Part 4

Mutta kun rouva Plummer huomasi, ettei sitä enää voinut välttää, lähetti hän Agneksen sinne pyyhkimään pöydät ja katsomaan, että kaikki siellä oli järjestyksessä.

Mr Plummerin toivo saada nähdä ystävänsä paratiisissa oli vihdoinkin toteutunut. Frankin oli äitinsä lähettänyt sinne pitämään vaaria ja hillitsemään hänen ihastustaan, jos se rupeaisi saamaan liian karkean muodon. Mr Plummer oli antanut europalaiseen tapaan asettaa esille kaksi pientä kupillista väkevää kahvia ja kaksi liköörilasia. Ensi työkseen veti hän saappaat jaloistaan ja veti niihin pehmeät tohvelit. Sitte hän heitti takkinsa tuolille ja huitoi käsiänsä.

-- Tässä nyt näette minun pesäni, herra kreivi, sanoi hän hymyillen ja tarjosi kreiville sikaarin. -- Tämä ei ole niin hienoa väkeä varten, kuin te olette, lisäsi hän ja nyhjäsi kreiviä kylkeen. -- Mutta minusta te olette saakelin hauska mies, ja sentähden pääsette te "paratiisiin". Kas niin, istukaa nyt hajareisin tuolille tahi pankaa jalat pöydälle ja olkaa aivan kuin kotonanne.

Ja mr Plummer näytti hyvää esimerkkiä. Charles Bradford katseli ihmeissään ympärilleen. Oli aivan kuin hän olisi joutunut toiseen maailmaan. Pitkä puupöytä piippuineen, väkevä tupakanhaju ja mr Plummer itse paitahihasillaan, kaikki tämä muistutti häntä jostain, mistä hän ei oikein ollut selvillä. Mutta yht'äkkiä hän havahtui.

-- Nyt minä ymmärrän! huudahti hän. -- Tiedättekö, herra Plummer, mitä tämä huone muistuttaa? Niitä vanhoja englantilaisia klubihuoneita, mistä Smollett ja Fielding kertovat, missä peruukit kokoontuivat pitkien pöytien ympärille oluthaarikoineen ja liitupiippuineen keskustelemaan valtiollisista tapahtumista ja kertomaan häväistysjuttuja. Tässä huoneessa on jotain historiallista, jotain kodikasta.

-- Kodikasta? puuttui puheeseen Frank, joka istui pöydän toisessa päässä -- Luulin, ettei sellaisia ravintoloita olisi Ranskassa, vaan ainoastaan Englannissa.

-- Minä tarkoitankin kuvaannollisessa merkityksessä, vastasi Bradford, joka samassa sai yskäkohtauksen. -- Se loihtii esiin kuluneiden aikojen muistoja, joihin on tutustunut kirjallisuuden avulla.

-- Mitä herroja te nimitittekään? kysyi Plummer. -- Smollett ja...

-- Fielding. Olette varmaankin lukenut Smolletin "Peregrine Picklesin seikkailut"?

-- En, meillä businessimiehillä ei ole aikaa tutustua kirjallisuuden uutuuksiin, vastasi Plummer. -- Meidän täytyy ajatella laskujamme, mittauksiamme; me luemme lehtemme aamusin ja iltasin, siinä kaikki.

-- Mutta minä olen varma, että te pitäisitte siitä, herra Plummer. Siinä on monta oikein mehevää juttua eikä siinä ole liian paljoa tuota väsyttävää sivistystä, lisäsi hän hymyillen.

-- Frank, kirjoita muistiin "Peregrine Picklesin seikkailut", huudahti mr Plummer. -- Eikös sen nimi ollut semmoinen? Onko se tänä vuonna ilmestynyt?

-- Ei, se on hyvin vanha.

-- Koeta saada se käsiisi, Frank, ja vie se konttooriin!... Sivistystä, sanoitte te... Niin, me vanhanaikaiset yankeet emme erityisesti välitä siitä. Mitä me sillä tekisimme täällä lännessä? Se tuottaa vaan vaivaa, koristuksia ja tuhlaavaisuutta, ja siten vaan katkeroitetaan toistensa elämää. Miksi eivät ihmiset saa olla sellaisia, miksi luonto on ne muodostanut? Huvittaneekohan miestä, joka on työskennellyt metsissä ja pelloilla -- niin olen minä tehnyt -- käydä varpaillaan hännystakkeihin puettujen herrojen joukossa kauniiden kynttiläruunujen valossa varoen itseään ikäänkuin kapalovauvaa? Ja, katsokaas, sentähden tulen minä mielelläni tänne paratiisiin, missä minä saan olla kuten itse tahdon, ja mihin ei mikään "Tribunen" reportteri uskalla pistää nenäänsä. Ha, ha, ha! Niin, anteeksi, herra kreivi, mutta minä olen vaan yksinkertainen yankee, joka on alkanut aivan tyhjin käsin ja työllään kohonnut. Ja _moneytä_ on mr Plummerilla, niin, sitä hänellä on.

Mr Plummer siristi toista silmäänsä ja romisteli taskussaan rahoja.

-- Kuka olisi uskonut, että te olitte niin hauska mies? Huomaan nimittäin, ettei teidän tähtenne tarvitse pukeutua sivistyksen viikunalehtiin. Ovatko kaikki ranskalaiset kreivit yhtä hupaisia?

-- Ei kaikki, vastasi Bradford ja katseli sikaariaan. -- Mutta minä pidän hauskoista ihmisistä, ja sentähden olen minä itsekin hauska. Minä viihdyn hyvin yankeiden seurassa, mr Plummer.

-- Se ilahuttaa minua, vastasi mr Plummer.

-- Te olette varmaan kokenut yhtä ja toista, mr Plummer. -- Te osaatte varmaan kertoa koko joukon hauskoja juttuja.

-- Kyllä, jos te kerran saatte isän alkuun, ei hän lakkaakaan, puuttui Frank puheeseen.

-- Sekin saattaa olla mahdollista, sanoi mr Plummer ja istuutui hajasäärin tuolille. -- Mutta mitäs minä kertoisin? Sinähän tunnet, Frank, minun juttuni, auta nyt minua.

-- Kerro, miten sinä annoit naisille kylvyn keskellä yötä, sanoi Frank.

-- Niin, se on hauska juttu, sanoi mr Plummer ja karisteli kurkkuaan. -- Se oli silloin, kun minä olin erään Missisippihöyryn kapteenina -- olen nimittäin koettanut joka lajia, näette. -- Silloin sattui eräänä yönä, kun meillä oli paljon matkustavia, erittäinkin naisia, että laiva tarttui matalikolle. Missisipillä sattuu usein, että sinne aivan aavistamatta ilmestyy matalikko siihen missä edellisenä päivänä ei mitään sellaista ole ollut. Laiva sai pienen nyhjäyksen ja matkustajat luonnollisesti luulivat, että oli jouduttu karille. He syöksivät ylös yöpukimissaan, sekä alkoivat juoksennella ympäri, kuin hullut parkuen minkä jaksoivat. Minä komensin juuri koneen käymään taaksepäin, kun siinä kesken kirjavan kiireen jouduin tuon hullun joukon keskelle. Yksi heittäytyi kaulaani ja kaksi repi käsivarsistani kirkuen kurkun täydeltä: "kapteeni, kapteeni, hukummeko? Pelastakaa meidät, herra kapteeni!" Minä käskin heidän mennä niin kauaksi kuin tietä riitti, mutta luuletteko sen auttaneen? Silloin käskin minä tuoda esille ruiskun, jolla me tavallisesti puhdistimme laivan kantta, ja tähdätä suihkun niitä hullaantuneita naisia kohti. Ette voi käsittää, kuinka ne juoksivat pakoon suihkua, joka loiskien ajoi niitä takaa. Minä nauroin niin, että aioin läkähtyä. Olisittepa vaan nähnyt eräänkin paksun neekerimatamin, hän se vasta huusi ja elämöi!

Mr Plummer lähetti nyt Frankin hankkimaan enemmän kahvia. Hänen palatessaan jutteli isä jo toista kertomusta.

-- Olette kai kuullut puhuttavan Missisipillä kulkevien höyryaluksien kiivaista kilpailuista, sanoi mr Plummer. -- Lyötiin suuria vetoja, koetettiin saada kuumuutta höyrypannuun ja päästä ensimmäiseksi; kesti tai katkesi. Ja matkustajat seisoivat kannella huutaen ja hurraten kun joku aluksista meni toisen ohitse. Ja jos vauhti hiljeni, tulivat matkustajat ja pyysivät lisäämään höyryä sekä lupasivat rahaa. Jaa, ne olivat hupaisia aikoja, saatte uskoa. Sattuipa sitten kerran, että me noin sata penikulmaa S:t Louisista pohjoiseen koetimme pysyä kaikin voimin erään aivan uuden, ison aluksen edellä. Emme tahtoneet ottaa semmoista häpeää, että jäisimme jälkeen, ja sentähden ponnistimme täydellä höyryllä eteenpäin. Ja ennenkuin meillä oli vaarasta aavistustakaan, kuulimme hirveän räjähdyksen, ja ihmiset, mastot ja köydet lensivät ilmaan. Päät, kädet ja sääret lentelivät kuni raketit ilmassa. Minä en tiennyt mitään ennenkuin jo olin muutamia satoja penikulmia korkealla ilmassa, josta jouduin erään kaukana sisämaassa olevan puun latvaan. Alutta alus, matkustajat ja kaikki muu oli kadonnut jäljettömiin. Se oli minun viimeinen matkani laivurina.

-- Tuo muistuttaa minua eräästä seikkailustani Norjassa, sanoi kreivi hymyillen.

-- Oletteko sielläkin ollut? kysyi mr Plummer. -- Te olette tehnyt pitkiä matkoja.

-- En niin pitkiä, kuin te, mr Plummer, joka matkustelette ylhäällä ilmassa, vastasi kreivi. -- Olinhan vaan Norjassa karhunpyynti-matkalla. Olin aivan yksin, mukanani oli vaan kaksipiippuinen pyssyni ja koira. Koira ajoi karhun ylös ja minä ammuin sitä, mutta luoti ei osunut. Ammuin toisen luodin, mutta sekin vaan haavoitti karhua, joka raivoisana syöksyi kahdella jalalla minua kohden. Minulla ei ollut aikaa saada pyssyyn uutta panosta, ja koetin sentähden päästä pakoon. Koira koetti sitä estää, mutta tuli revityksi kappaleiksi, ja minä kuulin tuon hurjistuneen eläimen lähenevän lähenemistään. Äkkiä keskeytti eräs syvä vuoren rotko pakoni. Vaahtoava virta kohisi sen pohjalla. Se oli huimaavan syvä ja ainoastaan kaksi ohkaista palkkia oli asetettu portaaksi sen yli. Minä juoksin portaalle ja karhu perässä. Silloin huomasin toisella rannalla... toisen karhun, joka lähestyi minua kita avoinna. Mitä oli tehtävä? Karhu edessä ja toinen takana, vaahtoava virta kahden kapean palkin alla. Heitin kiväärini pois, nostin käsivarteni ilmaan ja...

Bradford vaikeni äkkiä ja imeskeli rauhallisesti sikaariansa.

-- Ja mitä sitten? -- kysyi Plummer jännityksessä. Hän oli ottanut sikaarinkin suustaan.

-- Sittenkö? Niin, sitten ne söivät minut, vastasi Bradford tyynesti. -- Se oli viimeinen kerta kun minä olin karhuja ampumassa Norjassa, lisäsi hän vakavasti ja hörppäsi kahvikupista.

Plummer katsoi ihmeissään häntä. Sitte hän rupesi nauramaan niin, että kyyneleet tulivat silmiin.

-- Luulen toden totta, että voitatte minut juttujen kertomisessa, sanoi hän ja läjäytti vierastaan reiteen. -- Sitte ne söivät minut... ha, ha, ha!... Te olette saakelin "smart!"

Frank yhtyi nauruun, mutta he tulivat keskeytetyiksi, sillä Agnes tuli ilmoittamaan, että naiset tahtoivat sanoa herroille hyvää yötä. He olivat väsyneitä eilispäivän juhlimisesta.

Kreivi nousi heti.

-- Sitten emme saakaan tilaisuutta kuulla neidin kaunista ääntä tänä iltana? -- sanoi hän kohteliaasti. Mutta minä luulen, ettemme ole oikein sopivia naisten seuraan, lisäsi hän ja haisteli takkinsa hihaa. -- Teillä pitäisi olla erityiset paratiisipuvut, herra Plummer.

-- Noh, hiukkanen tupakan hajua ei nyt viene kultausta heistä, sanoi Plummer nauraen ja veti takin yllensä. -- Sitte ne söivät minut! Ha, ha, ha; se tulee huvittamaan minua koko yön.

Lyhyen keskustelun jälkeen poistuivat naiset, samoin herra Plummer; hänen vaimonsa tahtoi puhella hänen kanssaan kahden kesken. Kreivi ja Frank olivat tuskin jääneet kahden, kun viimeksi mainittu kuiskasi:

-- Huvittaako teitä katsella Minneapolista iltavalaistuksessa, herra kreivi?

-- Kreivi nyökkäsi, ja he poistuivat ottaen portinavaimen mukaansa.

Mutta ylhäällä makuuhuoneessa odotti mr Plummer nöyrästi vaimonsa nuhdesaarnaa, hän oli huomannut jo myrskyn olevan tulossa.

-- Pidätkö todellakin kylläksi arvokkaana tapana edustaa taloamme ja kaupunkiamme siten, että kutsut tuon vieraan kreivin "paratiisiisi" ja näytät hänelle kaikki alhaiset tapasi? alkoi hän.

-- Noo, hän viihtyy totta tosiaan yhtä hyvin minun tupakkani, kuin teidän silkkihameittenne seurassa, vastasi hän taisteluhaluisesti.

-- Sinä tuomitset muita itsesi mukaan, Plummer, mutta meillä on toden totta tärkeämpiä asioita mietittävänä, kuin Byronin tutkiminen, kuten sinä sitä kutsut, väitti mrs Plummer.

-- Tärkeämpiä asioita? Mitä tärkeitä asioita ne olisivat? -- murisi Plummer.

-- Etkö sitten näe sitä mahdollisuutta, mikä tarjoutuu meille nyt, Plummer? Etkö ole huomannut mimmoista huomaavaisuutta kreivi osoittaa Fannylle? Missä sinun silmäsi ovat? -- Ja mrs Plummer pudisti päätään.

-- Minä totisesti luulen, että teillä on taas tekeillä jotain naimapuuhia, vastasi Plummer. -- Tuskin te osaatte muuta ajatellakaan.

-- Ajattelehan, Plummer, miltä tuntuisi päästä Ranskaan, tulla vastaanotetuksi linnassa, joutua ranskalaisen aatelin sukulaiseksi ja seurustella heidän kanssaan! Se se olisi jotain, Plummer.

-- Minä puolestani jään mieluummin paratiisiini, sanoi Plummer. -- Mutta tehkää, miten tahdotte! Jos voitte saada sen toimeen, niin kernaasti minun puolestani... Hän on hauska mies, hän!... Sitte ne söivät minut... Ha, ha, ha!... Se on mainiota!

Mrs Plummer katsoi ihmeissään miestänsä. Oliko hän juovuksissa?

-- Minä en voi käsittää, kuinka sinä voit katsoa asian niin vähäpätöiseksi. Minua tulee se pitämään valveilla koko yön, sanoi hän.

-- Minua ei ainakaan, vastasi Plummer ja haukotteli.

Tunnin kuluttua kuorsasi hän täyttä vauhtia ja vaimonsa säesti häntä unohtaen suunnitelmansa.

VI.

Kreivi ja Frank olivat suunnanneet kulkunsa Washington avenuea alaspäin. Koreiden kauppapuotien valot olivat jo aikoja sitte olleet sammutettuina. Yksi ainoa liekki valaisi niitä, jotta vartioiva poliisikonstaapeli voi nähdä, ett'ei sisällä ollut ketään, joka tahtoi anastaa lähimäisensä omaisuutta. Kadut olivat melkein tyhjät. Oli toisenlaista kuin Pariisissa, missä vaunujen jyrinä ja ihmisten sorina piinaa korvia yötä päivää, missä iloiset nuoret miehet istuskelevat kahvikuppiensa, à la glace'nsa eli viinilasinsa ääressä kahviloiden ulkopuolella, ja missä kuulee naurua, musiikkia ja viinurien kutsuhuutoja siihen aikaan, jolloin kaikki rehelliset yankeet ovat vetäneet yömyssyn korvilleen ja uneksivat vehnäkeinotteluista ja muista liikeasioista heidän vaimojensa tarkastellessa puoliavoimin silmin uutta jalokivikoristetta, joka päivän kuluessa on ollut näytteillä Elliotilla. Minneapolis näyttää öiseen aikaan kunnialliselta, oikein puritaanikaupungilta. Ei mitään pyntättyjä naisia, jotka ahdisteleisivat kysymyksillään, ei mitään lörpötteleviä nuoria herroja, jotka keskusteleisivat teaattereista ja politiikasta, näy kaduilla. Korkeintaan voi pari kolme renttua vaania jossain pimeässä sopessa ja mätkäyttää ohikulkijaa hiekkapussilla päähän anastaakseen hänen rahansa tahi kellonsa, jos hänellä sellaisia sattuu olemaan.

Mutta kunniallisuus ei missään tapauksessa ole niin suuri, kuin näyttää. On olemassa sellaista, josta sanotaan "kulissien takana". Ja Minneapoliksessa tapahtuu paljon kulissien takana. Sanomalehdissä kerrotaan, että se taikka se paha on poistettu, mutta todellisuudessa se on vaan muutettu -- kulissien taa. Ja ylpeästi kantaa kaupunki kaunista siveellistä ulkokuortansa, kuten amerikalainen sunnuntai. Mutta kukaan ei puhu, mitä tapahtuu kulissien takana. -- Frank oli vienyt kreivin variété-teaatteriin, missä he olivat ihailleet naisten kauniita muotoja, ja nyt he ohjasivat kulkunsa Vicollet houseen, erääseen kaupungin hienoimpaan hotelliin. Frank kuiskasi jotain ovenvartijan korvaan. Hän hymyili, antoi molemmille lipun ja mainitsi n:o 57. Frank nousi hiljaa portaita ylös ja kreivi seurasi häntä. Neekeri käveli edestakaisin, kuin mikä Cerberus 57:n edustalla. Hän alkoi näyttää tuimalta, mutta kun Frank antoi hänelle liput, vetäytyi hän kohteliaasti sivulle ja antoi heidän astua sisään. Huone, johon he tulivat oli jotenkin yksinkertaisesti kalustettu, mutta sen sijaan valaistu häikäisevästi. Paksut verhot estivät valon tunkeutumasta akkunoista kadulle. Parhaiten valaistu esine huoneessa oli vihreä pelipöytä. Tämän ympärillä istui joukko vanhempia ja nuorempia miehiä. Kaikilla oli tuo pelaajille omituinen levotoin ilme silmissä, sekä huulilla surutoin hymy, johon samalla sekaantui katkera piirre, kun joku kultakasoista joutui vastapelaajan omaisuudeksi. Kuulut vaan ilmoittajan yksitoikkoinen: musta -- punanen... ja kultakasat vaihtoivat omistajaa.

-- Tämähän näyttää oikein europalaiselta, kuiskasi kreivi Frankille.

-- Aivan niin, me tulemme perässä, vastasi Frank.

-- Minä luulin, että kaikki pelihuoneet olivat hävitetyt Minneapoliksesta, sanoi kreivi.

-- Niinhän ne ovatkin, vastasi Frank lyhyesti.

-- Ovatko? -- sanoi kreivi naurahtaen.

-- Luonnollisesti ei niitä sanomalehtien mukaan ole olemassa, vastasi Frank nauraen. -- Haluttaako teitä koettaa onneanne, herra kreivi?

-- Kiitos, ei! Minä pidän sen suurena tyhmyytenä, vastasi Bradford, enkä voi ymmärtää kuinka nuoret miehet voivat siihen antautua, etenkin tällaisessa maassa, missä on niin helppo ansaita rahoja.

-- Sentähden juuri täällä pelataan, vastasi Frank. -- Mitä helpommin rahoja saa, sitä nopeammin tahtoo ne menettää. Jos omistaa tuhansia, tahtoo saada miljoonia ja pian. Mutta jos ette tahdo täällä mitään tehdä, niin menemme; täytyy rientää saadaksemme nähdä ja kuulla Linneriä.

-- Linner? Kuka se on?

-- Ettekö ole kuullut hänestä? Hän on yksi Minneapoliksen tunnetuimpia henkilöitä. Hän on ollut asianajaja, niin, etevä asianajaja, että hän ajoi melkein kaikki suurimmat oikeusjutut täällä lännessä. Ei ollut jyryä, joka olisi voinut häntä vastustaa. Ja valtiollisena puhujana oli hän hyvin kuuluisa. Mutta nyt hän on vanha ja on juopottelemisella turmellut itsensä. Nyt ansaitsee hän leipänsä laulaen ja soittaen eräässä kahvilassa. Hän soittaa merkillisen hyvin viulua, tahi on ainakin soittanut. Hän houkuttelee kahvilaan monta vierasta, sillä jos onnistuu saada hänet ärtymään, ei hän välitä mistään, vaan rupeaa pitämään puheita, kuten menneinä aikoina. Mutta meidän täytyy kiiruhtaa, sillä kahvila suletaan kahdeltatoista.

Frank ja kreivi astuivat erääseen Washington avenuen varrella olevaan hienoon kahvilaan. Tavallisuuden mukaan olivat akkunaverhot alaslasketut. Tarjoilupöydän päästä oli poikki lattian asetettu kaide, minkä takana oli koko joukko pieniä pöytiä. Niiden ympärillä istui muutamia hienompaan seurapiiriin kuuluvia nuoria miehiä sikaareineen ja olutlasineen. Muutamat pureskelivat voileipiä. Huoneen toisessa päässä oli kapea estraadi ja siellä istui kuuluisa Linner kuin lintu häkissään. Hän haukotteli ja näytti uneliaalta. Hänen vieressään lattialla oli viulu, ja pienellä pöydällä olutlasi sekä muutamia voileipiä, joilla hän väliaikoina virkisti itseään. Hän oli varmaan juuri lopettanut jonkun ohjelmanumeron. Hänellä oli oikea taistelijan ruumis, leveähartiainen ja voimakas, mutta hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet. Punertavissa juopon silmissä oli veltto katse, huulet sinertävät, nenä punainen ja turvonnut. Mutta otsa oli korkea ja kaareva ja huolimatta korkeasta iästä -- hän oli 60 ja 70 välillä -- ympäröi sitä tuuhea, kiharainen, vaalea tukka. Näki, että se oli hänen ylpeytensä, sillä hän oli sen taiteilijan tavoin työntänyt korvien taakse niin, että se riippui alas hartioille.

Frank ja kreivi olivat hätäpikaa tarkastelleet häntä, sekä lähestyivät sitte tarjoilupöytää puhellakseen isännän kanssa, jolle Frank esitti kreivin sekä lisäsi hymyillen, että hän oli tarkastelemassa Minneapoliksen salaisuuksia.

-- Se on oikein, vastasi isäntä päätään nyökäyttäen. -- On erittäin hauskaa saada tutustua teihin. Mitä saan luvan tarjota herroille?

-- Mitä suvaitsette, herra kreivi? -- kysyi Frank. -- Ehkä vähän konjakkia ja seltteriä?

Kreivi nyökkäsi. Kaiteen takana oli Linner juuri noussut seisomaan ja huusi äänellä, joka ilmaisi että hän oli juonut paljon.

-- Hyvät herrat, nyt minä soitan kappaleen synnyinmaani vuorilta, missä aurinko kerran valaisi onnellista lapsuuttani!

-- Bravo, Linner! Bravo! -- huusivat muutamat kuulijat ja paukuttivat käsiänsä.

-- Nyt ne idiootit paukuttavat, ennenkuin tietävät, mille paukuttavat, huudahti Linner pilkallisesti.

Hän suoristi itseänsä, tarttui viuluunsa ja sulki puoleksi silmänsä. Hetkisen seisoi hän siinä asennossa. Sitten kuului heikko, väräjävä ääni viulusta, se paisui, tuli yhä vahvemmaksi ja yksi helkkyvä kansanlaulu seurasi toistansa kohisten hurjassa epätoivon ja repäisevien epäsointujen sekamelskassa. Linner seisoi edelleen suletuin silmin ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa, mutta hän soitti, rajusti, hillittömästi. Samassa kreivi ja Frank astuivat aitauksen sisäpuolelle. Heti alkoi kuulua pienien pöytien luota: "Halloo Frank!" -- ja useimmat nuorista miehistä tulivat heidän luoksensa ja Frankin täytyi esitellä heille uuden vieraan. "Kreivi Ducroix, -- mr Bentley, mr Simpson, -- mr Hove j.n.e." "_Happy to know, -- happy to see you, -- happy to make your acquaintance, Sir!_" kuului joka suunnalta.

Mutta samassa kuului viulusta yksi ainoa särähtävä ääni. Linner oli avannut silmänsä.

-- Ei, Jumala minua rangaiskoon, jos minä soitan jotain kunnollista tuollaisille idiooteille, jotka eivät voi pitää suutaan kiinni.

Ja nyt alkoi hän pilkallisesti vääristellen soittaa _Yankee-doodlea_ laulaen ja tipsutellen ympäri estraadia. Yleisö nauroi ja taputti käsiään.

-- Niin, niin, tää on juuri sopivaa teille! Se on amerikalaista musiikkia; mutta te ette voi ymmärtää sydämen syvimpiä tunteita; siihen te olette liiaksi muokkaamattomia... Mikä herätti teidän keskuudessanne sellaisen hälinän, mikä pani teidät köyristelemään selkiänne ja kumartelemaan aivan kuin olisitte katkeamaisillanne? Minä olin kuulevinani sanan "kreivi". Arvatenkin joku europalainen manto, joka on lähetetty tänne häväistysjuttuja pakoon. Ja nuori, vapaa tasavaltainen Amerika ryömii heti polvillaan kuullessaan tuollaisen nimen. Hävetkää! hävetkää, te nuoret amerikalaiset. Nouskaa! Tuntekaa ihmisarvonne! Tehän olette päässeet kauemmaksi kuin vanha Europa, joka taistelee vielä kreivien, paroonien ja muun roskan kanssa!

Naurunräjähdys keskeytti hänet.

-- Antakaa hänelle anteeksi, hän on juovuksissa, kuiskasi Frank kreiville.

-- Hänhän on verraton! Esitelkää minut hänelle, sanoi kreivi.

Frank meni esiraadin lähelle.

-- Herra Linner! Saanko esitellä teidät kreivi Ducroixille? -- Asianajaja Linner.

Linner tarttui kylmän kohteliaasti ojennettuun käteen ja asettui taas entiseen asentoonsa.

-- Katsokaa nyt, hyvät herrat, näitä kahta, sanoi hän. -- Tuossa seisoo kreivi, jolla on nimi, mikä voi vääntää yankeilta leukaluut sijoiltaan, nuori, kaunis, luultavasti vähän elähtänyt kreivi, joka on katselevinaan minua alaspäin, säälivin silmäyksin, vaikka hän nyt sattuu olemaan minua alempana. Ja tässä seisoo asianajaja Linner, asianajaja, -- niin, juoppo hylky, joka nyt soittaa kahvilassa idiooteille. Kumman te meistä valitseisitte, ystävät? Kumpi meistä on enemmän toimittanut maailmassa? Te yankeet, te olette kylliksi tyhmiä ja tietämättömiä uskoaksenne, että hän tuossa on tullut maailmaan silkkihatussa ja kannuksissa. Ei, hän on ollut yhtäläinen alastoin, kirkuva kakara, kuin te ja minä. Mutta sen sijaan, että hän olisi, kuten muut kunnon ihmiset ollut pakotettu tekemään työtä, kehittämään aivojansa, sydäntänsä ja tahtoansa taisteluun olemassa olonsa takia, on hänen ajatuksensa seisahtanut, hän on tietämättään, tahtomattaan tullut osalliseksi kaikesta. Ruoka on pistetty hänen suuhunsa, palvelijat ovat juosseet hänen asioillansa, ruoska on työnnetty hänen kouraansa, jotta hän sillä huitoisi alustalaistensa korvuksia, rahaa on satanut hänelle taivaasta, ja häntä on kunnioitettu mahtavana -- tyhjäntoimittajana! Mutta minä, hyvät herrat, minä olen taistellen kulkenut eteenpäin voittaakseni henkisen ylevämmyyden, ja minä olen voittanut sen. Minä halkoilin pilviä, kuin kotka. Oli aika, jolloin teidän epärehelliset raharuhtinaanne vapisten pelkäsivät minun terävää kieltäni, jolloin minun valtiolliset vastustajani purivat hampaitaan, kun minä kukistin heidän ehdokkaansa. Ja nyt, -- hän sulki silmänsä ja suu vetäytyi puoleksi pilkalliseen hymyyn, -- ja nyt, nyt minä olen uhrannut ruumiini ja sieluni raittiusharrastuksiin. Nyt kuljen ympäri peloittavana esimerkkinä siitä, mihin juoppous vie... Ja nyt, hyvää yötä, hyvät herrat! Kuulen, että kello lyö kaksitoista, silloin lähestyy minun vapautukseni hetki. Hyvää yötä, herra kreivi! Jumala suokoon teille voimia sulattamaan kreivillisyyttänne täällä Amerikassa!

Linner poistui kumarrellen viulu kädessä perällä olevasta ovesta, mutta kreivi ja Frank lähtivät kotiin.

-- Se mies on nero! Suuri vahinko häntä, huudahti Bradford, kun he taas olivat päässeet kadulle.

-- Hänellä ei näytä olevan kovin korkeat ajatukset teistä, europalaisista aatelismiehistä, sanoi Frank leikillisesti.

-- Ei tunnu olevan, vastasi kreivi naurahtaen.

VII.