Part 2
-- Tiedäthän sitäpaitsi, Georgia, että sinun täytyy säästää minua tuolta raittiuslörpötykseltä, -- lisäsi mr Plummer. -- Voithan sinä juoda vettä niin paljo, kuin tahdot, mutta minä tahdon pitää kirjastoni kunnossa, sen minä sanon!
Maatessaan mietti mrs Plummer, miten huoneet olisivat koristettavat, ketä kutsuttaisiin, ketä ei, kuka pitäisi puheen, ja miten illatsut olisi järjestettävät. Luonnollisesti oli palkattava joku taiteilija soittamaan ja laulamaan sekä joku "_elokutionisti_" lausumaan. Vielä parempi, jos joku kaupungin runoilijoista tahi runoilijattarista sepittäisi runon Ranskalle eli kreiville itselleen. Todellakin oli paljo miettimistä ja mrs Plummerin pieni pyöreä pää ei ollut koskaan ennen niin ahkerasti työskennellyt.
Fanny oli tullut kotiin oikein hermostuneena. Jospa nyt vaan kaikki tulisi hienoa ja onnistunutta, jotta kreivi saisi nähdä, että Amerikassakin ymmärretään hienoja tapoja. Ja äiti ja tytär kuiskailivat keskenään ja kirjoittivat listoja. Plummer sen sijaan meni konttooriin rauhallisena, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Mutta aivan rauhallinen ei hänkään ollut. Ranskalainen sähkösanoma oli saanut hänet pois tavallisesta tasapainostaan, ja hän oli kaikessa hiljaisuudessa puhutellut erästä nuorta miestä, joka osasi puhua ranskaa, ja joka ei saisi poistua hänen läheisyydestään niin kauan, kun kreivi oli talossa. Hän tarttui tuohon nuoreen mieheen, kuin johonkin hätäankkuriin. Jospa sentään olisi onnellisesti päässyt kaikista!... Jotkut olivat nähneet mrs Plummerin Atheneumissa, mihin hän ennen ei ollut jalallansa astunut, ja missä hän nyt innokkaasti tutki "Encyclopedia Britannicaa". Hän alkoi luvusta "France", painoi mieleensä muutamien kuninkaiden ja kuuluisien miesten nimiä ja vuosilukuja, lukipa muutamia elämäkertojakin. Sillä tavoin sai hän jotain puhumisen aihetta eikä kukaan voinut syyttää häntä tietämättömyydestä siinä, mikä koski Ranskan historiaa ja politiikkaa. Mitä lähemmäksi merkkipäivä tuli, sitä hermostuneemmaksi kävi mr Plummer ja sitä useammin täytyi hänen nauttia kirjastonsa aarteita. Hän väitti vatsansa joutuneen epäkuntoon, mitä koskaan ennen ei ollut tapahtunut. Ja iltasilla maata mennessään kuuli vaimonsa hänen ähkivän ja huokailevan.
Vihdoinkin koitti se merkillinen päivä. Neljä pikimustaa hevosta, niin kiiltävää, että kuvansa voi niissä nähdä seisoi valjastettuna Plummerin upean, vartavasten kiillotettujen vaunujen eteen jo puoli tuntia ennen määräaikaa Milwaukee depootin edustalla. Vaunuissa istui mr Plummer kalman kalpeana, hänen poikansa, sekä se nuori mies -- hätäankkuri -- jonka piti esiintyä tulkkina. Mr Plummer oli harjoitellut muutamia alustavia sanoja, ja kysyi lukemattomia kertoja neuvoa pojaltaan, joka hajamielisenä ainoastaan päätään nyökäytteli. Vihdoinkin kuului vihellys. Plummer & poika ja hätäankkuri nousivat äkkiä ja juoksivat asemasillalle.
Nyt sattui kuitenkin niin, että kreivi Ducroix ei tullutkaan sinä päivänä. Hän oli jäänyt Milwaukeen pitemmäksi aikaa, kuin oli aikonut sekä rakastunut niin Madisonin kauniisiin järviin, että hän päätti viipyä siellä vähintäänkin viikon.
Ettei hän kumminkaan näyttäytyisi epäkohteliaaksi herra Plummeriä kohtaan ja urkkiakseen asemaa, oli hän lähettänyt tulkkinsa, nuoren englantilaisen konttoristin, jonka hän oli ottanut mukaansa, pyytämään anteeksi herra Plummerilta viipymistään ja ilmoittamaan, että he saapuisivat myöhemmin. Tämä nuori mies se oli, joka vaaleaan kesäpukuun puettuna astui ulos makuuvaunusta matkalaukkuineen, juuri kun Plummer & poika, hätäankkuri takanansa, tulivat kumarrellen häntä vastaan. He olivat heitelleet tutkivia silmäyksiä kaikkiin matkustavaisiin, sekä päässeet selville, että hän se oli ainoa mahdollinen.
-- Kreivi Ducroix, jollen erehdy? -- sanoi mr Plummer hattu kourassa. -- Mr Plummer & poika. Sydämellisesti tervetullut, herra kreivi!
Ja ennenkuin luultu kreivi oli ehtinyt vetää henkeänsä, oli hätäankkuri valloittanut hänen matkalaukkunsa, kohvortin kuitti uskottu kaluunoilla koristellulle palvelijalle ja hän itse Plummer & pojan kanssa sijoitettu mukavasti vaunuun. Charles Bradford -- se oli kreiviksi luullun nimi -- oli useita kertoja turhaan yrittänyt selittää erehdystä, mutta hänet keskeytti aina joko isä tai poika, jotka olivat rajattomasti ihastuneet siitä, että hän ei ainoastaan ymmärtänyt engelskaa vaan puhuikin sitä, vieläpä keimailevalla Lontoon murteella. Tämä havainto ynnä se seikka, että kreivi oli aivan tavallisen ihmisen näköinen, ja todellisuudessa muistutti hyvin paljon herra Plummerin konttoristeja, oli pelastanut herra Plummerin painostavasta tunteesta ja tehnyt hänet niin iloiseksi, että hän puheli taukoamatta koko ajan sitä itse lainkaan huomaamatta, samalla kun he ylpeästi ajoivat Washington avenuen ohi ja Nicollettia ylös näytelläkseen kreiviä ja hienoja hevosiaan. Se oli mrs Plummerin nimenomainen toivomus.
-- Ja minä kun luulin, että te ette ymmärtäisi sanaakaan engelskaa, sanoi mr Plummer ihastuneena. -- Mutta miksi te lähetitte sen sähkösanoman ranskaksi? Voitte uskoa, että se tuotti meille päänvaivaa.
-- Ranskaksi, herra colonel [eversti], vastasi Charles ihmeissään. Hän oli huomannut, että kun Amerikassa ei tunnettu jonkun henkilön arvonimeä, kutsuttiin häntä coloneliksi. -- Puolet Amerikan täysi-ikäisistä miehistä ovat "colonelia."
-- Kas niin, oletteko unohtanut että lähetitte ranskalaisen sähkösanoman?... Kreivi on unohtanut sähkösanoman, Frank, huudahti mr Plummer.
-- En todellakaan muista, että se oli kirjotettu ranskaksi. Äidinkieleni on kai tahtomattani tullut huulilleni, vastasi Charles punastuen tästä valheesta.
Niin, niin, kaikissa tapauksissa te ranskalaiset olette kelpo miehiä, sanoi mr Plummer.
Frank heitti varoittavan silmäyksen isäänsä, mutta tämä jatkoi:
-- Se Henrik neljäs se oli oikea veikale. Kun hän ratsasti esille Ivryn tappelussa ja huusi sotilailleen, että ne vaan seuraisivat hänen höyhentöyhtöään... niin...
-- Tiedätkö isä, kuka tuolle tontille rakentaa? -- keskeytti hänet Frank, kun he käänsivät kadunkulmauksessa.
Charles istui ja hikoili. Selviytyisikö hän Ranskan historiassa, josta hänellä ei ollut aavistustakaan? Hän koetti johdattaa mieleensä kouluaikaisia tietojaan Henrik neljännestä.
-- Mutta hänen kävi kuitenkin lopulta huonosti. Saihan hän seistä paljain jaloin paavin pihalla Canossassa? -- vastasi hän.
Plummerin naama osoitti suurinta hämmästystä.
-- Canossa... paavi... Siitä ei puhuttu mitään... -- hän aikoi sanoa encyclopediassa, mutta hillitsi itsensä ajoissa -- minun historiassani -- lisäsi hän. -- Jahah, hänen täytyi taipua paavin edessä. Niin se paavi on saanut paljon harmia aikaan. Anteeksi, ette suinkaan liene paavilainen... katoolilainen, tarkoitan?
-- Ei, herra colonel, minä olen protestanttinen, vastasi Charles kumartaen.
-- Sitä parempi, huudahti mr Plummer iloisesti. -- Niin mekin olemme. Sittenhän voimmekin yhdessä haukkua katoolisia. Ja herra Plummer nauroi omalle sukkeluudelleen. -- Mutta nyt me olemmekin perillä.
Hevoset kääntyivät köynnöksillä sekä ranskalaisilla ja amerikalaisilla lipuilla koristetusta portista sisään. Ovi työnnettiin auki, ja siinä näkyi mrs Plummer mustassa atlassileningissä ja koko hänen jalokivilippaansa sisällys tyhjennettynä hiuksiin ja kaulalle. Hänen selkänsä takaa tirkisteli Fanny ujostellen.
-- Vie sisään vieraamme, Frank, sanoi mr Plummer ja kääntyi hätäankkuriin, joka koko matkalla ei ollut puhunut sanaakaan ja joka nyt siinä paikassa pantiin viralta. Mutta hätäankkuri pani vastalauseensa. Hänet oli otettu palvelukseen niin ja niin pitkäksi aikaa sekä niin ja niin suurella päiväpalkalla. Hän oli kaikessa hiljaisuudessa iloinnut makeanleivän päivistä Plummerin talossa eikä tahtonut mielellään tulla pettyneeksi siinä toivossaan. Ainakin täytyi hänen saada täysi maksu koko ajalta. Herra Plummer kysyi, oliko hän hullu. Pitäisikö hänen saada palkan työstä, jota hän ei ole tehnytkään? Hätäankkuri sanoi, että hän muussa tapauksessa menee asianajajan luo. Herra Plummer otti lompakkonsa, maksoi pyydetyn summan ja pyysi hänen menemään niin kauas, kuin tietä riitti, mutta hätäankkuri ei liikahtanut paikaltakaan.
-- Ja sitte oli vielä vapaa ruoka, herra Plummer, sanoi hän lempeästi.
-- Ruoka?
-- Niin, paitsi tätä palkkiota oli vielä vapaa ruoka koko ajaksi, puhumattakaan hauskasta seurasta, jonka minä menetän, ja kaikenmoisista päivällisistä ja huvimatkoista ja niin edespäin, lisäsi hän nauraen.
-- Ei, nyt se menee jo liian pitkälle, huudahti mr Plummer.
-- Minäkin toivoisin, ettei kontrahtia rikottaisi, vastasi hätäankkuri hymyillen.
-- Tulkki? Tahtoisin tietää mitä te tulkitseisitte. Hänhän puhuu engelskaa aivan kuin syntyperäinen englantilainen, möyhäsi mr Plummer. -- Paljoko tahdotte?
-- Parikymmentä dollaria, vastasi tulkki voittajan varmuudella.
Plummer tiesi tulevansa aikatavalla nyletyksi, mutta hän ei tahtonut kadottaa hyvää tuultaan, vaan antoi vaaditun määrän sekä kaupanpäällisiksi aika tuuliaispään kirouksia, jätteitä hänen Mississippi-ajoiltaan. Hätäankkuri otti setelin hymyillen, kiitteli moneen kertaan ja pyysi saada sulkeutua herra Plummerin suosioon. Sillä aikaa, kun tämä myrsky raivosi talon pihalla, tuli kreivi Charles esitellyksi naisille.
-- Kuinka te muistutatte äitiänne, herra kreivi. -- Hänen rakastettavaisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan en koskaan unohda.
Charles-parka ei tiennyt, miten hän olisi selviytynyt kaikista niistä kohteliaisuuksista, joita sateli hänelle. Hän oli päättänyt selittää koko erehdyksen niin pian, kuin herra Plummer tulisi sisään, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta. Hänen täytyi heti virkistää itseään viinillä, sen jälkeen ehdotettiin hänelle, että hän vetäytyisi yksinäisyyteen päästäkseen vapaaksi matkatomusta. Ja ennenkun mr Plummer oli selviytynyt tulkista, oli hän jo upeassa huoneessa, missä ei puuttunut mitään elämän mukavuuksia. Kun häntä kehoitettiin olemaan niinkuin kotonaan ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä, heittäytyi hän epätoivoisena tuolille. Mitä ihmettä hänen nyt oli tehtävä? Kaikki luulivat häntä hänen herraksensa. Hänet otettaisiin vastaan suurilla juhlallisuuksilla, hän oli jo tuntevinaan suloista ruoan hajua kyökistä. Jos hän nyt kertoisi, että hän olikin vaan palvelija, tuottaisi hän harmia sekä itselleen että heille. Se ei käynyt päinsä. Se oli jo myöhäistä. Jospa hän todellakin esiintyisi kreivi Ducroixina? Voihan hän kaikessa hiljaisuudessa kertoa herrallensa, miten asiat olivat. Sehän olisi hyvä työ hänen hauskalle isäntäväellensä, jos hän vapauttaisi heidät kokonaan tuosta happamasta ja ylimysmielisestä kreivistä. Voisihan hän panna kokoon jonkun pienen historian peloittaakseen kreivin kokonaan sinne tulemasta. Silloin hän voisi olla varma, ettei petosta huomattaisi, esirippu laskeutuisi, eikä kukaan aavistaisi, että se ranskalainen kreivi, jolle niin juhlittiin, oli vaan tavallinen lontoolainen konttoristi. Hän ei voinut löytää muuta keinoa.
Hän nousi juhlallisen näköisenä, tarkasteli itseänsä peilissä ja purskahti nauruun. Kreivi Charles Bradford!... ha-ha-ha -- se oli hassua! Ja hän oli niin äitinsä, sen ranskalaisen kreivittären näköinen!... Miten helppoa olikaan vetää ihmisiä nenästä!... Mutta nyt hän oikein rupeaisi, pujaisi koko Minneapoliksen ja katoaisi sitten, kuin loistava meteoori. Onneksi oli hänellä mukanaan hännystakki ja hieno, musta puku, mitä hänellä oli tapana käyttää seisoessaan herransa tuolin takana. Jospa hänellä nyt olisi ollut edes yksi ainoa prenikka!... Charles heittäytyi sänkyyn, sulki silmänsä ja aprikoi asemaansa. Hetken perästä nousi hän hymyillen, peseytyi, teki oikein perinpohjaisesti tuttavuutta hajuvesipullon kanssa ja pukeutui päivällistä varten. Nyt täytyi olla varuillaan, ettei paljastanut salaisuutta.
Mr Plummerin tullessa sisään oli koko perhe syventynyt kreivin ihailemiseen. Kuinka hieno, sivistynyt, kuinka vaatimaton ja samalla vapaa hän oli ollut! Unohti vallan ujoutensa hänen seurassaan. Ja hänhän puhui vielä mainiosti engelskaa.
-- Niin, eikö totta? Riivatun hauska mies, sanoi Plummer ja hykerteli käsiään. -- Hänen seurassaan sitä ei tarvitse ujostella. Plummer saa olla Plummer!
Hänen vaimonsa pudisti moittivasti päätään ja rypisteli kulmakarvojaan. Se oli huono merkki. Mutta Plummerin naama synkistyi äkkiä.
-- Minä tyhmeliini! Minä aika tyhmeliini! -- huudahti hän.
-- Mitä tarkoitat, Plummer, kysyi hänen vaimonsa osaaottavasti.
-- Nyt minä olen mennyt ja koonnut kaikki kaupungissa olevat ranskalaiset ja kutsunut heidät tänne tänä iltana. Mutta mitä me niillä nyt teemme? Tulkki on jo lähetetty pois... Niin, noh, voimme jakaa heidät pappien ja oppineiden herrain kesken; sitä ei voida auttaa.
Ja Plummer meni kirjastoon tutkiakseen hiukan Byronia tämän jännittävän ja sisältörikkaan aamupäivän lopettajaisiksi.
IV.
Harvoin oli Minneapoliksessa pidetty sellaisia pitoja, kuin nyt Plummerilla oli. Vaunut toistensa perästä vierivät komeasta portista sisään ja niistä astui alas juhlapukuisia herroja ja naisia. Vahtimestarit juoksivat edestakaisin saatellen vieraita pukuhuoneisiin. Loistavat kukat komeilivat suurissa maljakoissa ja levittivät tuoksuaan ympäri. Ruusuköynnökset koristivat seiniä ja kietoivat sisäänsä taulut ja veistokuvat. Kreivin kruunulla varustetut nimikirjaimet sekä sanat: _Vive la France!_ loistelivat viheriää lehtikasvitaustaa vastaan. Edisonin hehkulamput ja kaasuliekit kilpailivat keskenään loistosta.
Rouva Plummer purjehti majesteetillisena ympäri levottomuudesta hehkuvin poskin tarkastellen, miten kaikki menestyisi, ja tervehti vieraitansa. Fanny, vaaleanpunaisessa, pitsikoristeisessa silkkipuvussaan hymyili kaikkein rakastettavinta hymyään joka taholle, ja oikealta ja vasemmalta kuului "how do yow do?" -- "happy to see yow." Se oli omituinen sekamelska, tuo pitoihin kokoontunut ihmisjoukko. Siellä oli noita tavallisia "Uncle Sams", jotka rauhattomina liikkuivat ympäri salaisesti toivoen pääsevänsä taas "Officeilleen" ja jaellen ympärilleen kuivia sukkeluuksiaan. Siellä oli pappeja valkeine kauluksineen ja huulillaan hurskas hymy, pappeja, joita kaikki kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä olevat naiset ihailivat, ja joiden paljaan läsnäolonkin luultiin tuottavan siunausta. Siellä oli lukematon joukko äitejä ja tyttäriä, mitkä tulpaanien tavoin loistelivat monivärisissä, kalliissa puvuissaan puuteroittuina, maalattuina ja tarpeenmukaisesti topattuina. Nuoremmilla oli kokonainen ruusutarha rinnoilla, ja vanhempien puvut kimaltelivat kuin jalokivien näyttelypöytä. Paitsi kaikkia näitä oli siellä koko joukko mustiin hännystakkeihin, avorintaisiin liiveihin ja hienoihin tärkkipaitoihin puettuja herroja. Nämä harhailivat ympäri aivan kuin olisivat eksyneet johonkin kaukaiseen, heille tuntemattomaan seutuun. Nämä olivat ne ranskalaiset, jotka Plummer oli sinne kerännyt, mutta joita hän nyt katseli melkein vihollisina ja toivoi sinne niissä pippuri kasvaa. Sillä mitä hittoa ne täällä tekivät nyt, kun ei tarvittu ranskan kielen taitoa. Niiden nimiäkin oli kunniallisen yankeen mahdoton lausua. Hänelle se oli yhtä mahdotonta kuin kiven hakkaaminen.
Mr Plummer kulki ympäri vieraiden joukossa ja ajatteli Byronia ja paratiisia sekä katseli odotellen ruokasalin ovelle. Eivätkö ne nyt jo anna merkkiä, että päivällinen on valmis? Juhlan alkupuoli oli ikävää, vallankin niin kauan kuin vieraita saapui. Jokainen seisoi odotellen paikallaan koettaen näyttää rakastettavalta, kunnes uusi vieras saapui ja tuli esitellyksi. Siinä vakuutettiin molemmin puolin uuden tuttavuuden tuottavan suurta iloa, vaikka seuraavana päivänä unohdettiin toisensa.
Muutamia pappeja oli keräytynyt kirjakaapin ympärille.
-- Noilla rahamiehillä näyttää sentään olevan kirjallisuusaistia, sanoi eräs heistä tutkiessaan kirjojen nimiä.
-- Selkämystät näyttävät kuluneilta, sanoi toinen.
-- Minä epäilen kuitenkin, että kirjansitoja tuntee ne parhaiten, puuttui puheeseen kolmas.
Heidät keskeytettiin. Päivällinen oli valmis. Kaikkien kasvot kirkastuivat ja vieraat alkoivat virrata ruokasaliin. Mrs Plummeria kohtasi nyt se kauan uneksittu onni, että hän sai astua pöytään "todellisen" kreivin saattamana, ja hän tunsi siinä tilaisuudessa omituisen lämmön virtaavan jäseniensä läpi. Kreivi oli niin rakastettava, niin rattoisa ja iloinen sekä puhui engelskaa niin hyvin, että sitä oli hauska kuulla. Selittipä hän valituin sanoin Fannylle, kun tämä kaivoi esille unohtumattomat Pariisin matkamuistelonsa, että hän piti kunnianaan ja velvollisuutenaan hänen kotimaassaan vieraillessa puhua englanninkieltä. Kun eräs niistä kunnianarvoisista gentlemanneista, joita Plummer oli kreiville esitellyt, puhutteli häntä ranskaksi, vastasi tämä hymyillen englanninkielellä, ja hänen omat maanmiehensä lopulta huomauttivat pisteliäästi, että herra kreivi puhui paremmin engelskaa, kuin äidinkieltänsä.
Ruokasaliin astuessa kuului vieraiden joukosta mieltymyksen sorinaa, kun he näkivät kukilla ja hedelmillä maukkaasti koristetun pöydän. Kreivi lausui tämän johdosta mrs Plummerille kohteliaan huomautuksen, joka pani hänen sydämensä nopeammin sykkimään, ja sitte käytiin käsiksi ruokiin. Eräs kaupungin hienoimpien hotellien isännistä oli ottanut järjestääkseen päivälliset ja luvannut saada aikaan jotain suuremmoista niistä aineksista, mitä mrs Plummer oli hankkinut, niin että hän itse voi huoleti omistaa koko huomaavaisuutensa vieraillensa. Mr Plummer nyökäytti useita kertoja merkitsevästi päätään eräälle gentlemanille, ja lopullisesti astui tämä aivan kalpeana esiin ja piti ranskankielisen puheen, koettaen niin paljon kuin mahdollista puhua nenäänsä saavuttaakseen oikean lausuntatavan. Hän puhui Ranskan kauneudesta ja kunniakkaasta nimestä historian lehdillä, hän puhui Lafayetistä ja Ranskan vallankumouksesta, joka oli herättänyt vastakaikua valtameren takanakin. Hän puhui siitä mieltä kiinnittävästä elokuun neljännestä päivästä 1789, jolloin Ranskan aateli ja papisto oli luopunut oikeuksistaan ja yhdistynyt siihen suureen kansaan ja omistanut yhteisen isänmaan; hän puhui siitä etevästä asemasta, minkä ranskalaiset, tämä tarkkaälyinen ja sattuvan terävällä kielellä varustettu kansa on valloittanut tieteessä ja kirjallisuudessa, sekä lopetti esittäen maljan kauniille ja loistavalle Ranskalle ja sen aatelille, joka niin hyvin ymmärsi sananlaskun _noblesse oblige!_ Puhe oli kaunis ja otettiin vastaan myrskyisellä mieltymyksellä, vaikka useat naiset, jotka eivät ranskaa ymmärtäneet, olivat sen kestäessä alkaneet haukotella viuhkojensa takana.
Charles Bradfordin teki mieli nauraa koko jutulle, mutta hän hillitsi itsensä. Ja kun puhe oli lopussa, nousi hän aivan tyynesti ja lausui englanninkielellä:
-- Kunnioitettavat naiset ja herrat! Pidän suurena kunniana olla läsnä näin valitussa seurassa, ja kiitän vilpittömästi niistä kauniista sanoista, jotka edellinen puhuja lausui minun isänmaastani ja Ranskan aatelistosta. On olemassa toinen aateli, josta minä tänä iltana tahdon huomauttaa, aateli, joka todellisuudessa yksinään ansaitsee sen nimen, ja se on amerikalainen aateli, _työn aateli!_ (Hyvä! Hyvä!) Onko korkean yhteiskuntaluokan jäseneksi syntyminen jokin ansio? Ei, se joka taistellen, askel askeleelta pyrkii eteenpäin, se joka taipumattoman tahtonsa avulla voittaa kaikki esteet, se, jonka päämäärä on kaukana ja korkealla ja kuitenkin sen saavuttaa, hän on todellinen aatelismies, hän on meidän aikamme mies. Arvonimet, ritarimerkit ja erikoisoikeudet eivät luo miestä, vaan hyvä pää, luja tahto ja väkevät käsivarret. Ja nyt, arvoisat naiset ja herrat, olemme koolla juuri sellaisen jalosukuisen amerikalaisen katon alla. Hän on yksi sivistyksen uranuurtajoista lännen präärioilla ja metsissä. (Tässä tuli Plummer ajatelleeksi indiaanivaimoaan ja poikaansa). Hän on kohonnut ainoastaan ja yksinomaan pontevuutensa avulla siihen arvossapidettyyn asemaan, mikä hänellä nyt on. Hän on kukoistavan kaupunkinsa kaunistus. Minä pyydän, että te, arvoisat naiset ja herrat tyhjennätte lasinne tämän jalosukuisen amerikalaisen, meidän isäntämme, herra colonel Plummerin kunniaksi.
Hillitön riemastus seurasi tätä puhetta ja ihastuksissaan astui Plummer korkeassa persoonassaan esille. Hän hymyili tyytyväisenä ja selvään näkyi, että hän oli hyvällä tuulella. Hän napautti veitsellä lasiin; vaimonsa heitti häneen levottoman silmäyksen ja nipisti Fannyä käsivarteen, mutta turhaan.
-- Arvoisa vieraani! -- alkoi hän -- Te tiedätte etten minä ole mikään puhuja, minä ymmärrän paremmin akkunanpuitteita, ovia ja säleverhoja, kuin kauniita puheenparsia (naurua). Mutta se minun täytyy sanoa, että tämä poika -- anteeksi, minä tarkoitan vierastamme -- (mrs Plummer katseli punastuen alaspäin) on saakelin hauska mies. Minä pidän hänestä. Alussa minä tosin vähän pelkäsin häntä sellaiseksi vanhan maanosan kopeaksi herraksi, jommoisia me joskus täällä näemme, mutta hän onkin päinvastoin reima ja hauska mies, joka voi juoda lasin viiniä ja puhua kursailematta suunsa puhtaaksi ilman kaikenmoisia seremonioita ja joutavia koristuksia Ja katsokaas, siitä minä pidän. Kreivi Ducrjan ja hänen mahdottoman nimensä malja! Toivoisin, että kaikki ranskalaiset aatelismiehet olisivat hänen kaltaisiaan.
Kaikki kumarsivat Charles Bradfordille, joka nousi ylös, meni mr Plummerin luo ja puristi hymyillen hänen kättään Plummerin taputtaessa häntä suurella kourallaan olalle.
Vaikka puolet kokoontuneista vieraista antoivat lasinsa olla koskematta kun olivat ehdottomasti raittiita, joivat kuitenkin muutamat, varsinkin europalaiset sangen vahvasti. Heistä oli harvinaista saada viiniä amerikalaisissa pidoissa. Nyt annettiin jäätelön, leivoksien ja hedelmien päästä oikeuksiinsa ja vetäydyttiin sitten iloisina ja kylläisinä pois ruokasalista. Plummer oli siihen määrään ihastunut, että hän vei Frankin syrjään ja kysyi, eikö kävisi päinsä pyytää kreiviä ja muutamia valituita "paratiisiin" polttamaan sikaarin. Mutta Frank tuumi, että oli paras jättää se tuonnemmaksi. Päivälliset olivat onnistuneet erinomaisen hyvin. Nyt piti varsinaisen illan ohjelma alkaa, kun mrs Plummer äkkiä tuli hyökäten ruokasaliin, missä hän tapasi Frankin istumassa hajasäärin tuolilla puhellen Agneksen kanssa, joka oli nyt ruoalla toisten palvelijain kanssa.
-- Frank, oh, oletko sinä täällä, Frank? Minä olen sinua etsinyt joka paikasta. Mitä nyt on tehtävä?
Ja mrs Plummer näytti tahtovan vaipua maan alle.
Mutta rakas äiti, mitä nyt? Onko tuli irti? -- huudahti Frank mennen äitinsä luokse.
-- Juuri nyt sain kirjeessä tiedon, että herra Stoeving ja se nainen, jonka olimme hankkineet soittamaan tänä iltana, eivät tulekaan. Sellaisiin taiteilijoihin ei pitäisi koskaan luottaa! Niissä ei ole kipinääkään rehellisyyttä. Mitä nyt teemme, Frank? Näin suuret pidot ovat aivan mahdottomat ilman musiikia. Siitä tulee oikea häväistysjuttu. Ja nyt alkaa miss Lily heti _elocutioninsa_.
Frank seisoi silmänräpäyksen ajatuksiinsa vaipuneena, mutta silloin pisti hänen päähänsä oiva ajatus.
-- Äiti, sallitko minun vapaasti toimia, niin minä hankin sinulle hyvää soittoa ja laulua lisäksi, sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. -- Mutta jälestäpäin en minä tahdo kuulla mitään muistutuksia.
-- Kyllä, emme saa nyt ajatella kustannuksia. Tällaisia tilaisuuksia sattuu vaan kerran elämässä, vastasi mrs Plummer.
-- Maksu ei luullakseni tule kysymykseen. Saamme sitä varmaan ilmaiseksi, jos saamme.
-- Niin, toimita nyt vaan joku, niin teet minulle suuren palveluksen, sanoi mrs Plummer ja meni vierashuoneesen, missä keskustelu oli aika vilkasta. Frank meni suoraa päätä Agneksen luo.
-- Muistatteko minulle antamanne lupauksen, kun lupasin olla kielittelemättä? sanoi hän.
-- Kyllä, herra Plummer.
-- Muistatteko, että lupasitte soittaa ja laulaa, kun minä isän ja äidin puolesta pyydän?
-- Kyllä, mutta miksi sitä nyt kysytte?
-- Siksi, että teidän on hetken perästä täytettävä lupauksenne.
-- Nyt? Näiden vieraiden joukossa? Oletteko järjiltänne?
-- Saatte mielellänne luulla minusta mitä tahdotte, miss Agnes, mutta nyt minä vaadin, että täytätte lupauksenne. Minä olen pitänyt sanani, tehkää te nyt samoin!