Part 1

"KUKKIA KANTELETTAREN KASKIMAILTA."

Kokoillut

K. Forsman

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon osakeyhtiö, 1898.

Lukijalle.

Kun muukalainen kysyy kansamme hengen tuotteita, mainitsemme ylpeillen Kalevalan ja Kantelettaren. Mutta olemmeko myös ottaneet velvollisuudeksemme tutustua kansanrunoutemme sisällykseen ja henkeen, kuulemmeko mitä helliä sanoja Suomi äiti niissä kuiskii lapsilleen, rukoillen heiltä rakkautta ja ponnistusta? Noita kuiskeita kuullen ymmärrämme paraiten isänmaallisen tehtävämme. Mutta vaikka Lönnrotin kaunis lahja, Kanteletar, jo on 50 vuotta ollut käsissämme, pelkäänpä monen jättäneen tarkemmin sen kansien sisäpuolta katselematta, sitä kauneuden ja aatteiden aarretta, joka siinä kätkeyy, tarjoten runsaasti virvoketta sydämelle ja älylle. Kehottaakseni halullisia lukijoita tämmöiseen kokeeseen, olen tähän ikäänkuin näytteeksi ja maisteeksi sovitellut joukon lauluja kokoelmaksi, joka -- ankarampaa järjestystä noudattamatta -- koettaa antaa kutakuinkin eheän kuvan kansastamme, semmoiseksi kuin se itse lauluissaan on sisällisen ja ulkonaisen elämänsä piirtänyt. Tämä olkoon vaan oppaana viittaamaan lukijoita itse päälähteille -- Kantelettaren kukkaiskankaille.

Kokoilija.

* * * * *

Suomalaiset ovat vanhastaan runollista kansaa, joka jo muinoin rakasti laulua ja soittoa ja itsekin osasi runoilla. Sen todistaa se paraiten kansanlauluillaan, joita on kerätty runsaat varastot, jotka omituisella kauneudellaan ovat herättäneet ihmetystä ja huomiota laajalti. Monissa lauluissa ylistellään laulun lahjaa ihanaksi ja armaaksi. Sepä luo ikäänkuin ylemmän haavemailman, jossa henki hetkeksi löytää huojennusta elämän tuskissa:

Jos ma laululle rupean, Wirren töille työntelemme, Laulan pihlajat pihalle, Tammen keskitanhualle, Tammelle tasaiset oksat, Joka oksalle omenan, Omenalle kultapyörän, Kultapyörälle käkösen; Kun käki kukahtelevi, Kulta suusta kuohahtavi, Kultaisehen kuppisehen, Ilman maahan vierimättä, Rikoille ripoamatta. Siitä tammen taittelemme, Pihlajat pirottelemme; Tyvet teemme tynnyriksi, Latvat laivan mastiloiksi, Kesken kestipöytäsiksi, Pikariksi pienet oksat.

Kanteletar I 10.

Eikä laulun aiheet kesken lopu:

Kyll' on maata kyntäjällä, Ahoja ajelialla Wettä viljoin soutajalla, Wiel' on virttä laulajalla, Runoja rupeajalla. Ei sanat sanoihin puutu, Wirret veisaten vähene. Ennen metsä puita puuttui, Metsä puita, maa kiviä, Ennenkuin runo sanoja. Sanasta sana tulevi, Kypenestä maa kytevi, Laulu päästä laajenevi, Wirsi veisaten venyvi. Sinne laulaja menevi, Kunne virsi viittoavi. Tuhma lauluhun latovi, Mitä sylki suuhun tuopi. Wiisas virren veisoapi, Sanat saapi paikallehen, Luottehet lomia myöten. Suu se syytävi sanoja, Kieli luopi luottehia, Niinkuin ratsu jalkojansa. Wiisas virren veisoapi, Ajallaan lopettelevi; Eipä koski kielaskana Laske vettänsä loputen, Eikä laulaja hyväinen Laula tyynni taitoansa.

I 9.

Usein on laulu syntynyt surun aiheesta --

Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu, Koppa päivistä kovista, Emäpuu ikipoloista, Kielet kiusoista kerätty,

I 1.

mutta laulustapa murheellinen rinta saakin huojennusta. Niinpä laulaa surullinen, jos iloinenkin, vaikka ero on tosin heidän laulullaan. Ei suruisen laulu liukkaasti suju:

Kieleni minun kipeä, Säveleeni sangen sairas, Jotk' ennen jokena juoksi, Myötävirtana vilisi. Niin mun ennen ääni juoksi, Kuin lyly lumella juoksee, Wenonen jokivesillä. Nyt on ääneni poloisen On kuin karhi kaskimailla, Hangella havupetäjä, Wene kuivilla kivillä, Reki rannan hiekkasilla.

I 6.

Tulimme jo kosketelleeksi kansanlaulumme valtavinta säveltä, surua, joka on ikäänkuin kanteleemme pohjasointina. Puhumme siitä samassa enemmän, sillä sururunon suonta myöten pääsemme pian perille koko kansanlaulumme lammelle. Näin käymme siis suoraan aineeseemme käsiksi tältä puolen, joka on niin tärkeä suomalaisessa kansanrunoudessa. Suru on ehkä useimpien runojen lähteenä ja aiheena. Surullista mielialaa, eri surun syistä huolimattakaan, joita saattaa olla moninaisia, kuvaillaan usein. Tämä on surun olento ja näin se vaikuttaa mieleen: Jos "mieli miekkosien ja autuaallisten ajatus" on kuin "keväinen päivännousu, aamun armas aurinkoinen", niin "poloisten mieli" on

Kuin syksyinen yö pimeä. Talvinen on päivä musta; Minun on mustempi sitäi, Synkiämpi syksyn-yötä.

Suot sulavi, maa valuvi, Lätäkötki lämpiävi; Ei sula sydän suruinen, Ei valu vajainen rinta. Minkä päivänen yleni, Sen mun mieleni aleni; Minkä päivä lämpimämpi, Sen mun mieleni vilumpi.

I 60.

Suru painaa leimansa ihmisen olentoon ja muotoon, sillä on selvät tunnusmerkkinsä:

Kukistansa tuomi tuttu, Astunnastansa anoppi, Nato tyhjän nauramasta. Tuost' on tuttu huolellinen: Huokaellen huoles käypi, Laulellen halunalainen. Uni ei tule usein Huolellisen huonehesen, Haastata ei huolellista, Haukota halunalaista.

I 84.

Mie oon hoikka huoliani; Mie oon kaita kaihojani, Mie oon musta mureitani; Huoli hoikaksi vetävi, Kaiho muita kaiemmaksi, Mure muita mustemmaksi.

I 56.

Mikä sorti äänen suuren, Jok' ennen jokena juoksi, Wesivirtana vilasi? Suru sorti äänen suuren Äänen armahan alenti.

I 57.

Edelleen tunnusmerkkejä:

Miks' on minulla ääni vieno, Ääni vieno ja matala? -- Kun olen kylmällä kyhätty, Syänkuilla synnytetty. Miks' on silmäni kipiät, Näkimeni näin täperät? -- Kun itken joka ikävän, Joka huolen huokaelen... Miks' olen hoikka, huolellinen? Kun nous' suolle suuri honka, Joss' oli huolilla pesänsä, Siit' on mulle tuutu tehty. Miks' on mulla muoto musta, Muoto musta, kaiat kasvot? -- Kun synnyin sysituvassa, Join paljo joista vettä, Söin suolta sammalia, Enk' ole sitte siivon syönyt, Kuin emosen syöttäessä.

I 24.

Tässä olisi siis surun ja onnettomuuden syvempi syy ja selitys: ihminen on jo syntymästä asti säädetty onnettomuuteen, hän ei itse ole syypää kohtaloihinsa. Siinä ilmenee selvästi fatalismia eli kohtalon uskoa, jälkiä esi-isäimme pakanallisuudesta.

Hiukan pilaten puhuu toinen kovasta onnestaan ja sen ilkitöistä, joita hänen täytyi syyttänsä kärsiä, sillä kukas kohtalonsa välttää! --

Osallisten onni valvoi, Minun malkion makasi. Tuuvitti emo minua Orrella osattomalla, Kätkyessä vaivaisessa. -- Yks' oli lehmä maammollani, Sen häjy häräksi muutti, Piru pitkäpiimäiseksi. Härän söi susi kesällä, Minä maiotta makasin, Kesän voitta kellittelin Talvilampahan takuissa, Mustan uuhen untuvissa.

I 29.

Tuon kovan onnensa kanssa sit' on pahemmassa kuin pulassa. Kunpa saisi ilkiöstä eron edes jollakin kaupalla!

Oisko onni ostaminen, Lykky tieltä löytäminen, Ostaisin paremman onnen, Pahan onnen pois panisin, Selin seinähän sitoisin, Päin panisin patsahasen, Siinä vitsoin vinguttaisin, Nahkaruoskin nalkuttaisin, Kantaisin vilua vettä Kovan onnen olkapäille.

I 28.

Onhan hyvä lyödä leikiksi kaikki, jos voi, ja ajatella:

Enkä huoli huolimahan; Anna huolia hevosen, Murehtia mustan ruunan, Suuripäisen päivitellä. Hevosell' on pää parempi, Kaulasuonet kantavammat.

I 55.

Alyääpä eräs runo hyvän keinon päästä suruista, jos pitkältäkin venynee niiden jono:

Oisko seppänä setäni, Teettäisin suruista suitset, Päitset päivistä pahoista, Riemut mieron riitelöistä, Satulan kylän sanoista, Reet on miesten reuhannoista, Korjat naisten kuohunnoista, Huolista hyvän heposen, Murehista mustan ruunan; Jolla armoton ajaisin, Sekä kurja kierrähtäisin Muille maille vierahille -- Saisinpa sanoilta rauhan, Levon leuoilta pahoilta.

I 70.

Monta on surun syytä; mikä suree köyhyyttään, mikä ihmisten ynseyttä, mikä mitäkin vastusta. Siitä syntyy surujakin paljo, karttuu karttumistaan elon varrella sen loppuun asti. -- Huolten paljoutta kuvaillaan näin:

Ken mun huoleni lukisi, Apiani arvoaisi, Se kosken kivet kokisi, Meren aallot arvoaisi, Lammen lumpehet lukisi, Havut metsän haasteleisi. Ei ole sitä hevosta Talon suuren soimen päässä, Joka mun huoleni vetäisi, Mureheni muunne veisi. Kanna korppi, huoliani, Mureitani musta lintu!

I 52.

Köyhyyden kiusoja valittelee joku pilaakin laskien:

Pestaisinpa miekin piian, Kun ois tuohi vaattehena, Savi ruokana parasna; Tahi se syömättä eläisi, Tarkenisi vaattehitta. Waan en nyt sanoa saata Enkä tuota tuhma tunne, Mi on piru piioillani, Paha palkkalaisillani; Ei pysy minulla piiat, Orjat ei ne ollenkana.

I 21.

Mitäs on köyhän aitassa? Kuuleppas!

Tule kekri, joudu joulu! Kyll' on kystä aitassamme: Sirkan reisi, paarman jalka, Peipposen peräpakara, Sammakon sakarivarvas, Sisiliskon silmäpuoli.

I 23.

Kummalliset onnen vaiheet oli sillä miehellä, joka löysi kaksi "tenkaa", osti toisella hevosen, toisella vaimon; kynti, kylvi 10 jyvää, sai siitä 100 kekoa, 1000 riihellistä; pui riihen, sai ohria paljo, keitti olutta, joi sitä jouluna, niin että vielä oli hiivassa pääsiäisenä; ajoi sitte kotiin niin että reki helisi. Waan tulipa onnen käänne, paha päivä:

Tuli hiiri, joi oluen; Tuli tauti, vaimon tappoi, Tuli susi, söi hevosen; Tuli poltti kartanoni, Jätti minun yksinäni, Niinkuin poltetun petäjän, Tahi karsitun katajan.

I 299.

Syvä todellisuus mielikuvitelman taruverhossa.

Surullisen mieltä sumentaa ihmisten kylmyys. Waikea on löytää ystävää, kelle huolensa uskoisi:

Käyn mä kymmenen kyleä, En löyä sitä sisarta, Jolle ma sanon sanani. Jos ma siskolle sanoisin, Niin sanois sisar savulle, Savu sen sanois patsahalle -- patsas pihalle, piha kyntäjälle, kyntäjä koko kylälle. Menen metsähän mäelle, Puhelen jumalan puille, Haastan haavan lehtisille -- Ne ei kerro kellenkänä.

I 59.

Jää yksin suruinesi, lausu ne laulussa luonnolle. Luonnon helmassa voit laskea tunteesi valloilleen.

Kun käki kukahtelevi, Niin syän sykähtelevi, Itku silmähän tulevi.

I 69.

Oman sukunsa sortama valittaa että hänet

Soisivat suohon sortuvan --

mutta hänessäpä herää itsetunto ja hän lausuu ylväästi:

Waan ei suonut suuri Luoja Soille sotkuportahiksi. Enkä sinnes suohon sorru, Kunnes kannan kahta kättä, Wiittä sormea viritän. Wiel' on suolla suuri honka, Jaloin päällä käytäväksi.

I 73.

Mutta usein heikko ihminen sortuu suruunsa ja synkimmillään ollen toivoo kuoloa tai ettei olisi syntynytkään:

Kuusen juuret kuivettuvat, Waan ei kuivu kyyneleni; Meret suuretki sulavi, Ei sula minun suruni. Suru särkevi syämen -- -- Tulisko kevätkin kerran, Talven kanta katkiaisi, Ehkä koito kuolisinki -- -- Lehti puuhun, ruoho maahan, Minä marras maan rakohon. Kun oisin kuollut kolmiöisnä Kutonut kapalolasna, En ois paljo pitänyt -- Waaksan vaatetta pitänyt, Waaksan toisen puupalasta, Pari pappien sanoa, Kolme lukkarin lukua, Kerta kellon helkähystä.

I 46.

Erään ainoa toivo on saada hautansa kotimaassa:

Kunpa kuolisin kotihin, Rikoilleni riukeneisin, Waimot päätäni pesisi Lakanoihin laitteleisi, Sitte kerran kellot soisi; Suku ei suuresti surisi. Waan kun kuolen korven päähän, Saavat korpit kohtaloa Minun raukan raajoistani.

II 305.

Waan mitäpä surra, jos maallista onnea ei liekään sulle suotuna. Se on katoovaista. Tämän opettaa eräs kaunis runo. Kaunis tuomi yleni ylpeänä kukkanurmella ja kaikki ihailivat sen koreita valkokukkia. Lähellä kasvoi alastomalla aholla koivu huononen, jota ei kukaan huomannut. Mutta tuli toukka, kaivoi tuomen, niin että se kuihtui ja kuoli, vaan koivuparka jäi seisomaan vähän onnensa varalle.

Parempi tyytyä ja turvata Jumalaan:

Waan ellös sukuni surko, Kamaloiko ristikansa Mun poloisen päiviäni, Angervoisen aikojani! Eipä heitä Herra Kiesus, Hylkeä hyvä Jumala.

I 18.

Olemme pitkältä esittäneet surulauluja, sentähden että surumielisyys enemmän tai vähemmän painaa sumean sävynsä Suomen kansanrunouteen yleensä. Suomen laulu on kuin sen luontokin vakavaa, sumeaa, surunvoitteista. Talvi kolkko ja pimeä vallitsee täällä enimmän osan vuotta. Kesämme on kyllä ihana, kun luonto äkkiä herää horrostaan ja kiireesti pukeutuu juhlaverhoonsa, kun metsät, harjut, järvet, niityt uivat valossa ja ilo kaikuu kaikkialla -- mutta suvi on niin peräti lyhyt, luonto on tuskin ehtinyt virota täyteen eloon, kun se taas vaipuu hautaansa ja -- tuo tieto sumentaa suvenkin iloa.

Lauluissa kuvastuu laulajan mieliala. Laulaja on oma kansamme ja tämäpä luonteeltaan ei ole vilkasta ja remuisan iloitsevaa, vaan on tunnettu juroksi, vakavaksi, useinpa kolkoksikin. Karkean pinnan alla piilee kuitenkin enemmän kuin outo arvaisikaan, lempeä, hyvää ja kaunista. Suomalainen on jäykkyydessään hellätuntoinen ja hänellä on rikas mielikuvitus, siis ominaisuuksia, jotka tarjoovat runoudelle suopean maanlaadun. Miellyttävä, suloinen on puro, joka iloissaan hyrskii hiekkaansa myöten, kun valo välkehtii sen vihmoissa, mutta se tuo heti näkyviin kaikki sulonsa ja sen matalalla pohjalla on vain soraa ja kiviä. Toista on hiljaisen, syvän lammen laita, joka salon helmassa piillen kalvoonsa kuvastaa karkean rantatörmän honkia ja taivaan ikikorkeutta, jota kohden metsän hiljainen humina kohoo kuin rukous. Hiljainen, miltei autio on rauha metsälammen laiteella. Wallitseepa siellä sentään elämääkin suven sulopäivinä, kun kultarinnat kukkuvat, peipot visertelevät lemmenlaulujaan, kun vuokko avaa sinisilmänsä ja mansikan poski punertaa. Tämmöinen on metsän lammen ja sen seutujen kauneus: kainoa, hiljaista, puhdasta. Samanlaatuista on Suomen laulu; uskollisesti se kuvastaa sen maan ja kansan henkeä, josta se on syntynyt.

Wento-kansallinen piirre laulumme muotokuvassa on myös _yksinäisyys_, surun sisko, jonka seurassa se paraiten viihtyy. Suru suosii yksinäisyyttä, yksinäinen on taipuisa vakavaan mietiskelyyn, vieläpä usein suruunkin. Maamme on ja oli ennen vielä enemmän harvaan asuttua; virstan verrat vettä ja metsää erotti toisistaan pirtit. missä perhekunnat asuivat yksitellen, harvoin tavaten toisiaan, harvoin yhtyen isompiin seuroihin, pakinoihin, mieliä ja mietteitä vaihtelemaan. Ihmisen on kuitenkin luonnollinen tarve lausua tunteensa, huojentaakseen sydäntään, joko se on suruun pakahtua tai muuten tunteiden vallassa; ja muiden tuttavien puutteessa hän lausuu ne itselleen tai on lausuvinaan ne luonnolle, jolle hän mielikuvituksen voimalla siirtää omaa eloansa ja henkeänsä, ajatellen luontoa eläväksi ja tuntevaksi kuten hän itsekin. Mikäli hänessä on taiteellista luomiskykyä, syntyy näistä tunteenilmaisuista lauluja, virsiä, runoja. Niinpä meidän kansanlauluissa ehtimiseen huomaa, että suomalaisen paras tuttu ja uskottu on luonto, jonka keskellä hän elää. Tämä ei ole hänelle elotonta ainetta, vaan se huokuu läpeensä elämää, tuntevaa ja miettivää henkeä, vaikka himmeihin salaperäisiin kuviin verhottuna. Suomalainen näkyy näissä vertauskuvissa aavistaneen korkeamman hengenmailman syviä totuuksia, hän tajusi luonnon vienoimmat soinnut ja sävelet ja lausui ne ilmi lauluissaan. Tämän ihmeellisen taidon oppi hän tuttavallisessa seurustelussaan luonnotarten kanssa yksinäisessä elämässään salojensa keskellä ja järviensä rannoilla, mutta siihen sai hän alkuaan Luojalta lahjan tajuta olemuksen salaperäisiä syvyyksiä. -- Hoitakoon kansamme uskollisesti kallista aarrettansa, totellen sitä suurta henkeä, joka puhuu luonnossa, sydämessä ja ilmestyksessä, niin se pienenäkin ja vähän huomattuna, turhaa loistoa tavoittelematta, täyttää tehtävänsä mailman isojen rinnalla! "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto; Kiitä muille muita maita, itselle omia maita!"

Niinpä siis: luonto on laulajan ystävä tai tuttava ja esiintyy mielellisnä ja kielellisnä. "Näin usein jutellaan lintujen, kalain ja muiden eläväin, jopa puiden, kukkain, kivien ja kantojen, järvien ja jokien y.m. kanssa". "Yks' on tuuli tuttujani, päivä ennen nähtyjäni". Ja erinomainen tunteen hellyys vallitsee tässä laulajan ja luonnon välisuhteessa useinkin: luonto suree ja iloitsee ihmisen kanssa. Siinä missä on surkea onnettomuus tapahtunut, itkee nurmi, aho valittaa, ruoho murtuu murheeseen, ettei enää jaksa kasvaa eikä kukkia. Luonnon hellyyden palkitsee ihminen samallaisella hellyydellä puolestaan. Niinpä tuo, joka heittää murheensa korpin pois-vietäviksi, varoittaa lintua lampiin niitä hukuttamasta, sillä

Kalat kaikki huolestuisi, Ahvenet alas menisi, Suuret hauit halkiaisi, Saisi siikaset surut, Sären lillit liukeneisi Minun hoikan huolistani.

Kun näin kuviteltiin eläimiä ihmisen tapaan ajatteleviksi, puhuviksi ja toimiviksi, syntyi eläinsadut, jommoisia meillä on runsaat varat. Niissä eläimet, jopa puutkin y.m. tarinoivat ja käräjöivät keskenään. Niiden tarkoituksena on kuitenkin enimmiten kuvata ihmisoloja, usein antaakseen hyvää opetusta meille.

Suomen kansanlaulussa elää siis luonnon henki, kaino, pilaumaton, harras huokaus luonnon omasta rinnasta. Se on Suomen luonnon henki, semmoisena kuin se puhuu hellää-vienoa, sulosointuista, surumielistä kieltänsä hiljaisissa saloissamme, siintävillä selillämme, yksinäisillä ahoillamme. Siitä huokailee hiljaa ikävöintä päästä luomakunnan orjuudesta hengen ylhäiseen vapauteen, valon ja vapauden kaipaus, lento hengen ikuisille kotimajoille.

Laulumme henki määrää myös sen muodot. Kuvaukset ovat enimmältään otetut luonnosta ja sen ilmiöistä ja ovat rikkaat, moninaiset, kauniit ja eloisat kuin luonto itsekin. Tosin niissä ei ole etelämaisten laulujen rikkaan luonnon värikiiltoa ja kirjavuutta silmää lumoamassa, mutta niissä on Suomen luonnon suloinen viehätys, jonka me paremmin oivallamme.

Omituista kansamme luonteessa on, että se kaiken vakavuutensa ohessa suuresti suosii pilaa ja leikkipuhetta, jolla se lievittää karkeaa ulkomuotoansa, samoin kuin tuon jöröyden alla asuu enemmän hellyyttä ja hienoa kaunoaistia kuin outo arvaisikaan. Sama leikillinen, humoristinen piirre tavataan myös runoissamme ja se tekee, keskellä raskasta mielentilaa, sukkelalla pilakäänteellä usein mainion vaikutuksen.

Mitä "Kantelettaren" laulujen sisällykseen eli aineihin, joita niissä käsitellään, tulee, niin on se pian sanottu, kun muistamme että tässä ei esitellä ulkonaisia, historiallisia tapauksia, vaan nämä ovat lyyrillistä runoutta, joissa ihminen etupäässä laulaa julki sisällisen elämänsä, sydämensä tunteet. Ja nämätpä ovat yhtä monellaiset kuin elämä oloineen vaiheineen. Näissä lauluissa siis Suomen kansa kuvailee omaa itseänsä, sisällistä ja ulkonaista elämäänsä, töitänsä, toimiansa; se laulaa suoraan sydämestään ilmi ilojansa, surujansa, omituista tunne-elämäänsä ja mailmankatsantotapaansa. Siinä ne esiintyvät kaikki omituis-olossaan kuvattuina eri sukupuolet ja ikäkaudet, lapsi, nuorukainen, neito, mies, vaimo, äiti, isä j.n.e., kuinka ne kukin alallaan elävät, katselevat mailmaa, tuntevat. Tämän mukaan koetamme runsaasta aineistostamme valita lauluja kutakin eripuolta valaisemaan.

* * * * *

Lapsuutemme aikaa aina rakkaimmin muistelemme, sen muistot seuraavat meitä suloisimpina läpi elämämme. Wasta koittaneen elon aamurusko valaa ihanan kirkkautensa yli kaiken, kajastus Eedenistä välähtää pienokaisen viattomassa sielussa ja kirkkaasta silmästä. Jotain semmoista suomalainenkin tunsi; sentähden hän niin kauniisti ylistää kotia, missä lapsuuden armaat päivät vierivät isän ja äidin hellässä hoidossa, tietämättä vielä elämän huolista ja harhoista. Kuitenkin tätä, niinkuin muutakin hyvää, tavallisesti vasta tiedetään arvossa pitää silloin, kun se jo on menetettyä. Lapsi ei tule onneansa arvanneeksi; vasta vanhemmaksi tultuaan ja saatuaan katkeria ja kovia kokea, hän muistaa lapsuuden ihania päiviä ja ylistää kotiansa. Ylistys aiheutuu kodittomuuden kurjuudesta, kodin ihanuus kajastaa kaipauksen kaihovalossa. Sentähden näissä runoissa aina läheisesti yhdistyy molemmat asiat: kodin onni ja kodittomuuden, orpotilan onnettomuus.

Ottakaamme aluksi yksi kuva, jossa taivas aivan pilvetönnä kaartelee kotikummun ylitse. Tyttö kertoo untansa, jonka näki valveilla, tositaiteellisesti:

Nousin aivan aikasehen, Pesime, kumartelime, Katsahime kankahalle: Kankahalla kaunis lampi, Lammissa venoja kolme. Yks' on veno kultakokka, Toinen on hopeakokka, Weno kolmas vaskikokka. Minkä noista mille annan? -- Kultakokka taatolleni, Weikolle hopeakokka, Weljenpojan vaskikokka. Katsahime toisen kerran: Kolm' on neitoa venossa. Yks' on neito kultakassa, Toinen on hopiakassa, Neito kolmas vaskikassa. Minkä noista mille annan? -- Kultakassa taatolleni, jne. Katsahime kolmannesti, Ei ollut lampia enempi, Eikä lammissa venoja, Wenosis' ei neitosia; Lampi oli muuttunut lehoksi, Haavikoksi neiot nuoret, Wesikaariksi venoset.

I 185.

Tästä huokuu suloisen vienosti perheellisen rakkauden henki. Sukua sille on runokuvaus missä sisar iloitsee tavattuaan kauan poissa olleen veljensä:

Läksin piennä paimenehen, Ajoin lehmät suota myöten, Tulin rannalle ojasen; Raita rannalla ojasen. Rämähytin raitapuuta, Tuolta poikanen putosi, Solki suussa, vyö käessä, Minä raukka itkemähän, Poikanen kyselemähän: "Mitäs itket nuori neito?" -- "Itkempä minä jotain, Itken pientä veikkoani; En ole sitte silmin nähnyt, Kun piennä sotahan läksi". -- "Elä itke veikkoasi, Tuosta veikkosi tulevi, Alta linnan airot souti, Tuopi uuet ummis-kengät, Sulkkuiset sukan sitehet". Minä kurja kuulemahan, Weikko seisoi vieressäni, Eessäni emoni lapsi.

I 205.

Sitten jo sumenee ilma:

Osa oli minulla ennen, Kun kasvoin ison koissa, Elelin emoni mailla. Kasvoin kuin kala meressä, Wesa nuorella norolla, Niinkuin putki puuta vasten, Kasvoin taaton kannikoilla, Maammoni kanan munilla. Poiss' on nyt osani multa, Katehessa kohtaloni. Missäpä minun osani, Kussa kurjan kohtaloni? -- -- Osani paloi palossa, Turmeltui tulen sisässä.

II 27.

-- -- Muinoin ajat paremmat, Päivät kaikki kaunihimmat, Päivänlaskut laupiaammat, Koreammat huomenkoitot. Toisin silloin touko kasvoi, Toisin maa orahau otti. Silloin nousi nuoret heinät, Kuu ma nousin nuorukainen, Silloin kasvoi kaikki kaislat, Kun ma kasvoin kaunis lapsi. Kasvoin koissa korkeassa, alenin ylätuvissa, Kaunihilla kannikoilla, liioilla lihamuruilla. -- -- -- -- -- Sian tieän kussa synnyin, En tieä sitä sioa, Kussa kuolo kohtajaavi.

I 32.

Omituista nähdä, kuinka siinä valossa, joka loistaa lapsuuden taivaalta, kaikki asiat, elot ja olot kirkastuvat tavallistaan kauniimmaksi, paremmaksi! Koto on kaikista parain. Äiti ja isä paraat ihmiset. Niinpä köyhänkin lapsi on onnellinen kodissaan.

Lämmin paita liinainenkin Oman äitin ompelema; Wilu on vaippa villainenkin Waimon vierahan tekemä. -- Lämmin on emosen sauna Ilman löylyn lyömättäkin; Kylmäpä kyläinen sauna, Waikka löyly lyötäköhön. -- Korea on kotoinen leipä, Waikk' ois täynnä tähkäpäitä, Wihavainen vieras leipä, Waikka voilla voituohon. -- Ohoh kullaista kotoa, Armohan ison eloa. Jos oli leipeä vähempi, Niin oli unta viljemmältä; Ei toruttu torkunnasta, Makaamasta ei manattu.

II 75.

Koditon kurja laulaa: