Part 2

Enoni, joka oli runsaasti kaksikymmentä vuotta vanhempi minua, luuli olevansa jotakin, johon minulla ei ollut ryhtiä.

Tahdoin nauraa uudelleen, mutta se ei ottanut luonnistuakseen, sillä sydämeni oli aika lailla hämmentynyt.

Vaikka minä pinnistinkin suupieleni mitä leveimpään irvistykseen, katkesi nauru puolitiehen, ja kun näin itseni peilissä ja näytin tyhmimmän näköiseltä maailmassa, hypähdin pystyyn ja kulin pitkin askelin huoneessa edestakaisin, löin nyrkkini pöytään ja puuskahdin itsekseni:

-- Hän tekee sen! Hänessä on miestä siihen!

Kun Bütowin eukko tuli sisään, sai hän tietysti kiroja pitkät rivit, ja kun se oli suoritettu loppuun, menin klubiin ja pelasin l'hombrea. Tuumin lakkaamatta itsekseni: sitä et toki sentään voi sietää. Pelasin suurempia summia kuin koskaan, hävisin ne ja tuumin taasen ja taasen: Et toki sentään voi menettää sitä sydäntä! Sain kaksinkertaisen pietin.

Suuttuneena menin kotiin ja panin maata, mutta en voinut nukkua. Kuohuin kiukusta koko yön, sillä minun oli mahdoton olla ajattelematta suloista tyttöä -- olin jo rakastunut häneen -- ja tulin ajatelleeksi joulunaattoa ja sitä, etten koskaan elämässäni saisi olla mukana joulukuusta koristelemassa.

Kun sitte sanoin itsekseni: "Eteenpäin mars!" niin alkoivat kaikki epäröimiseni surista päässäni kuin mehiläisparvi, ja silmieni edessä häämötti suuri kysymysmerkki, ja kun koetin sitä selittää, merkitsi se aina: "Niin, mutta tahtooko hän tulla sinulle?"

No, siihen kysymykseen ei kukaan voinut vastata paremmin kuin hän itse -- sen kyllä käsitin -- ja kun harmaan talviaamun valo virtasi kylmään huoneeseeni ja minä tutisin vilusta kahvia keittäessäni, tuumin minä:

-- Nyt on aika! Mikä on tapahtuva, sen täytyy tapahtua!

Kutsuin Bütowin eukon sisään ja sanoin hänelle:

-- Matami Bütow! Mene kauppias Bohnsackille ja osta minulle pari sellaisia hienoja keltaisia hansikkaita, jollaisia nuorten asianajajain on tapana käyttää, kun he tahtovat olla oikein soreita -- mutta oikein keltaisia, muista se!

Yhdentoista korvilla pukeuduin mustaan hännystakkiini, mustiin housuihini ja kiiltokenkiini ja uusiin keltaisiin hansikkaihini, ja ennenkuin panin hatun päähäni, asetuin peilin eteen ja sanoin, tosiaankin täydellä syyllä:

-- Onko tämä todellakin mahdollista! Sitäpä en olisi voinut uskoa!

Heitin vielä katseen ympäri huonettani ajatellen:

-- Tällaiselta ei täällä enää kauvan näytä. Sen jälkeen tirkistelin vanhoihin tohveleihini, jotka olivat vuoteen edessä ja sanoin:

-- Niin, tekin kummastutte, jos se onnistuu ja jos ennen pitkää pari pieniä sieviä tohveleita tulee tänne vieraisille.

Astuskelin nyt katua eteenpäin ja kulin eno Mathiaksen asunnon ohitse, jolloin ajattelin:

-- Ensin sovinto koko maailman kanssa, kun sinulla on sellainen taival tehtävänä!

Sillä minun mielestäni tuntui kuin olisin lähtenyt viimeiselle taipaleelleni. Koputin ovelle ja astuin sisään.

Olen kyllä nähnyt paljo elämäni päivinä: olen nähnyt miehen, joka söi tulta, toisen, joka söi tappuroita ja veti ne takaisin kurkustaan kauniina silkkinauhana, mutta koskaan en ole seissyt niin hölmistyneenä kuin sinä hetkenä, jona samaisena päivänä seisoin vastatusten eno Mathiaksen kanssa.

Hän seisoi huoneessaan aivan samoissa pukimissa kuin minäkin, sillä erotuksella vain, että hänen musta hännystakkinsa oli viheriä metsästystakki ja että hänen keltaiset hansikkaansa olivat hirven nahkasta, kun minun siihen sijaan vuohennahkasta, ja että hänen valkeat viiksensä riippuivat suupieliä myöten alas oikealle ja vasemmalle kuin jääpuraat, kun minun siihen sijaan olivat vaksatut pystyyn taivasta kohden ja vivahtivat kaikenkarvaisiin väreihin.

-- Eno! huudahdin minä ja samalla vieri hattuni edelläni huoneeseen.

-- Poika! huusi hän vastaan. -- Mitä tahdot?

-- Mitäs _sinä_ tahdot? vastasin minä.

-- Minä tahdon, mitä sinä _et_ tahdo, sanoi hän.

-- Kyllähän minä tahdon, sanoin minä. -- Olenhan tullut tänne näissä pukimissani sanoakseni sinulle, että olen nyt lujasti päättänyt ja pyytääkseni sinua jäämään rakkaaksi, vanhaksi enokseni.

-- Soo! sanoi hän ja istuutui nojatuoliinsa, terävästi tähystellen minua. -- Silloin tahdon sanoa sinulle, että aijoin tulla juuri luoksesi näissä pukimissani pelotellakseni sinua. Tunnen moiset asiat sotilasajoiltani. Pieni pelästys tempaa ihmisen pystyyn, sillä näetkös, silloin on häpeä mukana leikissä. Ja sen tahdon sanoa sinulle, poikani -- lisäsi hän nousten ja laskien kätensä käsivarrelleni, -- en millään muotoa tahdo olla sinun tielläsi. Tyttö on kuin luotu sinulle, ja hän on hyvä tyttö. Ja samalla hän kouristi käsivarttani vanhalla leveällä kourallaan, ja minä ajattelin: Jos hän on _sellainen_, niin on hän _enemmän_ kuin hyvä.

Eno meni nyt ja kaatoi lasiin vanhaa hyvää portviiniään.

-- Tule tänne, poika -- sanoi hän -- ja ota pieni vahvistustippa! -- Kuinka olet tuuminut alkaa?

-- Niin -- sanoin minä -- jospa vain tietäisin!

-- Nosta jalkasi tähän tuolille! sanoi hän.

-- Miksi niin? kysyin.

-- No, eipä juuri miksikään, sanoi hän ja päästeli housunlahkeideni kantanauhat napeistaan. -- Sinun on luonnollisesti alettava lankeamalla polvillesi, ja silloin nämä saattaisivat joutua kireälle.

-- Sepä olisikin kaunis alku! sanoin minä.

-- Mikä kuuluu asiaan, täytyy tehdä, sanoi hän. -- Itse en ole koskaan koettanut tätä asiaa, mutta olen nähnyt sen kuvattuna. Mutta mitä olet aikonut sanoa? Odotas, niin tahdon sinua auttaa jälille.

Ja nyt avasi hän kiireimmittäin kaapinlaatikon, jossa säilytti vanhoja muistojaan.

Oikein! Nyt tuli sukukirja esiin! Se tapahtui ani harvoin, ja silloinkin vain iltaisin, kun kaikki oli hiljaista ja tyyntä.

Silloin pukeutui hän puhtaaseen kaulukseen ja parhaaseen pukuunsa, asetti parin kynttilöitä pöydälle, käänsi lehden toisensa jälkeen syvissä ajatuksissaan, luki kaikki värssyt ja piti kuolleiden luettelon järjestyksessä mustilla risteillä.

Seuraavana aamuna oli hän aina sangen alakuloisella tuulella, ja viime kerralla tuli hän luokseni ja sanoi:

-- Tietääkseni on enää yksi ainoa elossa, nimittäin Kristian Bünger, vanhan räätäli Büngerin poika, hänen, joka asui vanhempaini taion vastapäätä. Hän lienee tullikirjurina Parchimissa, ja jos elän ja tervennä olen, menen häntä tervehtimään ensi kesänä.

-- Kas tässä, sanoi hän pantuaan sukukirjan pöydälle, istu tähän ja etsi joku värssy, ja lue se sitte muistiisi! Siinä on monta, joilla voisit rukoilla itse taivaallista isäämmekin. Silloin kyllä löytynee sellainenkin, joka sopii parhaimmalle tytölle maailmassa.

-- Eno, sanoin sukukirjaa selaillen, nyt tiedän mitä teen. Puhun mitä tunnen sydämessäni, ja tänään sydämeni tuntuu kerrassaan ihmeelliseltä.

-- No, sitäpä kelpaa kuulla, poikani, sanoi eno, ja kentiesi onkin siten paras. Mutta lähde nyt! -- Seis! huusi hän, kun minä käännyin mennäkseni. -- Rintapaidan nauhahan riippuu puolta kyynärää pitkältä selkää alaspäin. Kas niin, mene nyt herran nimeen! sanoi hän antaen minulle siunauksensa ja pistäen nauhan kaulahuivin alle.

Minä menin, mutta tultuani portin edustalle, ryki joku yläpuolellani, ja kun kohotin katseeni, nojasi eno Mathias ulos ikkunasta ja nyökytti ja vilkutti minua kohden, ja joka kerta kun pitkää katua alaspäin mennessäni vilkasin taakseni, nyökytteli hän siellä ja viuhtoi punaruutuisella nenäliinallaan, jotta minä aloin pelätä ihmisten keksivän, mitä meillä oli tekeillä.

Voisin nyt tässä kertoa pienen jutun, mutta sitä kyllä varon tekemästä. Niin helposti kuin romaaneissa, ei tällainen tapahdu todellisuudessa. Sadasta tekevät yhdeksänkymmentä mitä hullunkurisimpia tuhmuuksia, ja vaikkapa kaikki sata palaisivat kotia mitä onnellisimpina sulhasina, niin sittekin yhdeksänkymmentä sanoisivat itsekseen:

-- Herra varjelkoon minua vasta moisesta rehkimisestä! Mutta _jos_ niin täytyisi tapahtua vielä kerran, käyttäytyisin kyllä hieman ymmärtäväisemmin.

Ja minä sanon:

-- Herra suokoon, etten enää joutuisi sellaiseen asemaan!

Puolentoista tunnin jälkeen palasin takaisin niin onnellisena kuin kukaan ihminen voi toivoa tulevansa, ja siltä mahdoin näyttääkin. Ja koska yksinäisessä poikamiehen elämässäni olen saanut tuhman tavan jutella yksikseni, niin en tyynemmin mietittyäni juuri voi panna pahakseni ihmisille, vaikkapa he, minun kulkiessani katua eteenpäin, väistyivät syrjään tieltäni ja tirkistelivät jälkeeni nähdäkseen, huidoinko yhtä innokkaasti jaloillani kuin käsillänikin.

Lähetessäni enoni asuntoa, syöksähti hän kadulle vastaani ja lankesi kaulaani, sillä hän oli puolitoista tuntia seissyt ovensa takana ja väijynyt minua, ja nyt huusi hän:

-- Suu kiinni! Suu kiinni! Tiedän kaikki tyyni. Milloin saamme häitä?

Minä tyynnytin häntä:

-- Mutta vaikenehan toki ainakin kadulla! Samalla tartuin hänen kyynäskoukkuunsa ja vedin hänet mukaani kotiini. Mutta päästyämme huoneeseeni, jossa Bütowin eukko parhaallaan kattoi päivällispöytää, ei hän enää voinut hillitä itseään, hänen sydämensä pelasi soloa korkeimmissa väreissä, ja kun mummo kummissaan katsoi häneen, loisti hänen silmistään vain pelkkiä valtteja. Hän viittasi peukalollaan olkansa ylitse minuun ja sanoi:

-- Kas siellä, rouva Bütow, siellä seisoo hän -- sisarenpoikani! Ja nyt hänkin on sulhasmies ja yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa!

Kun eukko nyt tuli ja onnitteli ja tahtoi tietää, kuka se onnellinen oli, oli minulla kylliksi tekemistä hänen suunsa tukkimisessa, ja kun eukko vihdoin oli poissa, sanoi hän katsoen suuttuneena minuun:

-- Oletpas sinä teeskentelijä! Paatunut ihminen! Sinulla täytyy olla oikein musta sydän, kun niin kauvan voit salata sellaista onnea.

Minun täytyi siis istua kertomaan hänelle koko asia. Silloin tuli hän taasen ystävällisemmäksi minua kohtaan, nyökkäsi ja sanoi:

-- Hyvä! Oikein hyvä!

Mutta sitte alkoi hän uudestaan pudistella päätänsä.

-- Hm! Se ei käynyt aivan minun mieleni mukaan.

Ja kun olin vihdoin päättänyt kertomukseni, nousi hän ja hänen kasvonsa olivat samannäköiset kuin taivas heinänkorjuuaikaan, kun ei oikein tiedä, onko tuleva sade vai päiväpaiste. Hän pudisti päätään, ja vihdoin sanoi hän:

-- Tuon olisin aivan varmaan tehnyt paljo paremmin.

Ja sitte kysyi hän:

-- Minkä värssyn kohdalla sinä lankesit polvillesi?

Nyt oli minun pakko tunnustaa, etten lainkaan ollut langennut polvilleni.

-- Vai niin -- sanoi eno tarttuen hattuunsa -- silloin toivotan sinulle maukasta ateriaa! -- Olet raakkunut liian aikaisin saaliisi johdosta, poikani! Asia ei ole vielä läheskään selvillä. Jokaiseen kihlaukseen kuuluu polvistuminen, ja asia ei pidä kutiaan, ennenkuin se on vahvistettu molemmilla polvilla. Minua ainakaan ei kummastuttaisi, vaikka kaikki raukeaisi tyhjiin jo huomispäivänä Noudata neuvoani toisella kertaa!

Ja niin lähti hän.

Siitä huolimatta seurasi minulle ihana aika, niin, oikein ihana! Siitä voisin kertoa koko joukon, mutta sitäkin varon tekemästä. Suurin ilo ja syvin suru on kunkin säilytettävä omiksi hyväkseen, ja vaikka mielelläni uskon, että kaikki, jotka lukevat tämän, ovat kilttejä ja siivoja ihmisiä, niin voisi kuitenkin sattua, että joukkoon pujahtaa yksi tai toinen pilkkakirveskin ja mahdollisesti huvittelisi minun kustannuksellani, joka suurimmassa määrin harmittaisi minua.

Mutta jokaisessa piparkakussa on luonnollisesti hieman pippuria, ja luonnollisesti en minäkään jäänyt sitä ilman.

Ensin sirotti eno silloin tällöin jyväsen, mutta kun hän oli tullut vakuutetuksi; että asia oli luja ja varma, ja vieraillut morsiameni kotona ja saanut siinä tilaisuudessa kalakysymyksen tyydyttävästi järjestetyksi, säästi hän höysteitään, mutta meni siihen sijaan liian syvälle siirappipulloon -- aivan liian syvälle, sanon minä -- sillä nyt kuvaili hän kaikille ihmisille, jotka tahtoivat kuulla häntä, onneani niin imeläksi ja suloiseksi, että piparkakkujeni ympärillä surisi pian niin paljo kärpäsiä, etten enää kauvemmin voinut sietää sitä, ja että monia hauskoja kaskuja pantiin minusta liikkeeseen, ainoastaan tehdäkseen minut naurun esineeksi. Minua pitivät ihmiset pilanaan mihin meninkin. Jokikinen nulikka irvisteli minulle viiden askeleen päässä kadulla, ja kun minä silloin kysyin, mitä ne virnistelivät, niin vastasivat kaikki ikäänkuin olisivat siitä sopineet:

-- Oh, ei juuri mitään!

Kun iltaisin menin nuorenmiehenklubiini -- sillä olin päättänyt, etten jättäisi tätä seuraa, ensiksikin siksi, että se sointui yhteen mielensuuntani kera, toisekseen, koska katsoin sen hyödyttävän sivistystäni -- no, kun siis menin sinne, syntyi siellä aivan kauhea sipatus ja supatus, ja niin kertoivat he jutun toisensa jälkeen siitä, mitä se ja se oli sanonut _ennen_ häitä ja mitä hän oli sanonut häiden _jälkeen_ ja mitä lammaspaimen oli sanonut koiralleen j.n.e. Kun minä silloin tuohduin ja kysäsin, mitä he sillä kaikella tarkottivat, vastasivat he yhteen suuhun:

-- Oh, herra varjelkoon, emmehän tarkottaneet niin mitään.

Jollen näistä syistä mennyt klubiin, olivat Bütowin eukolla omat piparkakkunsa valmiina, joista hän antoi minulle silmiä ja korvia myöten: pitikö sen ja sen olla _niin_ vai pitikö sen olla _niin?_ Eihän hän voinut tietää, kuinka minä muka _nyt_ tahdoin kaiken olemaan, sillä vaikka hän olikin vanha mummo ja oli palvellut niin monta herraa elinpäivinään, niin ei hän ollut kauvaa palvellut ketään, joka kuului sulhassäätyyn. Minun olisi kuitenkin oltava kärsivällinen häntä kohtaan, sillä tulisihan kaikki pian olemaan toisin j.n.e., j.n.e. Ja mitä tuli pesuun ja puhtauteen, myönsi hän minun olevan aivan oikeassa siinä, ettei se ollut läheskään riittävän hyvää minun morsiamelleni, sillä mikäli hän oli kuullut, oli morsiantani kasvatettu aivan kuin prinsessaa eikä tämä ollut koskaan pistänyt sormiaan kylmään veteen, mutta _hänen_ silmänsä olivat liian vanhat voidakseen keksiä jokaista tomuhiukkasta takissani. Ja jos morsiameni tahtoi käydä luonani, niin olihan se hänen oikeutensa -- hänellä, Bütowin eukolla, ei ollut mitään sitä vastaan -- eikä hänen tarvinnut kaatua hämähäkinverkkoihin katossa eikä tomukasoihin piirongin päällä eikä hänen tarvinnut taittaa jalkojaankaan siihen pieneen yksityiseen rikkaläjään, jonka hän mukavuutensa vuoksi oli lakaissut huoneen nurkkaan. Ja jos tahdoin tulta uuniin iltaisin, niin saatoinhan sanoa sen -- eihän hän voinut sitä muuten tietää -- ja ennen olin aina mennyt klubiin, miksi en tehnyt nyt samoin?

Nyt istuutui hän lattialle uunin eteen ja puhalsi puhaltamistaan, ja hiilet hohtivat hänen paksuille puhalluspalkeilleen, ja minä ajattelin itsekseni:

-- Jumala antakoon minulle syntini aneeksi! Tiedän sangen hyvin, että hän on _minun_ rouva Bütowini ja kristillinen kankurinleski, mutta mistä sitte tulee, että minun alituiseen täytyy ajatella niitä korkeita herrasväkiä, jotka asuvat syvällä, syvällä allamme, paikassa, jossa sanotaan olevan aivan hirvittävän kuuma? Ja miksi tulen aina, kun näen hänen puhaltavan noinikään, ajatelleeksi, että kentiesi tuossa samassa paikassa istuu kerran olento, joka puhaltaa puhaltamistaan samalla tavoin, puhaltaakseen hieman lämpöä aviolliseen onneeni?

Tästä voi jokainen nähdä, etteivät kaikki arveluttavuuteni vielä olleet voitetut. Mutta se oli tuleva vieläkin pahemmaksi, kun eräänä päivänä iltapuoleen palasin takaisin morsiameni luota.

Kun nimittäin kävelin katua eteenpäin, kuulin jo kaukaa kauheaa melua. Ihmiset pilkistelivät ulos ikkunoistaan ja erään porttikäytävän edustalle oli kerääntynyt väkijoukko, joka seisoi eteiseen tirkistellen.

Juuri kun minun piti mennä portin ohitse, pomppiloi turkkuri Obst portista ulos kuin mikäkin biljardipallo, joka on kimmahtanut vallin ylitse, ja istuttaa leveät istuinlihaksensa keskelle katuojaa.

-- Kuinka on laita, naapuri? kysyy ukko Grün.

Niin, sanokoon ken voi, vastaa turkkuri. Vaimoni heitti minut kadulle.

-- Miksi niin? kysyy toinen.

-- Joo, sen kyllä sanon sinulle, naapuri, sanoo turkkuri kömpien katuojasta pystyyn. -- _Vaimoni_ tahtoo, mitä _minä_ tahdon, ja sitä _minä_ en tahdo.

Kun tämä juttu ei vähimmässäkään määrin koskenut minua, jatkoin minä matkaani ja ajattelin itsekseni:

-- Sepäs oli ihmeellistä. Mitähän mies sillä mahtoi tarkottaa: "vaimoni tahtoo, mitä minä tahdon ja sitä minä en tahdo". -- Sitäpä täytyy kysyä enolta.

Menin siis hänen luoksensa, kerroin koko jutun hänelle ja kysyin:

-- Mitähän mies sillä mahtoi tarkottaa?

-- Hm! sanoi eno ja käveli mietteissään huoneessa edestakaisin. -- Vai niin, vaimo oli heittänyt miehensä kadulle, sanot sinä?

-- Niin sanoi hän itse.

-- Ja hän istui katuojassa.

-- Niin teki hän.

-- No, sanoi eno kotvan mietittyään, silloinhan kaikki on oikein; silloinhan on hänen vaimonsa ajanut hänet ulos, ja silloinhan on totta vanha sananparsi, joka sanoo: Vaimoni tahtoo olla herra talossa, ja minä myös tahdon olla herra talossa, ja minä en tahdo myöntyä vaimoni tahtoon. Mutta koska vaimo nyt oli sisällä talossa, ja mies istui ulkona katuojassa, niin silloin täytyi _vaimon_ olla _herrana_ talossa. En tiedä, mistä se tuli, mutta tämän keskustelun jälkeen tuntui mieleni sangen kolealta. Siltä puolelta en vielä ollut katsellut avioliittoa. -- Eno -- sanoin minä -- tunnethan minut, ja tunnethan hänetkin. Sanos minulle nyt, kummanko meistä luulet tulevan herraksi talossa?

-- Joo, sanoi hän, minusta hän ei näytä lainkaan siltä, että hän haluaisi istua ulkona katuojassa. Luullakseni hän mieluummin pysyy sisällä talossa.

-- En hitolla minäkään, sanoin minä.

-- No, niin hullusti ei sentään käynekään, lohdutti hän minua. Mutta luulen kyllä, että hän kyllä tulee harjottamaan sinuun nähden tuollaista "rakastettavaa, naisellista hallitusta", kuten on tapana sanoa. Joudut kyllä jokseenkin piukalle sidotuksi hänen esiliinansa nauhaan, ja kuinka pienet hänen tohveliensa kannat lienevätkin, tulevat ne kyllä jättämään näkyvät jälkensä.

-- Ei mitään pelkoa, usko pois, tuumin minä. -- Minä kyllä häiden jälkeen näytän hänelle, _missä_ kaapin on seistävä.

-- Älä luota siihen, sanoi eno. Etkö tunne vanhaa sananpartta:

_Ennen_ häitä tyttö kesytä. _Jälkeen_ niiden saat sä tyytyä. -- En, se oli jotakin aivan uutta minulle -- sanoin minä ja koetin näyttää siltä kuin minusta olisi tehty paavi.

-- Istu nyt -- sanoi hän -- niin kerron sinulle opettavaisen jutun.

-- Antaa hurista vaan! sanon minä. -- Mutta pidä sen opetus omina hyvinäsi! Minä olen liian vanha sellaiseen.

-- Ole huoletta, vastasi hän. Opetuksen tulee kyllä vaimosi antamaan sinulle, jollet seuraa minun neuvoani.

Istuin enoni viereen, ja hän alkoi kertoa seuraavaa:

-- Rumpelmannshagenissa, jossa kävin ensimäiset maanmiehen oppivuoteni, asui kaksi nuorta, reipasta miestä. Yhden nimi oli Wulf ja hän oli kylänseppä, toisen nimi oli Kiwitt ja hän oli mylläri. Seppä oli nokkela mies ja ymmärsi ammattinsa, kun mylläri taasen oli tuhmajussi, mutta rahaa hänellä oli.

Muuanna hyvänä päivänä jutellaan: -- Oletkos kuullut uutisia? Seppä ja mylläri kulkevat kosimassa voudin Fiinaa ja Maijaa. Sanotaan, että häät pidetään jo Martinpäivän iltana.

Ja aivan oikein. Martinpäivän iltana menivät molemmat parit naimisiin, ja vanha vouti piti oikein jyryt häät. Me herraskartanon nuoret olimme mekin kutsutut, ja muistan vielä tänään, kuinka iloisesti kaikki kävi, sillä kirjurimme Ludvig Brookmann kaatoi aamupuoleen kannun väkevää olutta päähäni ja kun minä suutuin, sanoi hän, että se oli vain leikkiä.

Häiden jälkeen oli kuten pitikin. Mutta ei kestänyt kauvan, ennen kuin alettiin hieman supatella:

-- Oletko kuullut, naapuri? Myllärin vaimo lyö miestään. -- Ja niin se tekikin.

Eräänä sunnuntaina iltapuoleen, kun seppä istui kapakassa ja pelasi korttia, tulee mylläri hänen luoksensa ja sanoo:

-- Tiedän kyllä mitä tapahtuu illalla, tiedän kyllä.

-- Mitä sitte? kysyy seppä ja nousee ja menee ulos lankonsa kera.

-- Oh, älä nyt ole olevinasi, sanoo mylläri. Me molemmat olemme kyllä joutuneet kauniiseen kiipeliin.

-- Jos tarkotat minun vaimoani -- vastasi seppä -- niin minusta on kaikki hyvä sellaisena kuin on.

-- Niin, kun hän ei ole kotona, sanoo mylläri.

-- Tules mukaan! sanoo seppä. Minä teurastin eilen sian, ja tiedäthän, että vaimoni pitää verimakkarasta. Nyt saat todisteen.

He menevät sepän kotiin ja kun he pääsevät sinne, huutaa seppä:

-- Fiina!

Hänen vaimonsa vilkasee ulos ikkunasta ja kysyy:

-- Mitä nyt?

-- Fiina -- sanoo seppä -- ota iso makkarakuppi ja heitä se ulos ikkunasta!

-- Mitä ihmettä? kysyy vaimo.

-- Sinun on vain heitettävä kuppi makkaroineen kadulle -- sanoo seppä.

-- Heti! sanoo Fiina, ja ykskaks kimmahtavat makkarat kadulle kuten turkkuri tänä aamuna.

-- Hyvä on! sanoo mestari Wulf. -- Ja toimitetaan toinenkin kuppi samaa tietä!

No, se meni samaa tietä kuin ensimäinenkin, ja seppä sanoi:

-- Hyvä kaikki, Fiina! Ja älä nyt pitkästy, vaikka tulisin kotiin illalla hieman myöhempään.

Hän meni myllärin kera kapakkaan jälleen. Tiellä sanoi hän myllärille:

-- No, näitkös nyt?

-- Kyllä, vastasi mylläri, tuo oli hyvin tehty. Kuinka olet menetellyt?

-- Oh, aivan yksinkertaisesti, sanoi seppä.

-- Oletko sulkenut hänet huoneeseen.

-- En!

-- Oletko antanut hänelle selkään?

-- En, en sitäkään!

-- No, mitä hittoja olet sitte tehnyt?

-- Joo, sen kyllä sanon sinulle vastasi seppä. Vielä kihloissa ollessamme vaanin selville, mistä vaatekappaleestaan hän piti enimmän, ja kun pääsin tietämään, että se oli pieni kaunis punainen silkkihuivi, pidin varani, kun kerran olimme syöneet aamiaista ja pöytä oli pahasti ryvettynyt hanhenrasvaan, ja kuivasin sen hänen kauniilla huivillaan. Voit hyvin arvata, kuinka hän kävi kimppuuni! Minä sitä vastoin otin häntä vyötäröltä ja suutelin häntä ja sanoin: "Fiina, olethan _minun!_ Mitä silloin tarvitset välittää tuollaisesta rihkamasta? Huivin kyllä voit saada uudenkin, mutta kautta sieluni et voi saada ketään, joka pitää sinusta yhtä paljo." Hän myöntyi silloin, ja kun olimme ampumajuhlassa Peterowissa, voitti hän vaasin, oikein kauniin kappaleen. Kun hän oli ehtinyt kiintyä siihen, otin eräänä hyvänä päivänä vaasin, käsittelin sitä hieman huolimattomasti ja -- rauskis! -- se putosi kiveen pirstaleiksi. Nyt alkoi hän itkeä, mutta minä suutelin häntä ja sanoin: "Nono, Fiina! Olihan sentään paljo parempi, että vaasi meni rikki kuin että minä olisin tehnyt niin, sillä minunhan kuitenkin täytyy ansaita leipää meille molemmille koko iäksemme." Kun sitte katkaisin kolme piitä hänen kammastaan, nauroi hän vain ja sanoi: "Toivon että ostat minulle uuden Petrowin syysmarkkinoilta." Sen teinkin, ja siitä pitäen on hän tyytyväinen kaikkeen eikä koskaan näytä hapanta naamaa. -- Mutta nyt täytyy minun mennä sisälle peliä lopettamaan.

Seppä meni sisälle, mutta puolen tunnin perästä tuli kapakoitsija hänen luoksensa ja sanoi:

-- Tule ulos, seppä! Mylläri Kiwitt seisoo ulkona ja näyttää aivan kauhealta.

No, seppä Wulf meni ulos ja tapasi lankonsa, joka seisoi siellä kasvot revittynä ja toinen silmä turvoksissa. Seppä tuli aivan hämilleen ja kysyi:

-- Lanko Kiwitt, kuinka olet käyttäytynyt?

-- Niin, voit vielä kysyä, vastasi mylläri. Se tulee vain kirotusta jutustasi.

-- Kuinka niin?

-- Tuumin ja tuumin vain tuhmaa juttuasi, ja niin ajattelin itsekseni, että mikä on tepsinyt yhteen siskoon, se kai tepsinee toiseenkin. Ainakaan ei ollut siitä vahinkoa, jos koetti. Menin siis kotiin. Vaimoni seisoi juuri peilin edessä ja laittautui parhaallaan nätiksi, mennäkseen kahvikekkereihin meijerirouvan luo, ja pöydällä oli hänen paras lakkinsa. No, ajattelin minä, sehän käykin aivan mainiosti. Jos nyt vain otat ja pistät sen pesuvatiin, likaiseen saippuaveteen, niin kylläpä siitä tulee kaunis! -- Sanottu ja tehty, mutta hän oli mahtanut nähdä peilistä, mitä köhnystelin, ja ennenkuin olin ehtinyt varustautua puolustukseen, tarrasi hän naamatauluuni. "Maija", huusin minä, "olethan _minun_, ja lakin kyllä voit saada helposti takaisin." -- "Niin", huusi hän "sinun olen! Ja sieluni kautta, saat kalliisti maksaa lakkini." -- Ja näetkös, tällaiseksi on hän minut mukiloinut ja ryvetellyt! Kaikkeen on kirottu juttusi syypää!

-- Pöllöpää! huudahti seppä. Enkö sanonut sinulle, että tuollaiset suoritin valmiiksi _ennen_ häitä. _Jälkeenpäin_ ei se enää käy.