Part 3

-- Niin kuului _se_ juttu, poikani, sanoi eno Mathias ja nousi. -- Jos nyt olet ymmärtäväinen, niin tiedät, mitä sinun on otettava varteen.

Minäkin nousin ja asetuin ikkunan ääreen, jossa annoin koko jutun kohtausten kulkea pääni lävitse. Vihdoin käännyin ja sanoin:

-- Tuhma juttu, eno! Tavallisesti keksit hauskempia sellaisia.

-- Niin, sanoi eno nauraen, sentähden, että tavallisesti kerron myös jutun opetuksen, mutta tällä kertaa saat sen itse keksiä.

-- Et suinkaan luulottele, että ajattelen koskaan pistää morsiameni hattua pesuvatiin tai kuivata pöytää hänen silkkihuivillaan?

-- Voithan koettaa, naureskeli vanha veitikka.

-- No niin -- sanoin minä -- silloin minulle kyllä kävisi kauniisti.

Ukko seisoi vain virnistellen, ja juuri kun ajattelin itsekseni, että vanhat ihmiset ovat koko konstikkaita kappaleita, kysyi hän:

-- Kuinka vanha olet oikeastaan, poikani? En ollut juuri halukas kuulemaan ijästäni puhuttavan itse sulhasaikanani, ja kun näin hänen naamastaan, että hän ainoastaan tahtoi huvitella minun kustannuksellani, vastasin minä:

-- Miksi sitä kysyt?

-- Oh -- sanoi hän -- pistipähän vain päähäni.

-- Siinä tapauksessa tahdon sanoa sinulle, sanoin jokseenkin tuikealla äänellä, että marraskuun 7 päivänä täytin neljäkymmentäyksi vuotta.

-- Vai niin -- sanoi hän -- olet siis yli neljänkymmenen.

-- Niin, onko sulla mitään muistutettavaa sitä vastaan?

-- Ei, kernaasti minusta nähden! Tulin vain ajatelleeksi vanhaa sananpartta: ken ei kaksikymmenvuotiaana ole kaunis, kolmikymmenvuotiaana väkevä, neljänkymmenvuotiaana viisas ja viisikymmenvuotiaana rikas -- se ei konsaan kelpaa mihinkään maailmassa. Ja sinä et näytä ehtineen kovinkaan pitkälle viisaudessa nelinekymmenine vuosinesi.

-- Eno Mathias! huudahdin minä ja ojentausin suoraksi. Ken minua pitää tuhmana, hän pettyy perinpohjin.

Mutta nyt juuri mahdoin näyttää sangen tuhmalta, sillä eno nauroi ja sanoi:

-- Etkö kuitenkaan osaa juttuani ottaa opiksesi! -- Kuules, poikani, sehän on vain vertaus. Mitä seppä teki huiville, vaasille ja kammalle, se ei sovi sinulle. Sinun on luonnollisesti keksittävä jotakin muuta. Uskallatko vielä sinun iälläsi tehdä kolme oikein hullua kepposta _ennen_ häitä?

-- Hullua kepposta? kysyin minä.

-- Niin, vastasi hän.

Aloin nyt kävellä huoneessa edestakaisin, miettien asiaa.

Vihdoin pysähdyin hänen eteensä ja sanoin:

-- Joo. Luulen kyllä, että voisin miettiä kokoon muutaman.

-- Tee se sitte!

-- Mutta luuletko, että silloin voin olla varma pääsystäni herraksi talossa?

-- Kyllä, siitä olen aivan varma, poikani. -- Mutta muista, _hulluja_ kepposia, ei _ilkeitä_. Näetkös, jos hän silloin alkaa riidellä, silloin on sinun langettava hänen kaulaansa ja suudeltava häntä kelpolailla ja sanottava:

-- Hiljaa! Hiljaa! Älä huoli siitä, vaan ainoastaan siitä sydämestä, joka kuuluu sinulle ja on iätkaiket sykkivä sinulle.

-- Ja sitte, -- lisäsi hän pienen äänettömyyden jälkeen, -- voit kernaasti tehdä tuon pienen polvistumisen, sillä sano mitä tahdot, niin se kuitenkin kuuluu asiaan.

Otin nyt lähemmin harkitakseni asian ja tuumin vihdoin itsekseni:

-- Kun enosi kerran neuvoo sinua, on sinun kai tehtävä hänen mielikseen noihin kepposiin nähden.

Ja minä teinkin ne aivan oikein.

Voisin kertoa ne kujeet, joihin ryhdyin, mutta varon sitä tekemästä. Onnettomuus ei tule kello kaulassa, ja kertomus saattaisi joutua vaimoni käsiin, ja jos hän silloin pääsee perille, että häntä on vedetty nenästä, voisi hän sanoa:

-- Seis tykkänään! Se peli ei vetele. Nyt olet hutiloinut kortteinesi, ukkoseni. Nyt sekotan ne _minä_. -- Kas niin, nyt olen minä etukädessä, ja nyt pelaan minä. Tunnusta tätä ja tätä! Noin, nyt saadaan nähdä, kuka voittaa.

Mutta monta kertaa, kun hän nyt vaimonani hyörii ja puuhailee kotona ja aina ystävällisesti myöntyy minun tahtooni, ajattelen minä itsekseni:

-- Sinun pitäisi hävetä, kun olet kehdannut menetellä niin viekkaasti!

Ja äskettäin sanoin enolleni;

-- Tiedätkös mitä? Minulla on hyvä halu puhua kaikki tyyni hänelle.

-- Oletko hullu, poika? puuskahti eno. Jokaisen kunnon miehen täytyy silloin tällöin keksiä joku kepponen tai sanoa jotakin hauskaa, mutta hän ei saa itse kertoa niistä kenellekään, sillä silloin menettävät ne molemmat voimansa. Elätte onnellisina ja sillä hyvä!

-- Niin -- vastasin minä -- niin sinä sanot. Mutta minusta tuntuu usein, että voisimme elää vieläkin onnellisempina, jos hänellä olisi valta.

-- Poikani, sanoi eno ja pani kätensä olalleni, -- kaikki onni, mikä on mahdollinen saavuttaa täällä maailmassa, ei ole koskaan tullut yhden ainoan ihmisen osalle. Tyydy siihen, mitä olet saanut. -- Ja koska puhumme aviosäädystä, niin tunsitko vanhaa Jockum Smittiä? Tarkotan vanhaa Jockum Smittiä ja hänen vaimoaan, jotka molemmat elivät 80 vuoden vanhoiksi ja lopuksi haudattiin yhdessä samana kauniina sunnuntaiaamuna. -- No, hän sanoi minulle kerran -- sillä minä en itse ymmärrä niitä asioita -- "Herra vääpeli", sanoi hän, "aviosääty on omenapuu. Sen oksilla voi istua ja poimia omenia, mutta kauneimmat ja punaisimmat omenat riippuvat latvassa, ja niitä ei voi kukaan ylettää, sillä siihen on ihminen liian lyhyt. Jos nyt joku on niin varomaton, että tahtoo keinolla millä tahansa saada nämä kauniit omenat käsiinsä, sieppaa hän seipään ja kopistelee ne maahan, mutta kolhii ne samalla piloille. Ja ne oksat, joissa parhaita omenia kasvaa, tärveltyvät samalla iskulla. Järkevä mies antaa niiden siihen sijaan täydessä rauhassa istua oksissaan ja odottaa syksymyöhään, jolloin ne itsestään putoilevat hänen syliinsä, ja silloin ne sitäpaitsi maistuvat kaikkein maukkaimmilta. -- Ja sentähden, poikani, lisäsi ukko ja hänen kasvoilleen levisi samalla sangen vilpitön ilme -- älä ennen aikaansa kopistele omenia puusta, vaan odota syksyyn -- sinun syksysi ei ole kaukanakaan -- ja kun silloin jätät vaimollesi viimeisen parhaan omenasi, kerro hänelle _silloin_ kepposesi ennen häitä -- silloin saat nähdä, että hän nauraa niille oikein makeasti."

HEVOSEN SELÄSTÄ PÄINMÄNTYYN.

Vanha kaapu lämmittää paljo paremmin kuin kaikki uusimuotiset vaatekappaleet, vanha kunniallinen nuttu näyttää paljo kauniimmalta kuin kaikki riivatun hetaleet, joissa nykypäivinä heiskutaan -- ne eivät ole mitään edestä eivätkä mitään takaa -- ja vanhalla saapasparilla kävelee paljo mukavammin kuin uusilla, varsinkin jos ihmistä rasittavat liikavarpaat. Ja liikavarpaita on tähän aikaan kaikilla ihmisillä; ne likistävät yhtä siellä, toista täällä.

Niin ajattelen nykyään, mutta ollessani tuollainen kaksitoistavuotias muskula, olin minä yhtä maata kuin kaikki muutkin pojat: olin kiihkeästi mieltynyt kaikkeen uuteen.

Jos olin saanut uuden lakin tai uuden jousen, silloin maleksin niiden kera ympärinsä, ikäänkuin olisimme olleet siamilaiset kaksoset, mutta sitte jätin ne oman onnensa nojaan tai hukkasin ne tai vaihdoin, sillä silloin sain aina jotakin uutta jälleen.

Ja uutuuksien havittelemisesta sain minä halun vaihtelemiseen ja vaihtamisesta ja viuhtomisesta olisi voinut koitua jotakin vielä pahempaa, jollei meidän herramme olisi katsahtanut puoleeni ja annattanut minulle hyvissä ajoin enollani pari kunnon korvapuustia.

Jokaiseen oikeaan vaihtokauppaan tarvitaan kaksi henkilöä, viisas ja tuhma.

Molemmille saattaa asia saada huonon käänteen. Viisaan vie se helposti konnankoukkuun ja tuhman kerjuusauvaan.

No, minulle puolestani viittoi tietämättäni viimeksi mainittu vähemmän ilahduttava tulevaisuus, sillä minut on aina mielellään luettu tuhmien joukkoon, ja kun luon katsauksen omaisuussuhteihini, en juuri voi sitä kieltää.

No, "olkoonpa sen laita kuinka tahansa", kuten ystäväni Gollenreiderin majatalon isännän Treptowissa on tapana sanoa -- korvapuustit olin saanut, ja koska kotikaupungissani vallitsi lyypekkiläinen oikeus, niin täytyi minun pitää ne hyvänäni.

Mutta mitä tulee syyhyn, josta ne sain, on niiden laita seuraava:

Minulla oli ihmeen kaunis kaniini, sininen ja valkeapilkkuinen, jonka paras ystäväni, Fritz Risch, tahtoi saada omakseen.

Fritz Rischin ja minun oli tapana aina vaihtaa keskenämme. Olin jo häneltä saanut koko joukon harvinaisuuksia -- vahinko vain, etten oikein tiennyt, mitä niillä tekisin.

Tällä kertaa tahtoi hän minulle antaa kaniinistani kahdeksan shakkinappulaa, kolme tyhjäksi puhallettua kananmunaa ja kynttiläsaksien puolikkaan, ja sitte saisin vielä kaupan päällisiksi hänen tätinsä koiran pennun, jahkahan se tekisi pentuja, joka kuitenkaan ei ollut niinkään helppoa, koska, kuten jälkeenpäin sain kuulla, koira olikin koiras eikä mikään narttu.

No, olipa toisten laita miten tahansa, niin kynttiläsaksien puolikasta en oikein saanut mahtumaan päähäni, ja minä sanoin hänelle:

-- Fritz, mitä teen minä saksien puolikkaalla?

-- Oh -- sanoi hän -- sen löysin eilen, kun kaaduin pihalle, kentiesi sinä löydät toisen puolikkaan ja myyt sitte koko sakset kahdeksasta groschenista.

No, se oli mahdollista. Mutta koska olin usein kaatunut löytämättä mitään, oli minusta asia hieman arveluttava.

Silloin sanoi hän:

-- Fritz -- sillä minun nimeni on myös Fritz -- näetkös, minun isäni on ainoastaan seppä, kun sinun isäsi on pormestari, mikset sinä voisi löytää yhtä hyvin kuin minäkin?

No, sehän oli totta. Kauppa tehtiin ja hän lähti.

Mutta juuri kun hän meni portista minun kaniinini kera ja minä seisoin pihalla katsellen tyhjäksi puhallettuja kananmuniani ja kynttiläsaksien puolikasta, sain minä äkkiarvaamatta molemmat korvapuustini, ja kun katsoin taakseni, näin enoni, Mathias-enon, joka oli istunut omenapuun takana ja kuullut koko kaupanteon.

Mathias-eno oli vanha sotilas ja hänellä oli aina omat omituiset aatteensa. Muunmuassa hän aina ensin löi ja vasta jälestäpäin sanoi, _miksi_ hän löi.

Hän oli ollut Unkarissa ja Puolassa ja osasi kertoa monia juttuja, mutta pahinta hänen jutuissaan oli, että niissä aina piili joku opetus, ja kun hän tuli _siihen_, niin silloin useinkin läiskähti uudelleen, jotta se paremmin säilyisi muistissamme.

Kun minä olin saanut korvapuustini, istuutui Mathias-eno penkille omenapuun juurelle ja sanoi:

-- Poika, tiedätkös, miksi sait tämän muistiaisen?

-- En, eno -- vastasin minä -- ethän ole vielä kertonut mitään tarinaa.

-- Se tulee luonnollisesti jälkeenpäin -- sanoi hän. -- Muistiaisen sait vaihtamisestasi ja viuhtomisestasi, sillä tietääkseni ei isäsi tahdo saada mitään schakkijuutalaista pojastaan. Mutta tule nyt tänne, niin saat kuulla tarinan!

Palvellessani vielä unkarilaisessa ulaaniväessä oli meidän eskadroonassamme ratsumestari, pieni ja pyöreä mies, jolla oli pieni kyttyrä olkapäiden välissä. Hän oli kuin sytytetty ruuti, ja hänellä täytyi aina olla jotakin uutta. Hän oli niin täynnä oikkuja kuin aasi harmaita karvoja, ja jos hän kaatui katukäytävälle, ei hän saanut rauhaa, ennenkuin hän makasi katuojassa, ja jos hänellä tänään oli saappaat, täytyi hänellä huomenna olla puolikengät ja ylihuomenna tohvelit. Pikku herra oli kuitenkin rikas, ja ne tuhmuudet, jotka hänen hanhenaivonsa keksivät, saattoi hänen rahakukkaronsa sangen hyvin kestää, ainakin jonkun aikaa.

Mikä olikaan siis luonnollisempaa kuin että meidän epäluonnollisella pikku ratsumestarillamme aina oli ympärillään parvi nälkäisiä tovereita, jotka tarrasivat häneen kiinni kuin kaartilaisen kannukset ja imivät häntä kuin iilimadot, mutta hänen selkänsä takana nauroivat hänelle kuin lurjukset ainakin?

No, tämän arvoisan veljeskunnan muuan jäsen uskotteli hänelle nyt, että hauskinta koko maailmassa oli istua hyvin suletuissa lasivaunuissa, palvelija edessä ja toinen takana, ja sitte ajella neljällä hevosella maantietä edestakaisin.

Se oli jotakin uutta pikku ratsumestarillemme; sitä ei hän ollut vielä tehnyt, ja kuten ystäväni suutari Samckowin Rostowissa on tapana sanoa, "niinmuodoin" hankittiin lasivaunut ja hevoset, ja suurin huvi tässä maailmassa otti alkunsa, mutta pian loppunsakin, sillä kun meidän pikku västäräkkimme ratsumestari istui lasivaunuissa ja hyppeli ympärinsä ikkunasta toiseen, kuten paholainen apteekkipullossa, silloin pysähtyi kaikki kansa nauramaan, kuten olisi nähty apina.

Kolmen päivän kuluttua kävi tämä huvi jo vanhaksi, ja oli todellinen onni, että rykmentin eversti otti nuoren rouvan ja tämä sai päähänsä, että hänellä piti olla lasivaunut, edessä neljä hevosta ja palvelija edessä ja takana.

Mutta eversti ei omistanut muuta mitään kuin päivärahansa, ja hän oli istunut vuodesta vuoteen vapaahetkinään illoin laulellen kaunista, laulua:

"Päivärahat meillä liian pienet on."

Hän oli kuitenkin aina pyrkinyt parantamaan tulojaan, ja niin oli hän kolme päivää ennen häitään muutamalta unkarilaiselta kreiviltä voittanut rahvelipelissä vaunut ja kaksi hevosta, joista toinen oli äksy.

Hän meni nyt pikku ratsumestarimme luo ja kuvaili hänelle, kuinka hauskaa olisi, jos itse rupeaisi kuskiksi ja ajaisi itse, ja koska tässä olivat saapuvilla molemmat, jotka tarvittiin oikeaan vaihtokauppaan, niin kauppa päätettiin, ja armollinen rouva sai lasivaunut, palvelijoineen edessä ja takana, ja ratsumestari sai kaleissin ja äksyn konin.

Eräänä hyvänä huomenna, kun kukaan ihminen koko Peterwardeinissa ei aavistanut mitään pahaa, istuutui pikku ratsumestarimme uuteen kaleissiinsa ja ajoi äksyn koninsa puoleisen aisan suoraan everstinrouvan ikkunaan.

Nytkös nousi oikea helkkarin metakka, ja se, jonka piti olla everstin ajutantti, mutta siihen sijaan olikin everstin rouvan, tuli ulos ja kysyi ratsumestarilta, oliko itse hittolainen mennyt häneen karvoineen ja kavioineen.

-- Ei -- sanoi kyttyräselkä pikku ratsumestari -- ei minuun, vaan kirottuihin koneihin.

Ja nytkös seurasi jupakoimista ilman päätä ja perää, ja tästä jupakoimisesta tuli kaupanhieronta ja kaupanhieronnasta vaihtokauppa, ja ajutantti oli yksi niistä teräväpäistä, jotka osaavat leikata hihnoja toisten nahasta. Kyttyräselkä pikku ratsumestarimme sai kaleissistaan ja molemmista hevosistaan päistärikön ratsuhevosen, joka, jos se olisi ollut edestä sellainen kuin oli takaa, ei olisi jättänyt mitään toivomisen varaa.

Tämän päistärikön tunsin minä muuten sangen hyvin, sillä minä olin vuotta aikaisemmin noutanut sen remonttihevosten mukana Bukovinasta, ja joskin pikku ratsumestarin molemmissa vaunuhevosissa oli istunut _yksi_ äksy piru, niin istui tässä päistärikössä varmaan kymmenen tulta leiskuvaa ja tulta syövää pirua, ja ratsastusradalla kimmahteli se ilmassa hiekkasäkkeineen ja kaikkine neljine kavioineen yhtaikaa. Itse isä Jumalakaan ei olisi sitä voinut käyttää muuhun kuin antaa sen seistä tallissa, syödä kauroja ja potkia tallirenkejä.

No niin! Tämän samaisen päistärikön ostaa nyt pieni kyttyräselkä ratsumestarimme, ja eräänä hyvänä päivänä istuutuu hän sen selkään ja ratsastaa pitkin katuja Peterwardeinista ulos kentälle, ja kymmenen pahaa henkeä seuraavat mukana päistärikön sisällä, mutta uinailevat. Päistärikkö juosta hölkkäsee tietä eteenpäin yhtä tyynesti kuin kirjuri Bloch'in vanha musta tamma.

Kyttyräselkä ratsumestarimme ratsastaa eikä ajattele mitään. Silloin kävelee vastaan muuan metsästäjä koirineen, ja pikku ratsumestarimme mietiskelee juuri sitä, miksi metsästäjä kulki täällä, ja miksi koira kulki täällä ja miksi metsästäjä kulki koiran kera ja koira metsästäjän kera, ja hän syventyy lähemmin näihin merkillisiin seikkoihin, ja kun hän on onnellisesti päässyt niistä selville, hierovat päistärikön kymmenen pahaa henkeä silmiään ja heräävät ja yhtäkkiä makaa pikku ratsumestarimme ojassa.

-- Ja tästä, poikaseni -- sanoi Mathia-seno minulle -- tästä...

-- Nyt, ajattelin minä, nyt tulee kirottu opetus, ja samalla kyyristäysin.

-- Ei -- sanoi hän -- ei vielä! Tarina ei ole vielä lopussa. -- Tästä, poikaseni, on saanut alkunsa arvotus: _Milloin tulevat vuori ja laakso yhteen?_ Ja vastaus kuuluu näin: _Kun kyttyräselkä putoaa ojaan_.

Riivattu päistärikkö hyppeli nyt lakkaamatta sen paikan ympäri, missä ratsumestari makasi potkien. Se kelvoton elukka korskui ja hirnui, ja kymmenen pahaa henkeä sen sisällä nostivat hännän pystyyn.

Pikku ratsumestarimme kokosi nyt luunsa niin hyvin kun voi ja kömpi ylös ojasta ja puuskui suutuksissaan pelkkää tulta ja liekkejä.

Hän tempasi pyssyn metsästäjältä ja huusi, kuten kalkkunakukko sanoi kastemadolle, kun tämä sätkytteli kukon nenällä:

-- Odota vain, lurjus! Me emme ole vielä selvittäneet laskujamme keskenämme.

Hän tahtoi päätä pahkaa ampua hevosen kuoliaaksi.

Mutta metsästäjä tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi häntä säästämään elukkaa. Sehän oli järjetön elukka, tuumi hän, eikä sillä ollut parempaa ymmärrystä.

Ja kun pikku ratsumestarimme kirosi ja vannoi, ettei hän sietänyt nähdä päistärikköä silmiensä edessä, niin vannoi metsästäjä kolmeen kertaan, että hän pääsisi siitä, sillä hän tahtoi ottaa hevosen mukaansa ja antaa siitä metsäkoiransa, ja siihen vaihtokauppaan ratsumestari lopulta suostui.

Niin päätettiin nyt tämäkin kauppa.

Uutuudenhimossaan ja vaihtohalussaan oli ratsumestari siis päässyt jo koiraan saakka. Mutta hän oli menevä vielä pitemmälle.

Pikku ratsumestarimme ymmärsi metsästyksestä jokseenkin yhtä paljo kuin lehmä sunnuntaista, mutta ruskeapilkkuisen koiran tähden tuli hänestä suuri metsämies, hän ryömi jättiläiskokoiseen saapaspariin, ampua paukutteli kaksipiippuisella pyssyllään koko aamun linnan vieressä, ampuipa molemmilla piipuilla hattunsa reunuksenkin lävitse koko eskadroonan edessä, joka nauroi täyttä kurkkua, minkä jälkeen hän, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, lähti peltopyitä ampumaan.

No, minä olin silloin jo vääpeli ja sellaisena olin kuin eskadroonan äiti. Minun käsissäni olivat rahat ja minä saatoin auttaa herroja etumaksuilla, kun he olivat pulassa, jonka tähden he monta kertaa ottivat minut mukaan metsästysretkille. Minä olin siksi tuhma, että raahustin mukana, vaikken siitä saanut muuta kuin väsyneet jalat.

No, pikku ratsumestarimme ja minä lähdimme sentähden yhteen matkaan, ja siksi viisas minä olin, että aina annoin hänen mennä kolme askelta edeltäpäin, sillä ajattelin noinikään: minun pohkeeni ja mitä niiden yläpuolella on eivät ole samaa maata kuin hänen hatunreunuksensa.

Pikku ratsumestarimme huuteli koiraansa ja vihelteli sille, houkutteli sitä, antoi sille selkään, tempoi sitä korvista ja antoi sen etsiä otuksia ja noutaa saaliin ja temppuili sen kera kaikin ajateltavin tavoin, niin että oikea enkelikin koiraksi olisi lopulta menettänyt kärsivällisyytensä ja ymmärryksensä.

Koiran pää menikin niin sekaisin, että se juoksi, kun sen olisi pitänyt seistä ja seisoi, kun sen olisi pitänyt juosta, ja ratsumestari ampui alinomaa ohitse, milloin oikealle, milloin vasemmalle, ja koira sai aina syyn niskoilleen. Lopulta suuttui pikku Nimrodimme niin silmittömästi, että hän tahtoi ampua koiran, kuten ennen oli tahtonut ampua hevosen.

Minun kävi sääliksi eläintä, ja minä sanoin:

-- Herra ratsumestari, -- sanoin minä, -- koira on vielä nuori, se ei ole riittävästi harjaantunut. Antakaa se minulle, niin annan minä siitä tämän piipun. Näettekös, siihen on maalattu kuuluisa Griwitzin kaupunki Meklenburgissa. Tämä täällä vasemmalla esittää kirkontornia ja tämä kukkula oikealla on viinimäki.

Mutta hänellä nyt oli suuri kokoelma piipunkoppia -- sen tiesin -- ja muutamiin niistä oli maalattu Wien ja Ofen ja Triest -- enkä tiedä mitä kaikkia kaupunkeja -- mutta Griwitziä ei hänellä vielä ollut, ja sentähden oli se uutta hänelle ja me vaihdoimme.

Lähdimme nyt kotia kohden, hänen polttaessaan uudella piipullaan.

Mutta kun me menimme Peterwardeinin portista sisään, aloin minä tuntea taipumusta pieneen leikinlaskuun ja sanoin:

-- Herra ratsumestari, tiedättekö millä oikeastaan poltatte?

Hän katsoi minuun ällistyneenä ja sanoi:

-- Piipulla.

-- Ei, sanoin minä, vaan vaunuilla, joita vetää neljä hevosta ja joissa on palvelija edessä ja takana.

Ja minä valaisin hänelle koko vaihtokaupan, niin että hän sai oikein kuvastella itseään tyhmyytensä jättiläispeilissä.

Silloin otti hän lasivaunut neline hevosineen ja kaleissin äksyine hevosineen ja päistärikön kymmenine pahoine henkineen ja nuoren koiran ja piipun kopan Griwitzineen ja iski koko kimpun kiveen huudahtaen:

-- Helvettiin koko roska!

Ja niin jatkoi hän entistä elämäänsä, kunnes hänellä muutamana hyvänä päivänä ei ollut jälellä edes pahanpäiväistä rihkamaa lyötäväksi murskaksi. Koko hänen onnettomuutensa johtui uutuuksien himosta ja hänen vaihtamisestaan ja viuhtomisestaan.

Näin sanoen nousi äitini veli, Mathias-eno, ja kun minä taasen kyyristyin odottaen opetusta, sanoi hän:

-- Ei, tällä kertaa annan jäädä silleen. Mutta katsele tarkoin tätä rihkamaa, jonka sait kauniista kaniinistasi, ja mitä tulee täti Rümplerin mäyräkoiran pentuun, niin muista sananlaskua: Susi syö jälelle jääneen.

Näin sanoen lähti hän puutarhasta.

Seisoin nyt siinä ja katselin ihanuuksiani ja älysin, että olin ollut suuri nauta. Siitä hetkestä lähtien en ole enää vaihtanut mitään, mutta halu "saada aina jotakin uutta", se istui nahoissani -- kauvan. Monta tuhmuutta ja harmia on ryöminyt ulos siitä munasta.

Nyt -- luullakseni -- on se lopussa. Nyt puristavat minua uudet saappaat, nyt on uusi takki aina kireä, nyt kiusaavat minua uudet kasvot.

Niin, nyt tahtoisin taasen istua vanhan omenapuun alla ja uudelleen kuulla vanhat jutut.

Nyt tahtoisin, että Mathias-eno antaisi minulle vielä kerran muistomarjan, sillä nyt voisin paremmin ottaa sen opikseni.