Chapter 2

KILPI (astuu levottomasti sinne tänne. Itsekseen). Hiidenpä paha pula onpi tää! Mitäpä tullee täst', en tiedä mä! Vaan pahaa mieltä, harmiakin uutta! Menevät männikköhön miettehein. En ennen varonut, sen pahoin tein! (Huomaa Liisan, joka tulee portilta takaisin.) Vaan mitä nyt, vai taaskin salaisuutta?

LIISA. Niin, salaisuutta! niinhän tahdotte. En virkkaa saa ma, teitä etsii ken.

KILPI. Vaan kun mä kysyn, vaadin vastauksen.

LIISA. Sen saatte, siitä annan lupauksen.

KILPI. Se mieskö oli vaiko nainen?

LIISA. Mies.

KILPI (levottomasti). Mies nuori?

LIISA. Ei!

KILPI. Ken sitte?

LIISA. Vanha mies.

KILPI. Hän mitä tahtoi?

LIISA. Teitä kysyi hän.

KILPI. Sä mitä sanoit?

LIISA. Ettei ensinkään Vieraita kapteen kärsi, sanoin sen.

KILPI. Sanoiko niinensä?

LIISA. Sanoi, Lampinen...

KILPI (iloisasti). Vai Lampinen! Sä juokse joutusaan Takaisin häntä tänne huutamaan! Ah, häntä nähdä kyllä haluan!

AINA. Ken Lampinen on? Vaari, virkahan...

KILPI. Laps, hän se ompi, joka Juuttahalla...

AINA. ... pelasti henkes. Uljas mies on hän! Halulla häntä minä hartaimmalla Tahtoisin nähdä!

KILPI. Saat, saat! Varro vaan! Siks' ajaks, Aina, mene sisähän, Kun vastaan otan vanhan ystäväin, Mä sitä tahdon tehdä yksinäin.

AINA. Mä lähden ehdoll', että minä saan Pelastajaasi kiittää kumminkin, Kosk' _omallein_ sen tehdä unhotin.

(Menee huoneesen).

Kahdeksas kohtaus.

Kilpi. Lampinen. Liisa (lähtee samassa huoneeseen).

LAMPINEN. Kas, kestääpähän karhu luolassansa!

KILPI. Oi, terve tullut, vanha ystäväin!

(Syleilee Lampista).

LAMPINEN. Syleillä voi tuo vielä veikkojansa!

KILPI. Syleillä vanhaa sotaveljeäin Mä taidan! yhdessähän taistelimme! Muistatkos miehuuttamme Lapualla, Muistatkos jyskettäkin Juuttahalla, Me Venäläistä missä opetimme Kuin Suomen poikain kanssa soditaan Vaan missä Ryssän miekka minua...

LAMPINEN. Oi, veikko! _siit'_ ei enää sanaakaan! Puolestas' yhtä paljon teit sä mulle, Kuin mitä tehnyt minä olen sulle, Mut suopas katsella mun sinua!

KILPI. Miks' niin?

LAMPINEN. Niin, kansa kertoo tullehen Sun ihmisvihaajaksi, sitä en Juur' ole luullut; mutta jutellaan Ett' oletkin sa aika tonttu vaan. Sa porttis salpaat, huonees lukitset, Kuin tämä tieno rosvoja ois täynnä. Sä eräkkäänä täällä elelet, Et kenenkähän luona ole käynyt. Jos tulee joku sua hakemaan, Pois aina luolastas' hän ajetaan. Olithan vilkas hulivili ennen Ja tanssaelit tappeluhun mennen!

KILPI. Onnettomuutein oi! jos tuntisit, Käytöksein oikeaksi katsoisit. Monesti on se mua pahoittanut, Mun henkeni ett' olet pelastanut.

LAMPINEN. Oi, miehen täytyy olla miehuisampi!

KILPI. Sanottu välein, tehdä vaikeampi! Näytäthän onnellinen olevan.

LAMPINEN. Kyll' olen ollut, kiitos Jumalan! Jo monta vuotta siitä vierryt on Kun toinen toisemme me kohtasimme. Kun sota loppui, jättäin kumppalimme, Mä muutin poijes synkkään salohon Harmista, että maa noin hyljättiin Ja altiks vierahille annettiin; Nyt korpea mä kyntää alotin, Kuin esi-isät maata viljelin. Kun vihdoin viimeinkin ma sitte nain, Niin onnellisna olen elänyt. Jo poikain pulskeat on miehet nyt; Ei mitään puutu. Se mun historjain. Vaan kuinka sinun laitas ollut on?

KILPI. Äläpä muistiin johda murhettain!

LAMPINEN. Kuin sinä tahdot, siten olkohon. -- Vaan miehuutta jos sulta viel' ei puutu, Sydämes aukaise sä ainoalle Vanhalle ystävälle armahalle. Sanoa täytyy sulle -- älä suutu -- Kyll' oletkin sä oikein narrimainen!

KILPI. Minusta niin et miettiä saa vainen! No, koska tahdot, niin mä kertoilen. Kun sota loppui, luovuin armeijasta, Pois mennä aioin seudust' armahasta. Vaan sydän sykki maalle isien; Sen vuoksi viran hankin, työtä tein Ja voimain uudestansa uhrasin Kalliille suloiselle Suomellein. -- Sain siten lohdutuksen sittemmin. -- Vaan vaaralliseks mieheks katsottiin Ja mua syystä juuri syytettiin, Ett' olin varsin vapaamielinen; Sain virka-eron häpeällisen. Mä sydän täynnä vihantulta vain Maatiluksellein maalle mennä sain, Jonk' olin vanhemmittain perinyt. Näin siellä kauniin, soman neidon nyt, Ja kohta häneen kovin ihastuin Ja oikein raivoon asti rakastuin. Hän vaimokseni tuli vihityksi. -- Onnellisimmat olimmekin vain, Ja viha, vaino hävis' rinnastain. -- Kun sitte vuoden jälkeen syntyi yksi Korein tytär meille, korkeimmalla Mä olin silloin onnen portahalla. Vaan vaimoin kuoli!

LAMPINEN. Sääli, ystäväin!

KILPI. Mä huolell' yksin hoidin tytärtäin; Se voimain virkisti, sill' äitiään Muistutti muodoltansa mulle hän. Mä elin tämän lapsen eestä vaan. En voinut löytää maassa vertaistaan, Hänelle sydän sykki ainoasti! Hän hurjaa luontoani hallitsi, Ja hänen sanans mua vallitsi, Niin että minä kaikki kernahasti Tein mielen nouteheksi neidollen. Hän houkutti mun joukkoon ihmisten! Hän oli oikein kaunis kasvoiltansa Ja häntä ihmetteli kaikki kansa! Mä siitä syystä kovin pelkäsin, Hän että häviäisi multa pois. Hänettä, luulin, etten elää vois, Sentähden muiden seurast' erosin.

LAMPINEN. Et tehnyt viisahasti ensinkään.

KILPI. En. -- Äkkipäätä hävis luotain hän.

LAMPINEN. Sitä arvelinkin.

KILPI. Aatteleppas nyt Mun mustaa murhettain! Mä matkustin Hänt' etsimässä --; enkä löytänyt. Kun löysin sitte vihdoin viimeinkin Niin hän jo oli mennyt miehelle. -- Oi, tuota luulla oisi voinut ken! Häll' oli tytär, viikon vanha vain. Odottamattomasta tulostain Äkisti äitiparka kauhistui Ja siitä hyvin kovin sairastui.

LAMPINEN. No, sitte...

KILPI. Olin hänet surmannut! Ja miehens' murheinen ja onneton Hän kohta seuras häntä kuollohon. Mä kyllä ihmisiä vihaan, mutt' Vaarallisempi vihollinen on Minussa itsessäni asunut! Se historjani! Hyvä ystäväin, Sä älä ihmettele, että näin Mä piillen tyttäreni lapsen kanssa. Kuin arvaat, toivon aina parastansa. Pelastaa Aina kultain kumminkin Maailman turhuudesta tahtoisin -- Näethän, etten korvess elä suotta.

LAMPINEN. Kuin vanha on hän?

KILPI. Seitsentoista vuotta.

LAMPINEN. Tekisit taaskin uuden tyhmyyden.

KILPI. Kuin niin?

LAMPINEN. Niin, sinun täytyy tässäkin Myös olla varoillas, kun neitonen On seitsentoista vuotta vanha vain. Maailma ulottuupi metsäänkin.

KILPI (pikaisesti). Ohoh, ken tohtis tulla tupahain!

LAMPINEN. No, no, sä veikko, älä suutu noin! Nyt kumminkin mä selittää sen voin, Miks' pitänyt et ole pojastain.

KILPI. Sun pojastas? En ole ollenkaan Mä häntä nähnyt enkä kuullutkaan Hänestä haastettavan.

LAMPINEN. Selvää on, Kun ketään lasketa ei luolahas. Monesti jyskyttänyt porttias' Hän turhaan on.

KILPI. Hän missä on?

LAMPINEN. Salohon Mä metsäherran luoksi lukemaan Ja metsänhoidantoa oppimaan Lähetin hänet. Lähellä on tästä, Sun luonas käskin hänen käymähän.

KILPI. En poiketa voi enää tekemästä Mä päätöksestäni. Ei päässyt hän Sentähden ole tänne. Tahtoisin Kernaasti häntä nähdä kuitenkin, Siis lähtekäämme! -- Luoksens' minut vie! Sun poikas kyllä kunnon poika lie?

LAMPINEN. Se tietty on! Ja arvanethan sä, Ett' oli viesti sairaudestansa Minulle kova sanoma.

KILPI. Hän on Siis sairas ollut?

LAMPINEN. Senpätähden kanssa Kiiruhdin tänne. Kiitos olkohon Mun Jumalallein, hän jo terve on. -- Romanimainen oli taudin syy: Hiestynynnä jahdista hän heittäytyy Vetehen nuorta somaa neitokaista Pelastamahan...

KILPI. Mitä kummanlaista Sä haastat mulle? Vai se oli hän?

LAMPINEN. Mun Lauri lapsein, niin. Oh, sydäntään! Häll' on se oikealla paikallaan.

KILPI (itsekseen). Ah, mikä miete, miete kaunis vaan! (Ääneensä). Sun poikas mistä me nyt kohtaisimme?

LAMPINEN. Talosta metsäherran tapaisimme.

KILPI (huutaa). Hoi, Liisa! Liisa, tänne joutuisaan!

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Liisa.

LIISA. No, herra kapteen'.

KILPI (innokkaasti). Liisa, laitas vain Nyt puolipäivällinen valmihiksi: Parasta pane mit' on talossain -- Kaks' ystävää me saamme vierahaksi -- Ja kellarista vanha viini tuo. Mutt' joutuun, joutuun vaan!

LAMPINEN. No eihän nuo Maailman lapset ole laisinkaan Niin pahat sinusta, kuin päätin ma!

KILPI. Se ansio on armaan veikon vaan! No tule! tätä tiet' on suorempaa. Aukaise, Liisa, pieni portti nyt!

(Kilpi ja Lampinen menevät oikealta huoneen takaa ulos).

LIISA (seuraa heitä). Kah kummaa, kuin on mieli kääntynyt!

(Menee).

Kymmenes kohtaus.

Aina. Lauri (myöhemmin).

AINA (katsoo varovaisesti ovesta ulos). Kosk' ei tuo vaari kutsu, kuitenkin Pelastajaansa tulen kiittämään. (Tulee esille). Kas ihmettä, ei ihmist' yhtäkään! Hoi, vaari, vaari! Tietää tahtoisin, He minne mennehet on kumpikin. Myös Liisa poissa! Yksin olen ma Huu! kuinka mieltä kovin kammottaa Ja sydämeni kovin sykkäilee! Se tekee niin. Se hälle tykkäilee!

LAURI (laulaa aidan ulkopuolella).

Siivet jos saisin ja lintu mä oisin, Lentää mun kultani luo minä voisin; Korvess' on mun nyt Viihtyä täytynyt, Uneksia vaan Kultaistani saan!

Aina (joka hämmästyksissään ja ihastuksissaan on kuunnellut laulua). Se ompi hän! (Kovin peljästyksissään). Ah, armas Jumalain! Mun kyyhkysein! Kas tuota kotkaa vain -- Hän kuinka ilmaa kiitää silmillään! Hän laskee kohta kyyhkyslakan luo. (Pyssyn pamahdus kuuluu metsästä). Ei enää lentimillään _lennä_ tuo; Se kukaan muu ei ole, kuin vaan hän! (Kiiruhtaa kummulle aidan vierelle). Niin, oikein! Hän se on, sen näen mä! (Taputtaa käsiänsä). Hän mun jo näkee. (Nyykyttää Laurille päätänsä). Terve tullut vaan! Mun luoksein tulla tahtoisitko sä!

LAURI (aidan ulkopuolia). Niin kovin mielelläin! mutt' näinkö saan...

AINA. Odota hiukan, vähän aikaa vielä, Siks' että auki portin aukaisen. (Lauri näkyy aidalla). Vai niin, sä tahdot tulla lentäen! (Kiiruhtaa hakemaan tikapuita, jotka hän asettaa kivi-aitaa vasten). Kas, nyt sä olet oikealla tiellä.

LAURI (aidalla). Haluan tietää, tokko saanen tulla?

AINA. Saat kyllä! mutta joudu väleen! mulla On oikein paljon sulle puhumista. (Lauri kiiruhtaa tikapuita myöten alas). Niin tulit tänne niinkuin taivahista.

LAURI. Täss' olen!

AINA. Oikein lysti, että sä Nyt tulit, kuin niin tuhma olin mä, Ett'en mä sua edes kiittänyt, Kun vedest' olit pois mun vetänyt. Sen sydämellisemmin teen nyt sulle -- Sä silloin oikein hyvä olit mulle! -- (Kättelee Lauria). Käteni tuossa on.

LAURI. Siit' ei sanaakaan. Minähän teidät peljästytin kuin Onnettomuus ol' joutumaisillaan; Velvollisuus mun siis ol' auttamaan. Ei syvä ollut -- ja mä hyvin uin. Niin oli niinkuin oisin' tanssihin Mä mennyt. (Itsekseen). Hän on impi ihanin!

AINA. Niin vain; mut kiitän sua kuitenkin; Sill' enpä sinutta ma eloss' oisi -- Sua koskaan kiittämätt' en olla voisi. Mut sano, miksi mua kutsut te? Te, sanoo Liisa vaan, kun puhelee Hän vaarille; vaan aina ma _Sinuksi_ sanon koko maailmaa.

LAURI (itsekseen). Kuin teeskentelemätön on hän, oi! (Ääneensä). Jos suotte, _sinuks'_ kutsun kernahasti.

AINA. Kas _sinä_! Sepä toisin tavoin soi! Kun kestä pidetään, niin mieluisasti _Sinuksi_ häntä silloin kutsutaan. -- Pitäisin oikein paljon sinusta, Jos pitäisit vaan hiukan minusta -- Vai mitä? kuuletkos sä sitä vaan?

LAURI. Rakastan sua sydämellisesti!

AINA. Vai sydämestäs! tuo soi suloisesti! (itsekseen). Kyll' on hän hyvin kaunis kasvoiltansa! Ja sitte kuinka nuori hän on kanssa! Ei otsa uurtunut kuin vaarillain; Ja silmät sitte -- niinkuin linnullain!

LAURI (itsekseen). Viattomuuden kuva kummoinen! Siveä on hän sekä suloinen!

AINA. Mik' onpi nimes?

LAURI. Lauri!

AINA. Lauri vai! Se kaunis on!...

LAURI. Ja sun?

AINA. On Aina; kai Se ei niin kaunis ole, niinkuin kuulet.

LAURI. On oikein ihanainen!

AINA. Niinkös luulet? No sepä vallan lysti oli vasta!

LAURI. Suo anteeks', että estän haastamasta. Mutt' kuinka kutsua nyt tohdit sa Minua luokses' tänne tulemaan, Kun vaaris vihaa koko maailmaa Ja ihmislapsia? -- niin lausutaan.

AINA. Se aivan oikein onpi, ettei hän Rakasta maailmata ensinkään. Vaan kunpa kysymys on milloin noista Pelastajista, silloin onpi toista. Hän _silloin_ sanoo: pitää kiittämän. -- Juur tänäin tuli tänne miesi, ken Pelasti hengen vaari-vanhuksen, Paikalla päästettiin hän sisähän, Ja niinpä kohta kun mä nä'in sun, Mi pelastit nyt vasta henkein _mun_, Samassa tein mä samoin, näyttääksein Kiitollisuutta sulle. Kyyhkysein Sä päälle päätteheksi pelastit, Kun kotkaa kohti luodin laukasit.

LAURI. Sai kotka kyllä kyydin, ettei maari... Vaan tiedätkös sä varmaan, ettei vaari...?

AINA. Päinvastoin. -- Tänne jäädä täytyy sun Niin kauan kun joutuu vaariseni. Pois pyssy pane, istu viereheni! No, tule! Aina käypi apuhun. (Ottaa pyssyn ja jahtilaukun Laurilta ja taluttaa hänet penkin luo, jolle he käyvät istumaan). Kas niin!

LAURI (itsekseen). Mä olen lumouksissain. Kuin ihastuttavainen impinen!

AINA. Miks puhut itsekses? Kun vaari vain Noin puhuu, on hän nuromielinen. Oletko sä nyt, Lauri, vihanen.

LAURI. En. -- Enpä ole koko elämässä Niin onnellinen ollut, kuin nyt tässä.

AINA. Vaan entäs minä. Lauri, mietippäs, Kuin lysti, kun mä jonkun nähdä saan, Ken viel' ei ole harmaa hiuksiltaan. Kyll' olet oikein kaunis näöltäs! -- Kun sinuun silmät luon, niin luulen vaan Ett' ihmiset on kaikki hyvät täällä...

LAURI. Mon' onpi!

AINA. Niinpä luulen!

LAURI. Vaan maan päällä Ei ole kukkaa kauniimpaa kuin sä.

AINA. En ymmärrä sit' ensinkähän mä. On paljon, jota en voi ymmärtää. Tiedänpä yhtä, tiedän kumminkin, Salossa että laulat soreasti.

LAURI. Kyll' olen laulellut, mutt' koreasti...

AINA. Niin kyllä. Laulujas mä kuuntelin Niin tarkoin, että muistiss' on ne mulla. Kun toisten tänne tulet jällehen -- Nyt saatkin joka päivä tänne tulla -- Ne kaikki sulle silloin laulelen.

LAURI. Yhdessä laulelemme sitte noita.

AINA. Kun kuulin Laurin sulolauleloita, Ne aukas mulle uuden maailman. Mi lumous on sävelissäs, oi! Kuin illall' istuin ääress' ikkunain, Niin silloin soreasti mulle soi: (Lausuu). Kun lämmin länsituulonen Puunlatvaisissa huiskaa, Niin kuulteleppas kultainen, Suloa vaan se kuiskaa; Sill' aina tänne metsään tullen, Se tervehdyksen tuopi sullen Mun ruusuiseni metsistössä! Oi Lauri! kun mä tuota kuulen milloin, Silmistä kyyneleeni virtaa silloin.

LAURI (itsekseen). Voi! sydämelleni tuon sievän Ainan Tahtoisin mieluisasti minä painaa!

AINA. Oletkos unissasi nähnyt minua?

LAURI. Mä usein näen uuta sinusta, Kuin oisit ruusuiseni metsistössä.

AINA. Mä myöskin usein sua uneksin. -- Vaan, Lauri, tule lakan luoksi, jossa Mun kyyhkyin ovat, sillä kyyhkytkin Sua kiittää tahtoo avustas, Kun kotkan häijyn kaasit luodillas. -- Ai! kyllä ehdimme sen tekemään. -- Parempi lie jos käymme leikkimään. Oleppas sä nyt kotka, kyyhky mä. (Juoksee näytelmäsijan toiselle puolelle). Saa nähdä, saatko kiinni minut sä! No, käytkös?

LAURI. Kyllä kohta kiinni saan; (Juoksee Ainaa ottamaan kiini). Vaan sitte en mä irti laskekaan.

AINA (juoksee pakoon). Kas, paljon parempi olen minä.

LAURI. Kuin nuoli nopsa! Mutta varo! kotka vie...

AINA. Ei tällä kertaa!

LAURI. Kyllä kohdakkoin.

AINA. Jos kiinni saat, niin saatpa jotakin.

LAURI. No, minkä?

AINA. Muiskun!

LAURI. Sitte pian vain!

(Juoksee Ainan jäljessä, ja saa hänet kiini).

AINA. Oi, jopa jouduin kotkan kourihin!

LAURI (suutelee Ainaa). Mun Ainain, Ainain!

AINA. Se oli aivan toista, Kun viimein vaariani suudellessa.

Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Liisa.

LIISA. Kah, mitä kumman kummaa näen ma! Sun, tyttö, onko järki jättänyt?

AINA. Ei, Liisa, me vaan leikitsimme nyt.

LIISA. Ja mitä nuori herra uskaltaa! Nyt luunne kohta täältä korjatkaa, Sill' itse kapteen kohta koton' on; Ja jos hän saapi täällä nähdä teidät, Niin peto silloin perii kaikki meidät. Aukaisen portin. (Aukaisee portin). Pois salohon!

LAURI. Hyvästi, Aina!

AINA. Et saa mennä pois: Sun _täytyy_ jäädä. -- Miks et jäädä vois?

LAURI. Ei nyt, vaan pian! Ikipäiviks sitten, Jos niin vaan tahtoo Herra taivahitten.

(Pois).

Kahdestoista kohtaus.

Aina. Liisa.

AINA. Mä häntä seuraan!

LIISA. Aina armainen, Sä mitä mietit?

AINA. Riemuin häiritsit! Maa paratiisi on, nyt tiedän sen, Ja ihmiset kuin itse enkelit! Sen tiedänkin!

(Itkee).

LIISA. Jos vait' jo olisit!

Kolmastoista kohtaus.

Entiset. Kilpi, Lampinen.

KILPI. No, mitä?...

LIISA. Neuvoin onpi, ole vait'!

AINA. En! Sitä en mä tee, sen kuulla sait. -- Nyt taas hän tahtoo, että minä uutta Pitäisin vaariltani salaisuutta.

KILPI. Ei puhu vaan!

AINA. Tääll' oli hän ... hän, Ken pelasti henkein. Häntä huusin mä Ja hän tul' aidan yli, näet sä, Ja sitte lausuin hälle kiitoksen Ja sitte lystiksemme leikitsimme Ja sitte suotta ... hiukan suutelimme.

LIISA. En ole syypää. -- Olen viaton.

LAMPINEN. Semmoinen veitikka!

AINA (itkee). Hän poissa on! Tuo paha Liisa ajoi hänet pois.

KILPI. Se tekemättä olla saanut ois.

LIISA (pikaisesti). No, kenpä moista kärsiä nyt vois! Niin onpi kapteen' itse käskenyt.

KILPI (Ainalle). No niin, mun tyttöseni, ole tyyni nyt! Nyt jälestänsä juokse joutuisaan, Tuo hänet tänne, sano hänelle, Ett' isäns täällä on, se sano vaan.

AINA. Vaan vaari, onko totta?

KILPI.

Joudu, neitonen!

AINA. Näetkös, kuin teit pahoin, Liisasein!

(Kiiruhtaa portille).

KILPI. Vaan varovasti, Aina kultasein! Muistathan lintua kun ha'it sä.

AINA. Hyvästi! En nyt enää pelkää mä!

(Juoksee portista ulos).

Neljästoista kohtaus.

Entiset paitsi Aina.

LAMPINEN. Hän onpi metsäkukka kaunihin; En moista ole nähnyt koskahan. Mutt' kyllä paikkans pitää poikakin!

KILPI. Mä häntä nähdä oikein haluan! Jos hänen niinkuin lapsein laita on -- Kuin luulen -- eloin toiseks' toimitan: Maailman kanssa teen mä sovinnon Ja siitä saan mä kiittää veljeäin. (Antaa kättä Lampiselle).

LAMPINEN. Vakuudeks' kättä, vanha ystäväin!

Viidestoista kohtaus.

Entiset. Lauri. Aina.

AINA (taluttaa Lauria sisään). Hän tässä on nyt, tässä onpi hän!

LAMPINEN. Sinusta, poika, mitä kuulla saan?

LAURI. Voi, isä kulta! Minä ... minä vaan...

LAMPINEN. Veitikka, en ois luullut ensinkään...

LAURI. Nyt hyvin huomaan, että...

LAMPINEN. Lauri, kuule! Pidätkö neidosta?

LAURI. Mä rakastan Hellästi häntä, ettei kukaan luule...

AINA. Sen aikaa sitte tiesin! -- Varmahan Tuo isäs onpi?

LAMPINEN. Tule, tyttärein, Syliini!

AINA (syleilee Lampista). Lauri, hyvä on isä sulla.

LAMPINEN (Laurille). Tuo vaarins' on. -- Sä saat...

LAURI. Mä saanko tulla?

KILPI. Mun sylihini joudu poikasein!

(Painaa Lauria rintaansa vasten).

LAMPINEN. No, lapset, lystiä nyt pitäkää, Kuin kiltit kumppanukset leikkikää! Kun kolme vuotta vielä vieree, niin Te saatte sitte mennä naimisiin.

AINA (hämmästyksissään). Vai naimisiin? (Äänettömyys). Se ompi jotakin, -- (Juoksee Laurin luokse ja ottaa häntä kaulasta kiinni). Niin käyköönkin!

KILPI. Ajan pitkäks' arvasin, Vuos' ehkä kyllin kyllä lie, ken ties!

LIISA. No, niin ... niin... Kaikkiapa katuu mies, Va'an kuitenkaan ei nuorna naimistaan.

AINA (astuu Liisan luo). Suo anteeks, Liisa! --. Minä milloinkaan En paha tahtois olla koskaan!

LIISA. Kuin hyvä sydän meidän hellikossa!

KILPI. Pirtistä vihdoin päivä paistaa meille. Jumala suokoon siunauksen teille!

AINA (likistää lempeydellä Lauria). Oi, Lauri!

LAURI. "Kukka kukkain kuusistossa!"

(Loppu).

End of Project Gutenberg's 'Kukka kultain kuusistossa', by A. Rahkonen