Part 1

KULISSIEN TAKANA

Kirj.

Kristofer Janson

Suomennos.

J. Honkanen, Pori, 1904. Satakunnan kirjapaino.

Sensuurin hyväksymä 5 p. lokakuuta 1904, Pori.

I.

Mr Plummer oli yksi Minneapoliksen pomoja. Hän oli kasvanut yht'aikaa kaupungin kanssa ja muisti ajan, jolloin ei ollut enempää kuin kolme taloa Missisipin länsipuolella. Nyt omisti hän komean talon Seventh Streetissä sekä useita rakennuksia Nicollet Avenuen varrella. Mr Plummerista voi sanoa, että hän oli "smart". [Hyvin tavallinen sana Amerikassa, merkitsee: näppärä ja älykäs liikemies.] Hän osasi hyvin haistaa, mistä rahoja oli ansaittavissa, piti aina silmät auki ja oli alituisesti saapuvilla kun hyvä tilaisuus tarjoutui. Hänellä oli luonnollisesti hevosensa ja vaununsa livrepukuisine palvelijoineen, penkkinsä kaupungin komeimmassa kirkossa, mistä kunniasta hän sai maksaa useampia tuhansia vuosittain, kuin myöskin maatila Minnetonkan varrella. Hän oli aina valmis lahjoittamaan muutamia satoja dollareita kun oli kysymys tulipalon tai tulvan aikaan saaman hädän lieventämisestä, ja siten tuli hänen nimensä sekä lahjoitettu summa sanomalehtiin. Mutta hän käänteli kauan aikaa kahdenkymmenenviiden centin kappaletta sormiensa välissä, kun joku raukka kolkutti hänen ovellansa apua pyytäen.

Oli useita erilaisia kertomuksia hänen entisestä elämästään ja hänen suuren omaisuutensa kokoamisesta, mutta ne olivat asioita, jotka kuuluivat muinaisuuteen ja joita ei tarvinnut vetää esille. Ne, joilla oli paremmat tiedot, voivat kuitenkin kertoa, että mr Plummer oli alkanut uransa kapteenina eräässä Missisippihöyryssä, vähitellen ostanut tuon vanhan aluksen, vakuuttanut sen korkeasta ja sytyttänyt palamaan semmoisella paikalla, missä hän helposti voi saada matkustajat maihin. Häntä ei erityisesti huolettanut, vaikka viisi eli kuusi niistä oli mennyt mukana. Hän oli saanut nostaa koko vakuutussumman ja katosi rahoineen Wisconsin metsiin, missä alkoi hakata hirsiä, pääasiallisesti valtion maalla, rakensi sahan ja uitti sekä tukkeja että valmiiksi tehtyjä laivan osia virtaa alas. Ensiaikoina oli hän elänyt indiaanien tapaan, nainut indiaanitytön sekä asunut maakuopassa. Myöhemmin, kun metsä oli kaadettu ja pieni kaupunki alkoi kasvaa sahan ympärille, rakensi hän itselleen upean talon ja vei sinne indiaanivaimonsa ja pienen poikansa.

Mutta sitte sattui, että eräs pieni, punakka, ketterä ja pyöreäposkinen ompelijatar sai työtä muutamiksi viikoiksi Plummerin talossa. Silloin syttyi herra Plummerin sydän tuleen ja liekkiin. Ja kun häntä pidettiin "kristillisenä" gentlemannina, tiesi hän mitä tämmöisessä tapauksessa oli tehtävä. Hän lähetti ilman muita mutkia indiaanivaimonsa puettuna vanhoihin villavaippoihin poikineen villiin metsään takaisin, kuten Abraham teki Hagarille. Mutta vesiruukun sijaan antoi hän hänelle muutamia satoja dollareita.

Sitten hän nai ompelijattaren. Siellä ei oltu niin turhantarkkoja semmoisten asiain suhteen. Ja se oli sama ompelijatar, joka nyt esiintyi mrs Plummerina Minneapoliksen hienossa maailmassa, ja ylpeydellä piti itsensä kaupungin hienoimmin puettuna rouvana. Plummer oli myynyt omaisuutensa Wisconsissa, ja huomattuaan, että St. Anthony Falls kätki äärettömät rikkaudet käyttämättömässä vesivoimassaan, osti hän kosken ympärillä olevat rannat ja rakensi sinne sahan. Hän huomasi nyt rohkeimmatkin toiveensa toteutuvan. Ikäänkuin taikasauvalla kohosi siihen pian kokonainen kaupunki. Tehtaita ja myllyjä ahtautui kosken ympärille, ja rahoja virtasi hänen taskuihinsa myydyistä rakennustonteista. Minneapoliksen hiekka oli muuttunut hänelle kultahiekaksi.

Indiaanivaimostaan ja pojastaan ei hän kuullut enää mitään. Nyt hänellä oli komeuksilleen kaksi muuta perillistä, poika ja tyttö. Mr Plummer tahtoi mielellään saada pojalleen hyvän kasvatuksen, ja hän oli aikonut lähettää hänet jonnekin korkeampaan kasvatuslaitokseen itään päin. Mutta siihen ei pojalla näyttänyt olevan mitään taipumusta. Hän oli kankea koulussa, ja kun hän oli käynyt sen, sekä ponnistellut läpi erään kauppaopiston, antautui hän heti käytännölliseen toimeen. Se olikin hän, joka todellisuudessa hoiti sahan, vaikka vanhus aina piti oikeutenansa tarkastaa tilit.

Isä antautui pääasiallisesti rautatieliikkeeseen. Hän oli päässyt erään työkonttorin johtajaksi, jota paitsi hän oli yksi erään pääradan tärkeimpiä osakkeenomistajia. Poika, Frank oli kaunis nuori mies, elämänhaluinen ja myöskin ovela liikemies.

Tyttö oli käynyt erään yksityiskoulun sekä korkeamman oppilaitoksen ja nyt oli kysymys hänen opintojensa jatkamisesta yliopistossa. Mutta sen sijaan sai hän matkustaa Europaan. Eräs Plummerien tuttava perhe aikoi matkustaa Ranskaan ja Englantiin sekä esitti että Fanny Plummer seuraisi mukana. Hän oli heti valmis, ja tämä matka tuli loistokohdaksi hänen elämässään. Erityisesti oli hänen mahdoton olla kertomatta eräästä kreivittärestä, joka oli ottanut heidät vastaan vierainansa Pariisin lähellä olevassa linnassaan, ja kertonut että hänen poikansa, kreivi, mikä sattumalta oli poissa kotoa, oli muutamien vuosien perästä aikonut lähteä huvimatkalle Amerikaan. Sekä Fanny Plummer, että hänen matkatoverinsa olivat jättäneet silloin osoitteensa kreivittärelle ja pyytäneet, että kreivi tulisi heidän vieraakseen, jos hän matkustaisi Minneapolikseen saakka länteen päin.

Vanha herra Plummer oli tosin kuullessaan sen sanonut toivottavansa kreivin hiiteen ja toivovansa, ettei hän koskaan tulisi heidän kaupunkiinsa, mutta mrs Plummer, ompelijatar, uneksi hiljaisuudessa onnesta saada astua pöytään _todellisen_ kreivin saattamana, ja oli aivan väsymätön kysellessään Fannyltä olivatko sellaiset kreivit muiden ihmisten näköisiä, miten he olivat puettuja, miten he söivät ja joivat, montako palvelijaa heillä oli j.n.e.

Mrs Plummer tahtoi esiintyä Minneapoliksen hienoimman talon rouvana. Jos hän huomasi Bradstreet & Thurberin akkunoissa jotakin uutta, jonka väitettiin olevan muotikasta, oli se heti ostettava ja lähetettävä hänelle. Hän ei koskaan ajatellut, sopivatko esineet toisiinsa, vai ei. Roccoco- ja renässanssityylisiä esineitä, kreikkalaista antiikia ja Napoleonin aikaisia tavaroita, orientaalisia koristuksia ja Manchesterilaisia teoksia oli sotkettu sekaisin, kuin jossain varastohuoneessa. Ja kuitenkin teki tämä kirjava kokoelma kunnioitusta herättävän vaikutuksen moninaisuudellaan ja loistollaan.

Astuessaan tuohon komeaan vestibyyliin suuremmoisine porraskäytävineen, katsellessaan ympärilleen ja nähdessään nuo kauniit metallikilvet, täysimessinkiset, rikkaasti koristellut kulhot ja vanhat varustukset, joita oli naulattu seinille, kaikki valaistuina Edisonin hehkulampuilla, tunsi joutuvansa jonkunlaisen vieraan vaikutuksen alaiseksi, joka valloitti mielikuvituksen. Ja tullessaan noihin uljaisiin huoneisiin paksuine brysselinmattoineen, pehmeine huonekaluineen, kalliine flyygeleilleen, upeine kultaripsuisine akkuna- ja oviverhoineen ja suloisine lämpöineen, jota alituiseen pidettiin yllä kellarissa olevan lämpöjohto-laitoksen avulla, tunsi voivansa hyvin, varsinkin jos lämpömittari ulkona näytti 30 astetta pakkasta.

Yksi asia oli kuitenkin, joka kaiken tämän komeuden keskellä muistutti ompelijattaresta ja metsäläismiehestä ja se oli seinien koristaminen. Erään tunnetun taiteilijan Pariisissa maalaaman talon tyttären useita tuhansia frankeja maksavan muotokuvan -- mitä taulua näyteltiin jokaiselle uudelle vieraalle ja mainittiin samalla sen hinta -- vieressä riippui muutamia kurjia öljypainokuvia ja inhoittavia viiden dollarin öljymaalauksia. Ne esittivät punaisia tuntureita ja taivaansinisiä järviä, ukonpilvitaivasta ja viheriäisiä kuorittujen, hakatuilla spenaatin lehdillä koristettujen tukkien näköisiä puita. Kaikki nämä taulut olivat upeissa, kullatuissa puitteissa. Mr ja mrs Plummer eivät voineet ymmärtää, etteivät nämä taulut olisi kauniita. Niissähän olivat edustettuina kaikki vesikaaren värit. Eräs henkilö, joka kutsui itseään taiteilijaksi, oli eräänä päivänä ollut Plummerin konttorissa ja näyttänyt hänelle taulua, joka ei ollut puolenkaan heidän taulujensa kokoinen, ja hän oli pyytänyt siitä 300 dollaria. Oliko siinäkin järkeä?

Plummer oli tarjonnut hänelle viisi dollaria ja vakuuttanut nykyään voivan saada suurempia ja kauniimpia tauluja kahdella dollarilla. Mutta taiteilija oli ollut niin riivatun ylpeä, ettei ollut katsonut hänen ansaitsevan edes vastausta, vaan rientänyt ulos.

Eräs taulu Yellowstone-Parkista vaikutti enimmän mr Plummerin sydämeen. Se esitti suurta vuorenluolaa ilta-auringon valossa. Siinä loistivat punaiset, siniset ja keltaiset värit sekaisin, ammottavat kuilut kohisevine koskineen, ja suuri kotka, joka mustana tahrana näkyi keskellä taulua, ja joka ympäristöön verrattuna oli suunnilleen pienemmän kallion kokoinen. Se oli tehty suuremmaksi luonnollista kokoa, että sen paremmin huomaisi, sanoi mr Plummer.

Mr Plummer ei viihtynyt oikein tässä loistossa. Hän oli talon sisustukseen nähden pannut sen ehdon, että hän saisi pitää _yhden_ huoneen omaan laskuunsa, ja sisustaa sen oman mielensä mukaan. Muuten saisi vaimo hallita ja asettaa miten mielensä teki. Siinä huoneessa oli ainoastaan yksinkertainen pöytä ja puutuolit eikä mitään mattoa lattialla, niin että siellä voi vapaasti syleksiä ympärilleen niin paljon kuin halutti, ja sitä ei mr Plummer unohtanutkaan ollessaan tässä "paratiisissaan". Siellä sai hän panna jalat pöydälle ja istua hajasäärin tuoleilla ja polttaa halpaa tupakkaa pienellä piippukänällä aivan kuin metsässä. Siellä otti mr Plummer vastaan vaatimattomat ystävänsä ja tunsi itsensä vapaaksi. Siellä hän voi kiroilla niin paljon kuin tahtoi sekä heittää pois takin ja liivin päältään.

Mutta kun hän avasi talon hienoimpiin osiin johtavan oven, täytyi hänen olla hieno herra, käydä huolellisesti puettuna, puhua siivosti ja sylkeä sylkiastiaan.

Tytär Fanny ei voinut sietää tätä isän "paratiisia" enempää kuin hänen yksinkertaisia tapojaankaan ylimalkaan. Oli aivan kuin olisi "paratiisin" tupakanhaju tunkeutunut ovenraoista ja turmellut ilman tuossa hienossa salongissa. Se oli melkein vielä pahempaa, kun äidin tekemä tyhmyys, kun hän seurassa kysyi, oliko Kalkutta Yhdysvalloissa eli oliko Michel Angelo kongressin jäsen. Mutta mitäs teki? Isä oli itsepäinen siinä asiassa ja tuumi, ettei se liene paljo, jos hän pitää yhden ainoan huoneen koko talossa itseänsä varten, kun heillä oli kaikki toiset.

Mr ja mrs Plummer vihasivat sivistystä sentähden ettei heillä itsellään sitä ollut ja kun he epäilivät sivistyneiden ylönkatsovan, nauravan ja puhuvan pahaa heistä selän takana. Mutta täytyihän heidän koettaa olla hyvässä sovussa hienon seurapiirin kanssa, jolla oli vaikutusvaltaa kaupungissa ja sitä paitsi piti hämmästyttää maailmaa rikkauksillaan.

Jos joku maailmanmaineen saavuttanut taiteilija tuli Minneapolikseen, kuten Kristina Nilson, Adelina Patti tai Edvin Booth, niin toimitettiin Plummerilla heti kestit hänen kunniakseen. Jonkun "arvoisan pastorin" oli silloin valituin sanoin puhuttava kunniavieraalle. Plummerien kutsuja tapasivat ylimalkaan useimmat kaupungin kirkkojen papit kunnioittaa läsnäolollaan. Plummer tahtoi näyttää, että hän perheinensä näinä epäuskon aikoina pysyi vanhassa koetellussa oikeauskoisessa opissa.

Plummerilla oli vielä kirjastokin, se tahtoo sanoa kaunis leikkauksilla ja lasiovilla varustettu pähkinäpuukaappi täynnä hyvin sidotuita kirjoja, joiden selkämyksiä kullatut nimet koristivat. Siellä näkyivät m.m. Longfellowin teokset, Byronin teokset, Dickensin ja Thackerayn kirjoitukset. Mutta harvat osasivat aavistaa, mitä niiden selkämyksien takana oli. Se oli aimo Plummerilaista pilaa, mihin salaisuuteen harvat valitut pääsivät osallisiksi. Sillä välin kun jäykät, ikävät vieraat ihmettelivät Plummerin lukittujen lasiovien takana olevaa hyvää kirjavalikoimaa, vei hän hauskimpia niistä johonkin nurkkaan ja jäätyään yksin heidän kanssaan vilkutti hän heille toista silmäänsä ja kysyi, tahtoivatko he virkistää hiukan itseään Longfellowilla tai Bryantilla "paratiisissa". Ensikertalaiset tuijottivat häneen hämmästyneinä ymmärtämättä mitä hän tarkoitti. Mutta silloin avasi Plummer varovasti lasioven ja tarttui jonkun kirjan selkämystään, kannet irtautuivat ja kaapissa tuli näkyviin vahva pahvilipas. Se oli jaettu osastoihin ja jokaisessa oli täysi pullo Johannesbergeriä, Catawbaa, Brandya tai jotain muuta. Ihastuneina tästä päähänpistosta menivät "hauskat" vieraat Plummerin yksityishuoneesen kantaen jokainen pulloa takkinsa alla. Kirjojen selkämystät pantiin paikoilleen ihastuttamaan niitä arvoisia loistavilla nimillä varustettuja herroja ja naisia, jotka tulivat vieraisille. Sillä välin huuhtelivat Plummer ja hänen ystävänsä sivistyksen itsestään "paratiisissa", kertoivat meheviä juttuja ja joivat englantilaiset ja amerikalaiset klassikot [etevä kirjailija. Suom.] suihinsa hiotuista viinilaseista. Tämä oli ainoa tapa, jolla Plummer nautti kirjallisuudesta.

II.

Sivistynein nainen Plummerin talossa oli palvelustyttö. Hän oli norjalainen ja kuului arvossapidettyyn perheeseen. Hänen isänsä oli ollut Norjan rikkaimpia miehiä. Mutta varomaton keinottelu ja takaussitoumukset olivat kukistaneet hänet ja saattaneet koko perheen puille paljaille.

Isä oli menettänyt kokonaan rohkeutensa surusta, mutta äiti oi; koonnut viimeisetkin voimansa ja ruvennut ottamaan vastaan ruokavieraita pääkaupungissa. Ahkeruudella ja säästäväisyydellä sai hän pysytetyksi perheen hengissä. Mutta silloin alkoi mies keinotella omintakeisesti. Yritys ei onnistunut ja velkojat kävivät armotta käsiksi vaimon omaisuuteen, sillä Norjassa ei naineella naisella ole oikeutta hallita tulojansa eikä yksityistä omaisuuttaan. Epätoivoisena pakeni silloin äiti lapsineen pois sellaisesta maasta, missä hän ei saanut pitää hallussaan kunniallisesti ansaitsemiansa rahoja. Hän etsi itselleen turvapaikan Amerikassa, sekä alkoi Minneapoliksessa ottaa vastaan ruokavieraita. Ankaralla säästäväisyydellä kannatti se töin tuskin. Mutta vanhin tytär, Agnes, sai itse pitää huolen toimeentulostaan. Hän oli reipas tyttö ja tarttui yhtä mielellään aikaisemminkin käsiksi ankaraan työhön. Hän oli saanut palveluspaikan Plummerin talossa. Alussa tuntui hiukan raskaalta kaikenmoisiin puuhiin tottuminen, mutta hänellä oli hyvä tahto ja nyt meni jo kaikki, hyvin. Hänen, joka ennen oli aikansa käyttänyt soitantoon ja lukemiseen, ja jonka oli vaan tarvinnut vetää kellon nyöristä saadakseen käskynsä täytetyiksi, täytyi nyt joka maanantai-aamu kello neljältä seisoa pesupytyn vieressä, sekä melkein menehtyä silitysuunista tulevaan kuumuuteen. Hänen täytyi laittaa kaikki makuusijat ja ravistella raskaita mattoja, niin että käsivarsia pakotti. Hänen suurin ilonsa oli toisten poissa ollessa istuutua suuren flyygelin ääreen ja muistella vanhoja loistokappaleitaan, joilla hän oli saavuttanut niin suurta mieltymystä kotoisissa konserteissa, sekä laulaa norjalaisia kansanlaulujaan lempeällä, miellyttävällä äänellään. Kun hän silloin kuuli rouvan soittavan etehisen kelloa, riensi hän avaamaan tomuviuhka kädessä.

-- Minä luulin kuulleeni jonkun soittavan, sanoi rouva. -- Onko täällä joku?

-- Ei. Minä vaan pyyhkäsin tomun koskettimilta, vastasi Agnes.

-- Se oli oikein. Pidä sinä kaikki puhtaana ja hienona, sanoi rouva ja purjehti sisään.

Erään kerran Agnes kuitenkin joutui hämilleen. Istuessaan yksinään tuossa suuressa huoneessa kotoisiin haaveiluihinsa vaipuneena, kuuli hän äkkiä takanaan kättentaputusta ja hyvähuutoja. Hän kääntyi äkkiä ympäri pianotuolilla, ja -- siinä seisoi talon poika, nuori Frank-herra hänen edessään. Agnes punastui eikä tiennyt mitä sanoisi.

-- Jaha, te soitatte, Agnes, sanoi Frank ja hymyili niin, että valkoset hampaat loistivat.

-- Kuinka te voitte tulla...? Agnes ei ehtinyt sanoa loppuun ajatusta.

-- Kuinka osasin hämmästyttää teitä? Joo, sen minä sanon teille, vastasi Frank. -- Minulla on avain isän "paratiisiin" ja voin siis kulkea takaoven kautta. Menin juuri hakemaan jotain, mitä isä oli unohtanut. -- Mutta tehän olette oikea taiteilijatar.

-- Ooh... minä olen soitellut hiukan entisaikoina, sanoi Agnes hämillänsä.

-- _By Jove!_ Se oli jotain aivan toista, kuin sisar Fannyn renkutus. Ja tehän laulatte, kuin satakieli.

-- Minä en laulanut, minä hyräilin vaan, vastasi Agnes.

-- No, te voitte kutsua sitä miksi hyvään, mutta kaunista se oli. Siinä oli ajatusta eli tunnetta kuten sanotaan. Mutta mitä kaunista se olikaan, jota te lauloitte?

-- Norjalaisia kansanlauluja.

-- Jaha... Minusta tuntui kuin joku olisi itkenyt. Tekö itkitte vai sävel?

-- Ooh, tunsin itseni vaan niin omituisen surulliseksi muistellessani vanhoja aikoja ja vanhaa kotimaata, sanoi Agnes kyyneleet silmissä.

-- Tehän olette Norjasta, eikö niin?

-- Kyllä, herra Plummer.

-- Eikö se ole merkillinen maa, raaka ja kylmä, paljaita kiviä, eikö totta? Minä luulin siellä asuvan jotain eskimolaisia.

-- Aivan niin, ehkä me olemme sellaisia, sanoi Agnes hymyillen.

-- Mutta tehän olette aivan muiden ihmisten näköisiä. Minä luulin teidän käyvän nahkoihin puettuina.

-- Ja syövän harmaata kiveä sekä imeskelevän silavaa? kysyi Agnes voimatta pidättää nauruaan.

-- Niin, jotain sentapaista, vastasi Frank vilpittömästi. -- Mutta tämä keksintö täytyy minun totisesti ilmoittaa isälle ja äidille.

-- Ei, älkää tehkö sitä, herra Plummer! Silloin minä tulen onnettomaksi.

-- Onnettomaksi? Miksi niin?

-- Minä lupaan teille olla koskaan koskematta pianoon, jos ette sano mitään.

-- Ei, mutta teidän juuri pitää koskea siihen, teidän, joka osaatte soittaa.

-- Mutta kun minä niin sydämellisesti pyydän.

-- Niin, mutta minä en ymmärrä... Noh, yhdellä ehdolla.

-- Millä sitte?

-- Että te soitatte minulle joskus, kun olemme kahden kesken.

-- Teen sen, mutta te ette saa sitä sanoa kenellekään.

-- Ja vielä yksi ehto! Että te soitatte ja laulatte, kun minä pyydän teitä isän ja äidin puolesta.

-- Niin, mutta eiväthän vanhempanne tiedä...

-- Se on yhdentekevä. Lupaatteko minulle sen? Muutoin minä kielittelen.

-- Lupaan sen. Ja nyt saatte antaa anteeksi.

Agnes nousi poistuakseen, mutta Frank huusi hänet takaisin.

-- Kuulkaas, Agnes,... tiedättekö että te olette kaunis? sanoi hän ja asettui hänen eteensä.

-- Olenko? Noh, sehän on hyvä minulle, vastasi hän nauraen.

-- Mutta se ei todentotta ole hyvä minulle. Tahdotteko suostua vielä kolmanteen ehtoon?

-- Mikä se olisi? Minusta rupeaa tulemaan aivan liian monta ehtoa.

-- Että annatte minulle suutelon, sanoi hän ja levitti käsivartensa häntä kohden.

Agnes heitti leimuavan silmäyksen häneen, oikaisihe suoraksi, astui askeleen taaksepäin ja sieppasi tomuviuhkan, ollakseen valmiina lyömään.

-- Te ette koske minuun! Hoitakaa te _businessinne_, minä hoidan omani!

Ja hän meni pystypäisenä ulos ovesta ja paiskasi sen kiinni.

Nuori Plummer seisoi siinä aivan ällistyneenä.

-- Tulimmainen, kuinka ylpeä tyttö! -- mutisi hän, pisti kädet housuntaskuihin ja meni ulos.

Kului joku aika ja koko tapaus näytti unohtuneen. Frank seurasi Agnesta katseillaan, kun hän passasi ruokapöydässä, mutta hän ei ollut tehnyt uutta yritystä lähestyäkseen häntä. Oli kesäkuu. Fanny-neiti oli kahdeksan päivää kestävällä vierailumatkalla erään ystävättären luona Minnetonkassa. Perhe istui juuri päivällispöydässä ja vanha Plummer otti vapauden röystellä oikein perinpohjaisesti, kun saapuvilla ei ollut ketään vierasta. Silloin toi eräs poika sähkösanoman mr ja mrs Plummerille. Se oli Chicagosta. Mrs Plummer tuli oikein levottomaksi, ja sillä aikaa, kun hänen miehensä kirjoitti kuitin ja toimitti pois pojan, oli hän jo repinyt sen auki ja lukenut. Mutta hänen kasvonsa saivat tyhmyyttä ja hämmästystä osoittavan ilmeen. Hän katseli ja käänteli sitä, silmäsi päällekirjoitusta, mutta ei tullut sen viisaammaksi. Sitten hän ojensi sähkösanoman miehelleen.

-- Minä en ymmärrä sanaakaan, sanoi hän ja pudisti päätään.

-- Etkö osaa lukea kirjoitusta? -- sanoi hänen miehensä mahtavasti, asetti silmälasit könkkänenälleen ja otti sähkösanoman. Hän piti sitä päivää vastaan ja tuijotti siihen, mutta hänen kasvonsa saivat vähitellen samanlaisen ihmettelevän ja hämmentyneen ilmeen, kuin hänen vaimonsakin.

-- Mitä tuhannen pentelettä...

-- Vaiti, Plummer, älä kiroa, -- sanoi hänen vaimonsa rauhoittaen.

-- Ooh, älä teeskentele, lausui Plummer. -- Mutta mitä ihmeellisiä harakanvarpaita nämä ovat?

_Je ve... arriver comte Ducroix_. Onko se todellakin minulle? Aivan, toden totta. Silloin se on varmaan joku ilveilijä joka tahtoo tehdä pilaa minusta. Chicago... hm! Ja mitä sekamelskaa tämä on? Onko tämä nyt kristillistä kieltä, tämä?

-- Anna minun katsoa sitä, isä! -- sanoi Frank. -- Ei sentähden, että minä luulisin paremmin osaavani sitä tulkita, kuin sinä, mutta...

Plummer antoi sähkösanoman pojalleen.

-- Minun mielestäni pitäisi kieltää käyttämästä muita kieliä, kun engelskaa täällä Yhdysvalloissa. Eihän voi toivoa, että joka mies osaisi ryssää ja Puolan kieltä. Minusta näyttää tässä olevan jotain jostain virrasta, sillä tässä on "_a river_", mutta enempää en minä ymmärrä.

Frank istui ja tutki.

-- Tiedätkö isä, minä luulen, että tämä on ranskaa, ja että se on Fannyn kreiviltä, sillä tiedän että kreivi on ranskan kielellä comte ja hänen nimensähän oli Ducroix.

-- Mitä sinä sanotkaan Frank? -- kysyi mrs Plummer tulipunaisena kasvoiltaan. -- Se ranskalainen kreivi!... Voi, kun olisi nyt sivistystä, Plummer!

-- Viisi sivistyksestä! Ne eivät todentotta ole viisaampia, kuin mekään, sittenkun arkkuun pannaan. Mutta mitä siinä vielä on, Frank?

-- Niin, en tiedä, mutta ehkä Agnes osaisi selittää sen, vastasi Frank.

-- Agnes? sanoi rouva Plummer mahtavasti.

-- Agnes? -- murisi Plummer.

-- Niin, Agnes osaa enemmän, kuin tiedämmekään, sanoi Frank hymyillen ja ojensi hänelle sähkösanoman.

-- Jos se on ranskaa, niin toivon voivani sen kääntää, vastasi Agnes. -- Olen oppinut sitä kotona.

-- Vahinko, ettei Fanny ole täällä, huokasi rouva Plummer.

Agnes oli pannut tarjottimen pöydälle ja luki sähkösanoman.

-- Tässä on: keskiviikkona tämän kuun 20 päivänä tulen puolipäiväjunalla Milwaukee Depotille. Aijon käydä luonanne samana päivänä.

Kreivi Ducroix.

-- Mitä sinä sanot? -- keskiviikkona, 20. päivänä? Mutta siihenhän on enää vaan kymmenen päivää! Herra Jumala, meidän täytyy heti lähettää sana Fannylle, huudahti mrs Plummer hätääntyneenä. -- Hän asuu tietysti meillä, Plummer, ja meidän täytyy ottaa häntä vastaan suurilla kutsuilla. Senhän ymmärtänet? Ajatteles, hän tulee todellakin!

Ja mrs Plummer naurahti hyvillään.

-- Minä toivon kreivin ja kaikki Fannyn ranskalaiset tuttavat sinne missä pippuri kasvaa, murisi mr Plummer. -- Eihän tässä saa koskaan olla rauhassa. Ja jos sitte vielä pitää puhua tätä pakanallista kieltä. -- Plummer läjäytti katkeroituneena kädellään sähkösanomaa, -- niin ei hän minulta monta sanaa saa. Mutta sen minä sanon sinulle, Georgia, etten minä tahdo olla missään tekemisissä koko asian kanssa. Saat ottaa kaikki huoleksesi.

-- Ole huoleti, ystäväni! Kaikki tulee hyvin toimitetuksi.

Mr Plummerin täytyi mennä kirjastoon nauttiakseen Byronin lauluista -- se oli brandya. -- Sitten hän meni muristen ja kiroillen konttooriin. Mutta Frankin täytyi luvata toimittaa sana Fannylle ja auttaa äitiä järjestelemisessä niin hyvin, kuin hän osasi.

III.

Miten paljo puuhaa mrs Plummerilla olikaan! Koko päivän ajeli hän ympäri vaunussaan: lintukauppiaalta hedelmäkauppiaalle ja viinikauppiaalta sokurileipurille. Hän teki tilauksia merkkipäivää varten. Pahin pulma oli viinin ostamisessa, sillä mrs Plummer oli juuri viikko sitten ryhtynyt vaikuttamaan raittius-asian hyväksi, joka nyt oli muodissa. Hän oli neuvotellut asiasta miehensä kanssa. Vaikeatahan oli panna toimeen kemuja ranskalaisen kreivin kunniaksi ilman viiniä, sillä ranskalaiset ovat siihen tottuneet. Hän tahtoi saada ranskankielisen ruokalistankin. Onneksi hän ei ollut ruvennut minkään raittiusseuran jäseneksi. Mr Plummer selitti, että viiniä täytyy olla, ja tämä varma käsky rauhoitti hänen aviopuolisoansa.