Part 10

-- Kuinka moni jäsenistä mahtaa sitä uskoa, vastasi Plummer hymyillen. -- He tekevät sen vaan _businessin_ tähden. Täytyyhän asemansa takia jotain uhrata. Täytyy tehdä paljonkin tässä maailmassa sellaista, mikä ei ole hauskaa, ja yksi virren värssy laastaroi monta synninhaavaa. Rupea vaan jäseneksi Frank!

-- Mietinpähän asiaa, vastasi Frank.

-- Kuulehan, Georgia, eikö sinunkin mielestäsi tämä ole yhtä kaunis, kuin ne siellä näyttelyssä? Plummer tarkasteli öljypainotauluansa. -- Emme todellakaan tarvitse juosta sinne taidetta ihailemaan.

Ja Plummer helisteli tyytyväisenä rahojansa. Hän oli onnellinen mies.

Ennen viikon loppua oli Frank kirjoittautunut nuorten miesten kristillisen yhdistyksen jäseneksi.

XIX.

Joulu oli tulossa. Dina oli käynyt erään ystävättären luona. Hän oli viipynyt kauemman, kuin oli aikonut. Häntä peloitti hiukan kulkiessaan yksin tuota pitkää matkaa. Hän rohkaisi kuitenkin itsensä! Hän ei ollut vielä ehtinyt pitkälle, kun hän huomasi samaan suuntaan kulkevan mieshenkilön. Hän kääntyi äkkiä ja lähestyi Dinaa, jonka sydän löi valtavasti. Juoksisiko hän pakoon? Samassa mies alkoi puhua:

-- Dinako? Kuinka olette näin myöhään ulkona? Se oli Frank. Dina tuli iloiseksi huomatessaan, että tulija olikin tuttava.

-- Menettekö kotiin? Mehän voimme käydä yhtämatkaa, sanoi Frank tarjoten käsivarttansa.

-- Kiitos, käyn mieluummin yksin, vastasi Dina.

-- Kuten tahdotte, sanoi Frank alkaen käydä hänen rinnallaan. -- On varomatonta käydä yksin näin myöhällä.

-- Aioinkin tulla aikaisemmin, mutta en ehtinyt. He astuivat Plummerin puutarhan ohi. Ei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä.

-- Odotattehan silmänräpäyksen, minä unhotin konttooriin erään esineen. Tulen pian, sanoi Frank.

Dina näki hänen menevän sisään. Hän sytytti lampun ja oli etsivinään jotain eräältä hyllyltä. Sitten hän raotti ovea.

-- Tulkaa sisään, Dina, huusi hän. Täällä on lämmin enkä minä vielä joudu aivan heti. Täällä näette minun pesäni, missä vietän suurimman osan päivääni, lisäsi hän Dinan astuessa epäröiden kynnyksen yli. -- Uh! Sulkekaa ovi, siellähän on niin kylmää ja kosteaa, siellä ulkona. Istahtakaa!

Dina istuutui ja katseli ympärilleen. Huone oli yksinkertainen, paperoimattomine seinineen, missä riippui kaikenmoisia mallia. Tulenkestävä kassakaappi oli yhdessä nurkassa, lisäksi kirjoituspöytä papereineen. Viereiseen huoneeseen vievä ovi oli raollaan ja sieltä näkyi sänky, pieni pöytä ja pesukaappi.

-- Vahti makaa tavallisesti täällä, sanoi Frank, joka oli seurannut Dinan katsetta -- mutta hänellä on tänään vapautta eikä hänen sijaisensa näy vielä tulleen.

Frank kävi ympäri vihellellen, tarkasteli pöytäkirjoja ja teki niihin pieniä muistutuksia. Sitten pistäysi hän viereiseen huoneeseen, mutta palasi pian kantaen tarjotinta, jolla oli kaksi viinilasia.

-- Ei minulla ole juuri suuria tarjottavana, sanoi hän hymyillen -- mutta saatte pitää vähänkin hyvänänne. Viinilasi tekee hyvää pakkasessa. Se on Catawbaa vaan, eikä se siis ole väkevää... Tervetuloa minun valtakuntaani! -- lisäsi hän hymyillen, otti toisen lasin ja kumarsi Dinalle.

Dina ei voinut olla nauramatta. Hän tunsi vilustusta, otti lasin ja tyhjensi sen äkkiä. Mutta mitä se oli? Huone, pöytä, Frank, kaikki alkoivat tanssia hänen silmissänsä ja korvissa suhisi. Hän ei voinut nähdä eikä ajatella selvästi, ja ikäänkuin unessa tunsi hän, että Frank sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Sitten hän meni tainnoksiin.

Kun hän heräsi, makasi hän vahdin sängyssä. Frank istui hänen vieressään ja piteli häntä kädestä. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen.

-- Missä minä olen, kysyi hän pelästyneenä.

-- Oletteko kipeä, Dina? -- kuuli hän Frankin kysyvän. -- Tulitte niin kalpeaksi, minä luulin teidän pyörtyvän ja toin tänne. Tässä olisi lasillinen vettä, juokaa!

Dina otti koneellisesti vesilasin.

-- Jaksatteko nyt nousta? -- kysyi Frank. Menen toiseen huoneeseen siksi aikaa. Hän meni sulkien oven jälkeensä.

Dinan päätä pyörrytti, mutta hän nousi kuitenkin ja kostutti ohimoitaan pesuastiassa olevalla vedellä! Sitten puki hän ylleen hatun ja päällystakin, jotka Frank varmaankin oli häneltä ottanut pois. Sitten meni hän hiljaa ulos.

-- Luuletteko nyt jaksavanne lähteä kotiin? -- kysyi Frank. -- Raitis ilma virkistää varmaan teitä.

Hän sammutti tulen ja lukitsi oven.

-- Kas niin, nojatkaa nyt käsivarteeni, te tarvitsette tukea.

Dina totteli tahdottomasti. Hän veti raitista ilmaa keuhkoihinsa. Se teki hyvää. Mutta polvet tuntuivat vapisevan ja hän nojasi raskaasti Frankin käsivarteen. Frank puhui jotain, mutta hän ei voinut sitä käsittää eikä hän vastannut mitään. Dina havahtui vasta, kun Frank veti kätensä pois avataksensa oven. Hän astui horjuen ylös portaita ja luuli Frankin huutavan hänelle "hyvää yötä, Dina", mutta hän ei ollut siitä oikein varma. Hän meni hiljaa huoneeseensa. Keittäjä kuorsasi jo. Dina hiipi erääseen nurkkaan riisuutumaan. Ja siinä seisoessaan selveni hänelle totuus, kamala totuus. Hänet oli raiskattu... raiskattu... raiskattu!

XX.

Daniel Nilsen hämmästyi, kun hän seuraavana päivänä näki vaunun pysähtyvän portaittensa eteen ja Plummerin kuskin laskeutuvan alas ajopenkiltä. Tämä kertoi lyhyesti, että hänen tyttärensä makasi vaunussa sairaana, ja että hän oli tullut kysymään vietäisiinkö hänet hospitaaliin, vai jätettäisiinkö tänne, sillä Plummerilla ei häntä voitu pitää, kun ei tiedetty, oliko tauti ehkä tarttuvaa. Avattuaan vaunun oven näki isä Dinan makaavan kalpeana, kärsivän näköisenä suletuin silmin, nojaten keittäjän olkapäähän. -- Hän nosti hänet sanaakaan lausumatta vahvoille käsivarsillensa ja kantoi huoneeseen.

-- Hän on varmaan yöllä sairastunut, sillä aamulla hän makasi noin, eikä hän vastaa mihinkään kysymyksiin, sanoi keittäjä. -- Plummer lähettäisi mielellään perhelääkärinsä, jos...

-- Kiitos, meillä on kyllä lääkäreitä, keskeytti Nilsen. Plummerin nimi sai hänet heti pois suunniltansa.

Hän laski sairaan tyttärensä sängylle ja hyväili häntä.

-- Mitä ne ovat tehneet sinulle, Dina?

Hän pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja puhutteli häntä hyväilynimillä. Dina avasi silmänsä. Nähdessään isänsä kumartuneena ylitsensä kyynelten vuotaessa kasvoille, kiersi hän kiihkeästi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Sitten hän meni jälleen tainnoksiin.

Lääkäri selitti hänen saaneen aivotärähdyksen, joka kuitenkaan ei ollut vaarallista laatua. Hänen tuli saada jäähauteita pään ympärille, häntä ei saanut häiritä eikä saattaa hänelle mitään mielenliikutuksia.

* * * * *

Dina oli taas terve. Hänen palvelusaikansa Plummerilla oli loppunut, eikä hän sinne olisi mennyt, vaikka hänelle olisi luvattu koko maailman rikkaudet. Hän ajatteli etsiä toista palveluspaikkaa, mutta isä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Isän mielestä hän oli niin kalpea ja heikko, että hänen oli paras olla kotona voimistumassa. Voihan hän ansaita hiukan käsitöillä ja Arne oli saanut kutakuinkin hyvän paikan eräässä insinöörikonttoorissa. He tulivat kyllä toimeen. -- Mutta kuinka voisi hän saada rohkeutta sanoakseen isälle kaikki? Silloin hän kokonaan musertaisi tuon karkean näköisen, mutta kuitenkin niin hellän isän, isän, joka köyhyydestään huolimatta oli niin ylpeä sukunsa hyvästä maineesta. Uskoisiko hän häntä? Tuhansilla keinoilla oli hän koettanut päästä alkuun, mutta sanat tarttuivat aina kurkkuun ja tahtoivat tukehuttaa hänet. Hän ei voinut. Ja kuitenkin täytyi hänen uskoa asiansa jollekin, joka ymmärtäisi häntä ja osaisi neuvoa. -- Agnes?... Hän sieppasi päällystakin ylleen ja riensi hänen luokseen. Ikäänkuin kivettyneenä kuunteli Agnes Dinan kertomusta, jonka nyyhkytykset alituiseen katkaisivat. Agnes silitteli hänen tukkaansa ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan.

-- Mitä aijot nyt tehdä, Dina, kysyi hän.

-- Siitähän minun piti puhua sinulle, sanoi Dina. -- Anna nyt minulle hyvä neuvo. Ehkä kaikki vielä menisi hyvin, jos hän suostuisi nyt heti menemään naimisiin.

-- Rakastatko häntä, Dina?

-- Kyllä, Agnes. Teen sen huolimatta siitä mitä hän on minulle tehnyt. Olen kauan rakastanut häntä.

-- Ja luuletko hänen pitävän sinusta?

-- Hän on sanonut sen useita kertoja. Eräänä iltana kysyi hän tahdoinko ruveta hänen vaimokseen.

Agnes mietti hetkisen.

-- Hänen _täytyy_ naida sinut, sanoi hän. -- Hänet on pakotettava siihen. Sellainen on laki Amerikassa. Menen itse hänen luokseen.

-- Teetkö todellakin sen? Kuinka hyvä sinä olet! Sitä oikeastaan aijoin sinulta pyytääkin. Sinä yksin voit häneen vaikuttaa.

Toivon säde pilkisti Dinan epätoivoiseen sieluun.

Eräänä iltana odotti Agnes Frankin kotiin menoa konttoorista. Hän tiesi silloin tapaavansa hänet yksin. Frank hämmästyi kovin, kun Agnes seisoi siellä ja pyysi saada puhutella häntä. Frank ei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja vanhat muistot heräsivät uudelleen eloon. Hän avasi konttoorin oven ja pyysi häntä astumaan sisään.

-- Minkä johdosta minulla on kunnia saada vastaan ottaa näin harvinaisen vieraan? -- kysyi hän.

Epäröiden astui Agnes kynnyksen yli. Kummallinen tunne tahtoi valloittaa hänet. Täällähän se oli tapahtunut.

-- Tulen puhumaan Dinasta, sanoi hän.

-- Dinasta?... Mistä Dinasta? -- kysyi hän voimatta kuitenkaan estää punaa kohoamasta poskillensa.

-- Dina Nilsenistä... entisestä palvelustytöstänne.

-- Vai niin.

-- Olette tehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan.

-- Olenko? Frank koetti näyttää hämmästyneeltä.

-- Ei maksa vaivaa teeskennellä, Frank Plummer; me tiedämme kaikki.

-- Kaikki? Mitä sitten?

-- Kaiken sen, mitä nämä seinät voisivat kertoa. Agneksen viha alkoi kuohua.

Frank koetti vieläkin näyttää viattomalta.

-- En ymmärrä teitä, sanoi hän.

Agnes katseli häntä suurilla silmillänsä, mutta Frank ymmärsi, ett'ei nyt sopinut antaa pettää itseänsä, ja hän katsoi takaisin.

-- Olin aina pitänyt teitä gentlemannina, mr Plummer. Olen pahoillani, että olen erehtynyt.

Frank punastui.

-- Minäkin olen pahoillani siitä, että olen alentunut silmissänne, neiti Agnes. Mutta mikä sitä Dina Nilseniä vaivaa?

-- Se, että hän pian tulee teidän lapsenne äidiksi, sanoi Agnes rohkeasti.

Frank tuijotti häneen. Sitten hän kalpeni äkkiä ja hänen päänsä vaipui käsien varaan pöydälle.

-- Iloitsen, että teillä on hiukan omaatuntoa jälellä, sanoi Agnes. -- Nyt on olemassa vaan yksi keino häväistysjuttujen välttämiseksi, ja se on että menette kaikessa hiljaisuudessa naimisiin hänen kanssaan.

-- Minä en voi, ei, ei, se on mahdotonta, ähkyi Frank.

-- Ja miksi ette? Eikö hän ole yhtä hyvä tyttö, kuin joku toinenkin?

-- Minä en rakasta häntä, kuiskasi Frank katsomatta häneen.

-- Oliko se sitten pelkkää valhetta mitä te koetitte uskotella hänelle erään kerran iltasella hiivittyänne hänen huoneeseensa.

-- Ei, tarkoitin todellakin sitä silloin, mutta nyt, ei...

-- Mikä estää nyt sitä tekemästä? Eihän teidän oma rikoksenne voine tehdä häntä huonommaksi teidän silmissänne? Päinvastoin pitäisi sen pakoittaa teitä polvillanne pyytämään häneltä anteeksi.

-- Te itse olette esteenä, neiti Agnes. Tunnen nyt, että rakastan _teitä, ainoastaan teitä_. Te olette ainoa, joka olisitte vielä voinut tehdä minusta ihmisen.

Ja Frank purskahti hillittömään itkuun.

Syntyi äänettömyys. Kun Frank oli tyyntynyt, sanoi Agnes lempeästi: -- Dina rakastaa teitä, Frank. Hänestä saisitte paljon paremman vaimon, kuin minusta koskaan olisitte voinut saada.

-- Mutta hän ei ole te, hän ei ole te, kirkui Frank. -- En voi ajatella häntä vaimonani, joka edustaisi minun perhettäni. Ihmisten juorut, vanhempani, asemani, kaikki estävät minua ajattelemastakaan sellaista.

-- Se oli siis vaan rietas, hävytöin tarjous, jonka teitte hänelle pyytäessänne häntä vaimoksenne? Ette siis aikoneetkaan julkisesti tunnustaa yhteyttänne hänen kanssaan? Aijoitte teeskennellä ja valehdella jollekin toiselle nuorelle, viattomalle tytölle ja narrata hänet ottamaan nimenne teidän pilatessanne kotinne maineen häpeällä. Kiitän Jumalaa, ett'en joutunut käsiinne, Frank Plummer!

-- En koskaan olisi siten menetellyt teidän kanssanne.

-- Mutta teidän omatuntonne sallii teidän polkea erään toisen viattoman tytön kunnian ja tulevaisuuden jalkoihinne. En olisi koskaan luullut, että te nuoret miehet voisitte olla niin halpamaisia. Te ajattelette vaan itseänne, ja itsekkäisyydellenne uhraatte te kunnianne, maineenne, omantuntonne. Hyi!

Agneksen silmät salamoivat.

-- Jos teillä olisi hitunenkaan kunniantuntoa jälellä, Frank, menisitte te heti naimisiin Dinan kanssa. Hänestä saisitte hyvän ja uskollisen vaimon. Hän rakastaa teitä kaikista huolimatta.

-- Minä pidän kyllä huolen hänestä ja -- lapsesta. Heidän ei tarvitse kärsiä puutetta, sanoi Frank katsellen alas.

-- Te siis tahdotte ostaa itsenne vapaaksi velvollisuudestanne kurjalla rahasummalla, sanoi Agnes. -- Ettekö tiedä, että voimme lain avulla pakoittaa teitä, mr Plummer.

-- Älkää puhuko lain pakosta minulle, sillä silloin joudun minä pois suunniltani, huudahti Frank. Laki ei teitä auta. Te ette voi todistaa mitään, lisäsi hän tyynemmin.

-- Eikö keskustelumme kelpaa todistukseksi? kysyi Agnes.

-- Minä sanon teille kerta kaikkiaan, neiti Agnes, että jos te turvaudutte lakiin, kiellän minä kaikki. Teillä ei ole mitään todistuksia, ja minä kiellän. Sekä te että ystävättärenne joudutte valehtelijoiksi, jotka olette keksineet koko historian peittääksenne hairahdusta ja samalla kiristääksenne rahoja minulta. Sellaista on ennenkin tapahtunut.

-- Eikö sitten oikeudella ole mitään arvoa täällä Amerikassa? -- kysyi Agnes katkerasti.

-- Ei paljoa, ainakaan niin kauan, kun on rahaa, vastasi Frank.

-- Jaha, te luulette oikeutta voitavan ostaa?

-- Kyllä, tuhannella dollarilla saa helposti juryn jäsenen puolellensa.

Agnes mietti silmänräpäyksen.

-- Saammehan nähdä, sanoi hän. Hän aikoi poistua, mutta seisahtui vielä. -- Onko se todellakin viimeinen sananne, herra Plummer?

Frank ei vastannut. Agnes meni hänen luokseen, silitti hyväillen hänen tukkaansa ja sanoi lempeästi:

-- Frank, entisen rakkautesi nimessä, meidän ystävyytemme nimessä pyydän sinua tekemään velvollisuutesi.

Frank pudisti päätään.

-- En uskalla... en voi, mutisi hän.

-- Silloin sanon minä, että halveksin teitä, lausui Agnes kalpeana vihasta ja harmista. Tästä hetkestä ette saa astua jalallanne kynnykseni yli. En pidä teitä enää gentlemannina, pidän jok'ainoan maantien kulkijan teitä parempana.

Hän meni nopeasti ulos jättäen oven auki. Frank istui hetken mietteihinsä vaipuneena. Sitten hän nousi ja lähti hiljalleen kotiin.

Dina odotti jännityksellä Agnesta. Hän tiesi hänen menneen Frankin luo... Tuolta hän tuli. Toivoako toi, vai epätoivoa? Agnes ei puhunut mitään, pudisti vaan päätään kyynelten vieriessä poskille. Dina vaipui nyyhkien sängylle. Hänen kuolemantuomionsa oli julistettu.

XXI.

Viisi kuukautta oli kulunut siitä onnettomasta illasta, eikä Dina ollut vieläkään voinut ilmoittaa mitään isällensä. Tämän olivat kuitenkin pahat aavistukset vallanneet. Dinahan oli niin muuttunut. Ei hän koskaan enää nauranut eikä laulanut. Dinan sydän löi kiihkeästi, kun isä häntä tutkivin silmin tarkasteli. Lopultakin rohkaisi Daniel itsensä ja kysyi eräänä iltana:

-- Eihän sinun asiasi vaan liene hullusti, Dina? Dina katsoi häntä ja purskahti hillittömään itkuun.

Kun hän kohotti katseensa, seisoi isä hänen edessään vaaleana, kuin palttina. Hänen voimakas vartalonsa tutisi mielenliikutuksesta. Hän potkasi oven auki ja ärjäsi kuin koiralle:

-- Ulos, ulos! Minä en kärsi riettautta huoneessani!

-- Minä olen viaton, isä! Niin totta, kuin elän, olen viatoin! -- huudahti Dina epätoivoisena.

-- Kyllähän sen näkee päältäkin, vastasi hän katkerasti. -- Ulos, ennenkuin minä tartun sinuun käsin!

Hänen äänensä värisi raivosta.

-- Minä kerron sinulle kaikki, huudahti Dina.

-- En tahdo kuulla mitään. Sinunhan piti muistaa äitiäsi. Sinunhan ei koskaan pitänyt tuottaa kodillemme häpeätä! Ulos, ulos!

Dina horjui ulos ehtimättä ottaa hattua ja päällysvaatetta ylleen. Hän juoksi takakatuja, rakentamattomien tonttien poikki ilman mitään päämäärää, kunnes tuli joelle.

Joki on ollut monen onnettoman lohdutus. Sen musta syvyys näyttää lupaavan rauhaa ja unhoitusta, mutta hyppy sinne on vaikea. Vääryys, nälkä, kärsimys, puute, toivottomuus ja häpeä ajaa monta sinne rannalle tirkistelemään tuota salaperäistä syvyyttä, mutta, mutta hypätä eivät he uskalla. Silloin kävelevät he epätoivoisina pitkin rantaa, nousevat sillalle, katsovat vuoroon vakavaa tähtikirkasta taivaan holvilakea, vuoroon kohisevaa, tummaa virran syvyyttä, mutta hyppy sinne... se peloittaa. He palaavat takaisin jokapäiväiseen kurjuuteensa, tullakseen taas uudestaan ja uudestaan epätoivon hetkellä.

Vanhanpuoleinen herra ja rouva kävelivät joen yli vievää siltaa mennäkseen kymmenennen avenuen kohdalta ylitse itäiselle puolelle. He kuulivat jotain vaikeroivaa ääntä ja näkivät jonkun valkoisen olennon vesirajassa olevalla kivellä.

-- Mene katsomaan, Robert, mitä se on, sanoi nainen.

Tämä lähti keppiinsä nojaten, ja nainen katsoi käsipuun ylitse. Kun hän oli päässyt rantaan, seisoi hän hetkisen kumartuneena kiven yli. Sitten huusi hän:

-- Tule tänne, Edith, jos voit!

Vanha nainen laskeutui kivistä rantaporrasta alas ja näki kivellä nuoren tytön makaavan vilusta väristen. Ilma sattui olemaan hyvin kylmä, vaikka olikin toukokuu käsissä.

Nainen kumartui tyttöä tarkastellen.

-- Lapsiraukka! Näen, että olette onneton ja hyljätty, ja miten te palelette! Nouskaa nyt ja tulkaa minun mukaani niin saatte lämmitellä luonani. Ette tarvitse peljätä minua.

-- Oi, sallikaa minun kuolla täällä, nyyhkytti tyttö. Se oli Dina.

-- Niinhän ne sanovat kaikki, vastasi vanhus. Mutta te olette nuori ja reipas. Te elätte vielä monta vuotta. Ei saa antaa onnettomuuden musertaa itseänsä. Kas niin, ystäväiseni, mennäänpä nyt. Robert, tukekaamme häntä, minkä voimme.

-- Kiitos, kyllä voin käydä ilman tukea, sanoi Dina ja nousi.

-- Luulenpa, että saatkin auttaa minua, sanoi vanhus. -- Rupean tulemaan jo vanhaksi. Annapas kätesi, niin olet kiltti, Dina ojensi hänelle käsivartensa, ja niin tultiin taas ylös. Vanhuksen täytyi vähän hengähtää. Hän nojasi edelleen Dinan käsivarteen, mutta hänen kumppaninsa asettui Dinan toiselle puolelle keppiinsä nojaten.

-- Täällä sinä olet tuijottanut veteen ja tuuminut, uskaltaisiko sinne hypätä. Mutta Jumala on hyvä, hän sallii jonkun näkymättömän käden pidätellä meitä ehtiäksemme katua, jos meidän omaatuntoamme joku teko painaa taikka antaa anteeksi, jos meille on vääryyttä tehty. Olen korjannut vuosien kuluessa monta sellaista onnetointa.

-- Ei kukaan voi olla niin onnetoin, kuin minä, sanoi Dina.

-- Jokainen sanoo samalla tavalla. Jokainen luulee omaa onnettomuuttaan suurimmaksi. Et tiedä, lapsi, kuinka paljon kärsimyksiä ihmissydän voi kestää.

Nainen tarkasteli osaaottavaisesti Dinaa lyhdyn valossa.

-- Muistatko, Robert, häntä, jonka löysimme alhaalta virran rannalta? Hänen sydämettömät vanhempansa olivat ajaneet hänet kotoa pois. Häntä oli rääkätty, vaikka hän oli juuri synnyttänyt lapsen. Pienokainen oli paleltunut kuoliaaksi ankarassa talvipakkasessa, mutta äiti eli vielä. Suurempaa viheliäisyyttä en ole koskaan nähnyt, mutta hänkin elää ja on nykyään arvossa pidetty vaimo siistissä kodissa. Älkäämme masentuko liian pian.

Dinaa loukkasi tämä vertailu.

-- Minä en ole sellainen, joksi minua luulette, sanoi hän ylpeästi.

Nainen katsoi häntä ystävällisesti.

-- Minä en luule sinua muuksi, kuin onnettomaksi naiseksi, joka tarvitsee apua, ja sen tarjoominen tuottaa minulle iloa. Jospa ihmiset osoittaisivat hiukan enemmän rakkautta toisillensa, olisi elämä paljon siedettävämpää.

He pysähtyivät kauniin, vanhojen puiden ympäröimän talon edustalle.

-- Tässä on kotimme, sanoi vanhus.

Dina seurasi tahdottomasti kuljettajiansa. Mies sytytti pienen lampun ja sen valossa vei nainen Dinan ylimpään kerrokseen. He astuivat pieneen yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen, minkä seinille oli ripustettu muutamia Vapahtajan kuvia: Jesus siunaa lapsia, Jesus ja kananealainen vaimo, Jesus, hyvä paimen y.m.

-- Tässä on sänky sinulle, lapsukaiseni, sanoi nainen asettaen lampun pöydälle. -- Riisuudu nyt, minä sillävälin hankin sinulle jotain lämmittävää, olethan kovin vilustunut.

Nainen meni, ja Dina riisuutui koneellisesti. Tuska oli hänen tylsyttänyt niin, ettei hän voinut ajatella itsenäisesti, antoi vaan toisten johtaa itseänsä. Mihin hän olikaan tullut? Kuka oli tuo nainen? Hän ei välittänyt sen enempää sitä miettiä. Tuntui niin suloiselta päästä pehmeään vuoteeseen ja tuntea lämmön palaavan ruumiiseen. Vanha nainen palasi pian tuoden keitettyä maitoa ja muutamia pieniä kakkuja.

-- Se oli oikein, sanoi hän nähdessään Dinan makaavan vuoteella. -- Nyt täytyy sinun vähän syödä ja juoda lämmintä maitoa, niin tunnet pian virkistyväsi.

Hän istui sängyn reunalle ja piti maitoastiaa Dinan huulilla.

-- Minä olen mrs Valter, puheli hän. -- Oletko kuullut sitä nimeä ennen?... Jaha, etkö? Mieheni, joka oli kanssamme on lääkäri täällä. -- Mutta nyt sinun täytyy koettaa nukkua ja olla aivan rauhassa huomiseen saakka. Saamme sitten puhella tarkemmin. Istun tässä hetkisen, että pääset uneen.

Dinaa liikutti tämä ystävyys, mutta hän oli liiaksi väsynyt voidakseen puhua. Hän katseli vaan mrs Valteria suurilla, kiitollisuudesta säteilevillä silmillään. Vanhus kumartui ja suuteli häntä otsalle. Hän otti Dinan käden omaansa. Oli niin hiljaista. Dina sulki silmänsä, hänen korvissaan suhisi. Hän vaipui sikeään uneen.

XXII.

Dina kertoi kaikki mrs Valterille. Tämä kuunteli keskeyttämättä.

-- Minä olen niin tottunut noihin historioihin, ettei se minua ollenkaan ihmetytä, sanoi hän. -- Minneapoliksesta tulee pian samanlainen Sodoma, kuin muistakin suurkaupungeista. Mutta kuinka kauan ne; nuoret keikarit saavat esteettömästi harjoittaa konnantöitänsä, ennenkuin laki tarttuu heidän siipipankkoihinsa sitä minä en käsitä. Kunpa heistä saisi edes yhden merkityksi! Teidän onnettomuutenne on se, että olette nainen ja lisäksi köyhä, sanoi hän katkerasti -- ja sellaisen on vaikea saada oikeutta. Sanotaan meillä naisilla olevan paljon oikeuksia täällä Amerikassa. Meitä mielistellään todellakin ja ollaan tekevinään meille ritarillisia palveluksia sekä sallitaan joskus olla mukana, mutta elämän suuriin kysymyksiin nähden jätetään meidät ulkopuolelle kaikkea. Meille ei anneta _äänestysoikeutta_, jokainen maantienkulkija, mimmoinen juopporatti hyvänsä asetetaan naista korkeammalle. Mutta isänne suhteen ette tarvitse olla huolissanne. Jos hän on hyvä ihminen, täytyy hänen huomata tehneensä teille vääryyttä ja ottaa teidät kotiin takaisin.

-- Mutta hän on niin ylpeä.

-- Juuri sentähden onkin hänen suojeltava teitä, eikä hän voi epäillä teidän viattomuuttanne. Menen itse hänen luokseen.

-- Teettekö sen todellakin? Miten hyvä te olette! Hän pitää minusta niin paljon, katsokaas, ja siksi se oli hänestä niin kauheaa.

-- Ja teidän hyväksenne, lapsi, koetamme tehdä voitavamme. Otan selvän siitä, onko mahdollista saada oikeutta laillista tietä. Ja jos se ei onnistuisikaan, mitä merkitsee itse asiassa vieraitten ihmisten arvostelu?