Part 2

Tieä en suojoa sioa, Enpä tyyntä valkamata. Sorsall' on siansa suojat, Tyynet allilla asunnot, Johon sorsa suojeleksen, Alli laitto laajeleksen; Minun on koti koivikossa, Pajupehkossa pesäni, Kuhun kurja suojeleme.

I 35.

Koditon vertaa tilaansa metsän lintuun:

Enpä tieä tikka rukka, Kuta tammea takonen, Kuta kuusta kalkuttanen, Kuhun kulkenen salahan. -- -- Istun tässä illan kaiken Karjalainen kannan päässä. Ei syötetä, ei juoteta, Eikä toista toivoteta. Päivän päätäni kivisti, Wiikon väänti vatsaani.

I 20.

Lähinnä sukua näille on orvon olo, jota moni laulu kuvaa:

Piennä heitti mun isoni, Piennä isoni, piennä emoni, Iso kuoli, äiti kuoli -- Jätti kuin jänö pojunsa Suolle soikerrehtamahan, Palolle papattamahan; Jätti tuulen tuuvitella, Wilu-ilman viihytellä. Wihmavesi mun virutti, Kyyt minulle ruoan kantoi.

I 64.

Edelleen orvon tilasta:

Kasvoin lassa armotonna, Kasvoin kuin karankokuusi, Nousin kuin noropetäjä, Niinkuin putki puun nojassa, Saraheinä sammalsuolla, Kaste kaihossa tilassa, Wesi vaahterin vajossa. En kasvanut kananmunilla, ylennyt sianlihoilla; Kasvoin kainalopaloilla, Täyvyin kaalin tähtehillä, Weräjillä vierahilla, Uksilla ulisevilla.

II 109.

Ja:

Elköhön hyvä Jumala Luoko lasta armotonta, Niinkuin loi minun Jumala; Loi kuin lokkien sekahan, Karille meren kajavan. Päivä pääskyille tulevi, Warpusille valkenevi, Ilo ilman lintusille; Eipä se emottomalle, Tule päivä polvenahan, Ei ilo sinä ikänä. -- -- Jos ma virkan vierahalle, Wieras sen viieksi panevi. Parempi, sanon pajulle Eli haastan halkosille.

Näin se kasvaa lapsi parka, joka ei saa nauttia kodin lämpösuojaa, ei tuta äidin hellää huolta. Karvas on elää armopaloilla; niitä heitellään kuin koiralle ja nuivat, nyreät sanat seuraa niitä. Orvon onnetuutta lisää vielä ihmisten tylyys, mailman kovuus. Niinpä hän valittaa:

Wäsyn silmävääntelöissä. Sanat päälleni satavat, Puheet putoelevat, Jokahisen juonet käyvät Kuin tuimat tulikipunat, Tahi rautaiset rakehet, Päälle lapsen armottoman, Emottoman ensimmäissä.

I 69.

Ja:

Waivaisen hevosen varsa Kaikkien ajeltavana, Onnettoman eukon lapsi Kaikkien saneltavana. Kaikki muut minua moitti, Waan ne kaksi kappaletta, Minun piennä pistämänä Alimmainen aian vitsas, Perimmäinen pellon seiväs, Ei niill' oo suuta sanoa Eikä kieltä kerskaella.

I 66.

[Ehkä tässä tilaansa vaikeroin porton lapsi, mutta eipä semmoisen ja orvon välillä ole tilassa suurta erotusta.]

Eipä kumma, jos tuommoisessa tilassa ollen haikeasti kaipaa ollutta onneaan, menneitä ilopäiviä, ja niiden valokuvissa mielihalulla viipyy. Sulomuistojen keskeltä kajastaa tavallisesti armahinna oman äidin kuva. Orvon sydäntä särkee tieto, ettei omaa emoa enää milloinkaan saa nähdä:

Kun olin lassa kuuskesoisna, Olin vilkka virsilleni. Lankelin jokaisen laakson, Joka rannan rallattelin, -- -- -- -- -- nyt Murehissani murajan. Laulan mie liki kotia, Liki vettä vierettelen; Ehkä kuulisi emoni, Panisi padan tulelle, Parasta padan sisälle; Tulisi kyselemähän: "Mitä laulat, lapsueni, Kuta, lintuni, likerrät?" Ei kuule emo minua, Jos mie silmillä siherrän, Tahi kulmilla kuherran; Ei kuulu emolle itku, Ei valitus vanhemmalle -- Huuto ei kuulu Tuonelahan, Walitus manan majoille.

II 112.

Siskopiiri hajoo kodin hajotessa. Sitä runo kuvailee näin:

Oli meitä kun olikin Oli ennen aikoinansa Siskoja sininen silta, veikkoja veno punainen. Tuli tuuli, otti laian, Tuli toinen, toisen otti, Kolmansi kokan repäsi; Tuli viimeinen vihuri, Sepä vei koko venehen. Jäi veikot veen varahan.

Kodin ilmasta emme voi lähteä vielä viipymättä vähäsen äidissä, joka on "kodin aurinko", sen pyhä keskus. Armaan äidin kuva, sen hellyys, sen itsensä-uhraava rakkaus, se kalliimpana muistona seuraa meitä läpi elämän. Mitäs suomalainen runo tietää äidin rakkaudesta? Paljo. Kajahtihan sitä jo niistä kaihon sävelistä, joilla orpo ja koditon lapsuuttansa muistaa. Noista muistelmista on hänen sydämelleen rakkahin äiti, siihen kaipaava aina palajaa, sitä hän hartaimmin aattelee ja muistelee. Tämähän todistaa, että äiti rakasti lastansa. Rakkautensa lausuu äiti liikuttavan kauniisti esim. kehtolauluissa, joita on säilynyt useita:

Tuuti lasta, tuuti pientä, Laulan lasta nukkumahan, Uuvutan unen rekehen; Käy, unonen, kätkemähän Kultaisehen korjahasi, Hopiaisehen rekehen! Sitte saatua rekehen Ajele tinaista tietä, Waskitannerta tasaista; Wieös tuonne vienoistani, Kuletellos kullaistani, Harjulle hopeavuoren, Kultavuoren kukkulalle, Hopiaisehen salohon, Kultaisehen koivikkohon, Kussa käet kullan kukkui, Lauleli hopealinnut!

II 174.

[Miltei vielä kauniimpi on II 176.]

Rakkauden rusovälkettä kasvoilla varjostaa kuitenkin jo huolen hattarakin, pienokaisen tulevaisuus kun on tietymättömissä:

Minä tuuvin tuttuani, Liekuttelen lintuani, Ihanaistani imetän. En tieä imettelijä, En katala kasvattaja Mitä miksi kasvattelen, Imettelenkö iloksi, Wai imetän itkukseni, Waalin lasta vaivoikseni Huolikseni huiskuttelen.

II 173.

Katkeria kokenut äiti soisi lastansa niistä säästyväksi, vaikkapa piennä kuolemallakin:

Tuuti lasta tuonelahan, Nurmen alla nukkumahan, Tuonen lasten laulatella, Manan neitojen piellä! Tuonen tuutunen parempi, Manan kätkyt kaunosampi; Tupa suuri Tuonelassa, Manalla majat avarat.

II 178.

Wanhemmaksi tultuaan lapsi, oivallettuaan äidin rakkauden, mielellään tahtoisi sen palkita -- vaikka surukseen liian myöhään huomaa ettei tuota voi. Eikä sitä rakkautta millään makseta, jos vielä äiti eläisikin. Äidin paras palkka, hänen sydämensä suurin ilo ja onni on, jos lapsen käy hyvin, jos hänestä tulee kelpo ihminen:

Millä maksan maammon maion, Millä vaivat vanhempani? Maksanko marjoilla kesän, Kostan koivun jältösillä; Ei marjat mitänä maksa, Maammon maitojen eholla; Ei ne kosta koivun jället, Kosta ei koulua emoni. Ammunko joutsenen joelta, Wirralta vihervän linnun; Ei se vielä sittekänä Maksa ei maitoa emoni, Kosta ei äitin koululoita. Maksa Kiesus maammon maiot, Kosta Luoja äitin koulut, Maksa vaivat vanhempani, Huolet kaikki kantajani.

II 154.

Äidistä tulemme lapseen, kun hän jo on kehdosta päässyt omin jaloin juoksemaan ja alkaa ilmiöiden mailmaa tajuilemaan, jota hän kuitenkin vielä vilkkaalla mielikuvastimellaan muodostelee puolittain kuvalliseksi satumailmaksi. Se on tuo herttainen aikakausi, jolloin leikki on työnä, huolet eivät paljo paina, kyyneleet kuivuvat pian. Lasten elämää kuvaapi hyvin somasti ja sattuvasti joukko leikkilauluja. Sääntöjä vailla leijaa niissä mielikuvitus, niin että laulun alussa on mahdoton arvata, mihin laulun latu päättyy. -- Mutta nuo odottamattomat, usein leikilliset, naurettavat äkkimutkat luovatkin lauluille varsinaista viehätystä. Pari esimerkkiä:

Takoi seppä viikatteita, Mitä niillä viikatteilla? -- Heiniä niittää. Mitä niillä heinillä? -- Lampahien syöä. Mitä niillä lampahilla? -- Willoja keritä. Mitä niillä villoilla? -- Lankoja keträtä. Mitä niillä langoilla? -- Sarkoja kutoa. Mitä niillä saroilla? -- Lapsille takkia. Mitä niillä lapsilla? -- Lastuja kantaa. Mitä niillä lastuilla? -- Kukkoja paistaa. Mitä niillä kukoilla? -- Herrojen syöä. Mitä niillä herroilla? -- Keräjiä käyttämähän, Oikeutta ottamahan.

I 211.

(Huom. pieni ivan kirppu lopussa!) Samaan tapaan kysymillä ja vastauksilla syntyy seuraava kuvitelmasarja:

Mikä tuolla näkyvi? Talo, talon takana lampi, lammin laiteella vene, veneen sisässä kätkyt, siinä hursti, hurstin hulpiloissa veikko, veikon olkapäällä kirves, kirveen kasassa lastu. --

Minne lastu singahtavi, Sinne kirkko tehtänehe, Sinisillä siltasilla, Punaisilla portahilla.

Wieras kirkon tekee, patsaat panee, kirkon kirjoittaa. Isä ikkunat tekee, veikko penkit veistelee, emo lattiat lakoo, sisko sillat siivoaa. (I 215.)

Ja näinpä lapsi yks' kaks' rakensi komean kirkon! tämmöinen lorulaulu saattaa tietysti jatkua loppumattomiin, kun kieli ja mieli on irrallaan ja sana antaa sanalle aihetta, alkusoinnun vauhtia auttaessa. Kts. esim. I 234.

Poikalapsissa ilmaantuu reipas, raikas, iloinen luonnollisuus, karkeampaa laatua kuin tytöissä, usein yltyen vallattomaksi. Luontonsa mukaan poika onnelansa rakentelee:

Jos ma laululle laseme, Laulan ma meret mesiksi, Meren hiekat herneheksi, Meren kivet kirstuloiksi, Meren kaislat kaupungiksi, Laulan neien kaupunkihin, Liitän linnani sisähän. -- -- Nain ma tuosta nuoren neion, Otan linnasta lihavan, Jonka kanssa kallottelen. Tuosta kasvan kaunihiksi, Paisun linnan paimeneksi, Suorin poikaset sotahan, Nuoret miehet miekka vyölle. Itse linnassa lihoan, Juon olutta minkä jaksan. Sure en sitte Suomen maita Enkä Suomen neitosia.

II 235.

Warhain siis naimatuumat heräävät, aluksi enemmän pilalla. Niinpä poikanulikka on kosivinaankin:

Tullos neitonen minulle Sorialle sorkalelle; Ei minulta tyhjä puutu, Kolm' on aittoa minulla, Yks' on aitta vehkasuolla, Toinen parkkikankahalla, Kolmansi kotoinen aitta. -- Se kolmas kotoinen aitta, Siihen on tyhjeä typitty -- Eikä aivan tyhjäkänä, Eikä aivan täysikänä: Kanan pää, karitsan kaula, Kolme hauin kylkiluuta. -- --

II 241.

Yksi naimatuumissaan naisi, mutta ei löydä sopivia neitoja. Maakylän neidot eivät miellytä: "Ne on lyhven lylleröiset, maantasaiset talleroiset, kuvetaskujen tasaiset". Parempi olisi toki kaupungin kaunokainen "joll' on kallis kampa päässä, kotat jalassa". Mutta arvaapa paraaksi olla naimatonna: "ne on neitona soreat, isän kotona koreat, mutta akkana äkäiset, vihaiset vihittyänsä."

Mikäli nuorukainen kasvaa ja varttuu, astuu tosi elämä etehen. Kestääkseen sen taistelua, on hän -- niin vaadimme, kasvatettava. Kasvatuksen tärkeys ei ollut esi-isillemmekään tuntematonta. "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Ja Wäinämöinen sanoi:

Wäli on väätyllä vitsalla, Wäli vääntämättömällä; Mies tulevi neuvotusta, Koira neuvomattomasta -- Tieto ei miestä tieltä työnnä, Neuvo syrjähän syseä.

I 90.

Raskas on pojanki ero kodista. Enemmän näkyy sentään koti ja kotilaiset eroa pahaksuvan, kuin itse eroava; ei hän ainakaan suruansa sanoin tunnusta. Siinä huomataan ylpeää itsetuntoa.

En tieä poloinen poika Tällä inhalla iällä, Minne vieähän minua Näiltä pieniltä pihoilta, Ison luomilta eloilta. Kun tämä kave katovi, Emon tuoma erkanevi, Ilo ilmalta katovi, Laulu maalta lankiavi, Jääpi emoni itkemähän, Ikävöimähän isoni. -- -- Ei ne neidotkaan iloitse -- -- Saapi lintuset levätä, Oravaiset olla jouten j.n.e.

II 264.

Sotaan lähtiessä nuorukainen tuntee rintansa uljaasti paisuvan suuren tehtävän edessä, vaikkei toisaalta voi olla tajuamatta asian vakaistakaan puolta. Siitä riitainen mieli sukeuu sanoiksi näinkin kauniisti:

Suku suuresti surevi, Heimokunta hellehtivi Saavani minun sotahan Rautakirnujen kitahan, Sortuvan sotatiloille, Wainoteillä vaipuvani. Waan elä sure sukuni! Emmä silloin suohon sorru, Enkä kaa'u kankahalle, Kun minä sotahan kuolen, Kaa'un miekan kalskehesen. Sorea on sotainen tauti -- -- Äkin poika pois tulevi, Potematta pois menevi, kaihtamatta lankeavi.

II 265.

Naiminen on pojalle verrattain vähemmän tärkeä kuin neidolle. Tarvitseepa sentään hänkin kainaloisen kanansa, taloonsa emännän. Hän kosii, tulee sulhoksi, viettää häitä -- ja niistäkin asioista on lauluilla paljo puhuttavaa.

Wähän toista laatua ovat tyttöjen laulut. On heilläkin kuvitelmansa, onnen unelmansa, mutta niissä on oma kaino, vieno, viaton värinsä. Huoletonta on elämän aamusella olo; ilo syntyy itsestänsä, riemu suuri vähäsestä.

Mitä me tytöt suremme, Kuta hullut huutelemme? Ei meitä veroista vieä, Ei oteta maanotoista; vasket vieähän veroista, Oravaiset maanotosta.

Olkaamme tytöt yhessä, Laulakaamme laatusasti, Tanssikaamme taitavasti. Tuota kullat kuuntelevi Ulkona oven takana, Hatut kaikki kainalossa -- Ei tohi tupahan tulla: Tuostapa ämmät äkkäjäisi, Koukkuleuat kokkajaisi.

II 5.

Osaapa kaunokki jo hempeyttään kerskatakin, tietäen mikä ase hänellä siinä on, vaarallinen poikain sydämenrauhalle:

Kaks' on kaunista kesällä: Lehti puussa, ruoho maassa, Minä kohta kolmantena, Minä lehti liehumassa, Minä heinä heilumassa. Waan en huoli, huolikana Hyvä heinä heilumahan, Lemmenlehti liehumahan; Ei pahat hyvästä tieä, Ei katalat kaunihista, Pullosuut punaverestä.

II 12.

Ei kuka hyvänsä tytölle kelpaa:

En mä huoli huitukoille, Noille poikaruitukoille, Nillikoille, nallikoille, Noille naapurin nasoille. -- -- II 14. Mie tahon tasaista miestä Tasaiselle varrelleni, Miehen riskin rinnoilleni Kaunokaisen, vereväisen Jääpi vaan tytöstä tästä Monta sulhasta surulle. II 15.

Tavallisia sulhoja ylpeä neito halveksii ja yleensä pojat hänen mielestään eivät ole tyttöjen vertaisia:

Niit' on noita poikasia Kuin on mustia sikoja, Talvitakku porsahia. Niin on noita poikasia, Kuin on suolla sammakoita, Alla virsun vinkujia. Niin on noita neitosia, Kuin on maalla mansikoita, Punakukkia keolla. Niin on noita neitosia, Kuin on kaupungin kanoja Eli liinalintusia.

II 19.

Kuinkas muutoin! Tytöt ovat poikia kauniimmat, sievemmät, siistimmät, jopa hurskaammatkin:

Kuului kenkien kapina, Kautokenkien kapina; Tytöt kirkkohon tulevat, Leimahtavat lehterille, Rinnan auki riehkäsevät; Kirjan sieltä kiskasevat, Josta virren veisaavat, Luvut kaunihit lukevat. Kuului löttöjen löpinä Tuohikenkien tohina; Pojat kirkkohan tulevat, Kirkkomäellä melskaavat, viinapuolikko povella, olutkannu kainalossa; Ei oo kirja mielessänsä, Ei papin parahat saarnat. Tytöt mielessä makaavi -- --

II 20.

Niin -- ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli -- valitettavasti! --

Mutta onpa tytöllä sentään mielitiettynsäkin, jossa hänen sydämensä riippuu kiinni. Näin se kuvataan:

Onpa tietty tietyssäni, Mesimarja mielessäni, Lempilintu liitossani, Jok' on mieltynyt minuhun, Minä mieltynyt hänehen. Hänell' on ihanat silmät, Minulle syän suloinen. Ei hän heittänyt minua Eikä yksin jättänynnä; Omaksens' on ottanunna, Kullaksensa kutsununna, Walkiaksensa valinnut. Niin minä hänessä riipun, Sekä riipun jotta kiikun, Niinkuin lintu lehtipuussa, Kuusen oksalla orava.

II 31.

Eikä rakkaus ulkonaisia etuja kysy, kun sydän kerran on sydämen löytänyt -- vähät muusta!

Sinä köyhä poika rukka Et oo koiltasi kopea, Suvultasi aivan suuri. Moni sun mustaksi sanovi -- Woit sa olla muien musta; Minun kaunis ja hyvänen, Minun mielestä metonen, Woisirunen silmistäni.

II 33.

Mutta etäällä on oma kulta; ehkä viipyy vieraalla maalla, ehk' on aivan olematon, mielessä vain uneksittu -- kaipaus on yhtä haikea kumpaakin:

Mitäpä tuosta jos ma soitan, Soitan soiden rannikoilla? Suotta suutani kulutan, Ääni ei kuulu kullalleni Armahalleni kujerrus; On mua kuuset kuulemassa, Oppimassa hongan oksat. En mä kuuselle kumarra, Petäjalle päätä käännä, En anna lepälle suuta, Kättä en koivulle kokota. Waan kun kultani tulisi, Armahani asteleisi, Sille suun-anto sopisi, Kättä lyöä kelpoaisi. -- Sill' on päivä silmissänsä, Tähet taivon hartehilla, Olkapäillänsä otavat. II 41. -- -- -- Oisko linnun lentoneuvot, Kohottimet kotkalinnun, Sitte siiville rupeisin, Lenteleisin, liiteleisin -- Kulkisin ma kullan maalle, Asunnoille armahani. Lentäisin lepeämättä, Ilman puissa istumatta. Meret ei estäisi minua, Selät ei ne seisattaisi. En surisi iltaisesta, Murkinat' en muisteleisi. Armas minun aamustaisi, Illastuttaisi ihana, Kasvo kaunis syötteleisi.

II 44.

Woiko ihanammin, lämpimämmin rakkaus puhua ja haaveilla!

Surkea ja epätoivoa huokuva on kaipaus, kun

Maassa marjani makaavi, Mullassa muhaelevi, Alla hiekan herttaiseni, Kulon alla kultaseni.

II 53.

Sen kokenut haastaa, lapsuuden ystäväänsä surren:

Kaks oli meitä kaunokaista, Yhen muotoiset molemmat. Käsikkähä me kävimme, Sormikkaha me sovimme, Kilpoa kiven etehen. Pois on mennyt meistä toinen, Toinen suuresti surevi, Itkevi ikänsä kaiken. Wielä toivoisin tulevan, Toki kerran kerkiävän, Kun ois ottanut evästä, Mennynnä merien taakse, Maille ouoille osannut -- Tulee mies merentakainen, Ei tule turpehen alainen

II 55.

Onnen toivostaan pettynyt laulaa liikuttavasti:

Oikein emoni ennen Lauloi lapselle minulle, Sanoi saavani minunki Sulhon kaunon ja sorian, Mustakulmaisen, korian. -- -- Kului vuoet, vieri päivät, Kului kultainen ikäni; Tuli kolmelta kosijat: _Suru_ työnti sormuksia, _Itku_ huivia isoja, Kolmas _kuolema_ tulevi, Kotihinsa korjoavi.

II 70.

Näkyypä nainen joskus tukalasti tunteneen sukupuolensa ahtaalle rajoitettua, orjallista asemaa ja ikävöinneen väljemmille vesille:

Kun oisin poikana poloinen, Kalki jousen kantajana; Ei ne pyyt pyhää pitäisi, Oravaiset oisi jouten. Oisinko pojaksi luotu Ja kyhätty kyntäjäksi, En mä näissä näin kävisi, Kylän vierahan varassa; Kyntäisin isoni maita, Ja vakoisin vanhempani; Ei vieras vihelteleisi Pelloilla ison perillä; Ei itkis isoni pelto, Wainiot valitteleisi.

II 114.

Säännöllisissä oloissa neidosta tuli morsian, hänen tuli jättää isän koti mennäkseen uuteen. Tärkeä askel hänelle itselle. Ikäviin oli myös jättävä kotolaisensa erotessaan, hän kodin kauno ja ilo. Ainakin neito itse tunnustaa:

Kenpä kielin laulanevi Tämän harjun hartehilla, Kun tämä kana katovi, Punapuoli pois menevi? Katoo luuta laattialta, Tuopinkorvat tummenevat; Tämä linna liikahtavi, Jääpi sulhoset surulle, Partasuut pahoille mielin.

II 18.

Häälauluja on runsaasti. Niinpä "antiaisissa" kyselevät runonmuodossa kosianpuoli ja kaaso toisiltaan vuorotellen, toinen onko neidolla, toinen onko sulholla ne lahjat, taidot ja kyvyt, joita avioliitto ja uuden talon perustaminen vaatii. Kysytään onko neidolla hyvät hurstit, päänalukset, silkkihuivit, villavaipat, kaupungissa kantatut valkaistut vaatteet, onko neito kelpo keträäjä, kunnon kutoja; toisaalta tiedustellaan, onko sulholla itse saamansa karhuntaljat, peurantaljat, onko silkkiset sukansiteet, hopeiset housunnauhat, saksansaappaat, silkkihuivit, vilttihattu; onko hän kelpo kyntäjä, kylväjä, onko auransa terävä, kaataako kassaransa kaskea (I 126). Sitte kosia miehenpuoli ja kaaso piloillaan pitittävät toisiaan: "johan sain neidon!" -- "Sitäpä hän juuri halusikin!" (I 127). -- Kaaso varoittaa sulhoa hyvin pitelemään morsiantansa m.m.:

Elkäs meiän neitostamme, Elkäs viekö vehkasuolle, Panko parkkihuhmarelle, Olkileiville otelko! -- neinnä ison koissa Aina viilti vehnäsiä, Katseli kananmunia. Aamut aittoja availlen, Illat luhtia lukoten Maitotiinun tienohilla, Olutpuolikon povessa. I 132. Ellös sie pahoin pielkö -- Elä anna anopin lyöä Eläkä apen torua. I 133. Elkäs sie pahoin pielkö, Ellös vitsoin vingutelko. Neuvo sulho neitoasi, Opeta oven takana, Yksi vuosi suusanalla, Toinen silmän iskemällä, Kolmansi jalan polulla. Kun ei sitte siitä huoli, Weä vitsa viiakosta Tuopa turkin helman alla, Jolla neuvot neitoasi, Neuvot nelisnurkkaisessa, Kyläkunnan kuulematta. Elä nurmella nukita Pieksä pellon pientarella, Kuuluisi tora talohon, Naisen itku naapurihin. Eläkä silmälle sipaise, Kuppi kulmalle tulisi. Sinimarja silmän päälle! Kylän haukkuisi harakat: "Onko tuo sodassa ollut? Wai susiko sulhasesi?" -- -- I 134.

Hää-ilolla on vakavakin puolensa. Elämän huolet astuvat likemmäs. Morsian apeutuu itkulle aatellessaan, että rakkaasta kodista tulee ero, iloiset, hauskat tyttöpäivät menevät iäkseen, vapaus vähenee, huolia karttuu, kauneus menee. Tuttavat laulavat hänelle:

Olit kukka ollessasi, Kasvaessasi kanerva, Wesa nuori noustessa Näillä pitkillä pihoilla. Lähet nyt kukka kulkemahan Tästä kullasta koista. Luulet vietävän kotihin -- Wieähänpä orjuutehen. I 138. Kasvoit sie talossa tässä, Korkian isosi koissa, Ahomailla mansikkana. Nousit voille vuotehelta, Wenymästä vehnäsille. Ei ollut huolta ollenkana, Annoit huolla honkasien, Ajatella aiaksien Surra suuren suopetäjän. Sie vaan liehuit lehtyisenä, Lennit lintuna lehossa. Menet toisehen talohon. Toisin siellä, toisin täällä, Toisin ukset ulvasevat; Et osaa ovissa käyä Talon tyttöjen tavalla; Et tunne puhua tulta Ensinkään emännän lailla, Taia et taittoa pärettä Talon miehen mieltä myöten. Ei ole tuttua tuvassa, Ei isonen armastele, Eikä äiti mainittele. I 139. Siell' on ohjat ostettuna, Walmistettu vankirauat. Kyllä saat kokea koito Apen luista leukaluuta, Anopin kivistä kieltä, Ky'yn kylmiä sanoja, Na'on niskannakkeloita. I 142.

Ja morsiamelta kuuluu vastakaikuna valitus:

Heitän valkeat veteni, Heitän hietarantaseni -- -- Lähen tästä kun lähenki, Kanssa toisen karkulaisen Ison saamasta salista Sykysyisen yön sylihin, Kevähäisen kieran päälle, Jottei jälki jäällä tunnu. I 144. Sitte toiste tullessani, Kotihin käyessäni, Ei minua muut ne tunne, Kuin ne kaksi kappaletta, Alimmainen aian vitsa, Perimmäinen pellon seiväs. I 146.

Mutta häitähän neito itse halusi. Kuinkas se elo niin äkkiä synkkeni, jota äsken ihanaksi uneksittiin? Eikös rakkaus kirkasta kaikkea, eikö "karkulainen", sulho, osaakaan alakuloista lohduttaa? Niinhän toki, ja niinpä neito järkevänä kuulkoon tuttavain lohdutusta:

Ei ole itettäviä Suuresti surettavia: Onpa sulho suojassasi, Mies verevä vieressäsi, Hyvä mies, hyvä heponen, Talon kanta kaikellainen. Kiitä neito lykkyäsi, Hyvän luojasi lupasi, Hyvän antoi armollinen, Hyvän osmon ohjillesi, Kalevaisen kannoillesi. Eipä tuo tok' laiska liene, Ei tuo virsi viinan kanssa Ei tussaa tupakka suussa.

I 151.

Onhan siellä emännällä tilava toimiala uudessa kodissa; eihän sillä pidä itseään orjaksi eikä onnettomaksi tuntea, etenkin jos saa lempeän miehen. Hänen lempensä palkitsee kaikki muut ikävät ja kiusat, kunhan vaan vaimo puolestaan täyttää velvollisuutensa. Ahkeruus kovankin onnen voittaa: