Part 2

Taikka löi hän nahkahelistintä, jossa vaskipallot helisi, vasten otsaansa ja kyynärpäitä, kulahutti taskuleilistänsä, pyyhki partaansa ja irvisti.

Korkeemmalle tuli kiemurteli, korkeemmalle heilui keinukin, sylist' toiseen lensi Heli nuori, tuskin maata koski kengän kärjet, niin hän kaikist' oli iloisin.

Mutta äkkiä hän kujemielin riensi piiristä ja piilottui, läpi tiheikön hän pujottausi, taakse huminahan huudot vaipui, nyt hän hiljaisuutta kummeksui.

Kautta metsän kiersi sinisiimat, mikä hämäryys ja viileys; niin hän saapui pienen solan suulle vielä tanssin hehku poskillansa, rinnass' outo, tyyni tykytys.

Maahan istahti hän sammalille, siinä lasna usein istui hän, katsoi suvipäivän kultakerää, näki avaruuden suuren silmän ruusutarhoihinsa häipyvän.

Käden nojaan Heli päänsä laski, kuului kohina ja risahdus, -- yli sanajalkain Kuisma hiipi silmiss' intohimon ahne tuli, huulill' liehakoiva viekkaus.

"Heli, Heli, vihdoinkin sun löysin, älä pelkää, kaunis Helinä, sua etsin niinkuin kadonnutta, sinä lymylintu, arkasiipi, suo mun kanssas kerran kävellä.

Aina siitä asti, kun ma näin sun, sua pyysin, etsin silmilläin, sydäniloni sa olit mulle, kaunis käydessäsi aitan tiellä taikka kaivon luona, ystäväin."

"Ei, ei... Kuisma, kuule, laske, laske, en mä tiedä, mitä tahdonkaan, tänne vilvoittamaan minä lähdin, anna olla... mun on outo olla, päästä, Kuisma, neito kulkemaan."

"En nyt pyytä laske pivostani, Heli kuule, Heli armahin, katso silmiini ja vastaa mulle, tahdotko sa mulle vaimoks tulla, sua kaipasin ja isosin.

Maani tyttäret on kauniit, tummat, ei ne koskaan mua vanginneet, vapaa olin tähän hetkeen saakka, sua rukoilen ja käsin pyydän, sano mulle, Heli, mitä teet?

Mulla talo on ja isä vanha, laiho meren lailla laajenee, vaalijata kaipaa harmaa vanhus, keritsijää kaipaa sadat lampaat, huuhtojata kynnys huokailee.

-- Tuli veren viesti, tulen viesti, itämaiseen sotaan käskettiin, silloin satuloin ma hevoseni, saapui heimolaiset hyvästellen, isän silmät puhkes kyyneliin.

Mua suudellen hän käteen tarttui: poikani, nyt pyhäin nimeen käy, Luoja tiennee, minne tiesi päättyy, jos sä palaat, älä tule yksin, koskei täällä sulle onni näy!

Krimin kahakoista palatessa mennä pohjoiseen ma käskyn sain, harhailin kuin vento mustalainen koputellen onnen ovipieliin, naista, nauruhuulta aina hain.

Sinä, Heli, olet onni mulle, sinun sydämmees jos löydän tien, en ma maailmassa muuta kaipaa, sinut satulaani nostaa tahdon, sinut, ilohuuli, kotiin vien!"

"Outo puhees on, miks tänne hiivit, ei, ei... Kuisma, sinä pilkkaat vaan, toisten vastaan, tahdon yksin olla, sanas huumaa minut, päästä, päästä, mua piirissä jo kaivataan!"

"Ei ne kaipaa sua, tyynny tyttö, siirry mättähälle vierellein, suo mun silmistäsi arvaella, tutkia ja tukkaas silitellä kerran elämässä iloksein!" -- --

"Voi, mua onnetonta, jätä rauhaan, etkös kuule, minä huudan... ei..." Kuisma kuihutteli, vaati, vannoi, Heli turhaan torjui... huusi, itki, Kuisma suulle käden väen vei...

Mutta tulilla ei laulu laannut, Isma yksin seisoi, mietti vaan varhaisia paimenvuosiansa, jolloin kerran metsäneitoselleen soitteli hän tanotorvellaan.

Niin ne vuodet oli tulleet, menneet taakse taistelun ja raskaan työn, Isma muisti monet juhannukset, monen riutuvaisen suvi-illan, monen epäilyksen mustan yön.

Mykkänä hän oli kauvan käynyt, ratkaisuun hän tahtoi päästä nyt, silmin etsi hän nyt Helinätä, parvessa ei nähnyt armastansa, minne piiristä lie hävinnyt?

Isma muisti vanhan lempipaikan, mistä Heli katsoi laaksohon, sinne aikoi hän, kun lepikössä Kuisma vastaan tuli keikahdellen: -- "Kuisma, näitkö, missä Heli on?"

-- "En oo nähnyt --, minne miehen kiire? En ma hempujesi paimen lie, ehk' on lammas muiden laitumilla..." -- "Varo sanojasi, kiero Kuisma, muuten saatana sun vielä vie!"

Sanoi Isma; painui metsän rintaan murahdellen tiellä itsekseen, löysi solakummun, vaan ei neittään, huomas pirstoellut pensaan varvut sekä sammalissa syvänteen.

Pois hän kulki niinkuin uroskarhu, jonka talvimajaa möyritään, alas laaksoon purren hammastansa, jos ois Kuisma silloin eteen käynyt, oisi Isma lyönyt veitsellään.

Luhdissansa kädet päänsä alla Heli tuijotti vaan kattohon, ruumis vavahti kuin polttehissa, yli sielun oli myrsky käynyt, nyt hän vaiti oli, hervoton...

Vaan hän säpsähti kuin käärme pistäis, ovilautaan Isma koputti kuiskaten kuin jostain haudan takaa: "Heli aukaise, miks et sä vastaa, hetken haastaa tahdon kanssasi!"

Vaan ei vastausta Isma saanut, läksi niinkuin lamaan lyöty ois. -- Mutta vuorella vain kisa kiihtyi, Mishka joi ja soitti sirmankkaansa, harmaa sauhu leijui puihin pois.

SEITSEMÄS LAULU.

"Vielä tuoppi viinaa!" puhui Mishka Tiitan mökiss' syksy-yöllä päissään, "tääll' on elämä kuin paratiisi, juoppas Isma, mies on parhain peijaisissaan, pahin vieras on hän usein häissään. --

Jollet hiiskahda, niin kerron sulle: Busulukin rannall' Ukrainassa, kotikylässäni Kuisman kanssa juoksin arolla kuin huima villivarsa kaiten lammaslaumaa aivan lassa.

Kujan päässä seisoi savimaja, siitä ohi vein ma usein karjan, yli viinitarhan päivä paistoi, mutta akkunassa läpi köynnöksien näin ma solakan ja sorjan Darjan.

Darja itämaiden tumma ruusu, elämäni, armas aurinkoni, valtavanhempien valitsema, liekuss', alla pyhän kuvan kihlattuni oli pyhitetty morsioni.

Kilpaa kasvoin minä varsan kanssa, usein satulaan ma Darjan nostin, usein istui hän mun polvellani, levoton hän oli niinkuin Mustameri; Tsherkaskista jo ma kihlat ostin.

-- Juo ja naura, Isma, naisen mieltä! -- Kaulaan kietoessaan valko-kättään nainen päihdyttää kuin viekas viini, hän sun hurmaa rintojensa rypäleillä, oikun orjatar sun kesken jättää. --

Tuli yrttitarhaan kaunis käärme, Kuisma kiiltokarva, musta kettu, näin hän sanoi mulle ilkkuellen: 'helppo saalis sulle on tuo kasakkatar, jok' on liekussa jo vannotettu!

Varsa väliä! Ma valheeks saatan, että vanha rakkaus ei ruostu, en oo Kuisma enkä vaimon saama, jollei vihillä jo kolmen viikon päästä minun omakseni Darja suostu.'

Ja ma nuori houkko pilaan suostuin, sanoin: 'voittaa tahdon kilvoituksen, parhaan vuonani saat päälle päätteeks, jos sa sulhasena astut Darjan kanssa yli pyhitetyn kirkon uksen.

Stanitsoilla kuljin heimon luona, palatessa kolmen viikon päästä tuli mustalainen tiellä vastaan, kysyin: 'mikä kumma kumu solan päässä, älä, kuomaseni, sanaas säästä!'

'Orihilla kaksikesäisellä Kuisma Guljan poika kotiin tuotti Iljan tyttären, sen kauniin Darjan, siit' on ilo suuri sulhon huonehessa, hyvin matkamiestä syötti, juotti.'

'Mishkaa Dunjan poikaa Darja suosii, turhaan, ukko, koitat uskotella.' 'Kautta Jumal'äidin, totta haastan, katsos, kuomaseni, neijon kyyhkyislakkaan päästään kultaisella avaimella.

Kuisma rikas on kuin atamaani, ensin mutso itki hämärässä, naittajat ne tuli neuvoinensa, tyly taata käski, oma emo pyysi, hyv' on neidon olla miehelässä!'

Mustalainen sauvan tielle työnsi, minä sulholahan häihin läksin, oven auvetessa kävi remu luihin ytimiin kuin nauru helvetistä, ovensuulta siirryin lähemmäksi.

Seinät häilyi minun silmissäni, nurkass' soittelivat juutalaiset, sulhaiskansa loisti silkkiliivin, Darja helyissään ja kullan koltuskoissa, ympärillään kaikki sajasnaiset.

Niinkuin häpypaalussa ma seisoin, sydän synkkä oli, katse karsas; tuli Kuisma, kaatoi huomentuoppiin sekä virkkoi: 'tulit liian myöhään, Mishka, tallissa jo korskuu orivarsas!'

'Moni naikko karkaa vaoltansa, vaan ei isäntäänsä hepo hylkää!' vastasin ja join, ma teeskentelin, päihdyin, nauvuin, heitin lakkiani ilmaan nauratellen kansaa sekä ylkää.

Juotin juutalaiset pöydän alle, pahnoille ma pitkän papin kannoin, talliin hiivin, ratsun satuloitsin, karahutin kauvas pitkin mustaa kenttää, tuulen haltuun minä ohjat annoin.

Juokse hoikkasääri, kultakarva, valjeta jo alkaa taivaanranta, et sä enään hirnu tammallesi, etkä kirkolta sä enään koskaan kanna uskotonta, maire morsianta!

Katsos, mustat linnut eelläs entää, kohta seljälläsi korpit koikkuu, lennä, lennä, hepo, surman suuhun, rakkaus on myöty, rakkaus on kuollut, ristinpuulla kylmä ruumis roikkuu!

Vedin pistoolini putkivyöstä, kaksikesäisen ma varsan ammuin, tanner punertui, kun hengen heitti, silmä sammui. -- Aron takaa päivä nousi, silloin minussakin jotain sammui.

Silloin vannoin kerran kostavani kovan kohtaloni, häpeäni, siksi Kuismaa niinkuin synti seuraan, häntä vihaan niinkuin murhantekijätä, hän on tahrannut mun elämäni.

Sillä Kuisma on kuin vuorisissi, joka salakähmää lyö ja ryöstää, rotkon luolaan kiskoo kalliin aarteen; ajan armastaa hän, sitten väsyneenä naisen heittää niinkuin kukan vyöstään.

Varo Kuismaa, Isma, varo Kuismaa, kauvas ulettuvi Kuisman käsi, häll' on tuntosarvet, tuntee naisen, katso, ettei iske metsäkyyhkyhysi, silloin hukassa on Helinäsi!" --

Niin se Mishka kertoi syksy-yöllä, Tiitan mökissä kun viinaa maistoi. Isma läksi, kulki kujaa pitkin; yli saunojen ja vanhan vesimyllyn virtaa hopeoiden kuu jo paistoi.

Tulipunaisina haavat hohti, nahkasiipat lensi riihen yli, peltosängen kaste kimmelteli, mutta vuoren takana kuin jousen kaari häämöitteli metsän musta syli.

Sankolassa kiilsi ruokakello, hiljaa viiriin soitti öinen tuuli, pihan varjopuolta Isma kulki, luhdin solassa hän näki miehen varjon, kuisketta hän tuomen takaa kuuli:

"Hyvää yötä, Kuisma, älä viivy, korvat puilla on ja itse yöllä, katso taakses, varo askeleitas, varo varjoja, ne salaa salamoita, pitkä puukko heiluu Isman vyöllä!"

"Älä pelkää, hellä Helinäni, minä keihäälläni puuhun naulaan, vaan en hanki minä turhaa riitaa, kunhan vielä kerran tulet, tupuseni, lymylintuseni lennät kaulaan."

Lyö kuin leimaus ja tapa kurjat! -- kuiskas häijyt henget helvetistä Isman korvaan; mutta hyvät henget: anteeks anna, muista, Heli viel' on nuori, pakene ja puukko tuppeen pistä!

Ja hän väistyi kiusauksen ääntä, Kiljanvaaralla hän samos' yössä, paadet jyrkänteeltä laaksoon työnsi, niin hän kauvan riehui puiden nyrkkiänsä, varhain aamulla taas reutoi työssä.

KAHDEKSAS LAULU.

Heli kotiin astui kirkolta iltahämärässä lauvantaina, vaan ei käynyt hän nyt unelmissa otsin avoimin kuin rippineitsyt, jot' ei himmeimmätkään huolet paina.

Ohi töllien hän kiiruhti huivi silmäin yli painettuna, poissa oli silmän kirkas sävy, poissa askeleiden kevyt sointu, poskipäillä hehkui sairas puna.

Kuuset latvaa puisti suruissaan, haavat värjyi soimausta soiden, metsä kuiskasi ja kummitteli, kotihaasta kuului häijy nauru syksykiimaisien harakoiden.

"Hähhähhää", ne nauroi, "hähhähhää! sinä Kuismalta oot kihlat saanut, miksi sormuksesi kirstuun kätkit, luhdiss' salaa sitä päivin katsoit tai kun yksin olet yösi maannut?"

"Voi te kullan kiihkeet harakat, kylmä pilkkanne ei voi mua viiltää, Kuisma isällensä kirjan laittoi, joulun joutuessa sana saapuu, silloin sormessani kihlat kiiltää!"

"Hähhähhää, sä neito siveä, pahat aavistukset mieltäs hyytää, Kuisman katse sua illoin karttaa, Kuisman tuhlaava ja runsas käsi laimeten sua lemmen leikkiin pyytää!"

"Heretkäätte pahat parjaajat, naurakaatte muille neitosille, Kuisma ilon tuopi tullessansa, kevättalvella jo kaunis Kuisma vie mun vieraan kirkon alttarille!"

Niin se Heli syksypolulla kävi sydämmessään käräjöitä, katumus ja uhma vaihetellen syytti, sääli muistutellen hälle tuskan päiviä ja ilon öitä.

Tietä astui hän jo tyyneemmin, pois jo harakatkin lensi puulta, silloin outo melu korviin sattui, kirous ja sadatusten tulva kuului hämärässä raitinsuulta.

Kylän miehet sekä kasakat seisoi vastakkain ja sappi kiehui, kivet vingahdellen maata viisti, heilui kartut sekä aidanseipäät, muiden etupäässä Kuisma riehui.

Naapur'renkiä hän rintaan tarttui, joka pukareista oli paras: -- "miksi löit sä, koira, kasakkaamme?" -- "Itse koira liet ja lemmon ruoja, miss' on kasakka, se heinävaras?"

Miehet kiroten ja mylvien hyppi hihkuellen Kuisman luoksi, kasakat ne hoki aseitansa, kuului kumaus ja nyrkin läiske, Mishka kielteli ja väliin juoksi.

Silloin Isma juoksi myllyltä pölyisenä jauhosta ja hiestä kylämiesten läpi tietä tehden: "miehet, hoi, jo laatkaa riehumasta, monta teit' on vastaan yhtä miestä!

Sinä Kuisma, anna sisus käydä, kukon kannuksia ei oo mulla, vaan on työssä sierottunut nyrkki, lyö kuin mies, vaan heitä ratsupiiska, tässä seison, Kuisma, anna tulla!"

Musta-Mishka väliin ehätti: "järkimiehet, mistä vimman saatte, ei oo tasoitusta tappelussa, mitelkätte varsin voimianne, kunnon kumppaneina painikaatte!"

Riihen eessä ristipainihin Kuisma, Isma kädet yhteen löivät niinkuin kaksi vahvaa karhun poikaa leuka olkaa vasten ottelussa, että korkoraudat säkenöivät.

Kuisma kiemuroi kuin liukas kyy, Isma seisoi niinkuin rautatammi jäykin niskoin tyynnä kasvoiltansa, mutta tulisena Kuisma kieppui yhä kiivaammin ja notkeammin.

"Iske päältä, Kuisma, tanssimies, nyt ei naikko ole rinnallasi!" Kuisma iski, nauroi nokkelasti: "niinhän väännät niinkuin sysitonttu, nyt on pitkä kanto kaskessasi."

"Monen pahan kannon kaataa sain", sanoi Isma hiljaa, käheästi, "muistatkohan vielä juhannustas, sinä silloin kartoit kynsiäni, nyt et pääse yhtä näppärästi."

"Mitä mangut, mustasukka mies, ei oo aron poika arkalasta, sulla nainen oli vallassasi, syytä itseäs ja tuhmuuttasi, miks et tunnustellut tyttölasta?"

"Kuule Kuisma, sinä kerskaaja, miksi väliin tulit puun ja kuoren, miksi hiiviskelit luhdin luona, miksi tallasit sa kauniin taimen, miksi häväisit sä neidon nuoren?"

"Ei mua liikuta sun lintusi enempää kuin viime syksyn lehti, hetket naisen kera pian kiitää, sinä hidas oot kuin kilpikonna, omat hankkees, Isma, myöhään ehti."

"Mitä lepertelet viekas mies, makea sa olet hymyilyssä, voitko katua ja hyvitellä, mitä tahrasit ja rikoit, taitoit, muuten muserran sun, rietas ryssä?"

"Sin' oot, Isma, oiva puhemies, tahtoisitko uuden puhtaan paidan, mitäs sanot, jos ma varsallani nuoren Helin kanssa vihkituoliin karahutan yli kirkonaidan?"

"Tuhat tulimmaista, röyhkeä, moni tähtesi on onnetonna, kysy ensin lupaa papiltasi, sull' on naitu vaimo Ukrainassa, senkin Mishkalta oot vienyt, konna!"

"Usko miestä, kun hän humaltuu, pajun köyttä silloin Mishka syöttää, olen kylläinen jo kyyhkystäsi, jollei suukkoihisi neito suostu, voit sen sängynjalkaan kiinni vyöttää."

"Tuki suusi, herja, hävytön, sinä tulit niinkuin susi luhtaan, sinä tahmasit mun taivahani, muutit helvetiksi elämäni, veit mun enkelini lumipuhtaan.

Älä luikerra, vaan kavahda, tiedän kaikki, välttää koitat turhaan, nyt en pelkää edes perkeleitä, rukoile, jos ruma sielus saattaa, sulle himon ääni huutaa murhaa!"

Isma karjasi ja kiehahti, läpi ruumiin kävi voima vihan, ja hän ravisti kuin raivohullu, nosti Kuisman ilmaan yli päänsä kantain häntä yli nurmipihan.

Niin hän heitti hänet maahan suin niinkuin tahmean ja märän kintaan, sylkäsi ja syöksyi kimppuhunsa kolkutellen Kuisman takaraivaa sekä polven painoi vasten rintaa.

Heli esiin juoksi piilostaan salaa, näkymättä niinkuin luoti, sysäs Isman käden kauvas luotaan, itkien hän heittyi Kuisman viereen, jonka suusta verta maahan vuoti.

Kuisman silmiä hän suuteli ja hän huivillansa huulta pyyhki, "mene Isma", sanoi Heli hiljaa, "en sua nähdä tahdo tämän jälkeen!" Heli peitti kasvonsa ja nyyhki.

"Heli raukka, säästä kyynelees, turhaan vuotavat ne kurjan tähden, vaan ei viel' oo tullut tilin hetki, vielä vimmani ma irti lasken, sinun tahdostasi nyt ma lähden."

Niin hän sanoi, lähti kuohuissaan myllytietä niska kumarassa. Onneton se oli syksy-ilta, rauha, onni oli pakosalla, suru koturina Sankolassa.

Niinkuin paha salakirous painoi Sankolassa monen mieltä, levotonta silmää uni vältti, myllyrenki näki pihall' yöllä mustan koiran, joka juoksi tieltä. --

YHDEKSÄS LAULU.

Tieltä kuului talven kirkkaat tiuvut, pakkanen se ajoi nurkkiin lyöden, missä hengitti, niin ruudut jäätyi, mihin katsoi, seinät huurtuivat, viima vinkui harjahirttä myöden.

Metsäkyläss' oli hyisen hiljaa, harvoin matkamiehet ajoi reessä, virran reunall' loisti hienot hilseet, vanha myllynkatto lumessa, jäiset vesirattaat seisoi veessä.

-- Sankolaan jo joulupyhäin eellä kasakoille muuttokäsky tuotiin, päreet paloi nurkkapihdeissänsä, miesten varjot taittui orsihin, tuvass' iloittiin ja joukoin juotiin.

Kasakat ne eron huumehessa päästi huuliltansa naurun raikkaan, yli honkapöydän viinaa virtas, Isma joi ja hautoi halujaan, musta-Mishka tarttui balalaikkaan.

Mutta kahden pirtin karsinassa Kuisma keimaeli Helin kanssa soudatellen häntä polvellansa, sinne Isma kasvot tulessa katsoi synkkä leimu katseessansa.

"Heijaa, Isma, heitä musta muoto, hiisi vieköön kaikki kauniit noidat, kiitos kaikesta ja muista joskus vanhaa Mishkaa maita käydessäs tai kun tallissa sa ruunaas hoidat!

Ilo soikoon, tänne jano jääköön, terveeks Sankola, sen maat ja mannut, kuolkoot sotakirput, heinähiiret, terveeks vajat puhki järsityt, piiskaryypyt, Tiitan rakkaat pannut!"

Lauloi Mishka, mutta siihen Isma: "soita Mishka, älä heitä kesken, enemmän kuin hyvät erovirret viina virvoittaa, siis terve, juo, Darjan muistoks, kauniin kotilesken!

Sentään remutaan tää viime ilta, nyt ei enkelitkään saisi unta, peli käy ja sydän kurkkuun kiipee, katsos, kasakat jo hoipertaa, nurkass' supattavi pariskunta!

Mennään ison turkin uskoon, Mishka, yksi vaimo tekee usein hallan, tataarill' on vara valitessa, eikä Kuisma tyydy kahteenkaan, me, me, Mishka, jäätiin ilman vallan.

Kuisma veikeilee kuin sudenpoika, silmänvalkuainen yöhön vilkkuu, papin kauhtanassa vieress' seisoo itse paholainen vihkien, hiljaa hihittää ja meitä ilkkuu.

Sinä Mishka, laula vihkivirttä, minä kumarran ja solkkaan saksaa: rahaa, rakkautta toivon teille, parikunta kauvan eläköön, saisko tietää, kuka viulut maksaa?!

Täyden kukkaron ma pöytään heitän: 'pistä, sulho, lykky lakkariisi, kiitos kunniasta, iltarahvas!'; paholainen lausuu aamenen, -- minä päihdyn, Mishka, siitä viisi.

Kirous ja tuska, tuho tulkoon, hurja aatos sydänpohjaa huumaa, ei oo rajaa, rantaa sillä missään, sano, onko kurjaan sydämmeen lyhyin matka, onko kahta tuumaa?

Voinko helvetin ma taivaaks muuttaa, voinko tehdyn tyhjään puoleen siirtää, katsos, kavaluus käy kuninkaana, Kuisman kalloon sydänverellään mustan tahransa nyt tahdon piirtää!"

"Isma, Isma, miss' on selvä järkes!" sanoi Mishka, "heitä puhe tyhmä!" Isma mumisi ja sarkkaan tarttui, pöydän ympärillä mellastain lauloi kasakoitten raju ryhmä.

"Älä itke, Heli, turhan tähden, täytyy mennä, käskee isä tsaari, taattokin on kuolinvuotehella, papin palkkaan, kylän tsasovnaan vien ma siunattuhun multaan vaarin."

"Lupasithan, Kuisma, viikko sitten kotimaahasi mun viedä mukaan, täällä kylän silmät mua seuraa, sormet osoittaa, oi, tuskiain, niit' et tiedä sinä eikä kukaan."

"Enhän ijäksi ma täältä lähde, luokses palaan ennen kahta kuuta, Piiteristä ostan silkkikengät, kultarenkaat, ristit hopeiset, kuivaa kyynel, Heli, anna suuta!"

"Älä heitä mua, Kuisma, yksin, tääll' on elämä niin mustaa, mykkää, korpi kohisee ja paha painaa, virta viekas on, oi, tiedäthän, synnin tähden mulla sydän sykkää.

Kuule, kulkukoirat tiellä ulvoo, ota, hyvä Kuisma, ratsun selkään, sua seuraan vaikka ilman ääriin, otathan mun... sua rukoilen, kuule Kuisma... minä pelkään, pelkään!"

Heli päänsä kätki käsihinsä, vaipui sanattoman surun valtaan, pirtin perällä vain yltyi melu, Isma nousi, kaatoi kannunsa, kumoon pöydän heitti kauvas altaan.

Tasajalkaa hyppi hän ja hihkui: "joko annoit, Kuisma, viime suukon, nyt saat kerran maistaa surman suuta!" niin hän huusi vihaa sähisten, veti tupestansa pitkän puukon.

Iskuun valmiina hän aseen nosti, vitkastellen kohden Kuismaa horjui, kasakat ne laukes seisaallensa, Mishka takaa iski nyrkillään, puukko putos, Mishka iskun torjui.

Mellakassa päreen tuli sammui, kasakat ne Isman pihaan raastoi, läävän kytkyimeen ne hänet köytti kutitellen häntä keihäillään, mutta jälkeen jääden Mishka haastoi:

"Älä vihaa kanna! Kotimaille Kuismaa väijyen ma kostoon lähden, aro luita kätkee, yö on mykkä, -- -- sua estin... hyvästi nyt jää, itse tapan Kuisman Darjan tähden!"

Mishka läksi, huokas kynnyksellä niinkuin veljen tähden huokaa veli, kasakat jo istui satulassa, Kuisma vihelteli ratsuaan, viereen pimeässä hiipi Heli.

Kuisma hoputteli ratsuansa, alla Heli riippui ohjaksissa, riehui, rukoili ja itki, pyysi, hajahapsin maassa laahustain kiljui hän kuin villi metsäkissa.

Lumi pihamaalla ilmaan ryöppyi, hevot korskuivat ja pamput vinkui, Kuisman kannustaissa ratsun pystyyn hennot käsivarret heltisi, Heli kinokselle kauvas sinkui.

Tulta iski alta kavioitten, tähdet tuikki yli talvi-illan mustan joukon yöhön kadotessa niinkuin kaarneet aaveet paeten yli jytisevän myllysillan. --

Tähti yksinäinen lentoon lähti hetken kirkastaen avaruutta, Heli taivasalla tajutonna katsoi tähtitarhan tulia, ilotonta, kylmää ikuisuutta.

KYMMENES LAULU.

Illoin rukit hyrräs Sankolassa, iloisesti räiskyi takkavalkeet, vaan ei laulu soinut niinkuin ennen, parhain puuttui rukinpolkijoista, työtä säesti vain pohjan palkeet.

Sairasvuoteellansa pitkät puhteet oveen tuijotellen Heli valvoi, taudin tuli riisti posken ruusut, silmän siness' oli kumma kiilto, kuume, odotus, ne rintaa kalvoi.

"Kiltti Sanni, katso akkunasta, eikö ratsumiestä näy jo siellä, tähän aikaan lupas Kuisma tulla, nyt on ummessa jo kaksi kuuta, nyt hän varmaan on jo valtatiellä.

Kirkkolahden poikki hepo laukkaa, mustat railon silmät väijyy jäässä, talviviittain yli tuuli tanssii, hevon kupehilla huurut hyytyy, kohta Kuisma on jo virstan päässä!

Taaton peijaisista palaa Kuisma, nyt hän herttaisesti päällään nyökkää: 'sanokaatte vanhat huonemiehet, kuin on Helinäisen?' -- 'Sairas, sairas!' Tuulta tuimemmin nyt Kuisma hyökkää.

Mitä, kuulitko? Ma kopseen kuulin, miksi kartanolla Halli haukkuu, vieras on jo riihen veräjällä?" -- "Nuku Helinä, niin mieles viihtyy, tuuli ullakolla parsiin paukkuu!"

"Ei, ei, Sanni, nyt en unta saisi, en sun silmihisi saata luottaa, kuules... lumella jo saappaat narskuu, hepo hirnahtaa ja talliin tahtoo, nyt hän kaivon luona varsaa juottaa!