä äidillisen siunauksensa, ja mr Plummer kirjoitti vävyllensä, että hän oli peijakkaan _smart_, ja että hän voi tulla Minneapolikseen, milloin vaan halutti, hän oli aina tervetullut. Kirjasto ja "paratiisi" odottivat häntä eikä mr Plummer suinkaan "söisi häntä". Charles Bradford lähetti iloisen, kiitollisuutta uhkuvan vastauksen. Hän ei kuitenkaan vielä tulisi Minneapolikseen, sillä hän ei tahtonut saattaa Fannyä ja itseään uteliaisuuden ja juorujen esineeksi.

Niin kului syksy hiljaa ja rauhallisesti. Köyhät nauttivat elämästä, kun heillä vielä oli työtä eikä tarvinnut palella. Rikkaiden elämä oli ikävää kaikesta ylellisyydestä huolimatta. He kävivät teaattereissa ja kuuntelivat esitelmiä sillävälin, kun perheen isä ahersi konttoorissaan saadakseen vielä muutamia tuhansia miljoonien selkään tälle vuodelle. Armeliaisuutta harrastavat naiset kiersivät listoinensa varustautuakseen talven tarpeilla. Ristiäisiä ja hautajaisia sattui vuoronperään. Paneteltiin toisiaan ja harrastettiin armeliaisuuden töitä; mässättiin ja tehtiin raittiustyötä, ja kaiken tämän tapahtuessa lähestyi joulu.

XIII.

Oli jouluaattoilta. Tuomari Ueland istui tapansa mukaan virkahuoneessaan raatihuoneella. Joku naputti ovelle. Hän odotti saavansa nähdä jonkun morsiusparin astuvan sisään saadakseen vahvistuksen avioliitolleen, mutta vakavan sulhasen ja punastuvan morsiamen sijaan näyttäytyi ovessa pöhistynyt, punanenäinen haamu.

-- Saako tulla sisään, herra tuomari? -- kysyi hän.

-- Olkaa hyvä, vastasi Ueland.

-- Nimeni on Linner. En tiedä oletteko kuullut nimeäni mainittavan.

-- Kyllä, minulla on ollut kunnia... vastasi Ueland kohteliaasti.

-- Se ei ole suuri kunnia, herra tuomari.

-- Ettekö tahdo istua?

-- Sallitteko todellakin, sanoi Linner istuutuen kunnioittavasti ulommaksi. -- Te olette jalon isänne jalo poika. En tahdo sitäpaitsi vaivata teitä kauan. Tiedän, että seurani on vastenmielistä kunnonihmisille.

-- Voinko jollain tavalla palvella teitä? -- kysyi Ueland vähäisen vaitiolon jälkeen.

-- Palvella minua?... Ei... kyllä... Voitte tehdä minulle sen palveluksen, että sallitte minun istua täällä hetkisen. Katsokaas, herra tuomari, en tiedä muistanetteko, että nyt on joulunaatto. Täällä Amerikassa ei sitä juuri eroiteta toisista päivistä. Mutta käydessäni yksin kadulla ja miettiessäni päivän merkitystä, tuli minuun vastustamatoin halu etsiä sivistyneitä kotimaalaisia, joille voisin avata sydämeni, ja jotka ymmärtäisivät päivän merkityksen. Silloin ajattelin: menen herra Uelandin luo. Olen aina kunnioittanut teitä, herra Ueland. Teidän nimenne on kuuluisimpia Norjan historiassa.

Ueland kääntyi kärsimättömästi tuolillaan ja katseli tilikirjaansa. Linner huomasi sen.

-- Kirjoittakaa vaan, herra Ueland, älkää antako minun häiritä itseänne. Minä istun tässä ja puhelen itsekseni. Jouluilta... muistatteko sen siellä kotona?... Kirkon kellot julistavat joulurauhaa seudun yli... rauhaa, rauhaa... mutisi Linner huoaten. -- Ja äänet hivelevät pehmeinä, kuin lumi, ja kirkossa lauletaan Jesuslapsesta. He eivät oikein tiedä, mistä he laulavat, he ajattelevat pientä, seimessä makaavaa lasta, jonka päätä ympäröi valokehä, ja paimenet polvistuvat suudellen lapsen käsiä, ja ulkopuolella avautuu taivas, ja tuhansia enkelien päitä katselee alas laulaen: kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja rauha maassa! -- Linner sulki silmänsä. -- Se on kaunista, ihanaa, siinä on runollisuutta, joulussa.

-- Niin, kotoisen joulun muistamme kaikki hyvin, vastasi tuomari lyhyesti.

-- Onko teillä lapsia, herra Ueland?... -- Jahah, yksi tytär. Ja kun te tänään menette kotiin, niin ojentaa hän hymyillen pieniä käsiänsä teitä kohden, ja se muistuttaa teille joulua ja Jesuslasta, ja te tunnette itsenne onnelliseksi. -- Linner huokasi. -- Teillä on ehkä joulukuusikin -- jahah, joulukuusi lahjoineen ja sen ympäri tanssivine lapsineen, ja tuli räiskyy kamiinissa, ja kaikki ovat juhlapuvuissaan ja iloisia. Isä ja äiti katselevat ylpeydellä lapsilaumaansa, ja pöydät notkuvat ruokien ja juomien painosta, ja ulos on pistetty viljalyhde, jotta pikkulinnutkin voisivat viettää joulua.

Linner katseli lattiaan ja puheli aivan kuin itsekseen. Sitten kohotti hän katseensa tuomari Uelandiin, joka oli taas alkanut kirjoittaa. -- Minäkin olen kerran ollut sellainen lapsi, herra Ueland. Minäkin olen tavoitellut joulutähteä ja tanssinut kuusen ympärillä, ja vanhempani ovat minua ylpeydellä katselleet. Nyt olen köyhä kotivarpunen, joka hyppii pakkasessa ja etsii jyväsiä. Te menette kotiin, missä rakas puoliso ja pieni, suloinen tyttö teitä hymyillen odottavat. Mutta minua ei kukaan odota. Minulle ei kukaan hymyile. Minä olen ulosajettu hylky, lumessa ja pakkasessa etsin edes muutamaa jyvästä löytämättä sitäkään. Olemme Amerikassa, ja täällä ei tiedetä mitään norjalaisesta joulusta. Sentähden pyydän teitä, herra Ueland, antakaa minullekin jotain jouluksi, vaikka ei muuta, niin edes olutlasi!

Ueland pisti käden taskuunsa ja otti sieltä dollarin. Kyyneleet tulivat Linnerin silmiin.

-- Tätä en minä unhota. Te olette jalo, kuten arvelinkin. Tänä iltana juon lasin isänne muistoksi. Iloista joulua, herra Ueland!

Linner kumarsi ja meni takaperin ovesta ulos. Tultuaan ravintolaan, missä hän asui, huusi hän:

-- Hei viinuri! Ryyppy ja lasi olutta minun huoneeseeni ja heti! Nyt Linner viettää joulua, nyt on rahaa.

Ja hän näytti tuomarilta saatua dollaria.

Viinuri nyökkäsi nauraen. -- Teille on kirje huoneessanne, sanoi hän.

-- Kirje? Minulle? Mitä tyhmyyksiä se on? -- kysyi Linner ja kääntyi ympäri.

Siellä oli sittenkin kirje hänen pöydällään. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Hän avasi sen ja luki:

"Herra Linner!

Kun otaksun, ettei teillä ole monta tuttavaa tässä kaupungissa, ja että mielellänne tahdotte viettää joulua norjalaiseen tapaan, pyydän teitä, paremman puutteessa, tulemaan luoksemme joulupuuroa syömään tänä iltana.

Vanha ystävättärenne Vilhelmine Pryts."

Linner tuijotti kirjeeseen. Oliko tämä oikein totta? Oliko ihmisiä, jotka vielä tahtoivat olla hänen tuttaviaan,... jotka vielä pyysivät häntä pöytäänsä? Mutta menisikö hän? Hänhän näytti inhoittavalta. Eikö hän häiritseisi heitä? Oli kuitenkin kovin houkuttelevaa päästä syömään joulupuuroa perheen piirissä... Hänen silmänsä sattuivat seinällä riippuvaan viuluun.

-- Se saa antaa vastauksen puolestani, sanoi hän. -- Se on niin minun kaltaiseni. Minun sisäinen ihmiseni laulaa ja valittaa, mutta äänikoppa on mennyt rikki, sinussa se, vanha ystävä, vielä on eheä.

Hän tarttui viuluun, silitteli sitä hyväillen ja alkoi soittaa: "Herramme Kristus meille nyt, on tänään tänne syntynyt". Hän soitti ja suuret kyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskiansa. Samassa kuului lasien kilinää ja viinuri toi sen mitä hän oli tilannut.

-- Mitä tämä on? -- huudahti Linner. -- Uskallatko häiritä soittoani? Mitä minä tuolla roskalla teen? Pois!

-- Tehän tilasitte, väitti viinuri.

-- Niin, se oli silloin, mutta nyt minä olen henkien maailmassa. Vie pois se roju, sanon minä, eli lyön sääres poikki.

Viinuri otti tarjottimen ja lähti.

-- Seis! -- huusi Linner. -- Sano isännälle, ett'en soita tänään kahvilassa.

-- Mutta tänä iltanahan on liike kaikista suurin. -- Hän ei suostu siihen.

-- Luuletko minun pyytävän häneltä lupaa? Luuletko minua oljenkorreksi, jonka voi heittää, minne haluttaa? Luuletko asianajaja Linnerin istuvan ja mässäävän muutamien heittiöiden kanssa jouluiltana?... Tuo ryyppy näyttää sitäpaitsi hyvin houkuttelevalta. Kippis!

Ja Linner tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.

-- Tässä, ota jäännös tästä rahasta ja osta minulle kaunis kukkavihko... ruusuja ne pitää olla... ja odota! Mahtaisiko herrallasi olla _eau de Colognea_ eli jotain muuta hyvän hajuista, jotta minä pääsisin tuosta kirotusta viinan hajusta? Pyydä hänen lainaamaan minulle vähän. Ja jos hän tahtoo pidättää, minun palkkani tältä illalta, niin tehköön sen. Tänä iltana asianajaja Linner syö joulupuuroa ja juo simaa.

Niin perusteellisesti, kuin sinä iltana, ei Linner ollut koskaan pukeutunut. Hän riisuutui kokonaan, pesi koko ruumiinsa saippualla, haki esille hienoimman paitansa sekä hankasi ainakin tunnin ajan likapilkkuja puvustaan. Sitten pesi hän lukemattomia kertoja suunsa _eau de Colognin_ sekaisella vedellä sekä ripotti vaatteilleenkin hajuvettä. Kello kahdeksan lähti hän ruusuineen luvattuun maahan.

Jouluilta oli erittäin hauska. Paitsi Linneriä olivat saapuvilla vanhat ystävämme Daniel Nilsen ja hänen lapsensa Dina ja Arne. Daniel Nilsen saapui jotenkin myöhään, sillä luonnollisesti täytyi juuri sinä iltana sattua jotain ylityötä. Siksipä olikin hän tullessaan hiukan happaman näköinen, mutta kun häntä yhteisesti pyydettiin tänä iltana syömään kapitalistien sijasta riisiryynipuuroa, rupesi hän nauramaan ja tuli oikein juhlatuulelle. Pelattiin "lottoa" ja "gnav'ia" muutamien sinne kutsuttujen lasten kanssa, ja kun sitten oli virkistykseksi saatu simaa ja leivoksia ruvettiin leikkimään panttileikkiä. Arne tuomittiin suutelemaan Agnesta. Hän punastui, kuin koulutyttö, mutta Agnes sanoi ujostelematta: "tule vaan, Arne! Mehän olemme vanhoja ystäviä, sinä ja minä". Hän pani kätensä Arnen kaulalle ja suuteli häntä. Arne tuli niin ylenmäärin onnelliseksi, että hän sitten kun toti-vehkeet tuotiin sisään, tahtoi myös saada osansa ja lopuksi rupesi pitämään puheita. -- Dina tuomittiin antamaan korvapuustin kauniimmalle, ja hän läjäytti häikäilemättä Linneriä poskelle. Rouva Pryts tuomittiin kultatuoliin, ja Daniel Nilsen kantoi tyttärineen häntä käsillään ympäri huonetta Arnen, Linnerin ja lapsien eläköön-huutojen raikuessa. Daniel Nilsen tuomittiin laulamaan, ja hän päästeli muutamia ääniä, jotka hyvin paljon muistuttivat palotorven ääntä. Sitten oli Linnerin pidettävä puhe. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, sitten hän heitti sen taaksepäin, kiinnitti katseensa ylös johonkin näkymättömään.

-- Me vietämme tänään juhlaa erään pienen lapsen kunniaksi, alkoi hän, -- lapsen, jonka päätä ympäröi viattomuuden ja puhtauden sädekehä. Sen takaa häämöittää meille orjantappurakruunu ja Golgatan risti, jotka odottavat jokaista, ken täällä taistelee totuuden puolesta. Mutta tänään ne joutuvat varjoon, niiden enkelijoukkojen varjoon, jotka laulavat rauhaa maan yli. Ja sentähden, että tämä on lapsen juhla, olemme kaikki tänä iltana olleet lapsia. Me olemme leikkineet ja nauraneet, vaikka pohjalta on usein pyrkinyt itku esiin, ei surun tähden, vaan ilon, että taas kerran olemme saaneet olla lapsia. En tiedä, olenko koskaan ollut niin iloinen ja samalla kertaa niin surumielinen, aina siitä saakka, kun... no niin, se nyt ei kuulu tähän. Mutta tämä kaikki muistuttaa meille Norjaa ja joulua siellä. -- Riisiryynipuuro, piparikakut, leivokset ja panttileikit -- ne tuovat mukanaan, toisia muistoja, tuntuu kuin näkisi merestä kohoavan Norjan kukkuloineen, ihanine kesäöineen, humisevine honkineen, kulkusineen, kelkkamäkineen ja säihkyvine revontulilleen. Ja näiden puitteiden sisästä näkyy sielumme silmään koti, isä, äiti, siskot, veikot, ja joukosta sukeltaa esiin omat lapsen kasvomme semmoisina, viattomuuden sädekehän ympäröiminä, kuin Jesuslapsenkin. Ei, minä en voi enää... suokaa anteeksi!... Antakaa minun viuluni, sen paremman osan minusta, tulkita tunteitani!

Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, hän otti viulunsa ja alkoi soittaa jouluvirttä, jota hän huoneessaan oli soittanut. Alussa tulivat äänet heikkoina, väräjävinä, mutta vähitellen ne paisuivat yhä voimakkaammiksi, ja aivan tahdottomasti yhtyivät vieraat virteen. Sen loputtua alkoi tulla mitä ihmeellisimpiä mielikuvituksen luomia säveliä, toisinaan rajuja, uhkaavia, väliin lempeitä, itkeviä, väliin jonkun iloisen ailahduksen katkomia, kunnes lopulta sittenkin rauha ja elämänilo voittavat surun ja epätoivon, ja kaikki tämä päättyi mahtavaan voittovirteen: "Jumala ompi linnamme".

Kuulijat istuivat kuin lumottuina, kauan aikaa vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus. Rouva Pryts uskalsi ensiksi hiljaisuutta häiritä.

-- Tuhannet kiitokset! -- sanoi hän ojentaen Linnerille kätensä. -- En tiennyt, että te soittaisitte sillä tavalla.

-- Minun sieluni se on joka soittaa eikä ruumis, sanoi hän. -- Olen usein ajatellut, eikö se elämä, joka näihin säveliin sisältyy, saa muodostua siiviksi, mitkä kantavat sieluni tuonne ylös sitten, kun minä kerran pääsen tästä kuluneesta kuoresta, jota ruumiiksi sanotaan.

-- Soitto mahtaa olla erinomainen lohdutus teille! -- sanoi rouva Pryts.